maanantai 7. marraskuuta 2022

 Kiltin tytön tauti? 
-monimuotoinen totuus sitkeän mielikuvan takana

 

Osallistuin lokakuussa poikien kehosuhteen käsittelyyn pureutuvan RESET- pojat ja kehot -hankkeen webinaariin. Hanketta koordinoi A-klinikkasäätiö ja se toteutetaan yhteistyössä Syömishäiriöliiton ja Helsingin Poikien Talon kanssa. Webinaarin puheenvuorot vahvistivat monia omia käsityksiäni syömishäiriön esiintyvyydestä pojilla ja miehillä. Puheenvuorot herättivät myös paljon uusia ajatuksia ja tarpeen kirjoittaa auki pohdintojani syömishäiriön  ilmenemisestä ja tunnistamisen haasteista. 

 

Syömishäiriö mielletään yleisesti kiltin tytön taudiksi. Taudiksi, johon sairastuvat nuoruusikäiset, itseensä kriittisesti suhtautuvat, tunnolliset suorittajat. Syömishäiriö on kyllä myös sitä, mutta totuus tämän yksinkertaistetun mielikuvan takana on kuitenkin paljon laajempi. Kun monimutkaista asiaa sovitetaan liian yksinkertaiseen muottiin, jää muotin ulkopuolelle liikaa. Näin käy myös syömishäiriöiden kohdalla, joista tunnistamatta jää jatkuvasti liian paljon. Tunnistamatta jääminen myös tarkoittaa hoidon ulkopuolelle jäämistä. Tämä taas ylläpitää yksiulotteista mielikuvaa sairastuneista, kun monimuotoinen kirjo apua tarvitsevia jää sekä hoidon että tuikitärkeän ja tietoa lisäävän syömishäiriötutkimuksen ulkopuolelle.




 Riski sairastua ei katso sukupuolta tai ikää

 

RESET- webinaarissa kehityspsykologian dosentti Rasmus Isomaa esitti tutkimustietoa syömishäiriöiden esiintymisestä eri sukupuolilla. Tutkimustulokset vahvistavat oman työni antamaa kokemusta siitä, ettei syömishäiriö suinkaan koske pelkästään tyttöjä, vaan sairastua voi kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Meillä syömishäiriöiden parissa työskentelevillä näyttäisi olevan jaettu tuntuma siitä, että iso osa syömishäiriöistä jää edelleen tunnistamatta.  Esimerkiksi juuri poikia jää liian paljon hoidon ulkopuolelle, mikä saattaa ylläpitää ja tuottaa sellaista tutkimusnäyttöä, joka ei vastaakaan kovin tarkasti vallitsevaa todellisuutta. 

 

Syömishäiriön tunnistamista hankaloittaa sairautta koskevien stereotyyppisten mielikuvien lisäksi mielikuvista aiheutuva stigma. Sitkeä mielikuva kiltin tytön taudista voi estää edes juolahtamasta mieleen, että esimerkiksi pojalla tai aikuisella miehellä voisi olla syömishäiriö. Silloin tunnistamiseen johtavat tärkeät kysymykset jäävät esittämättä.

 

Mielikuvasta aiheutuva stigma voi myös estää ihmisiä itse ottamasta ongelmiaan puheeksi leimaantumisen ja häpeän pelossa. On vaikea hakea hoitoa sellaiseen pulmaan, joka “ei koske sinua”. Hoitoon hakeutumista voi estää pelko siitä, että oma kärsimys tulisi vähätellyksi tai ohitetuksi terveydenhuollossa. Voi olla myös vaikea itse tunnistaa sairautta omalla kohdallaan, jos ajattelee syömishäiriön koskevan vain toisen sukupuolen tai ikäryhmän edustajia. 

 

Ajatus siitä, että sairaus koskisi vain nuoruusikäisiä, johtaa myös harhaan ja vaikeuttaa tunnistamista. Syömishäiriöön voi sairastua myös aikuisena, esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen tai poikkeuksellista psyykkistä kuormitusta aiheuttavan tapahtuman seurauksena. Joskus syömishäiriötä on sairastettu jo pitkään, mutta henkilö havahtuu ammattiavun tarpeeseen vasta myöhemmällä iällä.

 

Isomaa esitti myös tarkkanäköisen havainnon siitä, ettei ole olemassa erikseen tyttöjen ja poikien syömishäiriötä vaan sairaudella voi olla erilaisia ilmenemismuotoja sukupuolesta riippuen. Näin olemme itsekin huomanneet Syömishäiriökeskuksen arjessa. Ilmenemismuodot eivät kuitenkaan liity pelkästään sukupuoleen itsessään tai tyttö -ja poikakulttuurin erityispiirteisiin vaan sairauden merkitykseen yksilöllisessä kontekstissa.

 

Kliinisen kokemuksen pohjalta haluan myös nostaa esiin, ettei Syömishäiriö koske vain tyttöjä ja naisia tai poikia ja miehiä vaan kaikkia sukupuolia. Muunsukupuolisilla, transsukupuolisilla tai sukupuoli-identitteettiään pohtivilla syömishäiriö voi liittyä biologisen kehon ja sukupuoli-identiteetin väliseen ristiriitaan tai se voi esimerkiksi antaa kontrollin tunnetta elämäntilanteessa, johon liittyy paljon stressiä ja epävarmuutta.

 

Erilaiset kehopaineet – erilainen ilmenemismuoto

 

Poikien kohdalla syömishäiriö on usein vähän erinäköinen, kuin tytöillä, mikä vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Poikien ja miesten kohdalla syömishäiriö ilmenee enemmän lihasten kasvattamisen kuin laihuuden tavoittelun muodossa. Tämä on helposti ymmärrettävissä, jos tarkastelee lähemmin viihdeteollisuuden ja sosiaalisen median mieskuvastoa. Jo pitkään miehinen ulkonäköihanne on ollut supersankarimainen, lihaksikas, pitkä, rinnasta karvaton mutta päästä tuuhea yli-ihmismäinen hahmo. Paidattomat, pullistelevat ylävartalot aiheuttavat epäinhmillisiä paineita sekä kuvan katsojille, että kuvattavalle. 

 

Valtaosa meistä ihmisistä sopii luonnostaan hyvin huonosti vallitsevien kauneusihanteiden muottiin. Suurimmalle osalle pojista täydellinen sixpäkki on utopiaa ja oma peilikuva herättää mielessä kysymyksen: Kelpaanko tällaisena? Pojilla ulkonäköpaineet ja itsetunnon kysymykset voivat johtaa pakonomaiseen treenaamiseen “täydellisen” sankarivartalon toivossa. Sixpäkkiä ja leveää hartialinjaa haetaan punttisaleilta ja proteiinijauheista, äärimmillään jopa anobolisten steroidien avulla. Ruokavaliota pyritään säätämään sellaiseksi, että se tukee lihasten kasvua ja rasvaprosentin pienuutta. Treenaamiseen sidottu ruokavalio voi olla hyvinkin kapeutunutta tai ortorektista (pakonomainen tarve syödä mahdollisimman terveellisesti). 

 

Jos huoli oman kehon lihaksikkuuden riittämättömyydestä on ylikorostunutta ja lihasten kasvattaminen on pakonomaista, voi kyse olla lihasdysmorfiasta, joka on yksi ruumiinkuvahäiriön alamuoto. Ruokavalion kapeutuminen ja joustamattomuus sekä liiallinen treenaaminen levon kustannuksella alkavat vähitellen nakertaa sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Lihasmassan kasvattamiselle omistautuminen voi myös merkittävästi kapeuttaa sosiaalista elämää. 

 

Lihasdysmorfiassa ja ortorektisessa ruokasuhteessa varomerkit näkyvät kuitenkin ulospäin hitaammin kuin esimerkiksi laihuushäiriössä. Lihasmassa painaa, jolloin pelkkä paino ei välttämättä anna aihetta huoleen. Pinnan alla voi kuitenkin kyteä treenaamiseen, ulkonäköön ja ruokaan keskittyviä pakkoajatuksia ja -oireita, itsetunnon horjumista, mielialan laskua ja ahdistusta. Koska kärsimys ei välttämättä näy ulospäin, on paras tapa selvittää henkilön vointia kysymällä häneltä suoraan: ”Miten voit?” 

 

Kuinka usein tulee kysyttyä aktiivisesti treenaavalta pojalta tai mieheltä “Mitä ajattelet kehostasi?”, “Mitä ajattelet ruuasta?”, tai “Miten itsetuntosi voi?”. Tällaiset teemat ovat harmillisen harvoin miesten pukuhuonepuheessa esillä. Tunteista puhumisen kulttuuri istuu huonosti toimintasankarikuvastoon. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivätkö pojat olisi ihan yhtä lailla tuntevia olentoja kuin muiden sukupuolten edustajat. Tunteista puhuminen voi poikien ympäristössä olla kuitenkin vaikeampaa herkkyyden stigman pelossa. Tässä asiassa on tultu paljon eteenpäin poikakulttuurin historiaan peilaten, mutta työtä on vielä paljon tehtävänä.

 

Toimintasankari-ihanteen ulkoinen tavoittelu voi olla yhtä raastavaa ja elämänlaatua heikentävää kuin anorektinen näännyttäminen. Useat toimintasankarihahmoiksi itsensä treenanneet näyttelijät ovat julkisuudessa kertoneet rooliin valmistautumisen aiheuttamasta fyysisestä ja henkisestä kärsimyksestä sekä ankaran kehon muokkauksen haitallisesta vaikutuksesta elämänlaatuun ja kehonkuvaan. Ammatikseen kehoaan muokkaavilla henkilöillä on käytössään huipputason taustajoukot personal trainerista kokkiin. Normiarjessa samojen tulosten eteen uurastaminen on äärimmäisen työlästä ja voi aiheuttaa tarpeettomia riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita, jotka yhdistettynä ruokailun muutoksiin saattavat altistaa syömishäiriön puhkeamiselle. 


 

Muskeli-ihanteen lisäksi populaarikulttuurin ilmiöistä löytyy myös paljon laihuuteen ja pienikokoisuuteen kannustavia viesteä, jotka koskettavat myös poikia. Riutuvan taiteilijan ihanne elää edelleen vahvana rock-skenessä. Itse huomaan pohtivani huolestuneella mielenkiinnolla myös K-pop:in (eteläkorealainen populaarimusiikki) myötä rantautuvaa ulkonäköihannetta. Nappaavatko suomalaiset pojat uudeksi ihanteekseen K-popin silotellun symmetrian? Erilaisten kehojen diversiteetti loistaa poissaolollaan K-popin kuvastossa ja tämä koskee sekä poika- että tyttöbändejä. Toki tähän on todettava, että olen seurannut K-popin ilmiöitä vain pinnallisesti ja sivusta kurkkien “nolon äidin” roolista käsin. 


Kohti tehokkaampaa tunnistamista

 

Kun syömishäiriöitä on monenlaisia ja jokainen sairastunut on yksilöllinen itsensä omine erityispiirteineen, on syömishäiriön ilmenemismuotojen kirjo kirjavampi, kuin osaamme äkkiseltäään edes ajatella. Varsinkin silloin, jos mielikuviamme ohjaavat kapeat stereotypiat, jää näköalamme syömishäiriöihin turhan mustavalkoiseksi. 

 

Yksi askel syömishäiriön tehokkaampaan tunnistamiseen on tietoisuuden vahvistaminen sairauden erilaisista imenemismodoista eri sukupuolten kohdalla ja eri ikävaiheissa. Kuitenkin on tärkeä muistaa, että miehillä syömishäiriöoireet voivat olla myös hyvin samankaltaisia kuin naisilla ja siltikin ne jäävät useammin huomaamatta. Pojilla esiintyy myös laihuushäiriötä, bulimiaa, ahmintahäiriötä ja ARFID:ia. Esimerkiksi ahmintahäiriö näyttäisi kokemuksen valossa ilmenevän melko samanlaisena sekä miehillä, että naisilla ja häiriöön myös usein sairastutaan tai avun tarpeeseen havahdutaan vasta aikuisiällä. 

 

Syömishäiriö ei siis tosiaan ole vain “kiltin tytön tauti”. Sukupuolioletus ei saisi ohjata häiriön tunnistamista tai tunnistamatta jäämistä. Syömiseen ja kehoon liittyviä huolenaiheita olisi syytä kysyä terveydenhuollossa herkemmin rajaamatta ketään kartoituksen ulkopuolelle oletusten ja mielikuvien perusteella. Laajemmalla kartoituksella voisi tunnistaminen ja hoitoon ohjaus tehostua. Tämän myötä yhä usempi syömishäiriötä sairastava pääsisi myös tutkimuksen piiriin, jolloin syömishäiriöiden monimuotoisuudesta saataisiin lisää tieteellistä näyttöä kliinisten havaitojen tueksi. Tieteellisen näytön lisääntyminen taas antaisi arvokasta apua stereotypioiden ja niihin liittyvän stigman murtamiseen. 

 

Ihanteellisessa maailmassa kaikkien sukupuolten kaiken ikäisillä edustajilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet puhua vaikeuksistaan ja saada niihin tarvittaessa ammattiapua. Jotta syömishäiriötä opittaisiin tehokkaammin tunnistamaan myös poikien ja miesten kohdalla on meidän ensin syytä tunnistaa ja tarkastella kriittisesti omia mielikuviamme sekä syömishäiriöstä että sukupuolesta. Tämän tarkastelun soisi tapahtuvan sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisessa keskustelussa.  Juuri tästä syystä erilaiset tietoa ja ymmärrystä lisäävät hankkeet, kuten RESET-hanke, ovat kullan arvoisia stigman murtajia.   

 

Minkälaisia ajatuksia nämä pohdinnat sinussa herättävät? Minkälaisia mielikuvia sinulla on syömishäiriöistä ja niiden yhteydestä sukupuoleen?             

 

Siiri Korpiniitty 

Syömishäiriökeskus              

 

 

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

“Että söisit edes jotain…” -Miten anoreksia hyödyntää vanhemman pelkoa lapsen menettämisestä

Poikasen ravinnon saamisesta huolehtiminen on ohjelmoituna meidän luontoomme. Me saamme tyydytystä ja rauhaa, kun näemme miten lapsemme kasvaa ja vahvistuu. Jos poikasemme lakkaa syömästä, meissä käynnistyy hätä. Koska ravinnon saaminen on elämän edellytys, syntyy mielessämme kauhukuva jälkeläisen nääntymisestä nälkään. Vaisto ruokkia poikasta ohjaa vanhemmuuttamme ja valintojamme jopa tässä yltäkylläisyyden maailmassa, jossa ruokaa ei tarvitse saalistaa ympäristöstä. 

 

Kun lapsi sairastuu laihuushäiriöön, hän alkaa vähitellen kokemaan ruuan vaarallisena. Sairauden myötä ruoka alkaa edustaa lapselle monimuotoista uhkaa, joka vaarantaa hänen terveytensä lisäksi hänen elämänhallintansa ja paikkansa laumassa. Lapsi alkaakin miettiä: “Mitä jos lihon?”, “Mitä jos en pystykään enää lopettamaan syömistä?”, “Mitä jos musta tulee ruma ja läski eikä kukaan halua enää olla mun kanssa?” 

 

Ruuan edustama uhka omassa mielessä alkaa tuntua niin vaaralliselta, että alkukantainen itsesuojeluvaisto saa lapsen jättämään yhä enemmän ruokaa syömättä yhä useammin. Nälän myötä häiriö mielessä vahvistuu ja kannustaa sairastunutta jatkamaan nälkiinnyttämistä uskottelemalla olevansa se, joka pitää lapsen turvassa sekä katastrofilta että omilta tunteiltaan. 

 

Vanhemmalle oman jälkeläisen ruuasta kieltäytyminen ja nälästä seuraava fyysinen ja psyykkinen kärsimys on sietämätöntä katsottavaa. Se herättää pelon lapsen menettämisestä ja vaiston taistella pitääkseen lapsen hengissä. Rakastava vanhempi on valmis tekemään mitä hyvänsä pelastaakseen lapsensa. 




Syntyy asetelma, jossa vanhempi tarjoaa lapselle ruokaa, jota lapsi ei halua syödä. Lapsi pelkää ruokaa ja vanhempi pelkää pahentavansa tilannetta saamalla lapsen ahdistumaan. Anoreksia osaa myös ovelasti hyödyntää vanhemman pelkoa saamalla lapsen uhkaamaan vanhempaa: “Jos pakotat, niin en syö mitään!” 


Mielikuva syömisen lopettamisesta kokonaan saa vanhemman varpailleen ja pelko ohjaa häntä kohti kompromissia: “Riittää, että söisit edes jotain”. Että jäisit henkiin. Tämä reaktio on hyvin ymmärrettävä ja tilanne on varmasti kaikkien anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden lasten vanhemmille tuttu. Kuitenkin usein juuri tämä toimintamalli johtaa hyvästä tarkoitusperästään huolimatta yhä syvemmälle kärsimyksen kierteeseen. 


Ajaudutaan tilanteeseen, jossa anoreksia pääsee määrittelemään, mitä lapsi voi syödä ja mitä ei. Pahimmillaan sairaus alkaa pyörittää koko perheen arkea asettaen sille omat aikataulunsa ja järjestyksensä. Vanhemman pelko tilanteen pahentumisesta kääntyykin sairauden hyödyksi ja kauhun tasapaino alkaa ohjata ruokailutilanteita. 




Mitä pidempään sairauden kanssa yritetään käydä kauppaa ja hakea sopua, sitä pidemmälle siirtyy sairauden vastustaminen ja sitä kautta myös toipuminen. Jotta toipuminen pääsee alkamaan ja uhka hengenvaarasta saadaan vähenemään, pitää lapsen uskaltaa syödä enemmän kuin mihin anoreksia antaa luvan. 

 

Ei kannata jäädä odottamaan lupaa anoreksialta, koska se ei sitä tule antamaan. Sairauden vastustaminen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen kohtaaminen ovat toipumisen avain. Taistelu sairautta vastaan on kuitenkin erittäin raskasta ja vaikeaa sekä lapselle että vanhemmalle.

 

Miten vanhempi voi auttaa lasta uskaltamaan? Entä miten vanhempi voi huolehtia omasta jaksamisesestaan ja tunnetyöskentelystään haastavassa roolissaan elämän puolustajana? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohditaan Syömishäiriökeskuksen Eväitä tukemisen tielle -verkkokurssilla, joka on suunnattu syömishäiriöön sairastuneen lapsen vanhemmille. Erityisesti suosittelemme kurssia vanhemmille, joiden perheessä sairaus on uusi tulokas ja jotka kaipaavat tietoa ja ohjeita alkuun pääsemiseksi tukemisen tiellä.    


Siiri Korpiniitty   

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Eväitä tukemisen tielle - Syömishäiriökeskuksen uusi verkkokurssi auttaa vanhemmat alkuun syömishäiriöön sairastuneen lapsen tukemisessa


Lapsen sairastuminen syömishäiriöön on kriisi koko perheelle. Sairaus tulee näkyväksi vanhemmille usein vasta siinä vaiheessa, kun oireet ovat jo päässeet kietomaan lapsen tiukkaan otteeseensa. Lapsen olemus ja käyttäytyminen muuttuvat sairauden vaikutuksesta, mikä voi saada vanhemmat tuntemaan hätää ja keinottomuutta. Sairastunut lapsi tarvitsee syömishäiriöön erikoistunutta hoitoa, mutta toipumisen tie on raskas yksin kuljettavaksi. Vanhemmat ovatkin erittäin merkittävässä roolissa sairastuneen hoidossa ja matkalla kohti tervehtymistä. Saamalla tietoa sairaudesta ja keinoja oireiden nujertamiseksi vanhempien hätä vähenee ja usko omaan auttamisen taitoon vahvistuu. 


Me ammattilaiset olemme syömishäiriön hoidon asiantuntijoita, mutta vanhemmat ovat oman lapsensa ja perheensä asiantuntijoita. Sairastunut lapsi on puolestaan asiantuntija siinä, millainen tämä sairaus on juuri hänen kohdallaan. Hyvässä yhteistyössä perheiden kanssa päästään lyömään monta viisasta päätä yhteen, jolloin sairautta vastaan asettuu kokonainen joukkue. 


Kyseessä on hyvin omalaatuinen sairaus, jonka tunteminen on edellytys toipumiselle. Pitää tuntea toipumisen tielle putkahtavat ansat, jotta ne osataan välttää. Tiedon avulla sairaus saadaan näkyväksi ja vanhempien on helpompi huomata sen läsnäolo arjen hetkissä. Hoitotahona haluamme auttaa vanhempia ymmärtämään, minkälainen sairaus heillä on vastassa. Haluamme auttaa vanhempia erottamaan sairauden sairastuneesta, kohdistamaan sairautta kohtaan jämäkkää vastarintaa ja lasta kohtaan lempeää myötätuntoa. Haluamme myös tukea vanhempia, jotta he jaksaisivat kulkea lapsensa rinnalla vaikeakulkuisella toipumisen tiellä, jonka pituus paljastuu vasta määränpäässä. 


Näiden ajatusten pohjalta olemme luoneet vanhemmille edullisen verkkokurssin, joka tarjoaa helposti omaksuttavaa tietoa ja käytännönläheisiä neuvoja sairastuneen lapsen tukemiseksi ja oman jaksamisen turvaamiseksi. Verkkokurssin takaa löytyy asiantuntijatyöryhmä, jonka jäsenet ovat sekä syömishäiriön hoidon osaajia että vanhempia itsekin. Kurssin sisällöt nojaavat Syömishäiriökeskuksen hoitomalliin ja kliiniseen kokemukseen työstä syömishäiriöpotilaiden ja heidän perheidensä kanssa. 

 



Kurssilla korostuu vanhemmuuden ja rakkauden voima toipumistyössä sekä vanhempien oman jaksamisen merkitys. Kurssin avulla vanhemmat voivat ymmärtää sairautta paremmin ja sitä kautta löytää oikeat sanat ja toimintatavat haastavissakin tilanteissa.  Ymmärtämällä, miten monimutkaisesta sairaudesta on kyse, on myös helpompi ymmärtää armollisuuden merkitys itseään kohtaan. Oikeiden auttamistapojen löytyminen vaatii aikaa ja kokeilemista eikä tie toipumiseen ole suora. Ymmärtämällä oman jaksamisen merkitys sairastuneen tukemisessa on helpompi toimia itsemyötätunnon esimerkkinä sairastuneelle. Ymmärtämällä omia tunnereaktioitaan on helpompi tavoittaa myös lapsen tunteita ja tukea häntä tunnesäätelyn opettelussa.  


Verkkokurssi on pyritty pitämään sopivan kokoisena tietoähkyn välttämiseksi. Kurssin avulla pääsee nopeasti hyvään alkuun lapsen tukemisessa. Verkkokurssin lopusta kuitenkin löytyy tiedon nälkäisimmille kirjallisuusvinkkejä sekä linkkejä hyödyllisille sivustoille, joihin perehtymällä voi omaa osaamistaan syventää entisestään. Kurssi sopii hyvin niin alaikäisen kuin täysi-ikäisenkin lapsen vanhemmille sekä myös niille vanhemmille, joiden lapsi on sairastanut jo pidemmän aikaa. 


Verkkokurssi koostuu osioista, joissa käsitellään seuraavia teemoja: syömishäiriöt, oma jaksaminen, sairastuneen tukeminen ja tunnesäätely. Kurssi sisältää opiskeltavan tekstin lisäksi videoita, kuunneltavia harjoituksia ja vanhemman omaa tunnetyöskentelyä tukevia tehtäviä. Kurssi toteutuu helppokäyttöisellä Howspace-alustalla, joka toimii niin tietokoneella, tabletilla kuin älypuhelimella. Kurssi alkaa aina kuukauden ensimmäisen päivänä ja sen materiaalit ovat vanhempien käytössä yhden kuukauden ajan. Kurssilla voi myös keskustella nimettömästi toisten kurssille osallistuvien vanhempien kanssa chat -toiminnon avulla. Chatissa saa myös yhteyden kurssin tekijöihin. 


Jos kiinnostuit tästä mainiosta tietopaketista, hintatiedot ja ilmoittautumisen seuraavalle kurssille löydät täältä. Lisätietoja kurssista voit tiedustella myös soittamalla Syömishäiriökeskuksen palvelevaan puhelimeen 040 4115481. Jos puhelimeen ei juuri päästä vastaamaan, jätä vastaajaan soittopyyntö ja puhelinnumerosi niin soitamme sinulle takaisin. 

Tervetuloa oppimaan, kuinka juuri sinä voit olla paras tuki syömishäiriöstä toipuvalle lapsellesi!

 

Siiri Korpiniitty

Jouni Kuivalainen

Pia Charpentier





 


tiistai 29. maaliskuuta 2022

Urheilijan syömishäiriöoireilu, stressi ja valmentajan rooli

Kilpaurheilijat ja huipulle tähtäävät urheilijat aloittavat urheilun usein jo pienenä lapsena. Jos harjoittelu on alusta asti tavoitteellista, saattavat harjoitusmäärät nousta suureksi jo hyvin varhain. Valmentaja on urheilijan elämässä tärkeä henkilö, jolla on moninainen rooli. Joissain tapauksissa valmentajan ja urheilijan suhde saattaa kestää varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen, jolloin suhteesta kehittyy erityinen ja valmentaja kulkee urheilijan rinnalla urheilijan lapsuudesta murrosiän läpi aikuisuuteen. Valmentajalla on suuri vastuu olla yhtä aikaa valmentaja sekä toimia kasvattajana, henkisen hyvinvoinnin tukijana, auktoriteettina ja luotettavana tukena kaikissa tilanteissa. Valmentajan rooliin kuuluu myös kannustaa, tsempata ja johtaa toimintaa hyvässä yhteisymmärryksessä urheilijoidensa kanssa. Toisinaan urheilijat viettävät enemmän aikaa valmentajan kuin vanhempien kanssa.  

Urheilijan elämä on täynnä stressitekijöitä ja mitä korkeammalla tasolla urheilija on, sitä enemmän paineita ja vaatimuksia urheilu itsessään asettaa. Urheilija voi jäädä hankalaan välikäteen, jossa hän kamppailee omien tavoitteiden ja unelmien, valmentajan asettamien tavoitteiden, vanhempien vaatimusten sekä mahdollisten yhteiskunnan asettamien paineiden kanssa. Syömishäiriöoireilu ja syömishäiriöt ovat lisääntyneet, samoin kuin yhteiskunnan asettamat paineet. Yhteiskunta muuttuu hetki hetkeltä kaikkien osa-alueiden puolesta vaativampaan ja vaativampaan suuntaan, jossa jokaisen yksilön täytyy suoriutua yhä paremmin ja tavoitella täydellisyyttä. Sosiaalisessa mediassa kaikki näyttävät laihoilta ja täydellisiltä filttereiden kanssa. Inhimillisyys saattaa monesti unohtua ja urheilija voi hautautua näiden kaikkien paineiden alle. 

Viime aikoina on yhä enemmän uutisoitu urheilijoiden henkisestä huonovointisuudesta ja urheilijoiden kokemista paineista. Kesäolympialaisissa sekä telinevoimistelija Simone Biles, että tenniksen pelaaja Naomi Osaka avautuivat liian suurien paineiden vaikutuksesta urheilusuorituksiin. Osaka putosi jatkosta varhaisessa vaiheessa ja Biles jätti kilpailut osittain kesken. Tämä on hyvä huomio siihen, että myös urheilijat kärsivät liian suurista paineista ja heidän ei tarvitse suoriutua kaikesta kuin koneet. Henkistä puolta pitää treenata yhtä lailla kuin fyysistä puoltakin, sillä henkinen hyvinvointi on erittäin tärkeää etenkin huippu-urheilussa, jossa paineet ovat suuremmat. Vahvalla mielellä pystyy kestämään urheilun aiheuttamat paineet terveellä tavalla.

Talviolympialaisten jälkeen hiihtäjä Natalja Neprjajevan valmentaja kertoi haastattelussa, että hänen valmennettavansa tulisi pudottaa painoa pärjätäkseen. New York Times puolestaan kommentoi olympialaisissa hiihtänyttä Jessica Digginsiä liian keijukaiseksi verrattuna muihin lihaksikkaampiin hiihtäjiin. Kaikki tällaiset kommentit valmentajilta tai medialta voivat olla erittäin haitallisia monella tapaa urheilijalle, eivätkä ne ole millään tavalla asiaan kuuluvia. 



Tutkimusten mukaan stressitekijät ja täydellisyyteen pyrkiminen voivat edistää syömishäiriöoireilua tai syömishäiriöiden kehittymistä. Valmentajan rooli korostuu tässä, toki oireilun tunnistamisessa, mutta ennen kaikkea ennaltaehkäisyssä. Valmentajan ei tule olla urheilijan kokeman stressin lähde eikä luoda liikaa paineita. Valmentaja ei myöskään saa siirtää omaa stressiään valmennettavaan. Valmentajan tehtävä ei ole elää omaa unelmaa urheilijan kautta, vaan mahdollistaa urheilijalle hänen omien unelmiensa tavoittelu ja antaa siihen parhaat mahdolliset lähtökohdat ja avaimet. Valmentaja voi toiminnallaan myös huomaamattaan kannustaa syömishäiriöoireiluun tai riskikäyttäytymiseen esimerkiksi kehumalla hoikkaa vartaloa tai kannustamalla yliharjoitteluun ja tätä tulisi kaikissa tilanteissa välttää. 

Valmentajan tulisi antaa urheilijalle työkaluja paineiden ja stressin käsittelyyn, mikä tukee terveellistä elämäntapaa ravitsemuksen, henkisen hyvinvoinnin ja palautumisen osalta, fyysisen harjoittelun lisäksi. Valmentajan ja urheilijan yhteistyö on aina kahden kauppa, johon molempien tulee olla yhtä lailla sitoutuneita ja motivoituneita, jotta tavoitteiden tavoittelusta tulee mahdollista. 



Kirjoittaja:

Jenni Turunen, liikuntalääketieteen maisterivaiheen opiskelija Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Jenni kirjoittaa gradua aiheesta ”Valmennussuhteen ja koetun stressin yhteys syömiskäyttäytymiseen akatemiaurheilijoilla”.