Elämä osaston ulkopuolella syömishäiriöstä toivuttaessa

Koronaepidemia on vaikuttanut viime aikoina elämäämme monella tavalla. Yksi merkittävä muutos elämässä on varmasti monilla ollut sosiaalisen kanssakäymisen väheneminen ja ajan viettäminen enemmän kotona. Koronaepidemian vuoksi asetetut välttämättömät rajoitukset ovat vaikuttaneet väistämättömästi myös Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden arkeen. Korona-viruksen tartuntojen ehkäisemiseksi elämää osaston ulkopuolella ei ole voitu toistaiseksi samalla tavalla mahdollistaa ja sallia kuin normaalioloissa. Itselleni tämä aika onkin nostanut jälleen kerran mieleen kysymyksen osaston ulkopuolisen elämän merkityksestä syömishäiriöstä toivuttaessa. Koen, että tämä aika on tuonut vahvasti näkyviin sen, miksi elämää osaston ulkopuolella todella tarvitaan. Samalla se aika on tuonut näkyväksi sen, kuinka tärkeää on varmistaa tuon elämän oikea-aikaisuus ja parantumista ja toimintakyvyn vahvistumista tukevat merkitykset syömishäiriön vahvistumisen sijaan.

Tein aikoinani ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyöni osittain tätä aihetta sivuten. Opinnäytetyöni tuloksissa nousi vahvasti esille se, että osaston ulkopuolista elämää tarvitaan, jotta hoidon aikana opitut taidot voivat siirtyä osaston ulkopuolelle ja osallistuminen elämään laajemminkin hoidon jälkeen olisi helpompaa sekä toipumista ja toimintakyvyn vahvistumista tukevaa. Niin ihmissuhteet, itsenäinen vastuunkanto kuin yhteiskunnan jäsenenä toimiminenkin vaativat kaikki sitä, että elämä ei rajoitu hoidon aikana vain osastolle. Syömishäiriöstä toipuminen ei ole vain sitä, että oireet katoavat. Suurin osa toipuvista joutuu opettelemaan suurelta osin erilaisen ja joskus jopa kokonaan uudenlaisen tavan elää. Tällainen muutos ei luonnollisestikaan onnistu kokonaisuudessaan osaston kaltaisissa olosuhteissa, jossa voidaan vain rajallisesti simuloida niin sanottua normaalia elämää.

Miksi tämä asia sitten nousi nyt näin korona-aikana erityisesti mieleeni? Koronan aiheuttamat yhteiskunnalliset rajoitukset pakottivat meidätkin pysähtymään ja ”jämähtämään” osastolle. Helppoa se ei ole ollut, eikä ole tuntunut reilultakaan niiltä osin, kun toipuvan elämän jano olisi kerrankin nousussa ja orastava uskallus tai luottamus omiin selviytymismahdollisuuksiinkin jo kehittynyt, mutta elämä on ollut koko yhteiskunnassa rajoitettua. Tällaisessa tilanteessa onkin ollut tärkeää ja on sitä jatkossakin, että tuota elämän janoa ja luottamusta jaksetaan kannatella poikkeusajan yli ja elämää osaston ulkopuolella lisätään sitä mukaan kuin se on mahdollista. Haaveilu, suunnittelu ja mieltä virkistävät pienet asiat ovat olleet viime aikoina erittäin tärkeitä. Samalla on myös voitu ottaa keskiöön esimerkiksi stressaavien elämäntilanteiden kanssa selviytymistä tukevien taitojen harjoittelu ja taitojen välitön kokeileminen käytännössä.

Toisaalta korona-aika on pakottanut huomaamaan, että pysähtyminen on myös äärettömän tärkeää. Kiirehtimällä toipuminen ei edisty ja joskus täysi pysähtyminen on välttämättömyys toipumiselle – osaston ulkopuoliselle elämälle on löydettävä oikea hetki. Nyt tällaiselle pysähtymiselle on ollut oivallinen paikka, kun yhteiskunnan tasolta tulleet rajoitukset ovat estäneet toipumista vaarantavan kiirehtimisen. Hoitohenkilökuntakaan ei ole voinut lähteä vahingossa kiirehtimiseen mukaan, koska sellaista vaihtoehtoa ei ole ollut. Ahdistus onkin siis ollut jossain määrin viime aikoina kiusallinen, mutta opettava seuralaisemme. Toipumisen pelottavuutta ei ole päässyt pakoon osaston ulkopuolelle, jossa syömishäiriön mukaan elämiselle voi olla enemmän houkutuksia ja mahdollisuuksia, vaan sen on joutunut kohtaamaan kaikessa raastavuudessaan tässä ja nyt.

Elämä osaston ulkopuolella on siis äärettömän tärkeää, mutta samalla sen mahdollistaminen on joskus haastavaa ja toipumista uhkaavaa. Miten siis oikean ajoituksen ja tasapainon voi löytää? Syömishäiriökeskuksessa on perinteisesti noudatettu ajatusmallia hoidollisista retkistä, päivälomista ja kotilomista. Tämä tarkoittaa siis sitä, että osaston ulkopuolisen elämän tarkoitus ei ole vain virkistää, vaan tarkoituksena on virkistyksen lisäksi uusien opittujen taitojen harjoitteleminen osaston ulkopuolella sekä itsenäisen vastuunkannon lisääminen. Samalla elämä osaston ulkopuolella ei saisi vaarantaa toipumista ja antaa syömishäiriölle liiallisia mahdollisuuksia toipuvan käskyttämiseen ja kurittamiseen. Siten esimerkiksi kotiloma ei ole lomaa hoidosta ja toipumisesta. Ja milloin toipuva tähän pystyy, onkin aika haastava kysymys pohdittavaksi. Riskien ottaminen asian suhteen on kuitenkin jossain vaiheessa välttämätöntä, koska täydellistä varmuutta ei saa kuin kokeilemalla.

Osaston ulkopuolisen elämän kokeilujen sujuminen täydellisesti ei ole kriteeri, jonka pohjalta päätöksiä tehdään seuraavan kokeilun osalta. Toipuminen vaatii usein virheiden tekemistä ja niistä oppimista. Riskejäkin on uskallettava välillä ottaa. Ehkä ”virheettömien suoritusten” sijaan tulisikin arvioida toipuvan avoimuutta haasteistaan ja hänen ajatuksiaan siitä, miten hän voisi seuraavalla kerralla selviytyä haasteista paremmin. Toisin sanoen osastolta ulospäin suuntaavan elämän harjoittelulle on hyvä asettaa tavoitteita, joiden toteutumista seurataan yhdessä ja mietitään keinoja, miten tavoitteet voisi saavuttaa. Esimerkiksi kotilomalle lähteminen saisi sisältää muunkinlaisen ajatuksen, kuin vain ajatuksen ”haluan käydä välillä kotona” – Niin tärkeä kuin koti monelle onkin. Linja voi kuulostaa tiukalta ja julmalta, mutta syömishäiriöiden yhteydessä on ymmärrettävä se, että usein sairaus etsii kaikkia niitä kohtia, joissa se voisi kiristää otettaan. Huonosti valmisteltu ja ajoitettu kotiloma on valitettavasti usein tällainen kohta. Jo päivän tai kahden pituinen loma voi hankaloittaa psyykkistä toipumista pidemmäksikin aikaan, jos oireilu lomalla pääsee ryöpsähtämään valtoimekseen.

Nyt kun Suomen hallituksen suunnalta on tullut viestiä, että yhteiskuntaa aletaan jälleen avaamaan ja Suomi kulkee kohti ”uutta normaalia”, tulee osaston ulkopuolelle suuntaavasta elämästä hiljalleen jälleen mahdollista. Näin ollen myös osaston ulkopuolelle suuntaavan elämän oikea-aikaisuus ja hoidollisuus tulevat jälleen tarkastelun alaisiksi. Lisäksi joudumme Syömishäiriökeskuksessa näin korona-aikana tekemään yksittäistä henkilöä laajempaa riskikartoitusta ja toimenpiteitä potilaiden ja henkilökunnan turvallisuuden varmistamiseksi ja pohtimaan myös sitä, mitä on osastohoidossa olevan syömishäiriöstä toipuvan uusi normaali. Aivan kaikkea osaston ulkopuolista elämää emme vielä voi koronaviruksen vuoksi toteuttaa, mutta pienin askelin maailma aukeaa myös toipuvalle.

Voimia kaikille poikkeusoloihin!


Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen

Urheilu ja syömishäiriöt – Valmentajalla on väliä

Suomen Valmentajat ry:n Valmentajalla on väliä- kampanjassa on määritelty hyvän urheiluvalmennuksen periaatteita. Hyvä valmennus on ihmisen valmentamista, valmentaja auttaa urheilijaa löytämään sisäisen motivaationsa ja omat voimavaransa. Se vaatii valmentajalta taitoa rakentaa ja ohjata urheilijan kehitysprosessia kokonaisvaltaisesti huomioiden urheilijan polun eri vaiheet. Kaikki tämä tapahtuu hyvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa urheilijan kanssa. Näin toimiessa huomataan paremmin myös ongelmat, kuten esimerkiksi urheilijan syömishäiriökäyttäytyminen.

Syömishäiriökeskuksen Oman Elämänsä Urheilija- projektissa pyritään löytämään keinoja urheilijoiden syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen sekä ennaltaehkäisyyn. Olemme itsekin urheiluvalmentajia, joten valmennuksen kehittäminen ja urheilijoiden auttaminen kaikin tavoin on meille sydämen asia. Yksi tärkeimmistä viesteistä, joka urheilijoiden syömishäiriötutkimuksista välittyy on se, että valmentajalla on väliä tässäkin kontekstissa. Valmentaja on avainasemassa ongelmien tunnistamisessa ja ennen kaikkea siinä, että hän reagoi nopeasti ja auttaa urheilijaa löytämään apua. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta se on tehtävä. Valmentajaa auttaa tässä, kun hän tietää mitä syömishäiriökäyttäytyminen ja syömishäiriöt ovat ja miten asia kannattaa ottaa esille urheilijan kanssa. Valmentaja on myös olennaisessa roolissa, kun ongelmat halutaan välttää kokonaan. Valmentaja voi omalla tekemisellään ja esimerkillään olla vahva ennaltaehkäisevä tekijä, mutta toisaalta pahimmillaan hän saattaa olla jopa syömishäiriön laukaiseva tekijä.

Puhutaan, että valmennuskulttuurimme on murroksessa. Murroksen suunta on oikea, jos urheilija aletaan ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti ihmisenä ja valmentaja ymmärretään mieluummin auttajana kuin autoritäärisenä komentelijana, jota urheilija sokeasti tottelee. Valmentaja-urheilijasuhde on ihmissuhde ja sen onnistumiseen vaikuttaa keskinäinen kunnioitus, luottamus ja arvostus. Valmentajan rooli urheilijan elämässä on joka tapauksessa merkittävä. Nuorille valmentaja edustaa usein auktoriteettia jopa ohi vanhempien.  Se ja siihen liittyvä valta on hyvä tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun on valtaa, niin on myös vastuuta.

Valmentajan tehtävä on opastaa ja tukea urheilijaa saavuttamaan paras itsensä. Sen enempää urheilijalta ei voi vaatia. Valmentajan on ymmärrettävä millaiset tulokset ja tavoitteet ovat realistisia ja miten niihin pyritään. Mahdottomilla tavoitteilla lisätään vain suoritusahdistusta ja pelkoa siitä, että ei ole tarpeeksi hyvä urheilija. Negatiiviset ajatukset syövät suorituspotentiaalia ja pitkittyessään ne saattavat ajaa urheilijan hallitsemaan ahdistustaan syömisen rajoittamisella ja laihduttamisella. Kun nämä hallintakeinot alkavat määrittää kaikkea tekemistä, ollaan jo syömishäiriökäyttäytymisen äärellä ja on turha unelmoida enää suorituskyvyn parantamisesta.

Yksi valmentajan tärkeimmistä tehtävistä on varmistaa ja turvata urheilijan terveys – terveet harjoittelupäivät kun ovat se urheilijan kehityksen perusta. Kaikkea ei tarvitse osata ja tietää itse, mutta ymmärrys siitä milloin asioihin on puututtava, kuuluu valmentajan työkalupakkiin. Oli kyse loukkaantumisista, ylikunnosta tai syömisen häiriintymisestä, valmentajan on oltava hereillä huomatakseen hälytysmerkit ja oltava valmiina ohjaamaan urheilija asiantuntijan puheille. Tässä on kyse juuri välittämisestä ja vastuunkantamisesta. Ei voida ajatella, että urheilijasta vain puristetaan tulosta ulos ja jos ongelmia tulee, niin valmentaja häipyy taka-alalle ja jättää urheilijan selviytymään itsekseen. Projektimme puitteissa olemme saaneet syömishäiriöön sairastuneiden urheilijoiden tarinoita, joissa tällainen hylkäyskokemus toteutui. Valmentajan tulee elää niin hyvät kuin huonot hetket urheilijan kanssa, kantaa vastuunsa loppuun saakka.

Mielenkiintoisen ristiriitainen asia on valmentajan vuorovaikutustaidot. Projektin suunnitteluvaiheessa haastattelin talven aikana noin 30 valmentajaa useasta eri lajista ja jokainen heistä piti valmentajan vuorovaikutustaitoja tärkeänä osana valmentajan osaamista. Avoin, luottamuksellinen ja toisen huomioonottava vuorovaikutus oli se juttu, mitä valmentajat korostivat. Opetetaanko tällaista vuorovaikutusta valmentajakoulutuksissa tarpeeksi? Toivottavasti jokaisessa lajissa havahdutaan ajattelemaan tätä asiaa. Kuinka tärkeää on miettiä, miten sanotaan eikä vain mitä sanotaan. Eivät hyvät vuorovaikutustaidot ole jokaisen valmentajan sisäsyntyinen lahja. Ne täytyy oppia, niin kuin monet muutkin asiat. Syömishäiriökäyttäytymisen ehkäisyssä valmentajan puhe on suuressa roolissa. Liian monta tarinaa on siitä, miten syömishäiriö sai alkunsa valmentajan huolimattomasta kommentista, kehotuksesta laihduttaa ilman mitään jatko-ohjeita tai muuten vaan on annettu ymmärtää, että kiloja on liikaa. Valmentajan on hyvä miettiä omasta ulosannistaan: Kannustanko vai lannistanko, huomauttelenko ulkonäöstä vai pidänkö möläytykset kurissa? Kehunko vain niitä ryhmän hoikimpia ja ymmärränkö minkä viestin se muille antaa?

Valmentaja saisi olla kiinnostunut muustakin kuin urheilusuorituksista. Saarisen ym. (2019) tutkimuksessa nuoret urheilijat toivat esiin, miten he kaipaavat valmentajalta tasapuolista huomiota ja kiinnostusta muuhunkin kuin urheilusuorituksiin. Jos valmentaja huomioi vain menestyviä urheilijoita valmennusryhmässään, asettaa hän selkeän viestin, että urheilusuoritukset määrittävät hänen kiinnostustaan. Varsinkin nuoret aistivat herkästi tämän ja kokevat sen niin, että valmentaja ei välitä heistä, koska he eivät pärjää urheilussa niin hyvin. Tässä asetelmassa saattaa toteutua kaksi hyvin erilaista kierrettä. Positiivisessa kierteessä oleva urheilija menestyy ja saa huomiota osakseen, joka entisestään vahvistaa hänen itsetuntoaan ja henkistä vahvuuttaan. Se auttaa häntä pärjäämään koko ajan paremmin urheilussa. Negatiivisessa kierteessä vähemmän menestynyt urheilija huomaa jäävänsä valmentajan huomion ulkopuolelle, mikä nakertaa hänen itseluottamustaan. Se syö motivaatiota ja kehittyminen urheilussa hankaloituu entisestään. Jälleen kerran se kompensaatiokeino urheilijalla kaikkeen tähän voi olla syömisen rajoittaminen ja paremman suorituskyvyn ja hyväksynnän hakeminen sitä kautta. Reiluus, tasa-arvoinen kohtelu ja jokaisen auttaminen on parasta mitä valmentaja voi tehdä.

Onko valmentaja esimerkki? Voiko valmentaja sanoa ”tee niin kuin sanon, ei niin kuin minä teen”? Tämä toimii aina vain huonommin mitä nuorempiin urheilijoihin mennään. Valmentaja on esimerkki, halusi tai ei. Hän on esimerkki harjoituksissa, kilpailuissa, leireillä ja nykyään myös sosiaalisessa mediassa. Mitä hän tekee, miten käyttäytyy, kaiken urheilijat kyllä huomaavat. Huomaavat jopa asenteen ruokaan ja syömiseen. Omaa ruokasuhdetta ja sitä miten ruoasta puhutaan valmennettavien kanssa kannattaa pohtia ajan kanssa ja syvällisesti. On hyvä ottaa selvää mitä terveellinen ja riittävä ravitsemus tarkoittaa urheilijan kannalta ja tukea häntä kaikin mahdollisin keinoin toteuttamaan sitä. Valmentaja on se viimeinen auktoriteetti, jota uskotaan. Käytetään se hyvään.

Valmentajien rooli häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ehkäisemisessä ja tunnistamisessa on merkittävä. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä syömisen ongelmia usein piilotellaan ja kielletään viimeiseen saakka. Valmentaja kohtaa urheilijan säännöllisesti ja usein urheilijan luotto valmentajaa kohtaan on suuri. Siksi on tärkeää, millaista esimerkkiä valmentaja näyttää, tunteeko hän valmennettavansa myös ihmisenä ja miten hän käsittelee esimerkiksi painoon ja ulkonäköön liittyviä asioita. Mitä pikemmin mahdollisiin syömisen häiriöihin puututaan, sitä nopeammin niistä yleensä toivutaan ja sitä helpompaa niiden hoitaminen on. Valmentajat tarvitsevat tietoa terveellisen ja riittävän ravitsemuksen perusteista, mutta myös toimintamalleja ja työkaluja syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen ja ennaltaehkäisyyn

Projektimme julkaisee kesäkuussa 2020 ensimmäisinä tuotoksinaan verkko-oppaat valmentajille urheilijan syömishäiriökäyttäytymisestä. Valmentajaoppaassa I kerromme, mitä häiriintynyt syöminen on ja miksi urheiluväen olisi tärkeä ymmärtää syömishäiriöoireilun riskejä. Oppaassa II annamme käytännön vinkkejä ja työkaluja siihen, millaisiin asioihin valmentajien olisi hyvä kiinnittää huomiota urheilijan syömiskäyttäytymisessä ja kuinka toimia ongelmien ilmaantuessa. Yhteistyössä lajiliittojen, urheiluakatemioiden ja asiantuntijaorganisaatioiden kanssa tulemme kehittämään systemaattisia toimintamalleja tämän ongelman taklaamiseksi. Ja tarvitsemme siihen myös kaikkien valmentajien tuen.


Jouni Kuivalainen
Koordinaattori
Oman Elämänsä Urheilija-projekti

Lähteitä:

de Bruin, A.P. 2017. Athletes with eating disorder symptomatology, a specific population with specific needs. Current Opinion in Psychology. 16, 148-53.

Saarinen, A., Ryba, T.V., Ronkainen, N.J., Rintala, H. & Aunola, K. 2019. ’I was excited to train, so I didn’t have problems with the coach’: dual career athletes’ experiences of (dis)empowering motivational climates. SPORT IN SOCIETY, 23: 4, 629-44.

Solfrid Bratland-Sanda & Jorunn Sundgot-Borgen. 2013. Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. European Journal of Sport Science, 13:5, 499-508.

Suomen Valmentajat ry. Valmentajalla on väliä- kampanja.

Seksuaalineuvojana syömishäiriötyössä

Olen Tomi Rusi ja olen työskennellyt Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikössä hoitajana vuodesta 2016 alkaen. Elokuussa 2019 lähdin opiskelemaan seksuaalineuvojaksi. Koulutukseen hakeutuminen syntyi oman tiedon puutteesta seksuaalisuuteen liittyvien asioiden käsittelemisestä hoidossa ja sen saman tiedon tarpeesta monien syömishäiriöön sairastuneiden hoidossa. Usein keskusteluissa on käyty läpi aiheita, joissa minun piti vain nostaa käteni pystyyn ja myöntää, että osaamiseni ei riitä. Usein käytin vapaapäivien luppoaikaa tiedon hakemiseen, jotta seuraava keskustelu sujuisi vähän paremmin ja taas päästäisiin mahdollisesti pieni askel eteenpäin.

Mitä enemmän näihin aiheisiin törmäsin, sitä enemmän huomasin miten seksuaalisuus koskettaa meidän koko elämänkaartamme. Miettimisaikaa en sen jälkeen enää tarvinnutkaan. Tämän havainnon jälkeen hakeuduin seksuaalineuvojan koulutukseen. Nyt olen tätä kirjoittaessani koulutuksen puolessa välissä ja hiljalleen koen olevani valmis ”tulemaan kaapista ulos” koulutuksen kanssa ja käyttämään oppimiani työkaluja työssäni.

Usein tämä tuleva ammattini herättää hämmennystä ja ihmisillä saattaa aiheeseen liittyvien mielikuvien vuoksi nousta pieni puna poskille ja suusta karkaa pieni epäuskoinen naurahdus. Lopulta kysytään ”mitä seksuaalineuvoja tekee?”. Useimmiten seksuaalineuvontaan hakeutuu ihminen, joka tarvitsee turvallisen paikan kertoa erittäin yksityisistä asioistaan ja ongelmistaan. Onko tämä normaalia? Olenko minä normaali? Nämä kysymykset nousevat esille usein keskustelujen alussa. Neuvojan tärkein tehtävä mielestäni on antaa lupa puhua. Ei ole mitään mistä ei voisi tapaamisessa puhua. Neuvoja on valmis kuuntelemaan ja kestää kyllä kaiken mitä vastapäisestä tuolista nousee esille.

Seksuaalineuvonta on ratkaisukeskeistä ja usein yhtä käsiteltävää ongelmaa varten varataankin aikaa yhdestä viiteen tapaamiskertaa. Neuvojan vastuulla on myös arvioida ongelmaa ja ohjata ihminen hakemaan apua ongelmaansa oikealta taholta, jos pelkkä neuvonta ja esim. viisi keskustelukertaa eivät selvästikään riitä ongelman ratkaisemiseen.

Seksuaalineuvoja antaa tietoa ja auttaa ihmistä hakemaan oikeaa tietoa. Neuvojan kanssa voi esimerkiksi keventää sydäntään parisuhteesta ja hänelle voi tuoda esille mieltä askarruttavia ajatuksia omasta kehosta, seksielämästä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta yms. Neuvoja kuuntelee tuomitsematta ja tarjoaa asiantuntemustaan.

Seksuaalineuvojat ovat usein erikoistuneet tiettyyn ihmisryhmään. Itse koen olevani erikoistumassa syömishäiriöistä kärsivien seksuaalineuvontaan, sillä muutaman vuoden osastotyöni puolesta olen päässyt tutustumaan lähemmin syömishäiriöistä kärsivien mieleen, taustoihin ja ihmisiin sairauden takana. Tämä tietenkin antaa minulle hieman erilaisen tavan ajatella kaikkia luentoja ja tehtäviä mitä koulutuksessa tulee vastaan. Ennen kuin voin sanoa olevani erikoistunut syömishäiriöstä kärsivien seksuaalineuvontaan, tarvitsen kuitenkin vielä roppakaupalla kilometrejä alle.

Mihin syömishäiriöön sairastunut voisi tarvita seksuaalineuvontaa? 

Monille meille on täysin selvää keitä tai mitä olemme ja keitä tai mitä haluamme. Identifioidumme esimerkiksi miehiksi tai naisiksi, olemme esimerkiksi heteroseksuaaleja tai homoseksuaaleja. Olemme (ainakin suhteellisen) sujut itsemme ja vartalomme kanssa tai ainakaan se ei ole jatkuvasti mielessämme pyörivä asia.

Suurin osa meistä on elänyt läpi kasvuvaiheet, jotka ovat muokanneet meitä sellaisiksi kuin olemme. Olemme saaneet rauhassa tutkia omaa seksuaalisuuttamme, kokeilla ja ihmetellä. Olemme ihastuneet, rakastuneet, pettyneet, eläneet parisuhteissa ja kokeneet eroja. Olemme tutustuneet itseemme itseksemme ja muiden kanssa. Huomanneet mistä nautimme ja mistä emme.

Syömishäiriö on usein vienyt aikaa tuolta itsetutkiskelulta ja kokemusten hankkimiselta. Useat sairastuvat nuorena ja toipuvat vasta vuosien päästä, jolloin moni kasvuvaihe jää sairauden jalkoihin. Uusi keho tuntuu vieraalta ja oirevälähdykset saattavat vaikeuttaa tämän uuden temppelin hyväksymistä. Ihminen ei tunne kunnolla itseään, eikä toipumisvaiheessakaan tunnu siltä, että omaa vartaloa vielä haluaisi tutkia tai näyttää sitä muille, etenkään ilman rihmankiertämää suojana.

Tämä on tilanne, jossa moni ihminen pyytää apua seksuaalineuvojalta. Yleensä ihmisillä on tieto hallussa, koska nykyään tietoa on saatavilla helposti, mutta tärkeää on luvan saaminen. Saanko pitää itsestäni? Saanko pitää muista? Saanko nauttia itsestäni tai kumppanistani? Ansaitsenko minä? Kysymyksiä on usein vuosien edestä. Sitten niitä pohditaan yhdessä. Yleensä taustalla on pelkoa ja häpeää, mutta jo niistä puhuminen auttaa ainakin alkuun ongelman ratkaisemisessa.

Omaan vieraalta tuntuvaan kehoon tutustumista varten voidaan miettiä joitain harjoituksia, joita henkilö voi tehdä omalla ajallaan. Yhdessä pohdimme kehosta herääviä ajatuksia ja erittelemme niitä sairauden värittämiin ja itsestä lähteviin huoliin. Seksuaalineuvoja voi auttaa apua hakenutta henkilöä hyväksymään, että tietyt tarpeet esim. läheisyydelle ovat olemassa. Neuvontaprosessissa tämä lähinnä voisi tarkoittaa luvan antamista ja tarpeista puhumista. Moni ihminen tarvitsee ohjausta esimerkiksi ihmissuhteen tai ihan vaan kaverisuhteen rakentamiseen. Tarvitaan rohkaisua aloitteen tekemiseen ja itsensä esille asettamiseen. ”Tässä minä nyt olen ja päästän jonkun lähelleni.”

Tätä blogitekstiä varten haastattelin muutamaa toipunutta ja he kertoivat, että oirevälähdyksiä esiintyy ajoittain, mutta osa kertoi suoraan, että parisuhde auttoi ja auttaa edelleen omaan kehoon ja tarpeisiin tutustumisessa ja hyväksymisessä. Puhuminen auttaa. Turvallinen kumppani, joka tietää taustat ja vaikeudet, luo turvallisen ympäristön, jolloin kynnys palata sairauteen tai toimia oirevälähdysten mukaisesi nousee.

Osa haastateltavista oli jo vanhempia ja raskauden jälkeinen keho olikin ollut erittäin pelottava ajatus, mutta lapsen syntymä oli saanut elämään täysin uutta sisältöä.  Ahdistus lieveni jatkuvasti ja ajoittain vaikeudet pääsivät unohtumaan kokonaan. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi vain väkisin hakeutua parisuhteeseen ja saada lapsia, mutta toivon, että tämä antaa ihmisille pientä kipinää siihen, että hyvä parisuhde ja positiivinen kehosuhde ovat mahdollisia saavuttaa syömishäiriötaustasta huolimatta.

Minulta on kysytty: ”Minä olen sairastanut jo niin kauan, että kannattaako minun edes enää yrittää?”. Vastaukseni on: ”Kannattaa”. Olen ollut luennolla, jossa luennoitsija oli eläkeiän ylittänyt sateenkaarisenioriksi itseään tituleerannut henkilö, joka iloisesti kertoi tulleensa ulos kaapista vasta vanhoilla päivillään. Hän oli luonut hyvän parisuhteen ja kertoi olevansa nyt onnellinen. Luennon perimmäinen sanoma oli, että ikinä ei ole liian myöhäistä lähteä tutkimaan omaa seksuaalisuuttaan ja alkaa etsiä asioita, jotka tuntuvat hyvältä ja tekevät onnelliseksi.

Miksi et siis sinäkin uskaltaisi lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle?

Terveisin,

Tomi Rusi
Syömishäiriökeskuksen hoitaja

Oman Elämänsä Urheilija – missä mennään nyt

Urheilijoiden riski syömiskäyttäytymisen häiriintymiseen ja syömishäiriöihin sairastumiseen on suuri. Tämä on nostettu esiin tässä blogissa aiemminkin, esimerkiksi Pian kirjoittamassa tekstissä, jossa hän kertoi Oman Elämänsä Urheilija -projektista, joka Syömishäiriökeskuksessa on käynnistetty ennaltaehkäisemään urheilijoiden häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä.

Oman Elämänsä Urheilija -projekti on nyt toden teolla käynnissä ja on aika päivittää sen kuulumisia. Kerrataanpa alkuun nyt kuitenkin, miksi projekti ylipäätään sai alkunsa.

Tieteelliset tutkimukset ja urheilun parista kantautuva kokemustieto kertovat molemmat karua kieltään: liian monen urheilijan syömiskäyttäytyminen häiriintyy urheilu-uran aikana tai sen jälkeen. Liian moni heistä sairastuu syömishäiriöön, jolla voi olla vakavia ja kauaskantoisia vaikutuksia terveyteen. Tämä on havaittu myös Syömishäiriökeskuksessa, jonka potilaita yhdistää kasvavassa määrin yksi tekijä: urheilutausta.

Urheiluun liittyy lukuisia terveyttä ja hyvinvointia edistäviä ominaisuuksia, jotka voivat suojata urheilijaa myös syömisen häiriöiltä. On kuitenkin huomioitava, että urheiluun liittyy sellaisiakin tekijöitä, jotka voivat olla syömishäiriöiden riskitekijöitä. Kilpaurheilussa korostuvat kurinalaisuus, suorituskeskeisyys ja parhaiden mahdollisten tulosten tavoittelu, jotka voivat heijastua vahingollisella tavalla myös liian kontrolloituun syömiseen. Media on nostanut esille myös lukuisia urheilijoita, joilla syömishäiriö on saanut alkunsa valmentajan kehotuksesta pudottaa painoa pari kiloa.

Urheilijoilla häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on yleisempää kuin muussa väestössä. Häiriintynyttä syömistä esiintyy etenkin esteettisissä lajeissa, sekä kestävyys- ja painoluokkalajeissa. Häiriintynyt syöminen ja siihen liittyvä energian- ja ravintoaineiden puutteellinen saanti vaikuttaa nopeasti urheilijan suorituskykyyn, palautumiseen, kehittymiseen ja terveyteen.

Urheilijalla häiriintynyttä syömistä on esimerkiksi se, että noudattaa erittäin tiukkaa ja terveellistä ruokavaliota, punnitsee itseään jatkuvasti, laskee ruokien kaloreita ja punnitsee ruokiaan, ei kuuntele kehon viestejä nälästä tai kylläisyydestä ja karsii ruokavaliostaan ruoka-aineita vain, koska tavoitteena on laihtuminen ja sen myötä mahdollisesti parantunut suorituskyky. Valitettavasti se kuitenkin jää monelta ymmärtämättä, että laihtuminen ei automaattisesti takaa sitä, että suorituskyky paranisi. Varsinkin, jos painoa lähtee enemmän kuin ne kuuluisat pari kiloa. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on aina riskitekijä varsinaisen syömishäiriön kehittymiseen. Pahimmillaan syömishäiriöt ovat kuolemaan johtavia sairauksia.

Muun muassa näiden syiden vuoksi käynnistimme Oman Elämänsä Urheilija -projektin. Haluamme luoda toimintamalleja syömishäiriökäyttäytymisen varhaiseen tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn ja tuoda tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa valmentajien, urheilijoiden ja vanhempien käyttöön. Digitaalisia työkaluja urheilijoiden ja valmentajien tavoittamiseksi kehitetään yhdessä Wellness Foundry -yrityksen kanssa, jonka MealLogger-sovelluksen käytöstä Syömishäiriökeskuksella on jo pitkä kokemus. Lisäksi projekti pyrkii käynnistämään keskustelua eri urheilutoimijoiden välille syömishäiriöihin liittyvien ennakkoasenteiden purkamiseksi. Projektilla on urheiluyhteisöstä laaja yhteistyökumppaniverkosto, ja lajiliitoista mukana ovat muun muassa Suomen Cheerleadingliitto, Hiihtoliitto, Koripalloliitto ja Voimisteluliitto. Lisäksi projektissa kehitetään Suomeen myös aivan uutta urheilijoiden häiriintyneen syömiskäyttäytymisen hoitoon soveltuvaa mallia, joka hyödyntää tieteellistä tietoa sekä Syömishäiriökeskuksen kattavaa kliinistä kokemusta.

Kuluvan talven aikana olemme sukeltaneet syvälle urheilijoiden syömishäiriöihin liittyvään tutkimusdataan, rakentaneet yhteistyöverkostoja, suunnitelleet koulutusmateriaalejamme ja viestintäämme muun muassa sosiaalisessa mediassa, sekä pohjustaneet urheilijoiden hoitomallia Syömishäiriökeskukseen. Sosiaalisen median tilit aktivoimme jo nyt keskellä koronaepidemiaa, mutta koulutusmateriaaleja emme valitettavasti pääse porukalla testaamaan kuin vasta kesän jälkeen – jos ja kun toivottavasti tilanne on silloin rauhoittunut.

Mutta mikä se Oman Elämänsä Urheilija sitten on?

Meillä on projektin suunnittelusta alkaen kantavana teemana ollut, että jokainen urheilija saa olla oman ainutkertaisen elämänsä ja urheilu-uransa sankari. Hän on Oman Elämänsä Urheilija, joka saa toteuttaa ja saavuttaa koko potentiaalinsa urheilussa ja elämässä parhaan mahdollisen tuen avulla. Näemme, että tällaisella urheilijalla on erimerkiksi seuraavat ominaisuudet:

- hyvä itsetunto, määrätietoinen, tiedonhaluinen
- henkisesti ja fyysisesti vahva
- tyytyväinen kehonkuvaansa: ei anna esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttaa siihen
- ymmärtää olevansa ihmisenä paljon enemmän kuin urheilusuorituksensa
- osaa hyödyntää lähipiirinsä tuen
- harjoittelee ja lepää tasapainoisesti
- syö monipuolisesti ja riittävästi

Tällaisella Oman Elämänsä Urheilijalla on edellytykset pitkään ja antoisaan uraan, joka kannattelee häntä koko loppuelämän. Lisää tekstejä Oman Elämänsä Urheilijasta on tiedossa Omenatupaan projektin edetessä. Löydät meidät somesta tunnuksella @oeu_2020. Ota ihmeessä yhteyttä, jos haluat kuulla aiheesta lisää, tai jos esimerkiksi yhteistyö kanssamme kiinnostaa.

Pysytään terveinä ja aktiivisina, vaikka ympäröivä maailma nyt erikoinen onkin. Muistetaan tukea kaikkia läheisiämme. Annetaan tukemme myös lähipiirimme urheilijoille. Urheilijan harjoituspäivässä tärkeitä ovat rutiinit ja niissä pysyminen. Häiriötekijät rutiineissa voivat häiriinnyttää myös urheilijan syömistä, etenkin, kun kodin ruokavarastojen tilannekin voi olla normaaliin verrattuna täysin erilainen. Nyt on käsillä iso häiriötekijä, joka väistämättä vaikuttaa rutiinien lisäksi myös mielialaan ja ehkä harjoitusmotivaatioonkin. Urheilija voi kokea karanteenissa tai sitä vastaavissa olosuhteissa esimerkiksi pelkoa, yksinäisyyttä, tylsyyttä ja masennusta. Nämä tunteet voivat entisestään korostua, jos urheilijalle valtavan tärkeää ja mielekästä asiaa – urheilua – joutuu näissä olosuhteissa karsimaan. Autetaan lähipiirimme urheilijoita löytämään uusia mielekkäitä keinoja ylläpitää harjoittelumotivaatiota myös näinä aikoina. Toisaalta annetaan heidän myös levätä, jos tilanne kuormittaa kovasti henkisesti. Pidetään huolta toisistamme.

Terveisin,

Maria Heikkilä
Elintarviketieteiden tohtori, OEU-projektipäällikkö

Ajankohtaista – Koronavirus, syömishäiriöt ja Syömishäiriökeskuksen toiminta

Koronavirus vaikuttaa meidän kaikkien elämään tällä hetkellä ajan, jonka pituudesta kenelläkään ei ole varmuutta. Pandemian kaikista vaikutuksista elämäämme ei myöskään ole tietoa ja huoli saattaa olla monilla kova. Listasimme kysymyksiä, joita tilanne voi nyt syömishäiriöiden ja hoidon näkökulmasta aiheuttaa. Lisää kysymyksiä voit jättää kommentteihin. Pyrimme vastaamaan niihin parhaamme mukaan.

1. Vaikuttaako syömishäiriö vastustuskykykyyni ja mahdollisen sairastumisen vakavuusasteeseen?

Syömishäiriöitä sairastavilla ei välttämättä ole huonompi vastustuskyky, mutta koska koronaviruksesta ja sen vakavuudesta erilaisille väestönryhmille tiedetään vielä varsin vähän, on hyvä pyrkiä estämään sairastumista ja noudattaa terveysviranomaisten ja hallituksen suosituksia, ohjeita ja määräyksiä. Koronaviruksesta tiedetään se, että muut perussairaudet voivat johtaa vakavampaan sairauden muotoon, mutta vielä meillä ei ole tietoa siitä, miten koronavirus vaikuttaa syömishäiriötä sairastavien infektioiden vakavuuteen. Keho on kuitenkin usein syömishäiriön vuoksi jo valmiiksi kovilla, joten nyt jos koskaan on hyvä tehdä kaikkensa, jotta keho pääsee toipumaan ja on siten vahvempi mahdollisen tartunnan hetkellä.

2. Minusta tuntuu, että syömishäiriöön liittyvät huoleni, eivät ole vakavia koronavirukseen verrattuna. Mitä voin tehdä pitääkseni itsestäni huolta?

Koronavirus on koko maailmaa koskeva vakava terveydellinen ja yhteiskunnallinen haaste. Se ei kuitenkaan poista sitä, että muusta terveydestä huolehtiminen ei olisi tärkeää. Syömishäiriö on vakava sairaus, joten toipumistyön jatkaminen on erityisen tärkeää ja kannattavaa, sillä takapakit voivat pitkittää kärsimystä kohtuuttomasti. On myös hyvä muistaa, että syömishäiriö aiheuttaa usein ajatuksia, että oma sairaus ei ole niin vakava asia tai muiden terveys on tärkeämpää. Kyseinen ajattelutapa on osa syömishäiriön kieroa toimintatapaa. Monet tahot ovat myös muistuttaneet, että ihmisten on tärkeää pitää huolta mielenterveydestään tänä epävarmuuden ja huolen aikana, vaikka entuudestaan ei olisi ollutkaan mitään mielenterveydellisiä haasteita tai sairauksia. Muistuta siis, että sinun hyvinvointisi on yhtä tärkeää ja ota se apu vastaan, mitä ammattilaiset voivat sinulle tässä hetkessä tarjota.

3. Mitä jos en voi tavata terapeuttiani, lääkäriäni tai hoitajaani? 

Lähivastaanottoja on suositeltu välttämään ja joitakin tapaamisia saatetaan perua kokonaan ja tämä aiheuttaa ymmärrettävästi huolta ja epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia. Monet ammattilaiset kuitenkin onneksi tarjoavat videoyhteydellä tai puhelimitse tarjottavaa vastaanottoa. Vaikka se ei välttämättä korvaakaan kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista, voi se auttaa tämän epävarman ja huolta aiheuttavan ajan yli. Keskustele ammattilaisen kanssa sinulle sopivista vaihtoehdoista ja palveluista.

4. Olen sopinut terapeuttini/hoitajani kanssa, että minut punnitaan säännöllisesti vastaanotolla ilman, että saan tietää painoani. Mitä teen, jos tähän ei nyt ole mahdollisuutta ja minulle tulee pakonomainen tarve punnita itseäni?

Terveydenhuollon palveluissa on siirrytty etävastaanottoihin ja tehty rajauksia ”ei kiireellisiin” palveluihin, jollaiseksi punnitus saatetaan valitettavasti katsoa. Tämä voi aiheuttaa ahdistusta ja huolta siitä, että paino ei korjaannu riittävästi tai räjähtää hallitsemattomasti. Huolesta kannattaa keskustella yhdessä hoitavan henkilön kanssa ja etsiä terveitä selviytymiskeinoja huolen kanssa selviämiseen. Ehkä voitte myös sopia, että joku läheinen punnitsee sinut hoitavan henkilön antamien ohjeiden mukaisesti ja ilmoittaa painosi terveydenhuollon yksikköön. Tärkeää kuitenkin on se, että et sorru pakonomaiseen itsesi punnitsemiseen. Jos omaa painoa on välttämätöntä seurata itse, ei sitä kannata tehdä kuin maksimissaan kerran viikossa. Sovi linjauksista terapeuttisi tai hoitajasi kanssa.

5. Mitä teen, jos en voi pitää kiinni ateriasuunnitelmastani tai löydä kaupasta turvallisiksi kokemiani ruokia?

Suomessa on toistaiseksi riittänyt ruoka hyvin, vaikka jotkin elintarvikkeet ovat saattaneet hetkellisesti loppua kauppojen valikoimista. Ateriasuunnitelman on hyvä olla riittävän joustava erilaisine vaihtoehtoineen, jotta yksittäisen elintarvikkeen loppuminen ei estä ateriasuunnitelman noudattamista. Jos ateriasuunnitelmasi on liian jäykkä, pyydä ravitsemusterapeuttia suunnittelemaan siihen kanssasi lisää vaihtoehtoja ruoka-aineille. Voit myös kysyä, onko sinulla mahdollisuutta saada ateriatukea esim. videovastaanottona, ruokapäiväkirjamaista tukipalvelua (esim. Syömishäiriökeskuksessa käytettävä MealLogger) tms. palvelua, mikä voisi auttaa sinua ruokailemaan. Tällaisena aikana, kun ruokakaupoissakin voi olla poikkeuksellisia puutoksia, sinulla on toisaalta oiva mahdollisuus oppia laajentamaan ruokavaliotasi. Pyydä tällaiselle tutkimusmatkalle tukea terapeutiltasi tai hoitajaltasi esim. videovastaanoton yhteydessä.

6. Miten voin estää ahmintaa, mikäli minä tai samassa taloudessa asuvat henkilöt täyttävät kodin täyteen ruokaa?

Iso osa keinoista estää ahmintaa tällaisena poikkeusaikana, ovat aivan samoja, kuin muulloinkin. Täsmäsyöminen ja ateriasuunnitelman noudattaminen voivat auttaa. On myös hyvä tarkastella ohjaavatko esimerkiksi tylsistyminen, yksinäisyys, pelko tai stressi sinut ahmimaan. Näitä kaikkia tunteita saattaa ilmetä nyt tällaisena poikkeusaikana. Tee itsellesi lista vaihtoehtoisista toimista, joita voit hyödyntää ahmimisen sijaan, kun erilaiset tunteet nousevat pintaan. Voit esim. listata harrastuksia, joilla voi helpottaa tylsistymistä, soittaa ystävälle tai läheiselle yksinäisyyden helpottamiseksi ja tehdä erilaisia rentoutumisharjoituksia pelon ja stressin hälventämiseksi. Muistuta myös itseäsi, että tunteet ovat sallittuja.

On myös hyvä miettiä missä määriin ruokaa on tarve hankkia kotiin. Normaali arkivarautuminen muutamiksi päiviksi riittää ellet joudu karanteeniin. Jos ruokaa on välttämätöntä hankkia kerralla tavallista enemmän tai läheisesi täyttää kaapit ruualla, niin keskustele huolista myös läheisesi tai ammattilaisen kanssa ja miettikää yhdessä keinoja, miten ruoka ei olisi liian helposti ahmittavissa. Apua voi olla esimerkiksi ruokien inventaariolistoista tai lukollisista kaapeista, tukipuhelimeen soitosta, yhteisestä ruokailuhetkestä perheenjäsenen kanssa tai vaikka siitä, että naapuri säilyttää osan ruuistasi. 

7. Olen huolissani, että en voi tehdä liikuntasuorituksiani tai oireiluni vahvistuu, jos joudun karanteenin kaltaisiin oloihin Mitä voi tehdä?

Yksin erityksiin jääminen on monille ymmärrettävästi vaikeaa, etenkin jos tilanne altistaa oireilun vahvistumiselle. Yritä pitää päivissä jonkinlainen rakenne, mutta älä rakenna päivääsi täyteen pakonomaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla liikkua. Rakenna päivääsi ruokailujen ympärille erilaisia toimia, kuten opiskelua, käsitöitä, tv:n katselua, kodinhoitoa, ystäviin ja läheisiin yhteydenpitoa, etävastaanottotapaamisia, musiikin kuuntelua jne. Anna itsellesi lupa levätä. Ymmärrämme toki, että se voi tuntua vaikealta ja pelottavalta. Voit pyrkiä helpottamaan oloasi tekemällä listan, miksi on tärkeää, ettet kompensoi liikkumattomuutta syömistä vähentämällä. Muistuta itseäsi, että kehosi tarvitsee silti energiaa jo pelkästään kehon normaalien toimintojen ylläpitämiseksi. Muistuta myös itseäsi kaikista niistä positiivisista muutoksista, joita olet jo onnistunut tekemään toipumisen matkallasi ja pidä niistä kiinni. Voit myös asettaa itsellesi uusia tavoitteita, joiden eteen voit työskennellä. Palkitse itsesi mukavalla tavalla tavoitteen saavuttamisesta. 

8. Ovatko Syömishäiriökeskuksen palvelut saatavilla ja miten Syömishäiriökeskuksessa pyritään rajoittamaan koronaviruksen leviämistä?

Syömishäiriökeskus jatkaa palvelujensa tarjoamista ja ottaa uusia asiakkaita toistaiseksi vastaan sekä Terapiayksikköön että Kuntoutus- ja hoitoyksikköön varotoimista huolehtien. Terapiayksikkö tarjoaa keskustelutukea myös henkilöille, joilla ei ole syömishäiriötä. Esimerkiksi ahdistukseen, pakko-oireisiin, masennukseen tai akuuttiin tilanteeseen liittyviin huoliin on keskustelutukea tarjolla.

Syömishäiriökeskuksessa seurataan tiiviisti viranomaisten ja hallituksen antamia ohjeita ja toimitaan niiden mukaan. Panostamme huolelliseen käsihygieniaan ja tilojen siivoamiseen. Työntekijät eivät saa tulla töihin, mikäli heillä on yhtään koronavirukseen sopivia oireita ja ulkomailta lomalta palaavat ovat oireettominakin kaksi viikkoa etätöissä ennen tavanomaisiin töihin paluuta. Vastaanottotoiminta sekä perhe- ja verkostotapaamiset järjestetään etäyhteyksin ja ulkopuolisten vierailut Syömishäiriökeskuksessa ovat toistaiseksi kielletty. Seuraamme tiiviisti kaikkien terveydentilaa ja reagoimme viiveettä tilanteeseen, jos jollakin ilmenee koronavirukseen sopivia oireita.

9. Mitä jos Syömishäiriökeskuksen osastolla potilas tai joku henkilökunnasta sairastuu?

Koronavirukseen sairastunut työntekijä asetetaan karanteeniin, eikä hän saa palata töihin ennen kuin on saanut siihen luvan hoitavalta lääkäriltään. Muilta osin toimimme niiden ohjeiden mukaisesti, jotka saamme tilanteessa koronaneuvonnasta/viranomaiselta.

10. Mitä tämän kaiken jälkeen? 

Pandemia väistyy jossain vaiheessa ja elämä tulee jatkumaan. Ehkä me kaikki olemme oppineet pandemian aikana jotain uutta positiivista itsestä, omista voimavaroistamme ja toisista ihmisistä. Olemme saattaneet selvittää sen, mikä itselle on elämässä tärkeää ja mitä haluamme vaalia. Syömishäiriön nujertamiseksi on saattanut löytyä uutta vahvuutta. Nauttikaamme itselle tärkeistä asioista ja elämästä koko sielullamme, kun elämä ja sosiaalinen kanssakäyminen saavat jälleen kukoistaa. Yksi on myös varmaa – syömishäiriöstä toipuminen on aina kannattavaa!

Välittävin ja rohkaisevin terveisin koko Syömishäiriökeskuksen puolesta,

Venla Eronen

Apua vaikeisiin hetkiin:

Syömishäiriöihin erikoistuneet palvelut:

Syömishäiriökeskuksen palveleva puhelin arkisin: 040 411 5481 (suomi), 050 522 0077 (svenska)

Syömishäiriöliiton palvelut: Syömishäiriöliitolla on tarjolla erilaisia tukipalveluja SYLI-chatistä tukipuhelimeen laajennetuin päivystysajoin. Lue myös Syömishäiriöliiton Katri Mikkilän erinomainen blogikirjoitus koronan aiheuttamasta tilanteesta syömishäiriöiden näkökulmasta tarkasteluna. 

Muut tukipalvelut:

Mieli Suomen mielenterveys ry:n kriisipuhelin päivystää nyt 24/7 numerosta 09 2525 0111

Sekasin Chat – Valtakunnallinen keskustelualusta 12-29 -vuotiaille 

Selviytyjän paranemistarina hoitavan henkilön näkökulmasta (osa 2)

Edellisessä blogikirjoituksessamme vaikean anoreksian sairastanut Selviytyjä kertoi oman tarinansa. Tässä kirjoituksessa Selviytyjän matkaa seuranneena hoitavana henkilönä kerron omasta näkökulmastani miltä paraneminen näytti ulospäin.

Sain kunnian seurata Selviytyjän paranemismatkaa jo hänen sairautensa varhaisista vaiheista alkaen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka hänestä alusta saakka välittyi mahtava päättäväisyys. Hän istui ensimmäisissä tapaamisissamme selkä suorana tuolin reunalla ja kävi keskusteluja kanssani monisanaisesti. Sairauden alkuvaiheessa tuo päättäväisyys oli vielä voimakkaasti sairauden palveluksessa. Minusta vaikutti siltä, että tuolloin Selviytyjä ei vielä oikein osannut erotella itseään ja sairauttaan toisistaan, vaan koki sairauden äänen totuutena, jota oli pakko noudattaa. Noudattamatta jättäminen oli pelottavaa, turvatonta ja nosti pintaan sietämättömän ahdistuksen. Ainoa tapa saada pelko hellittämään, oli tehdä niin kuin sairaus sanoi.

Vuosien varrella ehdimme tavata varmasti satoja kertoja ja pohtia sairastumisen syitä, taustoja sekä ennen kaikkea keinoja päästä siitä eroon. Toisinaan Selviytyjä pystyi kertomaan rehellisesti vaikeudestaan vastustaa sairauden ääntä, toisinaan totuuden kertominen oli liian vaikeaa ja tuli esille vasta hieman myöhemmin. Minusta vaikutti, että hän pelkäsi tuottavansa minulle pettymyksen, jos hän ei ollutkaan onnistunut toimimaan sopimallamme tavalla. Ehkä mukana oli myös hieman häpeää epäonnistumisesta.

Vaikka sairaus seurasi Selviytyjää yli kaksikymmentä vuotta, hän ei koskaan näyttänyt luovuttavan elämänsä suhteen eikä hänen peruspositiivinen asenteensa ja toiveikkuutensa koskaan näyttänyt kokonaan katoavan. Tässä varmasti osaltaan auttoi myös läheisten jatkuva tuki ja loppumaton rakkaus. Raskaita kausia toki oli monia ja erityisesti hyviä vaiheita seuraavat voinnin heikkenemiset näyttivät olevan erityisen kovia kolauksia. Huonossa vaiheessa anoreksia vei hänet täysin mukanaan pakottaen Selviytyjän uhraamaan arkensa sairauden palvelemiseen. Aina voinnin kohetessa elämänilo oli kuitenkin heti kulman takana ja Selviytyjä halusi tarttua elämäänsä välittömästi kaksin käsin.

Vuosien aikana sain seurata läheltä Selviytyjän elämän tärkeitä vaiheita. Ensimmäiset seurustelut, koulun loppuminen, ammatinvalinta ja kotoa poismuuttaminen olivat muutamia merkittäviä kilometripylväitä. Näihin kohtiin mahtui paljon iloa, innostusta ja kiitollisuutta elämän eteenpäin menemisestä. Selviytyjä eleli sinnikkäästi elämäänsä, vaikka anoreksia jatkuvasti sitä varjostikin ja vaati tekemään suuria uhrauksia päivittäin. Hän ikään kuin sinnitteli kohti haluamaansa elämää ja samalla yritti pitää kaiken nielevää kiusaajatyrannia tyytyväisenä.

Vuosien varrella keskusteluissamme Selviytyjän kanssa alkoi sairauden äänen lisäksi kuulua yhä vahvemmin myös terveen puolen ääni. Se ihmetteli yhdessä kanssani miksi ihmeessä on niin vaikeaa antaa paranemisen tapahtua. Itsesyytökset tulivat toisinaan voimakkaina, kun halu paranemiseen alkoi olla suuri, mutta ahdistus ja pelot vielä estivät vastustamasta anoreksian imua täysin voimin. Tässä vaiheessa anoreksian toiveiden noudattaminen suututti terveen puolen ja terveen puolen kuunteleminen suututti anoreksian. Missään ei enää oikein ollut rauhaa ja kahden maailman välillä tasapainoilu kävi todella hankalaksi.

Selviytyjää näytti alkavan todella suututtaa se, että anoreksia piinasi hänen elämäänsä vuosi vuoden jälkeen. Hän huomasi, että niin kauan kun hän aina antaa periksi anoreksian houkutuksille ja vähentää ruokamäärää ahdistuksen käydessä liian voimakkaaksi, hän ei pääse paranemisessaan eteenpäin. Niinpä hän alkoi sinnikkäästi pitää kiinni ravitsemusterapeutin kanssa sopimastaan ruokalistasta riippumatta siitä miltä tuntui. Hänen painonsa alkoi nousta hiljalleen ja tämä tuntui äärimmäisen pelottavalta. Kaiken pelon ja ahdistuksen keskellä hänellä näytti olevan yksi oljenkorsi, josta hän ei päästänyt irti tiukimmassakaan tilanteessa: ”ruokamäärää en vähennä vaikka mikä olisi”. Muistan sen ahdistuksen voimakkuuden, kun paino nousi, vaikka sille ei ollut loogista selitystä sekä sen itkun ja kauhun, joka siitä seurasi. Ja sen rohkeuden määrän, kun Selviytyjä ei edelleenkään antanut anoreksialle periksi eikä vähentänyt ruoan määrää. Näin paino pääsi vähitellen normalisoitumaan ja ensimmäistä kertaa täysin omassa varassa.

Sitten elämään tuli se suurin rakkaus. Se näytti sinetöivän jo ennestään vakuuttavan paranemisprosessin. Rakkauden myötä tuli elämänilo, usko huomiseen ja jonkinlainen elämän täyttymys. Oli mahtavaa katsoa, kuinka kaiken tämän käsittämättömän kärsimyksen jälkeen Selviytyjää kohtasi näin suuri onni, jonka hän omalla päättäväisyydellään, sinnikkyydellään ja uskomattomalla rohkeudellaan sai itse aikaan.

Jonkin ajan kuluttua tästä Selviytyjä lähetti minulle mahtavan ilouutisen ja kertoi ensimmäisen lapsen olevan tulossa ja nyt tätä kirjoitettaessa jo toinenkin lapsi on saapunut. Kolme ihmettä: äiti ja hänen kaksi lastaan.

Selviytyjän tarina osoittaa, että koskaan ei pidä luopua toivosta. Anoreksian voi voittaa riippumatta siitä, kuinka kauan se on kestänyt ja kuinka vaikea se on ollut. Avainasia on olla koskaan lopullisesti luovuttamatta ja nousta jokaisesta alhosta sinnikkäästi ylös, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Uudelleen ja uudelleen, kunnes se lopulta onnistuu.


Lämmöllä, toiveikkaana ja täynnä ihailua,
Pia Charpentier