Otteita sisaruksen päiväkirjasta

Kun syömishäiriö saapuu perheeseen, koko perheen sosiaalinen järjestys ja toimintatavat saattavat joutua uusille poluille. Syömishäiriön pyrkimyksenä on hyvin usein tehdä sairastuneesta huomaamaton. Tilanteen valjetessa perheelle, on syömishäiriöön sairastunut kuitenkin pakko nostaa edes osittain keskiöön. Koko perhe suuntaa silloin helposti kaikki voimavaransa sairastuneen tilanteen kohentamiseen. Toiveena on saada normaali perhe-elämä takaisin.

Yleensä on varsin tavallista, että mikäli syömishäiriöön sairastuneen perheenjäsenet saavat jostain tukea (lähellekään aina näin ei ole), niin tukea saavat sairastuneen vanhemmat. Sisarukset jäävät jostain syystä vähemmälle huomiolle tai syystä tai toisesta he eivät hakeudu samalla tavalla tuen piiriin. Sisarukset saattavat jäädä melko yksin sisällään myllertävien tunteidensa ja ajatustensa kanssa, joista osaa he eivät ehkä uskalla edes sanoa ääneen, koska niissä kuultaa ”kielletty” sävy. ”Ethän sinä noin voi kokea, ajatella ja tuntea, kun toinen on niin sairas! ”.

Voinko ajatella ja tuntea näin, kun sisarellani on syömishäiriö?

Sisarusten kokemuksille, ajatuksille ja tunteille on kuitenkin hyvä antaa sijaa. Siksipä paneudun niihin hieman ”päiväkirjaa” raottamalla.

Pelko, huoli ja suru

Usein sisarukset ovat huolissaan sairastuneesta. Pelko ja suru toisen menettämisestä on usein läsnä. Sisarukset kuitenkin saattavat vaieta näistä tunteistaan, koska eivät halua lietsoa epätoivon ilmapiiriä, kuormittaa lisää vanhempiaan ja sairastunutta sisarustaan. Alla on muutamia esimerkkejä sisarusten peloista, huolista ja suruista, jotka he ehkä kirjoittavat vain päiväkirjansa sivuille:

”Mitä jos mun veli ei enää toivukaan? Kenen kanssa mä sitten jaan kaikki salaisuuteni? Kenen kanssa mä juttelen, kun tarvitsen ymmärrystä vanhempieni ärsyttävyyteen? Kenen kanssa mä jaan lapsuuteni muistot? Kenelle mä ostan sen maailman typerimmän vitsinä ostetun joululahjan? Ei mun kaverit sitä aukkoa pysty täyttämään.”

”Mitä jos sisko, jonka olen tuntenut, ei koskaan enää palaakaan? Jos se pysyykin tuollaisena ärtyisänä ja vetäytyneenä tai jos se kuolee? Mitä sille käy? Mitä mulle sitten käy?”

”Huomasin, että sisko oli leiponut keksejä ja ostanut karkkeja. Se tarjoili niitä iloisesti kavereilleen, jotka kiittelivät sitä innoissaan. Mä huomasin, että se ei maistanut itse yhtään siinä hetkessä. Miksi nuo sen kaverit ei tajua, että siitä pitää olla huolissaan eikä innoissaan, kun se tarjoilee kolme pellillistä keksejä ja neljä pussia karkkia kahdelle tyypille? Se menee ihan varmaan kavereiden lähdettyä loppujen kanssa omaan huoneeseen ja siitä se rumba sit taas alkaa. En tiedä mitä voisin tehdä.”

”Näin, että veljeni yritti taas huijata syömisen kanssa. Se kuitenkin taas suuttuu, jos otan asian puheeksi. Pelottaa, että se on menoa taas.”

Sisarusta voi pelottaa, että yhdessä jaettu muisto lapsuudesta haalistuu kuin vanha valokuva. 

Katkeruus, kiukku ja kyllästyminen

Syömishäiriön kurittaessa koko perhettä, on täysin tavallista, että inho syömishäiriötä kohtaan kohdistuukin katkeruutena, kiukkuna ja kyllästymisenä sairastuneeseen. Katkeruus, kiukku ja kyllästyminen voivat saada jopa ymmärtämättömyyden piirteitä, vaikka todellisuudessa sisarus ymmärtäisikin sairautta hyvin. Tässä muutamia esimerkkejä tunteista ja ajatuksista, joita sisarusten on todella vaikea lausua ääneen ja, joiden käsittelyyn olisi hyvä löytää tilaa ja saada apua:

”Olisi ollut tosi kiva pyytää kaverit kylään, mutta enhän mä taaskaan voinut. Siellä oli menossa sellainen rasittava sisko-show. Hirvee meteli ja ruuat lentää. Tosi teatraalista! Tuo siihen nyt sitten jotain kavereita pällistelemään. Omassa huoneessakaan ei pysty olemaan rauhassa.”

”Kuka se on taas saanut kaiken huomion itselleen? Siellä ne pyörivät sen ympärillä kuin jotkin kuninkaallisten palvelijat. Kyllä ottaa aivoon. Mitäköhän tapahtuis, jos mäkin alkaisin tolleen tekemään? Varmaan tulisi vaan, että kyllähän sun nyt pitää, kun ei toi sun sisarus pysty. Ihan varmasti menis niin.”

”Noniin, taas on yksi joulu pilalla. Hirvee vartiointi siellä keittiössä, että mitä ruokaa tästä talosta saa löytyä. Eikö kukaan muukaan saisi syödä hyvin, kun toisella on vaikeeta ja on tolleen pakko kituuttaa?”

”Taas se on alkanut sen saman vanhan kuvion. En kyllä nyt enää yhtään jaksa. Ihan sama mulle, mitä se tekee elämällään. Mua ei enää kiinnosta. Antaa mennä vaan.”

Omat tarpeet ja lukuisat tunteet

Syömishäiriöstä huolimatta, myös sisaruksilla on omat tarpeet, toiveet tulla huomatuksi ja halu nauttia omasta elämästä. Välillä sisarukset uskaltavat tuoda tarpeensa esille rohkeasti, mutta monesti kokevat tarpeistaan kuitenkin syyllisyyttä. Ei ole myöskään tavatonta, että omien tarpeiden jäädessä taka-alalle, nousee myös edellä kuvattuja katkeruuden tunteita. Tässä taas muutamia otteita päiväkirjasta:

”Rakas päiväkirja. Olen kohdannut aivan ihanan tyypin. Se tuntuis kans tykkäävän musta. Tuntuu niin hyvältä. Mut en kyllä uskalla puhua täällä kotona asiasta mitään. On kuin mun onni ois jotenkin väärin tän kaiken keskellä. Onko se ok, jos mulla menee hyvin?”

”Sukulaiset kävivät tänään kylässä. Veli on just nyt osastolla hoidossa. Täti, mummo ja serkku vaan kyselivät, että miten se sun veli jaksaa. Ihan ekana kysyivät sitä, vaikka veli ei ole edes paikalla. Serkku tais jossain vaiheessa kysyä, että mitä mulle kuuluu. Mut sekin oli vain vähän sellaista rupattelua ilman sisältöä. Ehkä mun kuulumisilla ei ole niin väliä.”

”Tänään oli tosi huono päivä. Tuntui, että mistään mun elämässä ei tule mitään. Ois tehnyt mieli itkeä ja sanoa äidille miltä musta tuntuu. Mut enhän mä voinut. Näinhän mä, että äiti on itsekin ihan syvissä vesissä. Itkenyt varmaan silmät päästään viime yönä. Ei kai se nyt tarttee enää munkin murheita kannettavakseen.”

”Mulla oli tänään hyvä fiilis. Kukaan ei voi ottaa sitä multa pois. Kerrankin mä nautin tästä, vaikka siskolla meneekin huonosti. Mun ei tarvitse lopettaa sen takia elämistä. Tän mä oon ansainnut.”

Mitä jos ajatukset ja tunteet eivät jäisikään vain päiväkirjan sivuille?

On helppo ymmärtää, miksi osasta edellä kuvatuista ajatuksista ja tunteista voi tuntea syyllisyyttä. Ne on raskaita ääneen sanottuina ja raskaita pitää sisällään. Tunteiden patoaminen ei yleensä johda mihinkään hyvään ja nämä ”kielletyt” tunteet saattavatkin jossain vaiheessa purkautua hallitsemattomasti. Tämän vuoksi olisi hyvä, että sisaruksetkin pääsisivät tuen piiriin. Tuen avulla sisarukset voisivat huomata, että omat tunteet ovat täysin sallittuja,  eivätkä ne ole este syömishäiriötä sairastavan sisaruksen toipumiselle. Eivät edes ne katkerimmat ja ”itsekkäimmät”. Eikä nuo ajatukset ja tunteet tarkoita sitä, että sisarus ei ymmärtäisi syömishäiriötä. Hän voi ymmärtää sen liiankin raadollisesti. Kaikilla on kuitenkin oma elämä ja omat tarpeensa – Oikeus myös omaan hyvinvointiin.

Jokaisella on myös omat tarpeensa. Omiin tarpeisiin on täysi oikeus, vaikka läheisellä menisi huonommin.

Sisarukset jäävät usein syystä tai toisesta tuen ulkopuolelle. Perhetapaamisiin tulevat sairastuneen lisäksi ehkä vain vanhemmat, sisaruksille ei tarjota tukea ollenkaan tai sisarus ei näe, että tuki olisi hänelle sopivaksi muotoiltua, toimivaa. Ehkä tarjottu tuki ei kohtaa sisarusta, koska tukikeinot ovat suunnattu enemmän aikuisille tai tuki ei nivoudu oikealla tavalla sisarusten elämään. Tai ehkä tuki on liian analyyttistä. En tiedä. Tiedän kuitenkin, että mitä vahvempi on toipuvan ympärillä oleva tukiverkko, sitä helpompi syömishäiriötä sairastavan on jaksaa taistella. Mitä vahvemmin sairastunut jaksaa taistella, sitä todennäköisemmin perhe saa takaisin sosiaalisen perhe-elämänsä tai uudistuneen vahvemman sellaisen.

Kysyisinkin nyt ehkä hieman harvoin kysytyt kysymykset: Millaista tukea sinä sisaruksena kaipaisit? Ja ennen kaikkea – Mitä sinulle kuuluu, sisarus?

Terveisin,

Venla Eronen

Aikuinen sairastaa (Osa 1): Aikuinen osastohoidossa

Syömishäiriöt mielletään helposti vain nuorten sairauksiksi. Todellisuudessa syömishäiriö ei katso ikää. Aikuisia ja jopa ikääntyneitä syömishäiriöitä sairastavia on useita. Omenatupa on saanut paljon toiveita kirjoittaa aikuisten syömishäiriötä sairastavien hoidosta ja ylipäänsä aikuisten syömishäiriöistä. Tänään tuohon toiveeseen vastataan kirjoitussarjan ensimmäisellä osalla. Miten aikuisen osastohoito eroaa nuorten hoidosta? Millaisia asioita aikuisten kohdalla tulee huomioida osastohoidossa?

Aikuisen taustatilanteen ja tarpeiden huomioiminen

Kun aikuinen tulee osastohoitoon, on hänen tilanteensa usein varsin erilainen, kuin nuoremmilla. Hänellä on ehkä oma asunto, asuntolaina, työ, parisuhde tai oma perhe. Vaihtoehtoisesti tai yhtä aikaa taustalla voi olla pitkä sairaushistoria lukuisine hoitojaksoineen, muistoja toipumisesta ja voinnin uudelleen huononemisesta – pettymyksiä itseen ja elämään. Jokaisen lähtökohdat onkin aina huomioitava yksilöllisesti hoitoa rakennettaessa. Toivo toipumiseen voi olla monilla hukassa. Tärkeää onkin heti ymmärtää, että kukaan iästään ja sairaushistoriastaan huolimatta ei ole toivoton tapaus.

Hoidon ja kuntoutuksen keskeiset teemat syömisen ja syömishäiriöön liittyvien oireiden lisäksi nousevat aina jokaisen henkilökohtaisista tarpeista ja elämänhistoriasta. Aikuisen kohdalla keskeisiä teemoja voivat olla esimerkiksi parisuhteessa omien tarpeiden esille tuominen, seksuaalisessa elämässä kohdatut toiveet, halut ja pelot, työelämässä omien voimavarojen tunnistaminen ja rohkeus terveeseen itsekkyyteen. Myös haave perheen perustamisesta voi olla vahvasti pinnalla, vaikka omat voimavarat eivät siihen vielä riittäisikään. Joillakin toki voi lapsia jo ollakin, joten silloin vanhemmuuteen liittyvät teemat voivat nousta keskeisiksi.

Aikuisella yhtenä keskeisenä teemana hoidossa ja kuntoutuksessa voi olla parisuhde ja siinä omien tarpeiden esille tuominen.

Nuorista poiketen, omaa aikuista elämää eläneiden kohdalla hoidon aikana ei välttämättä tarvitse harjoitella miten arkista elämää pyöritetään. Moni hoitoon tuleva aikuinen osaa jo esimerkiksi maksaa laskunsa, pestä pyykkinsä ja asioida vaikka pankissa. Mikäli syömishäiriö ei näihin ole vaikuttanut, niin niihin ei tarvitse hoidon aikana suunnata niin paljon huomiota, kuin itsenäistymisprosessinsa alkutaipaleella olevien nuorten tai nuorten aikuisten kohdalla.

Joskus toipuvan itsenäisyyden kehittyminen, vaikka hän aikuinen olisikin, vaatii hoidollisista syistä lapsuuden perheen rajaamista yhteistuumin hoidon ulkopuolelle. Ei ole tavatonta, että aikuisen toipujan perhe yrittää edelleen tehdä kaikki ratkaisut toipujan puolesta, jolloin toipuvan kyky kantaa itse vastuuta itsestään ja elämästään ei kehity. Tällainen suunniteltu irrottautuminen on oma prosessinsa ja usein varsin kivuliaskin, mutta toisinaan välttämätön toipumisen kannalta. Tällaisessa tilanteessa aikuisen hoidon ja kuntoutuksen sisällöt saattavat olla samankaltaisia kuin nuorilla. Aikuinen voikin joutua opettelemaan itsenäisen, vastuullisen aikuisen taitoja, jotka iästä huolimatta ovat jääneet kehittymättä. Myös pitkä sairastamishistoria on voinut estää aikuisuuteen ”siirtymistä”.

Aikuisen tukiverkko

Nuorten kohdalla on yleensä suositeltavaa, että vanhemmat (ja sisaretkin) ovat tiiviisti hoidossa mukana. Aikuisten kohdalla tilanne on huomattavasti monitahoisempi. Yleisesti ottaen on hyvä, että sairastuneella on jonkinlainen tukiverkko hoidon tukena. Joillakin tukiverkko voi muodostua vanhemmista tai sisaruksista, toisella puolisosta ja ehkä omasta perheestä ja kolmannella läheisistä ystävistä. Tukiverkon mukanaolo hoidossa riippuu jokaisen omasta tilanteesta. Tukiverkon vahvistamiseksi voidaan järjestää perhetapaamisia omien vanhempien ja sisarusten kanssa, paritapaamisia oman puolison kanssa, yhteisterapiaa tai  ystävä voi vaikkapa olla mukana hoidon suunnittelussa. Joskus joku tukiverkosta voi myös tarvita tukea omien voimavarojen vahvistamiseen. On tärkeää, että tukiverkko ymmärtää syömishäiriöitä ja hoidon perusperiaatteita. Ymmärrys lisää tukiverkon kykyä tukea sairastunutta toipumisen kaikissa vaiheissa. 

Valitettavan usein tilanne on kuitenkin se, että tukiverkkoa ei ole tai sairastanut ei halua muita ihmisiä hoitonsa tueksi. Taustalla voi olla riitoja perheen kanssa, viimeisintä yritystä ”riuhtaista” itsensä irti perheestä ja olla itsenäinen, solmuun menneitä ihmissuhteita, yksinäisyyttä tai läheisten ymmärtämättömyyttä. Tukiverkon puute on erityinen haaste, kun toipuva lähtee kokeilemaan ensimmäisiä kertoja omia voimavarojaan osaston ulkopuolelle, esim. hoidollisten kotilomien aikana.

Usein ensimmäisten kotilomien aikana itsenäinen ruokailu on monille haaste, jos hoidossa mukana olevaa tukiverkkoa ei ole. Toipuvan voi olla vaikeaa käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja syödä yksinään syömishäiriötä kuuntelematta. Itsenäisille kotilomille menevien aikuisten kohdalla ensimmäisten kotilomien ruokailuja joudutaankin suunnittelemaan todella tarkasti. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa tiivistä yhteydenpitoa osastolta kotiloman aikana. Henkilökunta soittaa esim. sovittuina ruoka-aikoina ja puhelinkeskustelu jatkuu koko aterian ajan. Joskus sovitaan etukäteen, että ateriat ostetaan valmiina kaupasta tai, että ateriat syödään ravintolassa. Henkilökunta voi joutua kontrolloimaan aterioita tarkemmin, kun kukaan ei ole tukemassa toipuvaa kotiloman ruokailuissa. Kontrollin keinoja ovat mm. aterioiden valokuvaaminen, yksityiskohtainen ruokapäiväkirja ja ruokaostosten kuittien tarkistaminen, vaikkakaan näiden avulla ei päästä varmuuteen, että ateriat tulevat todella syödyksi. Tukiverkon puuttuessa kotilomien määrä onkin alkuun monilla vähäisempi, kuin heillä, joilla tuki on saatavilla. Myös ensimmäisten kotilomien ajankohta voi hieman myöhästyä tavanomaisesta. Osastolla on ensin saavutettava tilanne, että omat voimavarat kantavat loman yli ja kotiloma edistää siten toipumista.

Joskus tilanne on myös se, että aikuinen kieltää yhteydenpidon läheisiinsä, mutta käy kuitenkin läheistensä luona kotilomillaan. Tällainen tilanne johtaa valitettavan usein ristiriitoihin läheisten kanssa. Läheiset, jotka eivät ole olleet hoidossa mukana, saattavat ymmärtämättömyyttään toimia siten, että sairastuneen on vaikea olla. Varhaisessa vaiheessa toipuvalle esitetyt kysymykset esimerkiksi työelämään palaamisesta, ihmettelyt syömishäiriöstä ja osastohoidon käytänteistä saattavat osua arkaan paikkaan. Tämän tyyppiset haasteet olisivat suurelta osin vältettävissä, mikäli henkilökunnan yhteydenpito läheisiin olisi tiivistä ja ymmärrystä lisäävää.

Yksinäisyyteen ajautuneilla toipujilla tukiverkon haasteet ovat usein kaikista suurimmat. Yksinäisyyden ratkaiseminen ei ole helpoimmin ratkaistavissa oleva ongelma. Hoidon aikana aikuinenkin voi siten tarvita tukea ihmissuhteiden löytämiseen ja muodostamiseen. Apukeinoina tässä voi toimia osaston yhteisö tai vaikkapa hoidon aikana löytyvä uusi harrastus. Monien kohdalla keskeiseksi nousee sosiaalisen rohkeuden vahvistaminen, mikä onkin usein yksi keskeinen  teema toipumisprosessissa.

Yksinäisyys voi olla haaste toipumiselle. Hoidon aikana voikin saada tukea ihmissuhteiden löytämiseen.

Aikuisena nuorten joukossa

Monesti osastohoitoon tuleva aikuinen saattaa miettiä, että mitenköhän hän selviää osastolla, jossa enemmistö on ehkä nuoria. Omenatuvaltakin on kysytty, että onko osastohoito suunniteltu vain nuorille? Olen huomannut, että monien kohdalla jännitys katoaa varsin nopeasti. Osaston yhteisössä iän merkitys hälvenee. Nuorin saattaa ystävystyä vanhimman kanssa tai vanhin saattaa löytää ymmärrystä omaan historiaansa nuorempia seuraamalla. On totta, että aikuista saattaa välillä häiritä nuorempien nuoruuteen liittyvät ”kypsymättömyydet”, mutta hoidon aikana yleensä muut asiat ovat paljon enemmän pinnalla. Omaan toipumiseen keskittyminen vie ison osan huomiosta.

Osaston ryhmät suunnitellaan aina koko yhteisön tarpeita huomioiden. Esimerkiksi keskustelujen teemat ja vaikkapa fysioterapia paneutuvat ikää paljon merkittävimpiin aiheisiin. Monet syömishäiriön tuomat haasteet kun tuppaavat olemaan samanlaisia niin nuorilla kuin aikuisillakin. Omahoitajakeskusteluissa ja omassa terapiassa pääsee toki paneutumaan juuri oman ikätason mukaisiin teemoihin syvällisemmin.

Arjessa toimiessa nuorempien ikä voi olla joskus rajoite aikuisen näkökulmasta. Tällainen tilanne on esimerkiksi osastolla yhdessä katsottavan elokuvan valitseminen. Jos osastolla on esimerkiksi 13-vuotias nuori, niin on selvää, että K-18 elokuvat eivät kuulu vaihtoehtoihin. Harvemmin tällaisesta mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia kuitenkaan muodostuu. Varmaa kuitenkin on, että olipa osastolla minkä ikäisiä asukkaita tahansa, niin yhteisössä eläminen tuo omat ilonsa ja haasteensa. Yhteisöstä saa usein voimaa ja haasteiden ratkominen taas auttaa usein vähentämään juuri niitä syömishäiriöön usein kytkeytyviä sosiaalisen kanssatoimimisen pelkoja ja vaikeuksia. Yksilöllinen hoito yhteisössä toimimisen pelisäännöillä on yksi keskeisistä toipumista kannattelevista tekijöistä osastohoidon aikana.

Aikuisena kohti omaa elämää

Osastohoidon aikana tulee aina tarkastella millaiseen ympäristöön ja mihin elämäntilanteeseen toipuva palaa tai siirtyy hoidon loputtua. Monet nuoret palaavat kotiin perheen luo. Aikuisen ja nuorten aikuisten kohdalla tilanteet ovat huomattavasti vaihtelevampia. Yksi palaa omaan asuntoon asumaan itsekseen tai etsii itselleen joskus ensimmäistä kertaa oman asunnon. Toisella on ollut parisuhde koko hoidon ajan ja osastohoidon loppuessa paluu oman kullan luo on suunnitelmissa. Jollakin tilanne voi olla se, että iästä huolimatta muutto toviksi omien vanhempien luokse on järkevää, jotta osaston ulkopuolisen elämän saa aloittaa turvatusti. Jokaisen kohdalla toimivin ratkaisu on etsittävä yhdessä. Paluuta tai siirtymistä omaan elämään suunnitellaan mahdollisesti myös tukiverkon kanssa yhdessä. Toki myös avohoidon ja terapian tarve ja jatkokuviot kartoitetaan.

Kun nuorten kohdalla mietitään kouluun palaamista tai uusien opintojen aloittamista, aikuisten kohdalla joku ehkä palaa töihin tai etsii uuden työpaikan. Työnantajan kanssa voi joskus joutua neuvottelemaan työhön palaamista ja työssä jaksamista edistävistä keinoista. Kolmas huomaa jo ehkä hoidon aikana, että on opiskellut ja tehnyt töitä sellaisella alalla, mikä ei täytäkään omia toiveita ja kiinnostuksia.  Elämänarvot kun saattavat mennä hoidon aikana uusiksi. On myös tilanteita, että pitkä sairaushistoria on johtanut siihen, että koulutusta tai työtä ei ole. Opiskelumahdollisuuksien tai ammatillisen kuntoutuksen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa punnittava. Hoidon aikana vahvistunut toimintakyky ei automaattisesti siirry työkykyyn, joten joku voi tarvita tukea työelämän pelisääntöjen ymmärtämiseen, työelämän aikataulujen ja hektisyyden kanssa selviämiseen  tai vaikkapa työnhakuun. Nämä seikat ovatkin tarvittaessa kuntoutuksen sisältöjä jo osastohoidon aikana.

On myös täysin mahdollista, että osastohoidon jälkeen ei tarvitse kiirehtiä ”yhteiskunnan jäseneksi” tulemisessa. Monet tarvitsevat aikaa itseensä tutustumiseen mahdollisesti pitkän ja vaikean sairastamishistorian jälkeen. Elämä omin askelin ilman syömishäiriötä voi olla uutta ja jännittävää. Toki tutustumista tapahtuu jo hoidon aikana, mutta hoidon pituudesta riippumatta hoidon ja oman elämän jatkaminen osaston ulkopuolella on aina eräänlainen nivelvaihe, joka vaatii totuttelua ja omien voimavarojen testaamista, vaikka mitään laitostumista ei olisikaan taustalla. Syömishäiriökeskuksen osastohoito sisältää aina kuntoutusjakson, jossa tämä omaan elämään siirtyminen huomioidaan ja mietitään. Uusia taitoja harjoitellaan jo hoidossa, vaikka ne eivät varsinaisesti syömishäiriöön liittyisikään. Elämänhallinta on keskeinen osa pysyvän paranemisen näkökulmasta, siksi siihen paneudutaan jo kokovuorokautisen osastohoidon aikana olipa kyseessä sitten nuori tai aikuinen.

Elämä omin askelin ilman syömishäiriötä voi tuntua alkuun ihmeelliseltä. Tarvittaessa uuteen elämään tottumiselle on hyvä antaa hieman aikaa.

Millaisia asioita sinusta aikuisten kohdalla tulisi huomioida osastohoitoa rakennettaessa?

Terveisin,

Venla Eronen