Liikunnalla ja urheilulla on kiistaton vaikutus hyvinvointiimme ja liikunta on parhaimmillaan yksi niistä kansanterveyden tukipilareista, joka kannattelee meitä koko elämän läpi. Jotta se tukipilari ei alkaisi horjua, tulee liikunnan tapahtua mahdollisimman myönteisessä ja turvallisessa ympäristössä alusta saakka. Turvallista vuorovaikutusta ja hyvinvointia tukevia asenteita luodaan sekä kentällä että sen laidalla.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousee usein esiin huoli siitä, etteivät lapset ja nuoret liiku tarpeeksi. Kysytään, miten lapset saisi patistettua ruudun ääreltä liikkumaan. Mistä löytyy motivaatio eli nuorten kielessä moti? Kuitenkin samalla keskusteluun heitellään varomattomasti uhkakuvia liian vähäisen liikunnan terveyshaitoista toivoen, että autoritäärinen, lihavuusfobinen retoriikka ajaisi lapset pelko peffassa potkimaan palloa, etteivät vaan lihoisi. Valitettavasti tämä myös joskus toimii ja tällaisen motivoinnin aiheuttamat seuraukset ovat meille syömishäiriötyötä tekeville arkipäivää. Ja tiedämme myös, miten isoja inhimillisiä ja taloudellisia kustannuksia syömishäiriöön sairastuminen aiheuttaa.
Jos liikuntasuhde rakentuu jo alkumetreillä pieleen, voi se johtaa liikunnan vähäisyyteen tai liiallisuuteen (dysfunctional exercise) ja olla myös osasyy syömishäiriön puhkeamiselle. Tarkastellaanpa hetki asiaa “klassisten kasvatustekniikoiden”, uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan näkökulmista.
Toimiiko se, että eri yhteyksissä (suorasti ja epäsuorasti) uhkaillaan lapsia sillä, että heille tapahtuu pahoja asioita, jos he eivät liiku? Uhataan, että he lihovat, sairastuvat, saavat huonon ryhdin ja romuttavat kansantalouden huonon kuntonsa aiheuttamilla terveydenhuollon kustannuksilla (vaikka heidän tehtävänsä olisi ratkaista edellisten sukupolvien aiheuttamat yhteiskunnalliset ja globaalit kriisit). Huh, mitkä paineet! Yhteiskunnan hätä tarttuu herkästi aikuisten kautta lapsiin.
Lapsilla harvoin on riittävän kriittistä medialukutaitoa tai ymmärrystä kontekstisidonnaisuuksiin, jotta he luonnostaan ymmärtäisivät, etteivät he ole sitä sydän -ja verisuonisairauksien hoitoon keskittyvän terveysvalistuksen kohderyhmää, vaan he saattavat tosissaan pelästyä näistä uhkakuvista tarpeettomasti ja perin pohjin. Niillä lapsilla, joihin pelottelu tehoaa, saattaa kyllä moti liikuntaan löytyä tulevaisuuden uhkakuvista, mutta kovalla hinnalla. Me kohtaamme jatkuvasti työssämme lapsia ja nuoria, jotka ovat liikkuneet itsensä uuvuksiin pelätessään sitä, mitä heille tapahtuu, jos he eivät liiku. On äärimmäisen surullista nähdä, miten varkain ja miten varhain voi liikuntasuhde vinoutua, jos sen ensisijainen tavoite on ahdistuksen hallinta.
Samalla suurinta osaa lapsista pelko tuskin motivoi tekemään juuri mitään. Uhkailu ja pelottelu motivoi aikuisiakin huonosti, niin miksi se toimisi lapsiin yhtään sen paremmin? Lapsi tarvitsee iloa, innostusta ja positiivisia kokemuksia liikunnasta, jotta se jäisi luontevaksi osaksi arkea ja siten tuottaisi myös niitä tuiki tarpeellisia terveyshyötyjä läpi elämän. Terveyshaitoilla uhkailussa on hyvä pitää mielessä, että ihmisen on lähes mahdotonta tuntea yhtä aikaa pelkoa ja iloa.
Jos lasta kiristetään tai lahjotaan liikkumaan sitomalla siihen vaikka lupia ruutuaikaan, kaverimenoihin tai herkkuhetkiin, oppii lapsi viestin, että kivat jutut pitää ansaita ja että tottelemattomuudesta seuraa rangaistus. Jos opimme varhain “hyvän ansaitsemisen” kulttuurin, kulkee se mukanamme pitkään ja siitä pois opettelu on kovan työn takana.
Ajatus levon ja ruuan ansaitsemisesta liikunnalla sysää helposti syömishäiriön tielle. Jos herkkuja saa syödä vain karkkipäivänä tai vasta turnauksen jälkeen, alkaa herkkuihin liittyä maagisuutta, joka houkuttelee ja samalla altistaa syyllisyyden tunteille, jos niitä syökin vaikka ei olisi “ansainnut” niitä.
Jos liikuntaharrastuksessa on tiukat periaatteet herkkujen suhteen esimerkiksi turnauspäivinä, on aikuisten hyvä tehdä itsellensä selväksi vastaus kysymykseen, miksi. Jos se vastaus tuntuu kestävän päivänvaloa, se on tärkeä selittää myös lapsille auki, jotta he ymmärtävät perustelut. Esimerkiksi mokkapalan syöminen kahden ottelun välissä voi johtaa vähän pönttöön oloon mahassa, kun pitää juosta kohta kentälle. Verensokeri saattaa myös laskea nopeasti aiheuttaen väsähdyksen ottelun loppua kohden. Jos perustelua ei puhuta auki, voi lapsi ymmärtää asian laidan niin, että vasta urakan jälkeen on ansaittu lupa syödä.
Jos lapsi sisäistää samalla myös rankaisemisen kulttuurin, saattaa ankaruus itseä kohtaan jatkua aikuisikään ja liikunta (tai liikunnan välttely) voi muodostua itserankaisun välineeksi. Jos lapsi sisäistää ajatuksen, että liikunta on ensisijaisesti keino ansaita kivoja juttuja tai välttää rangaistus, saattaa moti liikuntaan toki löytyäkin. Mutta samalla liikunta itsessään poistuu kivojen juttujen listalta, jolloin suhde liikuntaan muuttuu pakonomaiseksi ja alkaa aiheuttaa pitkässä juoksussa enemmän kärsimystä kuin iloa. Joskus henkilö voi myös alkaa vältellä liikuntaa, jos hän on sisäistänyt uskomuksen, ettei ansaitse hyvää.
No miten ne lapset sitten saadaan liikkumaan, jos ei saa uhkailla, kiristää tai lahjoa? Ajattelemmekin, että huomio pitää siirtää pois siitä, mitä lapset tekevät väärin ja keskittyä siihen, mitä me aikuiset voisimme tehdä toisin. Vanhempina meidän on syytä tarkastella omaa liikunta -ja kehosuhdettamme, kieltä, jolla puhumme liikunnasta lapsillemme sekä sitä esimerkkiä, minkä me omalla toiminnallamme annamme.
Ammattilaisina voimme pohtia, miten tuemme myönteistä suhdetta liikuntaan samalla tiedostaen uhat, mutta vyöryttämättä minkäänlaista hätää lasten niskoihin. Ammattilaisilla tarkoitamme tässä terveydenhuollon henkilöitä, kasvattajia, liikunnan parissa toimivia, poliitikkoja ja toimittajia sekä kaikkia muita, joilla on mahdollisuus vaikuttaa lapsiin ja nuoriin.
Kun liikunnan terveyshyötyjä ja vähäisen liikunnan haittoja nostetaan esiin esimerkiksi mediassa, toivoisimme, että se tehtäisiin tietoisina siitä, että viestintä tavoittaa myös lapset ja nuoret. Julkisella keskustelulla ja viestinnällä on mahdollisuus luoda myönteinen kuva liikunnasta päivittelyn ja voivoittelun sijaan. Lapset eivät kuitenkaan ole kansanterveydestä vastuussa, vaan on aikuisten tehtävä ratkaista, miten väestön hyvinvointia pidetään yllä.
Ilo, innostus ja positiiviset kokemukset liikunnasta syntyvät turvallisessa toiminta -ja tunneympäristössä. Siellä saamme liikunnasta liittymisen ja onnistumisen kokemuksia, jotka motivoivat meitä jatkamaan liikuntaa. Sitoudumme helpommin ja vahvemmin sellaiseen tekemiseen, joka palkitsee meitä jo itsessään. Uskomme, että myönteinen liikuntasuhde rakentuu kannustavassa ilmapiirissä, rakkaudellisessa kiintymyssuhteessa, arvostavassa kehosuhteessa ja turvallisessa ympäristössä. Näihin panostamalla sytytämme palon jatkaa liikuntaa ilon kautta läpi elämän. Samalla kun moti löytyy - vapaaehtoisesti ja sisältä pain - ennaltaehkäisemme sekä syömishäiriöitä, että muita terveysriskejä.
10.5 vietetään Olympiakomitean luotsaamaa Unelmien liikuntapäivää. Unelmien liikuntapäivä on kaikenlaisen liikkumisen kokeilu- ja pop-up-päivä, jonka tavoitteena on innostaa ihmisiä liikkeelle kokeilemaan erilaisia tapoja nauttia liikunnasta. Lataamme helposti paljon vaatimuksia liikunnalle emmekä aina edes miellä harrastavamme liikuntaa, jos se ei hikoiluta tai tee kipeää (no pain, no gain)!
Parasta liikuntaa voi kuitenkin olla vaikka soutelu järvellä, puuhun kiipeäminen tai metsäkävely. Tärkeintä on löytää se oma juttu, josta tulee hyvä mieli. Unelmien liikuntapäivänä kannustamme jokaista kuulostelemaan, mitä oma keho ja mieli kaipaavat. Jos ne kaipaavat huilia, niin otetaan rennosti ja jos ne kaipaavat seikkailua niin kiivetään kalliolle. Ja otetaan lapset mukaan! Sosiaalisessa mediassa voi jakaa liikunnasta löytyneen ilonsa tunnisteella #unelmienliikuntapäivä.
Aurinkoisin terveisin
Siiri Korpiniitty
(ulkoliikkuja, lempilajina mökkiolympialaiset)
