perjantai 23. joulukuuta 2016

Joululahjaksi myötätunto






Läheisemme kohdatessa vaikean tilanteen elämässään useimpien meistä on helppoa tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Lohdutus, lämmin katse ja halaus tulevat kuin itsestään. Toivomme hänelle voimaa kestää vastoinkäyminen ja pyrimme auttamaan häntä kaikilla osaamillamme tavoilla. Haluamme hänen pääsevän tasapainoon mahdollisimman pian ja teemme hänen olonsa helpottamiseksi kaiken minkä osaamme.

Entäpä sitten kun itse joudumme pulaan tai kun joku kohtelee meitä kurjasti tai elämä heittää eteemme odottamattoman kierrepallon? Monesti alamme syyttää itseämme, koemme huonommuutta tai ehkä jopa ajattelemme ansainneemme osaksemme osuneen onnettoman sattuman. Synkissä tunnelmissa reagoimme usein tekemällä asioita, jotka lopulta vain pahentavat oloamme. Saatamme esimerkiksi laittaa syömisemme täysin sekaisin, turvautua alkoholiin, vetäytyä yksinäisyyteen, kiduttaa itseämme liiallisella liikunnalla tai palauttaa mieleemme kaikki ikinä meille sattuneet kamaluudet ja kylpeä niiden myrkyllisissä liemissä.

Mistähän johtuu, että itseään kohtaan on niin vaikeaa osoittaa myötätuntoa silloinkin, kun elämä on todella mullistanut maailmamme ja vienyt pohjan pois kaikelta? Onko ehkä suomalaiseen kulttuuriin kuuluva ”kel onni on, se onnen kätkeköön” -mentaliteetti osaltaan opettanut meille, että itsensä hyväksi asioiden tekeminen on itsekästä, omahyväistä ja paheksuttavaa? Ajattelemmekohan sen sijaan itsensä kurissa pitämisen ja ajoittaisen rankaisemisen kasvattavan luonnetta ja vahvistavan mieltä ja olevan muutenkin jotenkin oikein?

Ehkä oma osansa on lapsuutemme ympäristön kulttuurissa. Ne asiat, jotka tärkeät aikuiset ja auktoriteettihahmot meille kasvuvuosinamme opettavat omalla käytöksellään, sanoillaan sekä asenteillaan, jäävät mieleemme elämään totuuksina. Jos meitä on hädän hetkellä usein moitittu, vähätelty, kritisoitu, paheksuttu tai jätetty yksin selviytymään, olemme oppineet, että emme ansaitse heikolla hetkellä lämpöä emmekä myötätuntoa. Tästä voi seurata, että kiusaannumme jonkun tarjotessa lohtua hädän hetkellä, emmekä osaakaan enää ottaa tarjottua lohtua vastaan.

Joskus tuntuu vaikealta yrittää jäljittää logiikkaa, jonka pohjalta olemme aikojen saatossa päätyneet ajattelemaan, että paha onkin hyväksi ja hyvä pahaksi. Ehkä olisi aika kyseenalaistaa näitä mielissämme vahvasti eläviä totuuksia, joita noudattaessamme teemme huomaamatta elämästämme kurjempaa kuin sen tarvitsisi olla.

Aikuisinahan meillä on vapaus valita, miten asennoidumme asioihin. Jos jossain mielen perukoilla tuntuu epäloogiselta kurittaa itseään tilanteessa, jossa toiselle ihmiselle mielihyvin tarjoaisi hellyyttä ja hyviä asioita, on mahdollista alkaa harjoitella ihan uudenlaista toimintatapaa. Voit oppia uuden toimintatavan ottamalla neljä askelta.

Ensimmäinen askel on huomata mielen epäloogisuus ja ymmärtää, että itselle kuuluu sama myötätunto, jota automaattisesti osoittaisi toiselle.

Toinen askel on saada kunnon tuntuma siihen, miltä myötätunnon kokeminen tuntuu. Tätä voi tunnustella esimerkiksi kuvittelemalla eteensä itselle rakkaimman ihmisen tai vaikkapa lemmikin ja muistella häntä hankalassa tilanteessa. Sitten voi palauttaa mieleen miltä myötätunto ja lempeys häntä kohtaan tuolloin tuntui.

Kolmas askel on kokeilla suunnata tuo samainen myötätunto itseä kohtaan ja tarkastella, yrittääkö mieli jollain tavalla estää myötätunnon kohdistumisen itseen. Yrittääkö se vähätellä sitä sanomalla ”tuo nyt on ihan kukkua, turhaa nutturapäiden höpinää”? Pelkääkö se, että myötätunnosta on haittaa ”jos istun tässä olemassa tyytyväinen itseeni, sittenhän lakkaan yrittämästä ja kaikki kehitys pysähtyy”? Arveleeko se, että et ansaitse sitä ”ihan outoa… ei tuo minulle kuulu”? Uskooko se, että myötätunto tekee sinusta heikon ”pitää puskea vaan ja kestää kaikki. Ihan turhaa ruikuttamista ja paijaamista”? Laita tarkasti merkille kuinka mielesi yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Tarkastele sitten näitä selityksiä ja katso saatko jäljitettyä mistä nämä uskomukset (”totuudet”) ovat saaneet alkunsa.

Neljäs askel on harjoitella yhä uudelleen myötätunnon suuntaamista itseä kohtaan. Myötätuntoa voi suunnata myös sitä kohtaan, että mieli yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Mieli pyrkii aina pysymään vanhassa ja toteuttamaan oppimiaan automaattisiksi ajatuksiksi vuosien toiston seurauksena muuttuneita ”totuuksiaan”. Näiden automaatioiden uudelleenohjelmointi vaatii harjoittelua ja toistoa.

Kun olet harjoitellut jonkin aikaa, huomaat, että myötätuntoiset ajatukset alkavat vähitellen tuntua luontevilta. Saatat myös huomata merkittävän muutoksen mielialassasi. Kun myötätuntoharjoittelun seurauksena olet vähemmän kriittinen ja ankara itsellesi, yleinen vointisi ja mielesi ilmapiiri alkavat kohentua.

Me kaikki ansaitsemme myötätuntoa. Sitä on ihanaa saada muilta, mutta muut eivät aina ole läsnä tarjoamassa sitä meille. Emmekä aina osaa ottaa sitä vastaan muilta. Lisäksi itsemme sättiminen ja arvosteleminen masentaa meidät sekä aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Tämän vuoksi on tärkeää opetella tuntemaan itseään kohtaan myötätuntoa. Se lisää omavaraisuutta myötätunnon suhteen, jolloin se on aina käytettävissä, kun elämä menee hankalaksi. Lisäksi se vahvistaa henkistä hyvinvointia ja itsetuntoa.

Jospa tänä jouluna antaisimme kaikki itsellemme tämän parhaan mahdollisen lahjan? Siitä voi ammentaa vuosikausia ja siitä nauttivat kaikki läheisemmekin, sillä onnellisina tuomme hyvinvointia myös muille. Sujauta Omenatuvan myötätuntokortti vaikka kirjekuoreen ja anna se joululahjaksi itsellesi tai hänelle, joka mielestäsi kaipaisi itseen kohdistuvaa myötätuntoa.


Tulostettavan tai vaikkapa sähköpostitse lähetettävän myötätuntokortin löydät täältä.

Rauhaisaa joulunaikaa toivottaa,

Pia Charpentier

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kohti tervettä liikuntaa (OSA 1) – Pakkoliikunnan tunnistaminen

Liikunta vahvistaa ihmisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia.  Sen merkitys terveydelle on selkeä. Syömishäiriö kuitenkin ottaa usein liikunnan vaaralliseksi työkalukseen, jolloin liikunnan terveyttä edistävät vaikutukset katoavat ja liikunta muuttuu haitalliseksi pakkoliikunnaksi. Raja terveen, mutta runsaan ja tavoitteellisen liikunnan sekä pakkoliikunnan välillä voi olla vaikea hahmottaa.

Pakkoliikunnasta löytyy useita blogikirjoituksia, joten en kuvaile tässä pakkoliikuntaa tarkemmin. En halua antaa vahingossa  kenellekään syömishäiriön kanssa kamppailevalle vinkkejä itsensä kiduttamiseen, sillä sitä pakkoliikunta mielestäni todellisuudessa on. Keskityn kaksiosaisessa kirjoitussarjassani pakkoliikunnan kuvailun sijaan siihen, miten pakkoliikunnasta voisi päästä irti ja liikkua terveellisesti. Tämä ensimmäinen osa käsittelee pakkoliikunnan tunnistamista. Toisen osan julkaisen tammikuussa.



Päästäkseen irti pakkoliikunnasta, ihmisen tulee ensin tiedostaa tekevänsä sitä. Moni syömishäiriöön sairastunut kuitenkin kieltää voimakkaasti kärsivänsä pakkoliikunnasta, sillä liikunnasta on muodostunut heille keino paeta ahdistavia tunteita tai he eivät edes huomaa liikkuvansa pakonomaisesti. Silloin muut ihmiset voivat joutua herättelemään sairastunutta asian äärelle. Tilanteen selkeyttämiseksi, kannattaa pohtia seuraavia kysymyksiä itsekseen tai yhdessä jonkun kanssa:

Mitkä ovat motiivisi liikkua?
Mikäli liikunta ei tuota sinulle iloa, kannattaa suhdetta liikuntaan miettiä. On mahdollista, että liikkumisen motiivit eivät enää ole terveitä, jos liikunnasta on poistunut iloa ja hyvää oloa tuottavat vaikutukset. Toki on välillä normaalia lähteä liikkumaan, vaikka hetken tekisi mieli jättää liikkuminen väliin, mutta jos huomaat lähteväsi aina tai lähes aina liikkumaan itseäsi pakottaen, on suhteessasi liikuntaan jotain vialla. Olet joko väärän lajin äärellä tai liikut vääristä syistä. Liikunta tuottaa harvemmin iloa, jos liikunnan ainoat motiivit ovat ulkonäkö, energian polttaminen ja tunteiden vältteleminen. Ei ole myöskään tavatonta, että syömishäiriöön sairastunut perustelee liikkumistaan näennäisesti hyvillä syillä, kuten terveys, vaikka todelliset liikkumiseen ajavat motiivit olisivat pahan olon vältteleminen ja itseinho. Liikunnan perimmäisten motiivien rehellinen tarkastelu onkin yleensä tarpeen.

Mitä tapahtuu, jos suunniteltu liikunta jää väliin? 
Ärtymys tai harmitus peruuntuneista treeneistä voi vielä olla ihan normaalia, mutta jos huomaat, että ahdistut voimakkaasti, muutut huonotuuliseksi, alat vähentää merkittävästi syömiäsi ruokia tai lisäät toiseen päivään sanktiona ylimääräisiä treenejä muiden treenien lisäksi, voi liikuntasi olla epäterveellä pohjalla.

Pystytkö jättämään liikunnan väliin, jos olet esimerkiksi sairaana tai loukannut itsesi?
Suhteesi liikuntaan on pakonomainen ja vaarallinen, jos lähdet liikkumaan vaikka pää kainalossa. Asetat itsesi hengenvaaraan, jos lähdet esimerkiksi juoksulenkille, kun olet kuumeessa. Jos taas rasitat esimerkiksi jalkaasi, jos se on loukkaantunut, hidastat sen parantumista ja sinulle voi jäädä pysyviä vammoja. Sairaana pitäisi pystyä lepäämään. Jos et pysty, liikuntasi on pakonomaista.

Millainen suhde liikunnalla on syömiseesi? 
Tilanteesi on todennäköisesti hyvä, mikäli syöt riittävästi ja ajattelet, että ruuasta saat virtaa jaksaaksesi liikkua. Pystyt myös nauttimaan ruuasta. Jos taas näet, että kaikki syöty ruoka tulee heti kuluttaa, olet väärillä teillä. Moni syömishäiriöön sairastunut haluaa lähteä pakonomaisesti kuluttamaan heti syötyään. Toiset taas haluavat liikkua jatkuvasti nälkäisenä. Molemmat ovat huonoja toimintatapoja. Ruuan ja liikunnan suhteessa on myös yleensä jotain kyseenalaista, jos näet ruuan vain polttoaineena eikä ruualla ole sinulle minkäänlaista mielihyvää tuottavaa ja sosiaalista merkitystä.

Liittyykö liikkumiseen paljon erilaisia itse muodostettuja ja joustamattomia sääntöjä ja aikatauluja?
Mikäli huomaat, että liikkumistasi ohjaavat itse rakentamasi joustamattomat säännöt ja aikataulut, kärsit todennäköisesti pakkoliikunnasta. Joustamattomuus, itsensä rankaiseminen ja liikkuminen sääntöjen mukaan tilanteesta riippumatta, ovat aina hälyttäviä merkkejä. Olet jo todella heikoilla jäillä, jos et esimerkiksi selviä jumppaamatta vaikkapa läheisen juhlista tai koulupäivästä. Sinun olisi hyvä pysähtyä pohtimaan sääntöjesi järkevyyttä, jos ne rajoittavat merkittävästi elämääsi. Mikäli alat sättiä tai rangaista itseäsi voimakkaasti sääntöjäsi rikkoessasi, on tarpeen tuoda lempeyttä ja väljyyttä mukaan liikuntakuvioihisi.

Millaisia muistikuvia edelliseen liikuntasuoritukseesi liittyy? 
Kysy itseltäsi millainen oli ympäristö missä liikuit. Pystyitkö kiinnittämään huomiota esimerkiksi luontoon tai muihin ihmisiin? Mitä ajatuksia sinulla oli liikunnan aikana? Mikäli huomaat, että muistat vain verenmaun suussa tai synkkiä ajatuksia itsestäsi, kehostasi tai ruuasta, et ole ollut tietoisesti läsnä. Et ehkä muista miten kaunis luonto oli ympärillä tai millaisia ohjeita sait ohjaajalta ryhmäliikuntatunnilla. Olet ollut jossain sisäisessä kuplassa, jossa tarkoituksenasi on ollut vain kuluttaa, paeta tai rangaista itseäsi. Olet myös saattanut jättää kuuntelematta kehosi viestejä, etkä ole esimerkiksi huomannut loukanneesi itseäsi. Toki äärirajoille viedyissä liikuntasuorituksissa mm. huippu-urheilijat osaavat etäännyttää huomionsa väsymyksestä ja kivusta. Jos kuitenkaan et ole huippu-urheilija ja huomaat jatkuvasti olleesi irti kehotuntemuksistasi, huoli on aiheellinen.

Pystytkö rentoutumaan liikuntasuoritusten välillä? 
Liikunnan jälkeen pitäisi antaa kehon palautua ja levätä. Tarkastele pystytkö istumaan lihaksia jännittämättä tai seuraako pitkällään olemisesta tai istumisesta ahdistusta. Pakotatko itsesi liikkumaan edes pienimuotoisesti kaikissa arjen hetkissä? Mikäli huomaat, että et salli lepoa ja ”energian kuluttaminen” on ajatuksissasi tai toimintatavoissasi jatkuvasti läsnä, tulisi tilanteeseen hakea muutosta. Pakkoliikunta on tällaisessa tilanteessa jo varsin voimakasta ja pitkälle vietyä.

Sanovatko muut jatkuvasti, että liikut liikaa?
Onko joku muu tuonut esille huolta liikkumisestasi? Mikäli näin on ja huomaat jopa suuttuvasi siitä, olisi sinun hyvä pysähtyä tarkastelemaan mistä läheisen huoli kumpuaa ja mitä oma reaktiosi kertoo. Paljon ja kovaa treenaaminen on usein haitallista ilman oikeanlaista ohjausta ja terveyden kokonaisvaltaista huomioimista. Moni syömishäiriöön sairastunut ei myöskään laske liikunnaksi esimerkiksi kävelyä tai sitä, että liikkuminen on läsnä kaikissa toimissa, jopa levossa. Määrittele toisen kanssa mitä tarkoitatte liikunnalla. Pakkoliikunta ei ole vain sitä, että teet äärisuorituksia. Pakkoliikunta on jatkuvaa itsensä rasittamista, vaikka rasituksen intensiteetti ei olisikaan koko ajan suurta. Toisella on yleensä siis syy huoleensa.

Onko liikunta elämäsi keskipisteenä vai rakentuuko liikunta osaksi elämääsi?
Liikunta on yleensä terveemmällä pohjalla, mikäli se on osa elämää ja se ei estä esimerkiksi sosiaalista elämääsi. Liikunta rakentuu silloin elämäsi ympärille joustavasti. Liikuntasi on todennäköisesti pakonomaista silloin, kun se on elämäsi keskipiste, jonka ympärille rakennat muun elämän, jos se sinne vain mahtuu. Muu elämä saattaa jäädä jopa täysin syrjään. Toki monet paljon ja tavoitteellisesti treenaavat urheilijat ovat tämän kysymyksen kanssa varmasti eri linjoilla, mutta jos edellisten kysymysten kanssa huomasit tilanteessasi ongelmia, on todennäköistä, että liikunta on haukannut elämästäsi liian ison palan ja kärsit pakkoliikunnasta.


Millaisia kysymyksiä sinä lisäisit tähän listaan? Miten pakkoliikunnan voi tunnistaa?

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tarina kolmesta syömishäiriön sairastaneesta huolehtijasta

Haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Tarina on fiktiivinen ja mutkat suoriksi laittava, mutta sitä on muokattu useiden syömishäiriön sairastaneiden ihmisten tarinoiden siivittämänä. Jokaisen ihminen on yksilöllinen, mutta tarinan avulla voi löytyä jotain, mikä auttaa ymmärtämään syömishäiriön kanssa kamppailevaa.



Kaisa oli ollut koko elämänsä huolissaan lähes kaikesta. Läheisten hyvinvointi, eläinten oikeudet, ilmastonmuutos, taloustilanne, maailman rauha ja moni muu asia pyöri hänen mielessään usein. Huoli ylettyi laajoille alueille, mutta jätti ison aukon Kaisan itsensä kohdalle. Oman hyvinvoinnin Kaisa työnsi syrjään kaiken muun huolen tieltä. Kaisa ahdistui aina kun huoli itsestä meinasi puskea pintaan.

Saara oli Kaisan tavoin ikuinen huolehtija. Kaisasta poiketen Saara pelkäsi jatkuvasti, että hänelle itselleen tapahtuisi jotain pahaa sosiaalisissa tilanteissa. Sosiaaliset pelot kasvoivat lähes kaikissa kohtaamisissa, sillä Saara koki aina olevansa jotenkin vääränlainen, huono ja jopa paha. 

Jannekin oli huolehtija. Janne pelkäsi onnettomuuteen joutumista, sairastumista ja kuolemaa. Esimerkkinä huolesta mainittakoon Jannen lentopelko. Lentokoneen wc:ssä hän puristi rystyset valkoisina käsikahvoja ja mietti miksi ihmeessä wc:ssä ei ollut turvavöitä. Ilmakuopan sattuessa wc:ssä olijallehan voisi käydä huonosti. Pelkonsa vuoksi Janne luopui lopulta kokonaan itselleen rakkaasta matkustamisesta. Lisäksi Janne tutkiskeli ylikorostuneesti kehossaan tapahtuvia reaktioita. Jokainen outo tai kivulias tuntemus oli Jannelle merkki alkavasta sydänkohtauksesta tai vähintään syövästä .

Kaisan kohdalla syömisen kontrollointi auttoi etäännyttämään ajatukset itsestä. Hän ajatteli, että hän antaa itselleen riittävästi huomiota syömisiään kontrolloimalla. Kun oma itse oli hoidettu alta pois, hän voisi keskittää huolensa kaikille tärkeille asioille. Usein omat tarpeet nousivat kuitenkin pintaan ja Kaisan kontrolli syömisestä heilahti ääripäähän. Yksinäisinä ja häpeää tuottavina hetkinä Kaisa teki kaikkensa, jotta lipsahdukset tulisivat korjatuiksi. 

Saara huomasi, että syömättömyydellä hän pystyi välttelemään vaikeita sosiaalisia tilanteita, kuten koulun ruokailuja. Ajatukset omasta huonommuudesta upposivat nälkiintymisen myötä jonnekin sumuun, kun Saara laskeskeli sosiaalisissa tilanteissakin mielessään syömiensä ruokien kaloreita. Omaan sisäiseen kuplaan uppoutuminen piti muut ihmiset etäällä ja siten pelottavien kohtaamisten määrä väheni. 

Kaisan ja Saaran tavoin Janne huomasi olonsa helpottuvan syömisen kontrolloinnilla. Monet keholliset reaktiotkin tuntuivat helpottuvan, kun ruuan laatua ja määrää karsi. Kiellettyjen ruokien lista kasvoi kasvamistaan. Janne myös huomasi sietävänsä paremmin pelkojaan, kun ruoka vei kaiken huomion ja muuttui konkreettiseksi pelon kohteeksi. Oli helpompi pelätä sitä mihin pystyi vaikuttamaan. Syömisen pelko  tuntui pieneltä pahalta kaikkien muiden pelkojen rinnalla.

Aikansa syömishäiriön kanssa kuherrettuaan Kaisan, Saaran ja Jannen huolet alkoivat kuitenkin jälleen nostaa päätään. Turvan tunne ei enää muodostunutkaan vaivattomasti. Kaisa huomasi, että maailma alkoi näyttää vähän liiankin pahalta ja jollain tavalla Kaisa alkoi ajatella, että se oli hänen vikansa. Jopa nälänhätä maailmassa oli hänen syytään. Lipsahdukset syömisen kontrolloimisessa tuntuivat nyt rintarangassa painavan häpeän lisäksi itsekkyydeltä. Oliko hän keskittynyt liikaa itseensä, oliko hän sittenkin vain itsekeskeinen oman edun tavoittelija? 

Saara puolestaan huomasi kuinka ihmiset hänen ympärillään olivat alkaneet kuiskutella. Saara uskoi, että ihmiset pitivät häntä laiskana, rumana ja lihavana. Vaikka Saara ei ollut pitkään aikaan halunnut erityisemmin ihmisiä kohdatakaan, ei hän halunnut, että ihmiset pitivät häntä huononakaan. Kokemus huonommuudesta, vääränlaisuudesta ja pahuudesta alkoi jälleen vahvistua ja Saara alkoi tuntea olonsa entistä turvattomammaksi sosiaalisissa tilanteissa.

Jannea ruoka oli alkanut pelottaa valtavasti. Painajaiset syömisestä tunkeutuivat jopa uniin. Janne myös tajusi, että vanhat pelot eivät olleet poistuneet mihinkään, vaikka hän ei niitä jatkuvasti ajatellutkaan. Hän oli vain lakannut tekemästä asioita, joissa pelkäämiään vaaroja olisi voinut kohdata. Nyt hänen elämänsä oli siis kapeutunut, mutta rinnalle oli tullut pelko syömisestä. Janne tarkasteli itseään herkeämättä peilistä. Näkyikö edellinen ateria kasvoilla tai kehossa? Janne tarkisti ruokien tuoteselosteet moneen kertaan, punnitsi kaiken lautaselle pistämänsä kolmeen kertaan ja jätti aina varmuuden vuoksi vielä osan syömättä. Ruuan pelko teki kaikesta Jannen toiminnasta kaavamaista ja pakko-oireista. Arki kapeutui jatkuvasti rituaalien täyttäessä päiviä. Samalla Jannen fyysinen vointi heikkeni heikkenemistään.

Lopulta syömishäiriöstä kohtuuttomasti kärsittyään, kaikki kolme ajautuivat siihen pisteeseen, että apua olisi saatava. Syömishäiriöstä irti päästäminen vaati heiltä muun muassa pelkojensa kohtaamista. He joutuivat kohtaamaan huolensa monelta kantilta ja ymmärtämään miten jatkuvan huolehtiminen oli tullut osaksi heidän elämäänsä. 

Hoidon ja terapian myötä Kaisa oivalsi, että hänen intonsa huolehtia maailmasta olikin isolta osalta pyrkimystä pitää omat tarpeensa huomioimatta. Prosessi oli kivulias, sillä Kaisa joutui kohtamaan sen, että hänen ideologiansa ei välttämättä noussutkaan niin jaloista lähtökohdista mitä hän oli aina ajatellut. Kaisa joutui opettelemaan sen, että voidakseen pitää huolta muista, tulisi hänen ensin huolehtia itsestään. 

Saaran polku kulki turvattomuuden tunteen lähteelle lapsuuteen. Hän joutui kohtaamaan sen, että oli oikeastaan jäänyt vaille turvaa ja huomiota. Hän muisti kuinka oli oppinut jo lapsena ajattelemaan, että hänen täytyy pysyä syrjässä ja näkymättömänä. Virheitä ei saanut tehdä, sillä rangaistus saattoi tulla mistä tahansa. Kodissa pyöri myös aina kaikenlaisia ihmisiä, joiden seurassa saattoi tapahtua kaikkea arvaamatonta ja pelottavaa. Vähitellen Saara oli alkanut pelätä kaikkia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita.

Jannen matka itseymmärrykseen oli vaikeampi. Mitään järjellistä syytä jatkuvalle pelkäämiselle ei tuntunut löytyvän. Janne toivoi monesti, että olisi löytänyt selvän syyn. Voi kun hän olisikin ollut joskus jossain onnettomuudessa tai seurannut vierestä läheisen kuolemaan johtavaa sairautta. Pelkoja ja syömishäiriöön sairastumista olisi ollut siten helpompi ymmärtää. Terapiassa paljastui kuitenkin lopulta, että Jannella oli ollut pakko-oireita jo lapsena. Janne oli järjestellyt huoneessaan tavaroita pakonomaisesti järjestykseen värin mukaan syystä mitä kukaan ei tiennyt. Myös Jannen enolla oli ollut pakko-oireita. Lisäksi äiti muisteli, että Janne olisi joskus katsonut elokuvan, jossa Jannen ikäinen poika loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Tämän tyyppisiä useita mahdollisia tarinan koukeroita Jannen tarinaan mahtuikin. Elämän tapahtumien, Jannen persoonallisuuden ja mahdollisesti perinnöllisten tekijöidenkin yhteissummana Janne oli ajautunut pelon tielle ja sairastunut lopulta myös syömishäiriöön. 

Toipumisen aikana Kaisa löysi keinot huolehtia itsestään ja löysi myös sen osa-alueen maailmassa, johon hän koki voivansa vaikuttaa omilla toimillaan. Nykyään hän ei enää koe olevansa vastuussa kaikesta. Hän työskentelee tällä hetkellä yhdessä avustusjärjestössä ja on saanut siellä vastuullisen tehtävän. Työssään hän joutuu olemaan esimerkkinä muille, mikä ei onnistuisi, jos hän jatkuvasti kieltäisi omat tarpeensa ja hyvinvointinsa. Stressin kasvaessa liian suureksi, Kaisa osaa ottaa hengähdystauon ja nauttia vain elämästään.

Saara jatkaa vielä terapiatyöskentelyä osaavan traumaterapeutin kanssa. Hän on vaiheessa, jossa hän oppii luomaan itselleen turvallisen olotilan vaikeiden asioiden käsittelyä varten. Syömishäiriö alkaa kuitenkin olla jo pitkälti selätetty, mutta aika ajoin Saara tarvitsee tukea, jotta syöminen ei lähtisi jälleen ajautumaan raiteiltaan. Suunta on kuitenkin hyvä ja Saara pärjää nykyään terapian turvin.

Janne hyväksyi lopulta sen, että pelkäämisen syy oli moninainen. Hyväksynnän myötä Janne pääsi eteenpäin. Ensin Janne toipui syömishäiriöstä osastohoidon saattelemana. Syömishäiriön jäädessä syrjään Janne joutui jälleen kohtaamaan pelkojaan.  Janne löysi terapiassa keinoja, miten omia pakko-oireita pystyi vähentämään. Tällä hetkellä Janne vielä työstää joitakin pakonomaisia pelkojaan ja joutuukin välillä altistamaan itseään tilanteille joita mieli kuiskii vaarallisiksi. Jokainen selviäminen vahvistaa kuitenkin Jannea ja hän on alkanutkin suunnitella reissua Australiaan, jonne hän haluaisi mennä surffaamaan. Lentokoneeseen astuminen toki jännittää, mutta kauniit hiekkarannat ja surffiaallot kirkkaina mielessään, Janne aikoo haaveensa toteuttaa. 



Tunnistatko itsestäsi tai läheisestäsi jatkuvan huolehtijan piirteitä? Miten jatkuva huolehtiminen on näkynyt sinun tai läheisesi elämässä?


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 4. marraskuuta 2016

Tutkimusnäyttöön perustuvat syömishäiriöhoidot – onko niitä?

Täällä Helsingissä järjestettiin syyskuussa kansainvälinen syömishäiriökongressi, jonne minua pyydettiin yhdessä kollegani David Clintonin kanssa puhumaan tutkimustiedolla tehokkaaksi todistetuista hoidoista arjen hoitotyössä. Ilahduin suuresti mahdollisuudesta perehtyä kunnolla tähän tärkeään ja paljon puhuttuun aiheeseen.



Syömishäiriöistä ja niiden hoidosta on tehty valtavasti tutkimusta. Monenlaisia ehdotuksia hyviksi lähestymistavoiksi on löydetty sekä nuorilla että aikuisilla. Monelle – minut mukaan lukien – saattaa kuitenkin tulla melkoisena yllätyksenä sekä järkytyksenä, että yhtään ainoaa tutkimuksilla toimivaksi osoitettua hoitoa ei ole olemassa syömishäiriöihin. Vaikka meillä tällä Suomessakin on käypähoitosuositukset ja yleisesti ajatellaan sieltä löytyvän se yksi tutkimuksilla toimivaksi osoitettu tapa hoitaa syömishäiriöitä, näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Siellä esitellään tällä hetkellä paras käytettävissä ole tieto – jota voisi pitää hieman hiuksia nostattavana.

Toki voidaan pohtia sitä, millaisia hoitotuloksia pidämme riittävän hyvinä. Esimerkiksi käypähoitosuosituksissa esille nostettu perheterapia auttaa 40%:ia laihuushäiriötä sairastavia [1]. Kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia – jota pidetään ahmimishäiriön kultaisena standardina ja jota esim. Britanniassa annetaan rutiininomaisesti kaikille ahmimishäiriöisille - auttaa noin 50%:ia kyseistä hoitoa saavista [2]. Kokovuorokausihoito auttaa käypähoitosuosituksen siteeraaman tutkimuksen mukaan hyvin tai kohtalaisesti 44%:ia ja päiväosastohoito 40%:ia [3]. Itse en osaa pitää näitä tuloksia kovin tyydyttävinä.

Miten sitten voi olla mahdollista, että useamman vuosikymmenen tutkimus- ja kehittämistyön lopputuloksena on, että toimivia hoitoja ei ole löydetty? Tähän kysymykseen on vastannut syömishäiriökentän kunnioitettu guru, Oxfordilainen Christoffer Fairburn [4]. Hän toteaa, että syömishäiriöiden hoitoa koskevia tutkimuksia on kyllä olemassa suuret määrät, mutta niissä on aina jonkin hankaluus, joka estää niiden tulosten yleistettävyyden. Isoimmiksi ongelmiksi hän nimeää anoreksian hoitoa käsittelevissä tutkimuksissa mm. liian pienet koehenkilöryhmät ja satunnaistamisen ongelmat. Anoreksia on suhteellisen harvinainen sairaus, minkä vuoksi tutkimuksiin on työlästä saada mukaan riittävä määrä koehenkilöitä. Tilannetta hankaloittaa se, että hoidon vaikutuksia tutkittaessa koehenkilöt pitää jakaa satunnaisesti erilaisia hoitoja tarjoaviin ryhmiin. Tämä entisestään pienentää koehenkilöiden määrää ryhmää kohti. Vähenemistä aiheuttaa myös koehenkilöiden poisputoaminen kesken hoidon tai esimerkiksi hoitointensiteetin lisäämisen tarve kesken hoidon, jolloin hoito joudutaan siirtämään poliklinikalta osastolle joksikin aikaa. Tämä vaikuttaa heti hoidon vaikuttavuuden tulkintaan. Ei voida tietää miten paljon osastojakso vaikutti lopputulokseen ja miten paljon tutkimuksen kohteena oleva terapia.

Potilaiden ohjaaminen satunnaisesti tutkimuksen kohteena oleviin hoitoihin on vanha tutkimuskäytäntö, jonka tarkoituksena on neutralisoida potilaiden tietoisesta valikoitumisesta aiheutuva tutkimustuloksen vääristyminen. Ajatellaan, että kun potilaat ohjataan hoitoihin satunnaisesti, on suurempi todennäköisyys, että koehenkilöt ovat ryhmissä mahdollisimman samanlaisia. Tämä mahdollistaa sen, että tutkimuksen tulosten voidaan luottaa johtuvan tarjotusta hoidosta eikä esimerkiksi siitä, että yhteen koehenkilöryhmään ovat menneet kaikki lievemmin tai vaikeammin sairaat.

Myös hoitoasetelmien, kuten avohoidon, päiväosastohoidon ja terapioiden tutkimista vaikeuttaa se, että niihin on hankalaa satunnaistaa potilaita. Arthur Crisp -niminen maineikas syömishäiriötutkija urhoollisesti yritti tätä vuonna 1991 sillä seurauksella, että osastohoitoon satunnaisesti määrätyt potilaat eivät suostuneet menemään osastojaksolle, koska he eivät aidosti tarvinneet sitä. Tämä sabotoi hoidon tulokset eikä niistä voitu lopulta päätellä mitään pitävää.

Mielessäni herääkin nyt kysymys, että jos useiden vuosikymmenien aikana ei olla löydetty sinnikkäistä ja älykkäistä yrityksistä huolimatta riittävän monella potilaalla toimivaksi osoitettuja hoitoja, voiko niitä olla löydettävissä tulevaisuudessakaan? Ja jos ei, mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöhoidon kannalta?

Itse ajattelen, että yhtä ainoaa, kaikilla toimivaa hoitoa ei ole mahdollista löytää sen vuoksi, että syömishäiriötä sairastavat ovat hyvin erilaisia yksilöitä yhtäläisestä diagnoosistaan huolimatta. Heidän paranemispolkunsa ja avuntarpeensa vaihtelevat yksilöittäin suuresti eikä mielestäni ole mielekästä edes yrittää puristaa kaikkia saman hoitomankelin läpi. Tämän vuoksi voimavarat olisi järkevää suunnata erilaisten hoitomenetelmien soveltuvuuden tutkimiseen. Ei siis enää etsittäisi sitä yhtä oikeaa, vaan selvitettäisiin sen sijaan millaisia asiakkaita tietynlainen lähestymistapa auttaa.



Edesmennyt syömishäiriökentän grand old man Brian Lask sanoo kirjoituksessaan [5] viisaasti, että ”hoidoissa pitäisi huomioida asiakkaiden geneettiset, kehitykselliset, fyysiset, psyykkiset sekä kulttuuriin ja ympäristöön liittyvät samankaltaisuudet ja erot. Sen sijaan, että tutkijat ja kliinikot yrittävät todistaa oman lähestymistapansa ylivertaisuutta, heidän pitäisi tutkia löydöksiä kiinnostuneina siitä ketkä potilaat hyötyvät mistäkin hoidosta. On irrationaalista hoitaa kaikkia samalla tavalla.”

Kiintoisan lisänäkökulman asiaan tuo mielestäni kliinikoiden arkinäkemys. Koulutan ja työnohjaan terveydenhoitoalan ammattilaisia isona osana työtäni ja olen havainnut, että hyvin harva hoitaa kaikkia potilaitaan samalla tavalla – kuten tutkimusasetelmissa tehdään. Useimmat opettelevat erilaisia lähestymistapoja ja intuitiivisesti tunnustelevat millainen hoito kullekin asiakkaalle sopii. Kliinikoiden oma kokemus on, että selvästi suurempi osa heidän potilaistaan, kuin tutkimusten väittämä puolet tai alle, paranevat heidän hoidossaan. Myös Syömishäiriökeskuksessa on käytössä yksilöllisyyttä painottava hoitomalli ja juuri analysoimiemme tulosten mukaan 90% kokovuorokausiosastomme hoidon läpikäyneistä ei tarvitse enää uutta sairaalahoitojaksoa. Mielestämme tämä on merkittävä tulos, sillä monet meille tullessaan ovat kokeneet useiden vuosien sairaalakierteen.

Ehkä arkikokemuksen ja tutkimustulosten eroa selittää juuri se, että tutkimuksissa etsitään yhden kaavan tulosta ja arjessa hoidetaan orgaanisesti yksilölliset tarpeet huomioiden? Ajattelen, että se tosiseikka, että yhtä oikeaa hoitomenetelmää ei ole olemassa, vapauttaa kliinikot tekemään hyvällä omalla tunnolla sitä, minkä tietävät oman kokemuksensa mukaan hyvin toimivaksi. Kun vapaudumme siitä, illuusiosta, että joku jossain osaa sen ainoan oikean tavan – joka meidänkin pitäisi jotenkin osata oppia - voimme valjastaa luovuutemme hoidon kehittämiseen ja luottaa siihen minkä kokemuksemme pohjalta tiedämme oikeaksi.

Ihanne kuitenkin mielestäni olisi, että voisimme tutkimustyön avulla selvittää mikä ketäkin auttaa parhaiten ja sen avulla suunnata jo heti hoidon alusta omat ja asiakkaamme voimavarat oikeaan suuntaan. Mielestäni tutkimuksen tekemisellä on suuri arvo ja näkisinkin sen mieluusti suuntaavan voimansa näille uusille urille.

Mitä sinä ajattelet tutkimusnäytöllisistä hoidoista – tai niiden puutteesta?


Syksyisin terveisin,

Pia Charpentier


1 Couturier ym (2013). Efficacy of family-based treatment for adolescents with eating disorders: A systematic review and meta-analysis. Int J Eat Disord 46:3–11.
2 Fairburn ym. (2009) Transdiagnostic cognitive-behavioral therapy for patients with eating disorders: a two-site trial with 60 week follow-up. Am J Psychiatry 166(3):311-319.
3 Herpertz-Dahlmann ym (2014). Day patient treatment after short inpatient care versus continued intpatient treatment in adolescents with anorexia nervosa (ANDI): an multicentre, randomised, open-label, non-inferiority trial. Lancet 383:1222-1229.
4 Fairburn (2005). Evidence-based treatment of anorexia nervosa. Int J Eat Disord 37:26-30.
5 Lask (2013). Editorial: Dogma or humility? Advances in eating disorders: Theory, research and practice 3:183-185.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Omenatupa on kasvanut taaperoikään

Tänään on tasan vuosi siitä, kun Omenatupa starttasi kirjoituksella Tervetuloa Omenatupaan. Omenatuvan taival alkoi kuitenkin jo kesäkuussa 2015, kun Pia Charpentier kysyi minulta haluaisinko ryhtyä kirjoittamaan Syömishäiriökeskuksen blogia. Ehdotus tuli minulle täysin puskista, mutta ilahduin siitä kovasti.



Olin varsin ummikko blogimaailman suhteen, joten perfektionistisine taipumuksineni (joita yhdessä kirjoituksessa paljastin omaavani) luin ensin pari blogiopasta – ja vielä pari varmuuden vuoksi lisää. Omenatuvan suunnittelu kestikin varsin pitkään. Pöytälaatikkoon kertyi melko monta mappi ö:hön saman tien sujahtavaa kirjoituksen tynkää, jotka hylkäsin liian kouluesseen kaltaisina. Oman kirjoitustyylin löytäminen veikin hetken. Ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni hoidon ansaitsemisesta on varsin erilainen kuin esimerkiksi kirjoitus vanhempien kokemuksista tai kirjoitus syömishäiriöiden kadehtimisesta.

Minulle oli alusta asti myös selvää, että Pian olisi hyvä kirjoittaa välillä. Koin, että Pialla on sellaista osaamista, mikä minulta puuttuu – sellaista minkä voi saada vain pitkällä ja uraa uurtavalla työllä. Pian ajatuksia olisikin tärkeää saada yleisesti kuuluviksi. Pia kirjoitti ensimmäisenä kirjoituksenaan Syömishäiriökeskuksen historiasta, mutta syvensi tekstejään pikkuhiljaa keskustelua synnyttäviin teemoihin, kuten huomiohakuisuus, paranemismotivaatio, pitkän osastohoidon tarpeellisuus sekä osastohoidon jälkeinen aika. Pian kirjoitukset ovat osoituksia siitä, että syömishäiriöissä on paljon kuohuttavia aiheita, joita ei ole paljon käsitelty tai, joita on käsitelty vain yhdestä näkökulmasta. Tällaisia kirjoituksia tarvitaan lisää.

Riippumatta siitä, olenko minä vai Pia ollut  kirjoittajana, olen jännittänyt jokaisen julkaisun yhteydessä miten kirjoitus otetaan vastaan. Tuo jännitys ei ole hälventynyt yksivuotisen taipaleen aikana yhtään. On ollut kuitenkin ilo huomata kuinka hyvin Omenatupa on otettu vastaan. Lukijakunta on kasvanut pienin harppauksin ja joistakin kirjoituksista on tullut kiitosta suoraan syömishäiriöitä sairastavilta. Omenatuvasta on ollut siis muutakin hyötyä kuin viihdykettä työ- tai koulumatkoilla. Se tietysti tekee kirjoittamisesta mielekästä.

Olen saanut ensimmäisen vuoden aikana jonkin verran myös sähköpostia lukijoilta blogin aiheisiin liittyen. Omenatuvalta on toivottu kirjoituksia muun muassa syömishäiriöistä ja traumoista, ravitsemushoidosta osastohoidon aikana, liikunnasta ja pakkoliikunnasta, potilaiden kokemuksista hoidosta, paranemistarinoita, oman tilanteen vakavuuden ymmärtämisestä sekä yleisesti osaston käytänteistä. Osa näistä aiheista on sellaisia, että en voi kirjoittaa niistä kovin monipuolisesti ilman työyhteisöni apua, vaikka minulla aiheista kokemusta onkin. Onneksi minulla on kuitenkin tukenani laaja moniammatillinen tiimi, jonka kanssa yhdessä voin kirjoittaa myös itselleni vieraammista aiheista. Paranemistarinoita varten voisin selvittää haluaisiko joku hoitomme läpi käynyt kirjoittaa tarinansa ja kertoa kokemuksiaan hoidosta. Lukijat voitte myös tietenkin kertoa tarinoitanne blogin kommentteihin.

Ilo on ollut myös huomata, että olemme saaneet arvokkaita yhteistyökumppaneita blogitaipaleemme aikana. Erityisesti Syömishäiriöliitto jäsenyhdistyksineen on lisännyt blogimme tunnettavuutta ja löydettävyyttä. Suuret kiitokset siis Syömishäiriöliitolle ja kaikille muillekin blogiamme sosiaalisessa mediassa tai muualla jakaneille! Teidän avullanne Omenatupa on saanut kasvaa ja kehittyä nopeammin kuin olisin arvannutkaan.

Näin yhden vuoden jälkeen voisi sanoa, että Omenatupa on kasvanut taaperoikään. Paljon on vielä opittavaa, mutta mielenkiinto uusia käsiteltäviä aiheita kohtaan vain kasvaa. Kiitoksia lukijoille kuluneesta vuodesta! Te teette Omenatuvasta kirjoittamisen arvoisen! Jatkoa on siis luvassa. Huomaattehan myös, että Omenatupa on saanut pikkusisaruksen. Ruotsinkielinen blogimme Balansbloggen syntyi 28.9.2016. Antoisia lukuhetkiä molempien blogiemme parissa!










Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 7. lokakuuta 2016

NEDS-konferenssikuulumisia – Mikrobeja, kilpaurheilua, toivoa toivottomuuteen ja "kehoterapiaa"

Pohjoismainen syömishäiriökonferenssi NEDS järjestettiin Helsingissä 21.-23.9. Päivien aikana kuulimme erilaisia puheenvuoroja ja osallistuimme pienempiin workshoppeihin. Tässä hiukan konferenssikuulumisia kaikille luettavaksi. Kaikesta en raportoi, joten valitsin neljä aihetta, jotka tuntuivat minusta kiinnostavilta. Blogikirjoitus käsittelee tällä kerralla poikkeuksellisesti useita aiheita, mutta voit toki poimia siitä vain itseäsi kiinnostavat aiheet:
Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä
EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa




Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
(Cynthia Bulik)

Ajatus siitä, että vatsamme ovat yhteydessä aivoihimme on elänyt puhutussa kielessä jo kauan ennen kuin mekanismia on edes tunnettu. Puhumme kuinka meillä on perhosia vatsassa tai kuinka tiedämme jonkin asian vatsatuntemuksemme pohjalta. Vatsassa olevien mikrobien vaikutusta ihmisen mielialaan, käyttäytymiseen, aineenvaihduntaan, sairauksiin ja moneen muuhun tekijään on alettu viime aikoina tutkia. Näin myös laihuushäiriöitä sairastavien kohdalla.

Terveellä ihmisellä suolistomikrobisto on monipuolinen ja runsas. Tutkimuksissa on havaittu, että laihuushäiriötä sairastavan suolistomikrobisto on suppeampi kuin terveiden verrokeiden. Mikrobeja on niin määrällisesti kuin laadullisestikin vähemmän. Syy voi piillä nälkiintymisessä. Vain osa mikrobeista kestää olosuhteissa, joissa on liian vähän ravintoa  saatavilla.

Mikä merkitys suolistomikrobistolla sitten on? Tutkimuksissa on havaittu, että masennus on yhteydessä suolistomikrobiston monipuolisuuteen. Mitä korkeampia pisteitä laihuushäiriötä sairastavat henkilöt saivat masennuskyselyssä (BDI), sitä yksipuolisempi oli heidän suolistomikrobistonsa. Entä mitä tapahtuu, kun laihuushäiriötä sairastavan henkilön suolistomikrobistoa siirretään hiirelle, joka on kasvanut steriileissä olosuhteissa ja jonka suolistossa ei ole lainkaan mikrobeja? Hiiri ahdistuu. Kun siirteen saanut hiiri pääsee avoimeen ympäristöön, jossa se voi saada uusia mikrobeja, sen ahdistus vähenee.

Tutkijoita kiinnostaa myös voivatko suolistomikrobit ennustaa laihuushäiriöstä toipuvan henkilön painon ylläpitoa. Selittävätkö mikrobit sitä, miksi osa sairastavista ei saa ylläpidettyä painoaan? Mielenkiintoinen tutkimusalue on myös probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntäminen laihuushäiriöpotilaan hoidossa. Voidaanko niillä parantaa toipuvan henkilön painon ylläpitämistä sekä vähentää ahdistusta ja syömiseen liittyvää epämukavuutta? Mielenkiintoisia tutkimuksia on siis myös tulevaisuudessa luvassa näiden teemojen ympäriltä.

Cynthia Bulikin luentoa kuunnellessani huomasin, kuinka sisäisen biologini sormet syyhysivät. Olin todella innoissani. Jään mielenkiinnolla odottamaan tutkimuksia probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntämisestä. Laihuushäiriö on vaikea sairaus ja sen hoidossa tarvitaan välillä luoviakin ratkaisuja. Ehkä monipuolisia menetelmiä hyödyntämällä yhä harvemman tarvitsisi saada otsaansa toivottoman leimaa.

Mitä sinä ajattelet aiheesta? Tarjoaako mikrobien huomiominen mahdollisuuden kehittää hoitoa ja yksilöidä hoitoa ja hoidon seurantaa vieläkin tarkemmin henkilölle sopivaksi?

Mikäli Cynthia Bulikin luento kiinnostaa sinua enemmänkin, voit tutustua siihen täällä.

Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä 
(Jorunn Sundgot-Borgen & Solfrid Bratland Sandra)

Kilpaurheilussa monissa lajeissa kilpailijan paino on keskeisessä asemassa. Tällaisia lajeja ovat mm. pitkän matkan juoksu, mäkihyppy ja hiihto (muutaman tässä vain mainitakseni). Tällaisissa lajeissa 8–75 prosenttilla kilpailijoista ilmenee epänormaalia syömistä ja terveyden vaarantavia painonhallinnan menetelmiä. Kuuluisimmista 20 syömishäiriötä sairastavasta kilpaurheilijasta 13 on saanut mitalin olympialaisista, maailman mestaruuskisoista tai maailman cup –kisoista. Kolme on kuollut syömishäiriöön. Onkin kuin osa olisi valmis vaikka kuolemaan voittaakseen. Syömishäiriöt voidaankin nähdä suurena ongelmana kilpaurheilussa.

Kilpaurheilijoilla (ja muillakin tietysti) syömisen ja liikkumisen välinen suuri epäsuhta johtaa terveydellisiin ongelmiin. Kova liikkuminen ja ravinnon vähäisyys voivat johtaa RED-S -oireyhtymään (Relative Energy Defiency in Sport). RED-S on laajennos entiselle naisurheilijan oireyhtymälle (Female Athlete Triad, FAT), sillä liikunnan ja ravinnon epäsuhdasta aiheutuu ongelmia myös miehille. Naisurheilijoiden kohdalla puhutaan usein kuukautisten poisjäämisestä (omasta mielestäni ehkä jopa hieman vähättelevään sävyyn). Oireyhtymällä on kuitenkin todellisuudessa laaja-alaisia vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, ruuansulatuselimistöön, endokriinisiin elimiin, luulihaksiin ja keskushermostoon. Kyse ei siis ole vain mistään pienestä terveydellisestä haitasta. Lisää RED-S ja FAT -oireyhtymistä kannattaa lukea Ida Heikuran blogikirjoituksesta, joka on myös julkaistu Juoksija -lehden numerossa 7/2014. Siinä on mielestäni kohtalaisen helposti ymmärrettävää tekstiä aiheesta.

Syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen oireet voivat tilapäisesti auttaa saavuttamaan lajissa tavoiteltuja ominaisuuksia – tosin kovalla hinnalla. Myös persoonallisuuden piirteet syömishäiriötä sairastavan ja hyvän kilpailijan välillä voivat olla samankaltaisia. Harva kilpailija myöskään tunnustaa itse, että hänellä on ongelmia syömisen suhteen. Miten sitten kilpaurheilijoiden joukosta voi tunnistaa heidät joiden ei pitäisi kilpailla syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen ja RED-S oireyhtymän vuoksi? Kansainvälinen olympiakomitea IOC on kehittänyt työkalun RED-S CAT (Relative Energy Deficiency in Sport Clinical Assessment Tool), jonka avulla ratkaisua voidaan etsiä. RED-S CAT sisältää urheiluun ja kilpailuun osallistumisen riskiarvioinnin sekä urheiluun ja kilpailuun palaamisen valmiuden arvioimisen. Voit tutustua RED-S CAT –menetelmään  tarkemmin täällä.

Syy miksi päätin kirjoittaa tästä konferenssin aiheesta on se, että kohtaamme Syömishäiriökeskuksessa aika-ajoin kilpaurheilijoita niin osastolla kuin avopuolellakin. RED-S CAT voisi auttaa arvioimaan milloin kilpaurheilijan terveys taas sallii kilpailemisen ja raskaamman liikunnan aloittamisen. Samalla se voisi tehdä myös potilaalle paremmin näkyväksi mihin hoitotiimin päätökset perustuvat ja lisätä siten yhteisymmärrystä hoidon tavoitteista ja etenemisestä.

Mitä sinä ajattelet painoon ja ulkonäköön liittyvistä paineista kilpaurheilussa? Miten syömishäiriöitä ja häiriintynyttä syömistä voitaisiin ehkäistä kilpaurheilijoiden keskuudessa?

Norjalaiskaksikon paljon muitakin liikuntaan liittyviä näkökulmia sisältäneeseen luentoon voit tutustua täällä.

EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
(Maja Molin & Stephanie Ekström)

Itselleni yksi konferenssin vaikuttavimmista aiheista oli Tukholmassa sijaitsevan EIRA-klinikan esittely. EIRA on osa Stockholms centrum för ätstörningar (SCÄ) -klinikkaa.  EIRA on suunnattu vaikeasti ja pitkäkestoisesti sairastaneille syömishäiriöpotilaille. Potilaalla täytyy olla takanaan vähintään kymmenen vuotta sairastamista ja vähintään kolme loppuun saatettua hoitojaksoa, jotta hän voi päästä EIRA-klinikan asiakkaaksi. EIRA-klinikan potilaiden keski-ikä on 38-vuotta ja sairastamishistoriaa heillä on keskimäärin 22,8 vuotta.

EIRA-klinikan hoidon tarkoituksena ei ole enää parantaa syömishäiriöstä, vaan hoito keskittyy elämän laadun kohentamiseen syömishäiriöstä huolimatta. Potilaan tila pyritään pitämään vakaana ja tavoitteena on estää potilaan joutuminen osastohoitoon. Toivottomiksi tapauksiksi leimatut potilaat saavat jälleen toivoa paremmasta elämästä. EIRA:n hoidossa keskeistä on se, että hoitosuhde on loppuelämän ajaksi potilaan niin halutessaan. Potilaan ei tarvitse enää ikinä pelätä sitä, että hoitosuhde katkaistaan ”huonon hoitomotivaation” tai raha-asioiden vuoksi. Hoidossa pyritään siihen, että potilas ottaa itse vastuun elämästään – syöminen ja paino mukaan lukien – joten hoidossa on mahdollisemman vähän sääntöjä.

Itselleni EIRA:n toiminta-ajatuksen hyväksyminen vaati isoa näkökulman muutosta. Ei ole helppoa ajatella, että hoidossa ei enää pyrittäisi siihen, että potilas paranee. EIRA-klinikan työntekijöiden puheessa kuulsi kuitenkin sellainen lämpö ja potilaiden kunnioitus, että pystyin ymmärtämään tällaisen lähestymistavan. Jokaisen yksilöllisiin arvoihin pohjaava elämän laatu on arvokas lähtökohta hoidolle erityisesti silloin, kun toivo paremmasta on lähes kokonaan kadonnut. Toivoon onkin löydettävä uusi tulokulma. Sanomattakin on selvää, että EIRA:n asiakkaaksi ei päädytä heppoisin perustein, mutta joskus tällainen lähestymistapa on varmastikin tarpeen.

Mitä sinä ajattelet EIRA:sta? Voidaanko potilaan kohdalla luopua parantumisen tavoitteesta? Missä vaiheessa näin voidaan tehdä? Millaista toivoa tälläinen lähestymistapa antaa toivonsa menettäneille?

Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa
(Hanne Netland Øxnes)

Hyvää konferenssiantia oli myös kehollinen lähestymistapa syömishäiriöistä ja traumoista kärsivien potilaiden terapiassa. Traumatisoituneilla henkilöillä voi olla vaikeuksia pysyä kokemuksellisesti nykyhetken tapahtumissa. He saattavat joutua äkillisesti mielessään keskelle traumansa tapahtumia tai olosuhteita, vaikka alkuperäisestä tilanteesta olisi kulunut jo kauan aikaa.

Traumatisoituneella henkilöllä kehon ja mielen välinen yhteys häiriintyy ja ihmisen eloonjäämiseen liittyvät taistele, pakene tai jähmety –reaktiot jäävät herkästi aktivoituvaan tilaan. Tämän vuoksi hätäreaktiot aktivoituvat yhä uudelleen nykyhetken tapahtumiin liittyvien tunnelmien, tuoksujen, äänensävyjen tai muiden tunnetasoa koskettavien ärsykkeiden laukaisemina. Reaktiot ovat voimakkuudeltaan usein alkuperäisen kokemuksen luokkaa, vaikka uhkaava tilanne on jo päättynyt kauan aikaa sitten. Reaktioiden yhteydessä henkilö elää traumaattisia asioita uudelleen ja vaikeiden sekä kipeiden asioiden käsittely ei onnistu elimistön hätätilan aktivoitumisen vuoksi.

Traumatisoituneen terapiassa tarvitaan hätätilan aktivoitumisen vuoksi ensin vakauttamista. Sen tarkoituksena on opettaa henkilölle keinoja, joiden avulla hän voi rauhoittaa keskushermostonsa aktivoitunutta tilaa ja jotka auttavat häntä pysymään riittävän rauhallisessa tilassa pystyäkseen tiedollisesti käsittelemään kokemustaan. Tätä tilaa kutsutaan pysymiseksi toleranssi-ikkunan sisällä eli mielen ja kehon vireystilan tasossa, jossa kytkös nykyhetkeen pysyy. Tämä mahdollistaa asian kokemisen ilman kauhun tunnetilaa ja kokemuksen säilömisen muistiin selkeänä menneisyyteen kuuluvana tapahtumana.

Konferenssissa saimme kokeilla ja nähdä videolta kehoharjoituksia, joilla traumatisoituneen henkilön vireystila saadaan taistele, pakene tai jähmety –reaktiosta toleranssi-ikkunaan. Tällaisia harjoituksia olivat mm. varpaiden kipristely ja nilkkojen taivuttelu, varpaillaan tai kantapohjillaan kävely, terapiapallojen puristelu sekä ympäristön ääniin keskittyminen. Kehollinen traumaterapia oli minulle osittain tuttua, sillä Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti käyttää vastaavia tekniikoita asiakastyössään. Aihe on myös mielestäni niin kiinnostava, että yritän houkutella fysioterapeuttiamme tekemään kanssani vaikka videopätkän menetelmistä. Katsotaan miten käy. Oma ymmärrykseni aiheesta ei kuitenkaan riitä menetelmien ja teorian tarkkaan kuvaamiseen, joten en aio siitä tätä enempää omin avuin kirjoittaa. Toivottavasti tässä olen saanut kuitenkin kuvattua aiheitta edes kohtalaisen oikein.

Tunnistatko sinä itsessäsi tai asiakkaassasi traumatisoitumisen merkkejä? Millaisia kokemuksia kehollisesta lähestymistavasta trauman hoitamisessa sinulla on?

Lue lisää konferenssin aiheista

Tässä siis nyt joitakin konferenssin aiheita. Tutustu lisää konferenssin luentoihin ja abstrakteihin. Niissä on mielenkiintoista asiaa esillä. Innolla jään seuraamaan miten konferenssin anti tulee näkymään käytännössä työssämme Syömishäiriökeskuksessa.


Terveisin,

Venla Eronen


perjantai 23. syyskuuta 2016

Miesten syömishäiriöt – Miron tarina

Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen usein kuullut kommentteja ”Teillä on varmaan lähinnä naisia hoidossa”, ”Joo ne syömishäiriöt taitavat olla niitä tyttöjen juttuja” jne. Edelleenkin näyttää olevan vallalla sellainen käsitys, että pojat ja miehet eivät juurikaan sairastu syömishäiriöihin. Tätä virheellistä käsitystä korjatakseni, päätin kirjoittaa aiheesta. Sain kunnian haastatella noin 15 vuotta sitten syömishäiriön sairastanutta Miroa. Kiitos Mirolle, että lähdit haastatteluun mukaan. Tässä Miron tarina:

Olin seitsemännellä luokalla. Kouluun meneminen oli viime aikoina alkanut jännittää minua. Koulussa oli vaikea keskittyä opiskeluun. Ajatukset pyörivät siinä mitä välitunnilla tulee tapahtumaan, saanko olla ruokalassa rauhassa tai saanko kulkea koulumatkani turvassa. Välitunnilla koulun pihalla saapasteli pari pientä isänmaan toivoa pilottitakeissaan syljeskellen ja odottaen milloin osuisin kohdalle henkisesti tai fyysisesti alistettavaksi. Monet luokkatoverit tiesivät kiusaamisesta, mutta eivät siihen puuttuneet. Väkivallalla uhkailu tukkii hyvin nuorten suut, sillä kukaan ei halua olla seuraavana jonossa, mistä Samuli Putronkin biisi "Milloin jätkät tulee" hyvin kertoo.


Kahdeksannella luokalla huomasin, että itsetuntoni oli pohjamudissa. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava, vaikka minulla ystäviä olikin. Murrosikäkin pisti oman lusikkansa tilanteeseen ja hämmensi soppaa entisestään. Yhtenä päivänä kaveri haukkui minua leikkimielisesti läskiksi. Enhän minä sitä ollut, mutta tuo vitsi osui johonkin arkaan kohtaan. Aloinkin laihduttaa. Minusta tuntui, että laihtuminen toisi minulle jollain tavalla paljon kaipaamaani sosiaalista hyväksyntää. 

Laihdutus meni kuitenkin överiksi. Joinakin päivinä saatoin syödä vain appelsiinin. Toisena päivänä huomasin vahingossa, että osasin oksentaa halutessani ilman, että minun tarvitsi sitä mitenkään erityisesti yrittää. Joinakin päivinä saatoinkin oksentaa, jos olin mielestäni syönyt liikaa. Painon pudottamisella koin saavani kontrollin elämästäni. Tavoitteet olivat yksinkertaisia ja konkreettisia. Jokaisen kilon myötä koin saavuttaneeni jotain. Tunsin oloni jotenkin normaalimmaksi ja uskalsin raottaa ympärilleni kasvattamaani sosiaalista kuorta. Muiden kanssa oli helpompi olla, kun hyväksyin jotenkin itseni. Alku olikin varsinaista huumaa, enkä itsekään oivaltanut mihin olin suistumassa. Huomasin vain kuinka itsetuntoni kasvoi ja elämä tuntui hallitummalta. Sen olon kanssa oli helppo kuherrella ja upota syvemmälle.

Painoni tippuminen ei kuitenkaan jäänyt koulun terveydenhoitajalta huomaamatta. Terveydenhoitaja pisti aktiivisesti pyörät pyörimään, mikä tuntui silloin minusta hieman turhalta. Tuntui, että ympäristö liioitteli tilaani. Olihan se minusta hieman outoa, että minulla oli tyttöjen sairaudeksi mieltämäni sairaus, mutta en kuitenkaan itse ollut tilastani huolissani. Sairaalaan joutuminen tuntuikin ärsyttävältä ja siellä sairaus alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan kärsimykseltä. 

Sairaalajakson jälkeen pääsin terapiaan ja koulussa ruokailuja alettiin valvoa. Ruokailujen valvominen tuntui typerältä, koska koin, että osaisin syödä, jos haluaisin. Sitä en alkuun halunnut, sillä koin saaneeni sairaudelta niin paljon. En yhdistänyt väsymystä, hampaiden reikiintymistä ja sitä, että kaikki tuntui jotenkin raskaalta siihen, että syöminen ei ollut kunnossa, oksensin ja kaiken keskiössä oli vaa’an näyttämät lukemat. 

Terapiassa silmäni kuitenkin avautuivat. Aloin hahmottaa todellisuutta ja omaa kehoani. Vaikeudet saivat selityksen. En ollut huomannutkaan millaisen taakan sairaus oli elämääni tuonut. En ollut huomannut, miten vaa’an tuijottaminen aiheutti jatkuvia epäonnistumisen kokemuksia, mieli oli jatkuvasti huolestunut ja kuinka sairaus olikin oikeastaan vain hidas tie itsemurhaan. Toipumista auttoi sen oivaltaminen, että hyvän fiiliksen voi saada muutenkin kuin sairauden tietä kulkemalla. Jossain vaiheessa oivalsin, että se ei ole niin justiinsa jos painan muutaman kilon enemmän. Toipumisen myötä aloin tuntemaan oloni uudella tavalla huolettomaksi. Toipuminen yksinkertaistakin elämääni, vaikka sitä oli alkuun vaikea uskoa. 

Nyt kun muistelen nuoruuttani, mietin olisinko sairastunut toisenlaisessa ympäristössä. Sitä on vaikea sanoa, mutta koen kuitenkin, että sairaus puhkesi reaktiona ympäristölle. Toipumisestani olen kiitollinen koulun terveydenhoitajalle. Varhainen puuttuminen ja terapiaan pääsy oli minun pelastukseni. Sairaus ei ehtinyt rakentua osaksi minun persoonaani, vaikka sen kriittisessä elämän vaiheessa koinkin. Muistan myös lämmöllä ystäviäni, jotka pienestä teini-ikäisten naljailusta huolimatta olivat huolissaan ja osoittivat välittävänsä minusta. Se tuntui silloin hyvältä, että oli sellaisia ystäviä. Osa heistä on vielä näin 15 vuoden jälkeenkin minulle läheisiä. Yllätyksen koin myös jokunen vuosi sitten, kun toinen isänmaan toivoista osoitti olevansa oikeasti sitä ja pyysi minulta anteeksi. Siitä sai jotenkin sellaisen pisteen tälle minun tarinalle.

Koen ymmärtäväni nyt muita syömishäiriöön sairastuneita. Haluan kuitenkin sanoa, että elämän voi käyttää paremminkin kuin ruuan ja painon kontrolloimiseen. Luvassa on paljon parempaa, jos uskaltaa päästää sairaudesta irti. Toivottavasti sinäkin siis paranet. Se kannattaa! Maailmassa on paljon kaikkea hyvää tarjolla, jos uskaltaa antaa elämälle mahdollisuuden.




Miron tarina kuulostaa omiin korviini hyvin tyypilliseltä syömishäiriötarinalta. Miron tarina on yksi esimerkki siitä, että pojat ja miehetkin voivat sairastua. Miron tarinan myötä kutsun syömishäiriöön sairastuneita poikia ja miehiä kertomaan tarinansa. Vain siten saamme virheellistä käsitystä syömishäiriöistä korjattua ja toivottavasti hälvennettyä monien poikien ja miesten kokemaa stigmaa siitä, että he sairastavat ”tyttöjen sairautta”.

Sinun tarinasi voi olla erilainen kuin Miron. Kuulisimme sen kuitenkin mielellämme.

Terveisin,

Venla Eronen

Ps. Miron nimi muutettu

perjantai 2. syyskuuta 2016

Syömishäiriöiden maailma ei ole kadehdittava

Syömishäiriöt ovat vakavia psyykkisiä sairauksia, jotka heikentävät sairastuneen elämänlaatua ja voivat johtaa kuolemaan. Alkuun syömishäiriö voi tuoda ihmiselle helpotusta pahaan oloon, mutta vääjäämättä syömishäiriö kuitenkin johtaa kärsimykseen. Syömishäiriön vakavuutta ei silti aina ymmärretä.


Toisinaan kuulee siitä, kuinka joku on kateellinen laihuushäiriötä sairastavan laihtumisesta ja kyvystä kieltäytyä herkuista. Ahmimishäiriötä sairastavia saatetaan puolestaan kadehtia herkuttelusta ”ilman” painon nousua (näin ei siis lähellekään aina todellisuudessa käy) ja jopa kyvystä oksentaa halutessaan. ”Kun enhän mä edes osaisi oksentaa, vaikka olo olisi tukala”. Oksentaminen saatetaankin nähdä vain pienenä toimena herkuttelun jälkeen, vaikka todellisuudessa kyse on elimistöä vakavasti rasittavasta ja suurta häpeää ja ahdistusta aiheuttavasta teosta.

Tietämättömyys johtaakin toisinaan syömishäiriöiden ihannointiin. Ihminen saattaa kadehtia syömishäiriötä sairastavaa, koska uskoo sairastuneella olevan jotenkin paremmat laihduttamisen ja itsekontrollin keinot ja taidot. Todellisuudessa kyse ei ole taidoista, hyvistä keinoista tai vahvasta luonteenlujuudesta. Sairastava ei ole ottanut elämäänsä hallintaan – sairaus on ottanut elämästä hallinnan. Ja se tekee syömishäiriöstä todella surullisen sairauden.

Mitä se sitten on, kun sairaus hallitsee elämää? Kuvittele, että syömishäiriö on vaikuttamassa kaikkiin, tai ainakin suureen osaan, päätöksistäsi mitä teet. Ystävä pyytää sinut illan viettoon, mutta kieltäydyt, koska siellä voisit joutua syömään tai selittelemään syömättömyyttäsi, etkä ehtisi toteuttaa kaikkia iltajumpparutiinejasi. Tai pelkäisit mennä sinne, koska pelkäät, että ahmimisen ja oksentamisen kierre käynnistyisi tarjolla olevien herkkujen vuoksi ja joku saattaisi huomata sairautesi. Kuvittele pelkääväsi niin paljon kiinni jäämistä, että valehtelet kaikille rakkaillesi. Sosiaalisista tilanteista tulee sairaudelle uhka, joten alat karsia niihin osallistumistasi.

Kuvittele, että nälkiintyneet aivosi eivät pystyisi tekemään mitään valintoja, ei edes yksinkertaisia, kuten sanotko toiselle hei vai moi. Kuvittele, että olet kaupassa ja jumitat siellä monta tuntia punniten omenoita. Onnistuttuasi löytämään sen kaikista kevyimmän omenan, mieleesi heräisi epäilys, että valitsitko sittenkään oikein ja onko sinulla lupa syödä sitä. Kuvittele ostavasi läheiselle joululahjaa, mutta valitseminen on vaikeaa, koska pelkäät, että läheinen ei pidä siitä ja pitää sinua huonona. Kuvittele, että valitsitpa tilanteessa kuin tilanteessa niin tai näin, koet aina, että valitsit väärin.

Vaihtoehtoisesti voit kuvitella, että olet ruokakaupassa ja heität ostoskoriisi kaikki mahdolliset käteesi osuvat herkut jo toista tai kolmatta kertaa päivässä. Mietit, että mitäköhän tuo myyjäkin sinusta ajattelee. Et kuitenkaan kykene hillitsemään impulssiasi. Menet kotiin kiireellä ja olet siellä yksin ahmien ja oksentaen. Et edes ehdi maistaa miltä ostamasi herkut maistuvat. Kun ruljanssi on ohi, vaivut häpeään ja ahdistukseen, mutta tiedät, että teet saman pian uudestaan – ehkä jopa samana päivänä.

Olipa kyse sitten laihuushäiriöstä tai ahmimishäiriöstä, niin myös fyysiset seuraukset ovat vakavia ja kurjia, hieman erilaisia toki sairauden muodosta riippuen. Kuvittele, kuinka luusi ja hampaasi haurastuvat, ihosi väri muuttuu kalvakaksi ja harmahtavaksi, vatsasi ei toimi ja ummetus tuntuu sietämättömältä. Kuvittele, että sinua kalvaa jatkuva närästys. Sinua myös paleltaa koko ajan, eikä mikään villapaita sitä kylmyyttä poista, koska kylmyys tulee sisältä päin. Kehosi yrittää suojata sinua kasvattamalla hennon karvoituksen jopa kasvoihisi. Hiuksesi kuitenkin harvenevat.

Kuvittele miten kaiken riutumisen ja kärsimyksen jälkeen peiliin katsoessasi et näkisikään toivomaasi sinua. Jossain näet aina korjattavaa. Et myöskään välttämättä näe itseäsi oikein tai jos näetkin, niin olet löytänyt jostain netin syövereistä toisen ihmisen, joka on vielä laihempi kuin sinä. Syömishäiriö syyttää ja moittii sinua siitä. Sille mikään ei riitä. Vaihtoehtoisesti saatat kulkea laihuuttasi esitellen, mutta vain hyvin pieni ja sairas joukko ihmisiä pitää sitä hienona ja kauniina saavutuksena. Ja vaikka tuo joukko sinua ihailisikin, olet silti kovin yksin ja tyytymätön.

Syömishäiriö vaikuttaa myös tunteisiisi. Kuvittele, että tunteesi ovat hälvenneet, minkä seurauksena mikään ei oikein tunnu miltään. Saatat pitää sitä olotilaa autuaana, mutta joudut kuitenkin paikkaamaan sen tyhjiön oireilla. Toisaalta jotkin tunteet voivat tuntua niin ylivoimaisilta, että mikään ei tunnu auttavan. Yrität helpottaa oloasi uusilla oireilla. Todellisuudessa ylivoimaisilta tuntuvien asioiden määrä vain kasvaa ja joudut kiristämään tahtiasi koko ajan, jotta selviytyisit.

Kuvittele, että olet loputtaman väsynyt sairauteen ja oireisiisi. Väsymyksestä huolimatta, et anna itsellesi lupaa levätä. Kehoosi koskee joka paikkaan liiallisen rasituksen vuoksi. Kuvittele siis jatkuvat kivut, joille et kuitenkaan voi tehdä mitään, koska sinun on vain pakko jatkaa syömishäiriön tietä.

Kuvittele, että uskot olevasi niin huono ja paha, että sinun kuuluukin voida pahoin. Kaikesta surullisinta syömishäiriöissä onkin se, että ajattelet ansainneesi kaiken kohtaamasi kärsimyksen. Mikäli huomaat ajattelevasi, että ansaitset kirjoituksessa kuvatun surun ja kärsimyksen, ota pian yhteyttä terveydenhuollon ammattilaiseen. Kukaan ei ansaitse tällaista missään tilanteessa!

Toivoisin, että luettuasi tämän kirjoituksen sisäistäisit muutaman asian. Syömishäiriöissä ei ole mitään kadehdittavaa. Se ei ratkaise ongelmia eikä tuo sitä, mitä se ehkä lupailee sinulle. Ja jos olet jo sairastunut syömishäiriöön, muista että, syömishäiriöstä voi ja saa toipua.  Muista, että olet hyvä, ihana ja rakastettava syömishäiriöstä huolimatta, et sen vuoksi!

Apua on myös saatavilla – Älä jää yksin! Älä anna läheisenkään jäädä yksin, jos havaitset hänessä syömishäiriön merkkejä! Alkuun hoitopaikan löytämisessä pääset parhaiten ottamalla yhteyttä vaikka sinulle tuttuun terveydenhoitajaan tai lääkäriin. Voit myös soittaa Syömishäiriökeskuksen palvelevaan puhelimeen (040 411 5481) ja me mietimme kanssasi mistä voisit saada apua. Tutustu myös Syömishäiriökeskuksen palveluihin!

Syömishäiriöliiton sivuilta löydät lisätietoa sairaanhoitopiirien hoitopoluista ja kaupunkien hoitoyksiköistä sekä yksityisistä palveluista.


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 19. elokuuta 2016

Kehumisen paikka – Miten ja milloin syömishäiriötä sairastavaa kehutaan?

Työssäni syömishäiriöitä sairastavien parissa huomaan rämpiväni usein kehumisen haasteen kanssa. Milloin kehun syömishäiriötä sairastavaa ja miten kehuni muotoilen? Kehunko, kun margariini levittyy leivälle rennosti tai kun sairastava on saanut syötyä hänelle haasteellisen aterian loppuun? Kehunko siis toiminnasta, joka on terveyteen liittyvä normi? Vai pitäisikö minun sittenkin kehua, kun sairastava tekee suuren oivalluksen esimerkiksi peloistaan – sellaisen oivalluksen, mikä ”terveelläkin” ihmisellä olisi osoitus uudesta syvemmästä itseymmärryksestä? Entä milloin minun kannattaa kehua esimerkiksi sairastavan ulkonäköä, vaatteita, luonnetta tai taitoja?



Kehumisen haastetta ei helpota yhtään se tieto, että osa syömishäiriötä sairastavista rakentaa oman arvonsa suoritusten varaan, kun taas toinen omiin ominaisuuksiinsa pohjautuen. Kolmannelle ryhmälle kehu osoittaa pelottavalta tuntuvaa edistymistä hoidossa. Ensimmäiselle ryhmälle mikään kehun määrä ei välttämättä  riitä, sillä hyvän itsetunnon rakentuminen vaatisi sen huomaamista, että on rakastettu ja hyvä ilman huippuunsa hiottua suoriutumistakin. Toinen ryhmä on varsin haavoittuvainen, kun omat ominaisuudet ovat arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen mittari. Kolmas ryhmä taas tarvitsisi ajattelussaan muutosta siihen, että on lupa onnistua, olla hyvä ja mennä eteenpäin toipumisessa. Ensimmäinen ja toinen ryhmä pelkää, että ilman hyviä suorituksia tai upeaa olemusta tulee hylätyksi, kun taas kolmas sitä, että parantuminen johtaa hylkäämiseen ja yksinoloon.

Olen huomannut usein, että kehumisen haaste elää vahvasti myös osassa syömishäiriötä sairastavien perheistä. Joissakin perheissä kehumisen kanssa kuljetaan kuin nuoralla tanssien – kannattaako vai ei, uskallanko kehua vai en. Toisissa perheissä lasta kuvaillaan superlatiiveilla, usein suoritusten osalta. Nämä kehut kohdistuvat toisinaan syömishäiriön ydinalueille eli syömiseen ja liikkumiseen, toisinaan harrastuksissa ja koulussa pärjäämiseen. Kolmansissa perheissä vanhempi on saattanut sanoa lapselleen, että lapsi on hyvä sellaisenaan, mutta on samalla katsonut peiliin itseään inhoten. Lapsi onkin voinut olla ymmällään ja alkanut ajatella, että jos se mikä on riittävän hyvää minussa ei olisi sitä sinussa, niin voiko se oikeasti olla hyvää silloin minussakaan. Kaikissa tapauksissa kehuista huolimatta sairastavalla voi olla kokemus, että on riittämätön tai, että mistään ei saa hyvää palautetta. Perheet saattavatkin olla varsin ymmällään. Rakkautensa kun useimmat kuitenkin yrittävät parhaaksi katsomallaan ja osaamallaan tavalla osoittaa.

Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin muutamia ajatuksia herättäviä kirjoituksia lasten kehumisesta. Muutamaan tällaiseen kirjoitukseen pääset tutustumaan esimerkiksi täältä ja täältä. Näissä kirjoituksissa huonon itsetunnon ja kehumisen välillä on kuvattu yhteyksiä. Valmiiksi huonon itsetunnon omaavan lapsen itsetunto voi heikentyä entisestään, jos häntä kehutaan liioitellusti. Kehuminen nostaa lapsen riman niin korkealle, että lapsi ei uskalla tarttua vaikeisiin haasteisiin. Myös kehun kohdistamisen tavalla on merkitystä. Huonon itsetunnon omaavan lapsen kehua ei kannata kohdistaa hänen persoonaansa eli siihen millainen lapsi on luonnostaan. Kehu kannattaa mieluummin kohdistaa lapsen käytökseen. Persoonaan kohdistetut kehut voivat johtaa siihen, että lapsi näkee epäonnistumisen henkilökohtaisena virheenä.

Kirjoituksissa kuvatut ohjeet saavat palaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni pohdintaan. Jos syömishäiriötä sairastavalla on valmiiksi huono itsetunto ja kehun ruuan annostelemisesta ja syömisestä, asetanko huomaamattani syömiseen liittyvän riman korkeammalle. Jos kehun riittävästi täytetystä jugurttikulhosta, muuttuuko riittävän minimin ylittäminen ja rennompi annostelu pelottavaksi? Ja mikä on kehumisen vaihtoehto? Jättää kehumatta? Uskon, että olipa kyse sitten annostelujen, ruokailujen, ulkonäön, luonteen, taitojen tai oivallusten kehumisesta, hoitajan on tehtävä ratkaisu kehumisesta sairastavan toipumisen vaihetta arvioiden ja kunkin itsetunnon rakentuminen tuntien. Toisen niin syvä tunteminen ei kuitenkaan aina arjen työssä ole mahdollista, joten kehumista voi joutua työntekijäkin opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Yrittäessään ja erehtyessään hoitajan pitää kuitenkin osata ilmaista, että kehut eivät ilmennä toisesta välittämisen määrää. Välittämisen tulee ilmetä muutoinkin.

Entä perheet? Miten heidän kannattaa ohjeiden mukaan silloin toimia, jos lapsen kehumisessa on ollut sama malli lapsen syntymästä alkaen? Jos suoritukset ovat olleet se juttu mistä kehutaan ja sairastavan itsetunto on rakentunut suoritusten varaan, niin pitääkö silloin alkaa kohdistaa kehunsa persoonaan ohjeiden vastaisesti? Onkin ehkä hyvä huomata, että käytöksen ja suoritusten kehuminen eivät ole synonyymejä. Voi kehua vaikka sanomalla ”on se mukavaa, kun teet noin” tai "oletpa tehnyt ahkerasti töitä". Ei siis tarvitse kehua jatkuvasti kuinka taitava tai älykäs lapsi on tai kuinka hyvin hän on suoriutunut. Kehuessaan voisi myös unohtaa sanan ”aina” käyttämisen, kuten ”olet aina ollut niin hyvä koulussa”, ”olet aina syönyt niin terveellisesti” jne. Näin jää mahdollisuus olla välillä jotain muutakin tai tehdä toisin – Jää myös lupa epäonnistua.

Olipa sitten kyse hoitajan ja perheen jäsenen haasteesta kehua syömishäiriötä sairastavaa, voisi hyvän itsetunnon rakentumisen tukemiseksi ottaa  käyttöönsä seuraavat lasten psykiatrien lausumat ohjeet:
Janna Rantala: ”Hyvään itsetuntoon ei riitä kehu, vaikka niitä tulisi ympäri maailman. Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arvioimaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.” 
Jari Sinkkonen: “Lapsen itsetuntoa rakentaa se, että hän on edistynyt aikaisempiin suorituksiinsa verrattuna ja se huomataan. Katsopa, sait sen vaikean soittoläksyn sujumaan!
Ei ole pelkoa, että lapsi kokee olevansa hyväksytty vain suoritusten perusteella, jos hänellä on varmuus siitä, että häntä rakastetaan varauksetta. Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista vaan on seuraus hellimisestä ja vanhempien haltioituneista katseista: olet niin rakas ja ihmeellinen."
Lopuksi haluan vielä lisätä: Ei tehdä kehumisestakaan suorittamisen taistelutannerta. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – Myös niitä kehumisen virheitä suuntaan jos toiseen. Hyvä tahto, yhdessä oleminen, välittäminen ja rakkaus ovat paljon keskeisempiä asioita, kuin se tuliko kehuttua oikein vai väärin.


Oletko sinä kohdannut kehumisen haasteen? Millaisia kehuja sinä olet saanut ja miten olet niihin suhtautunut?


Terveisin,

Venla Eronen

P.S. Tässä kirjoituksessa en erityisemmin tarkastellut kehujen vastaanottamista. Kannattaa ehkä kurkata Pian kirjoitus huomiohakuisuudesta. Kirjoituksessa kuvataan "herkkupöytien ääreen nääntymisen" ilmiötä. Jotenkin tuon ilmiön tarkastelu sopisi kehumisen teemaankin, eikö vain.

perjantai 5. elokuuta 2016

Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?

Syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa kuulee usein mainittavan sanan hoitomotivaatio. Jos avo- tai osastohoidossa eteneminen takkuaa, päätellään syyksi usein hoitomotivaation puute. Tästä määritelmästä seuraa mahdollisesti hoidon keskeytyminen tai hoitoon pääsyn estyminen. Kun sairastava ei pysty hoidon tuella tekemään muutosta syömiskäyttäytymiseensä, hänet ohjataan kotiin etsimään motivaatio esille ja käyttövalmiiksi. Näin hoidossa voidaan sitten tarttua tehokkaasti toimeen, kun sairastava on itsekseen hoitanut pohjatyön kuntoon.




Olen itse aina ihmetellyt tämän ajatuskuvion logiikkaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se ei ole vieläkään auennut minulle. Jos sairastava ei pysty tekemään tätä vaativaa psyykkistä työtä hoitavien henkilöiden kanssa, kuinka hän pystyisi tekemään sen ihan yksinään ilman tukea?

Syömishäiriöiden hoito on perinteisesti keskittynyt käyttäytymisen muokkaamiseen. Siinä on jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pystyäkseen muuttamaan käyttäytymistään, ihminen tarvitsee keinot, voiman, rohkeuden ja tuen muutoksen tekemiseen. Näiden muutosedellytysten rakentamiseen syömishäiriöiden hoidossa on kiinnitetty sangen vähän huomiota. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että toisilla sairastavilla on valmiiksi hyvä valikoima selviytymiskeinoja ja he pystyvätkin tekemään muutoksen kohtalaisen kivuttomasti. Jostain syystä on sitten jäänyt huomaamatta suuri joukko sairastavia, joilla käytössä oleva välinevalikoima on hyvin pikkuruinen, minkä vuoksi muutoksen tekeminen on heille haastavaa. Heiltä puuttuu muutoksen tekemiseen vaadittavat keinot, minkä vuoksi he helposti leimaantuvat motivoitumattomiksi.

Mielestäni on suuri tragedia, että hoitojärjestelmissämme nämä henkilöt jätetään oman onnensa nojaan etsimään ”hoitomotivaatiota” eli keinoja pystyä tekemään muutosta. Minusta loogisempaa olisi siirtää hoidon sisällön aloituskohtaa taaksepäin näiden sairastavien kohdalla. Sen sijaan, että hyppäämme suoraan muutosten tekemisen vaiheeseen, aloittaisimmekin muutoksen tekemisen valmisteluvaiheesta. Tämä tarkoittaa useimpien kohdalla esimerkiksi tunnetyöskentelyä ja minäkuvatyöskentelyä, joiden avulla saadaan keinot helpottaa oloa muilla kuin syömishäiriön keinoilla. Kun sisäiseen maailmaan on edes pieni ymmärryksen ja hallinnan tunne, on mahdollista alkaa pohtia muutoksia konkreettisella tasolla.

Kun hoito ei etene ja tilanne on jumissa, ei loogisin liike ole puskea muutosta. Kun jumi on tiukka, ei puskeminen auta. Pysähtyminen ja tilanteen tutkiminen auttaa. Jumilla nimittäin on tavallisesti jotain todella tärkeää sanottavaa, kun asetumme kuuntelemaan sitä. Se kyllä kertoo, miten eteenpäin pääseminen onnistuu, kunhan vain maltamme hiljentyä ja kuunnella. Jumin takaa löytyy aina jokin yksilöllinen, oleellinen seikka. Seuraavassa on esimerkkejä tällaisista. Niitä voi olla samalla henkilöllä useampia tai jumin takaa voi löytyä muutakin, jota tässä ei ole mainittu. Jumin sanoma on aina yksilöllinen.

Keinottomuus

Sairastava saattaa kokea, että hoitavan henkilön esittämät muutosehdotukset ovat liian vaikeita toteuttaa eikä hän osaa kommunikoida keinottomuuttaan. Aina yrittäessään toimia ohjatulla tavalla, tapahtuu jotain mikä sabotoi yrityksen. Sairastunut ei tiedä miten pääsisi tästä kierteestä eteenpäin. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaisia taitoja tarvittaisiin, jotta muutos olisi mahdollinen.

Mieli tarvitsee sairautta

Koska syömishäiriöoireet ovat useimmiten olemassa, jotta psyykkinen paha olo helpottuisi, ilman korvaavia selviytymiskeinoja mieli ei usko selviytyvänsä arjen haasteista oireetta. Oireista luopuminen voisi esimerkiksi merkitä pahan olon voimistumista sietämättömäksi. Mieli turvautuu oireisiin yhä uudelleen, koska ei tiedä mitä muutakaan tekisi. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaiset keinot voisivat auttaa selviytymään ja opetella niitä yhdessä. Keinovaihtoehtoja on olemassa paljon, joten niitä on hyvä yhdessä tutkia ja etsiä parhaiten auttavat menetelmät.

Oireista luopuminen tuntuu liian pelottavalta

Paraneminen ei sairastavan mielessä ole välttämättä pelkästään positiivinen asia. Vaikka hän tietäisikin siitä seuraavan paljon hyvää, voi hän nähdä siinä myös uhkakuvia. Hän saattaa pelätä esimerkiksi jäävänsä yksin, muuttuvansa läheisilleen epäkiinnostavaksi, joutuvansa ylivoimaisten vaatimusten eteen tai kiusaamisen jatkuvan. Painon nousu pelottaa useimpia, samoin sen mukanaan tuoma uhka kelpaamattomuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisestä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä käydä kaikki uhkakuvat tarkasti läpi ja tutkia mitä niille on tehtävissä.

Hallitsemattomuuden tunne

Monet sairastavat kokevat oireiden imun olevan niin suuri, että sitä on yksinkertaisesti mahdotonta vastustaa. Kun impulssi oireiluun tulee, voi se olla menoa, jota ei pysty pysäyttämään. Tällöin hoitavan henkilön kanssa voi harjoitella impulssin hallinnan keinoja ja tutkia oireen pakottavuuden takana olevia seikkoja.


Krooninen hätätila

Toisinaan syömishäiriötä sairastavan mieli on jatkuvassa hätätilassa siksi, että ahdistus on niin voimakasta, että sen sietäminen vie kaiken psyykkisen energian. Elämä on selviytymiskamppailua hetkestä toiseen. Kun mieli on sidottu hengissä säilymisen mahdollistamiseen, ei se pysty tekemään muutoksia. Sillä ei yksinkertaisesti ole muutoksen tekoon tarvittavaa energiaa eikä ajattelun väljyyttä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on tärkeää opetella keinoja rauhoittamaan mieli ja auttaa se pois hätätilasta, jotta muutos tulee mahdolliseksi.


Kaiken tämän valossa, mielestäni koko motivaatio-sana on syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa sangen kehno. Se nostaa tien pystyyn ja saa sekä hoitavan henkilön että sairastavan toivottomaksi. Motivaation puute -ilmaus estää näkemästä, että jumitilanteessa on paljon mahdollisuuksia saada tilanne liikkeelle. Sen sijaan, että käännytään kyllästyneenä ja luovuttaneena tilanteesta pois, voisimmekin antaa kiinnostuksemme ja uteliaisuutemme herätä: ”Mitähän tärkeää tämä mieli haluaa saada kuulluksi – mitä se tarvitsee voidakseen jatkaa eteenpäin?”. Sitten istutaan alas ja tutkitaan sekä kuunnellaan.

Ehdotankin uudeksi käytännöksi, että aina kun meinaamme määritellä tilanteen motivaation puutteeksi, voisimme kokeilla korvata motivaatio-sanan sanalla rohkeus, turvallisuus tai keino – ja sitten katsoa tilannetta uudelleen. Ehkä toivottomuus ja näköalattomuus voisivat näin liukua taka-alalle tehden tilaa uusille ja luoville ideoille, jotka auttavat yhdessä kulkemaan taas kappaleen matkaa eteenpäin kohti paranemista.


Mitä mieltä sinä olet? Onko paraneminen motivaatioasia?

Terveisin,
Pia Charpentier