Miten urheilija palaa harjoittelemaan syömishäiriöstä toipuessaan?

Syömishäiriöistä paranemista käsittelevässä juttusarjassa pohditaan seuraavaksi, miten urheilijan kannattaa palata harjoitusten pariin syömishäiriöistä toipuessaan. Kuten aiemmissakin teksteissä on kerrottu, paranemisprosessit ovat aina yksilöllisiä, mikä pätee myös paluuseen urheilun pariin. Lisäksi paluuseen vaikuttaa oleellisesti muun muassa se, kuinka vakava syömishäiriö on ollut, miten urheilija on oireillut ja minkä tasoisen urheilun pariin hän palaa.

Yleispätevää, kaikille sopivaa ohjetta ei siis voi antaa, joten tässä tekstissä kerrotaan tyypillisistä paluuseen liittyvistä seikoista. Paluun on hyvä tapahtua vähitellen, eikä harjoitusohjelmaa todennäköisesti voi eikä kannata alkaa heti toteuttaa siinä laajuudessaan kuin ennen sairastumista.

Tässä tekstissä on käytetty lähteinä erilaisia ulkomaalaisten hoitoklinikoiden ohjeistuksia paluusta urheilun ja liikunnan pariin syömishäiriön jälkeen, urheilijoiden haastatteluita sekä Syömishäiriökeskuksen kokemuksia aiheeseen liittyen. 

 

Osalla urheilijoista urheilu voi pysyä mukana arjessa myös syömishäiriöhoidon ohella, jos hoitotiimi katsoo sen kokonaisuuden kannalta järkeväksi ratkaisuksi. Urheilu voi esimerkiksi motivoida paranemaan ja tuoda tärkeitä voimavaroja paranemiseen, jolloin sen jatkaminen voi olla perusteltua ja kannatettavaakin. Hoidon pitää myös edistyä, ravitsemusvalintojen tukea urheilua ja elimistön tilan olla sellainen, että urheilu on turvallista. Usein urheilua kuitenkin myös näillä urheilijoilla kevennetään määrällisesti ja tehollisesti, jotta elimistö saa paremmin voimia palautumiseen.

Osa joukkueurheilijoista saattaa hoidon aikanakin osallistua joukkueen harjoituksiin, esimerkiksi seuraamalla harjoituksia tai tekemällä niiden aikana esimerkiksi taitoharjoitteita ja liikkuvuusharjoittelua. Tämä voi merkittävästi tukea paranemista, koska tällöin urheilija ei jää yksin, vaan kokee edelleen kuuluvansa joukkueeseen ja lisäksi arjen rytmi säilyy tuttuna ja tavanomaisena, mutta harjoitukset eivät ole fyysisesti liian kuormittavia.

Osa urheilijoista puolestaan voi joutua jättämään urheilun kokonaan pois syömishäiriöhoidon ajaksi, jos onnistunut hoito sitä vaatii. Esimerkiksi jos veriarvoissa on liian isoja poikkeamia, paino on liian matala, urheilija ei suostu muuttamaan ravitsemustottumuksiaan urheilemista tukeviksi, urheiluun liittyy hyvin pakonomaisia ajatuksia, tai harjoitusten väliin jättämisestä koetaan kovaa syyllisyyttä, ei urheilun pariin ole järkevää palata ennen kuin näitä asioita on saatu työstettyä.

Jos urheilu on ollut ennen syömishäiriöhoitoa luonteeltaan pakonomaista, tulee pakonomaisia asenteita tai käyttäytymismalleja saada muutettua hoidon aikana ennen kuin urheilua on järkevää tai turvallista jatkaa. Tällaisia epäterveitä käyttäytymismalleja ovat esimerkiksi liikkuminen vain kaloreiden kulutuksen ja painon kontrolloinnin takia, hyvin ankara ja joustamaton suhtautuminen harjoitteluun sekä harjoittelu vammoista ja sairauksista huolimatta. Myös tunteiden säätelyä tulee harjoitella syömishäiriöhoidon yhteydessä. Heikot tunteidensäätelytaidot ja rakentavien keinojen puute käsitellä negatiivisia tunteita ovat usein syömishäiriön taustalla. Samantyyppinen yhteys on usein liiallisella liikunnalla ja tunteiden säätelyn vaikeudella.

Fyysinen aktiivisuus on tutkitusti tehokas stressinhallintakeino ja se voi parantaa psyykkistä terveyttä sekä tuoda jopa elämänmittaisia sosiaalisia kontakteja. Siksi sen voimaa myöskään paranemiseen motivoivana tekijänä ei tulisi aliarvioida. On kuitenkin tarkoin selvitettävä, missä vaiheessa liikuntaa ja urheilua on järkevää ottaa mukaan syömishäiriöhoitoon. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että on selvitettävä, miksi urheilija haluaa palata urheilun pariin. On aivan eri asia haluta palata siksi, koska nauttii urheilusta ja kaipaa joukkuettaan kuin haluta palata siksi, että on huolissaan siitä, miltä keho esimerkiksi näyttää, jos ei pian ala treenata.

Paluu urheilun ja liikunnan pariin on hyvin yksilöllistä. Siihen vaikuttavat esimerkiksi seuraavat tekijät: missä vaiheessa paraneminen on ja kuinka hyvin se on edistynyt, elimistön tila ja ravitsemustila, urheilutausta, urheiluun liittyvät asenteet ja tunteet sekä syyt ja motiivit urheilemiseen.

On hyvä tiedostaa, että liikuntakäyttäytyminen alkaa yleensä muuttua jo ennen varsinaista syömishäiriöoireilua. Lisääntynyt liikunta on monilla näin ollen ensimmäinen syömishäiriöoire – usein myös viimeinen. Liiallinen liikunta on usein yhteydessä vakavampaan syömishäiriön muotoon ja korkeampaan riskiin sairastua uudelleen. Siksi syömishäiriöhoidossa ei voida sivuuttaa keskusteluita urheilun ja liikunnan määristä ja motiiveista.

Yhdessä hoitavan tahon ja valmentajan kanssa on sovittava, miten paluu urheilun pariin toteutetaan. Jos hoitavalta taholta on lupa siihen, että urheilun saa vahvemmin taas ottaa mukaan päivittäisiin rutiineihin, tulisi se toteuttaa järkevästi ja nousujohteisesti.

On tärkeää, että moniammatillinen hoitotiimi laatii yhdessä urheilijan valmentajan kanssa järkevän harjoitussuunnitelman, jota urheilija pystyy toteuttamaan myös hoidon päättymisen jälkeen. On tärkeää, että urheilija otetaan tähän suunnitteluprosessiin mukaan. Urheilua ei tule aloittaa tai lisätä ennen kuin koko hoitotiimiltä on tähän lupa ja yhteisymmärrys.

Jos tavoitteena on palata kilpaurheilun pariin, on tärkeää, että tähän tähtäävä harjoitusohjelma on laadittu huolella yhdessä hoitotiimin kanssa. Urheilijan seuranta on tärkeää, jotta voidaan huolehtia siitä, ettei syömishäiriöoireilua ala uudestaan esiintyä. Siksi on tärkeää, että valmentajat ja muut urheilijan lähipiirissä tietäisivät urheilijan sairastetusta syömishäiriöstä, jotta he osaisivat puuttua mahdollisiin varoitusmerkkeihin sen uusimisesta.

Etenkin, jos urheilu on ollut kokonaan poissa arjesta, on sen aloittaminen kevyesti välttämätöntä. Näin vältytään erilaisilta ongelmilta, joita liian kova aloittaminen voi aiheuttaa. Hoidon aikana tehty tärkeä paranemistyö voi myös ottaa takapakkia, jos paluu urheiluun on liian nopea ja kuormittava. Aiemmin keväällä kirjoitimme siitä, mitä kaikkia haittoja häiriintynyt syöminen ja siihen usein vahvasti liittyvä energiavaje voi aiheuttaa urheilijan suorituskyvylle ja terveydelle. On tärkeää, että paluu urheilun pariin on maltillinen, jotta samoihin negatiivisiin vaikutuksiin ei törmätä heti uudestaan.

Energiavaje vaikuttaa esimerkiksi hormonitoimintaan, luiden tiheyteen, aineenvaihduntaan, vastustuskykyyn, kasvuun ja kehitykseen, ruoansulatuskanavan toimintaan, kehonkoostumukseen sekä psyykkiseen terveyteen. Kun sukupuolihormonien tuotanto häiriintyy, naisurheilijan kuukautiskierto häiriintyy ja miesurheilijalla puolestaan testosteronitasot laskevat. Urheilusuoritusta energiavaje heikentää lukuisilla tavoilla. Esimerkiksi kestävyyskyky ja lihasvoima heikkenevät, samoin koordinaatio ja keskittymiskyky, jolloin loukkaantumisriski kasvaa. Urheilija myös ärtyy ja masentuu herkemmin, ja hänen harjoitusvasteensa on heikentynyt. Nämä haasteet vaivaavat usein syömishäiriöön sairastunutta urheilijaa. Hoidon aikana näistä on tarkoitus päästä eroon. Liian voimakas paluu urheilun pariin voi kuitenkin tuoda oireet pian takaisin, mikä entisestään korostaa rauhallisen ja nousujohteisen paluun merkitystä.

Kun paluu sitten on järkevästi suunniteltu ja maltillinen, on urheilijalla riittävästi energiaa käytössään palautumiseen ja niihin harjoituksiin, joita ohjelmaan on hoitotiimin kanssa laitettu. Tämä on yksi urheilijan syömishäiriöhoidon tärkeistä tavoitteista. Koska monet terveyteen ja suorituskykyyn negatiivisesti vaikuttavat asiat johtuvat energiavajeesta, urheilijan syömishäiriöstä paranemisen tavoitteena on, että energiansaanti saadaan palautettua sellaiselle tasolle, joka tukee terveyttä ja toisaalta myös mahdollistaa täysipainoisen urheilun. Kun urheilijalla on riittävästi energiaa käytössään, voi liikkuminen tuntua aivan erilaiselta kuin ennen syömishäiriöhoitoa. Urheilijalle voi tulla jopa yllätyksenä, kuinka hyvältä liikkuminen tuntuu, kuinka hyvin sitä jaksaa ja kuinka nopeasti harjoituksista palautuu, kun energiaa saadaan riittävästi. Myös vammariski pienenee merkittävästi, kun energiaa ja ravintoaineita saadaan riittävästi.

Monelle sopii se, että paluu urheilun pariin tapahtuu ryhmämuotoisen liikkumisen parissa. Tähän on muutamia syitä. Ensinnäkin moni on saattanut ennen sairastumistaan harjoitella paljon yksin, ehkä jopa piilossa muilta ja myös itse hoitojakson aikana saattaa esiintyä yksinäisyyden tunnetta, jos esimerkiksi on joutunut jäämään pois joukkueen tai harjoitusryhmän treeneistä. Liikunnan sosiaalinen puoli voi näin ollen jo itsessään olla hyvä kokemus, mutta lisäksi ryhmässä liikkuminen voi opettaa siihen, ettei liikkeelle tarvitse aina lähteä yksin, vaan kokemus voi olla monin kerroin parempi, kun sen pääsee jakamaan muiden kanssa.

Toisaalta jos ryhmämuotoinen liikkuminen ei tunnu alkuunkaan omalta jutulta, vaan ennemminkin ahdistavalta, voi liikkumisen aloittaa myös yksin. Tällöinkin on kuitenkin tärkeää pitää huolta siitä, että paluu on rauhallinen ja nousujohteinen ja liikunta tuottaa iloa.

Kevyitä liikkumismuotoja aivan paranemisen alkutaipaleelle ovat esimerkiksi rauhallinen jooga ja kävely luonnossa. Näitä molempia voi hyvin myös tehdä ryhmässä, mikä onkin monelle suositeltava ratkaisu. Näissä urheilijan on helppo myös keskittyä esimerkiksi hengitykseensä ja siihen, että on läsnä juuri tässä hetkessä. Luonnossa voi kuunnella myös esimerkiksi lintujen ääniä ja aistia ympäröiviä värejä ja tuoksuja. Näin keskittymistä viedään pois asioista, joita monella syömishäiriöön sairastuneella urheiluun on aiemmin ehkä liittynyt: esimerkiksi harjoituksen kestoon, kilometreihin ja kulutettuihin kaloreihin.

Urheiluun palaamisen alkutaipaleelle voi liittyä tekijöitä, joita voi olla järkevää alkuun vältellä. Tämä ei tarkoita, etteikö näitä ehkä jossain vaiheessa voisi olla ohjelmassa, mutta ensin on varmistettava, että sekä fyysinen että henkinen toipuminen ovat hyvällä mallilla. Yksi esimerkki on urheilumuodon valinta: esimerkiksi lenkkeilyn on alkuun hyvä olla kävelyä tai korkeintaan hölkkäilyä kavereiden tai perheenjäsenten kanssa, ei siis kovatehoista juoksua. Myös esimerkiksi joogasta valitaan alkuun rauhallisia muotoja, joissa keskitytään tietoiseen läsnäoloon, eikä esimerkiksi voimaharjoituksiin. Numeroihin (mm. vauhti, kesto) keskittymistä tulisi myös välttää. Monelle tämä voi tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sykemittarit ja urheilusovellukset jätetään tauolle, sillä ne voivat ajaa keskittymistä sellaisiin asioihin, jotka tukevat epätervettä käyttäytymistä. Voi olla myös järkevää alkuun vältellä sellaisia paikkoja ja vaikkapa sosiaalisen median kanavia, joilla tietää keskityttävän liikaa esimerkiksi painoon, ruokavalioihin tai kaloreihin.

On tärkeää, että urheilija voisi nauttia urheilusta ja tuntea olonsa hyväksi palatessaan urheilun pariin. Hänen tulisi myös löytää sopiva tasapaino urheilun ja muun elämän välillä. Urheilun ei tulisi määrittää koko elämää ja kaikkia aikatauluja, ei edes huipputasolla. Jos urheilu aiheuttaa negatiivisia tunteita ja heikentää esimerkiksi kehonkuvaa, on liian aikaista palata sen pariin. Voi myös olla, että hoitojakson aikana urheilija ymmärtää, että ei edes halua jatkaa urheilua. Tämä on myös tärkeä ja hyvä oivallus. Hoidon aikana voidaan pohtia, haluaako urheilija jatkaa kuitenkin liikkumista esimerkiksi jonkun ihan uuden lajin parissa tai luontoon tutustuen, vai annetaanko sen tässä vaiheessa kokonaan olla.

Monet urheilijat palaavat jopa kilpaurheilun pariin, vaikka olisivat sairastaneet syömishäiriön. Paluu voi osalla tapahtua jopa kuukausissa, osalla se voi viedä vuosia. Kaikilla paluu kilpaurheiluun ei edes ole tavoitteena, vaan esimerkiksi se, että voisi säännöllisesti käydä kuntosalilla tai juoksemassa. Huolimatta siitä, mille tasolle tavoittelee, on hyvin todennäköistä, että paluu urheilun pariin on täysin mahdollista – pienin askelin, nauttien ja itselle sopivaan tahtiin.

Kesäterveisin,
Maria Heikkilä

 

Mitä syömishäiriöiden hoidossa tehdään?

Syömishäiriöiden hoitotavat ja -käytännöt vaihtelevat jonkin verran eri puolella Suomea ja eri yksiköissä. Hoidon yksityiskohdat ja kesto riippuvat hoitavasta henkilöstä, hoitopaikan toimintaperiaatteista, erikoisosaamisen tasosta sekä potilaan rohkeudesta ja valmiudesta ottaa hoitoa vastaan. On kuitenkin muutamia perusasioita, jotka hyvässä hoidossa yleensä toteutuvat näistä seikoista riippumatta.

Hoitoon hakeutuminen

Syömishäiriöiden hoitoon tullaan sekä omasta vapaasta tahdosta että joskus muiden vahvasti motivoimana, ellei jopa pakottamana. Sairauden alkamisen ja hoidon alkamisen välillä saattaa joskus kulua paljonkin aikaa, mutta ihannetilanteessa hoitoon hakeudutaan mahdollisimman nopeasti sairauden alettua.

Usein ensimmäinen hoitopaikka on lähin terveysongelmiin apua tarjoava taho, joka voi olla esimerkiksi koulu- tai työterveyshuolto, terveyskeskus tai oma yksityislääkäri. On tavallista, että siellä ei ole syömishäiriöiden erikoisosaamista, mutta lievissä tapauksissa sielläkin osataan usein auttaa painon seuraamisessa, ruokavaliomuutoksissa sekä ensimmäisissä yrityksissä harjoitella oireista luopumista. Jos näyttää, että tilanne ei lähde korjaantumaan 2–3 kuukaudessa, on syytä pyytää lähete syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneeseen yksikköön. Paikkakunnasta riippuen tämä voi olla psykiatrian poliklinikalla toimiva syömishäiriötiimi tai erillinen syömishäiriöklinikka tai -yksikkö.

Hoitoon on mahdollista päästä myös ilman lähetettä yksityiselle puolelle, esimerkiksi meille Syömishäiriökeskukseen, jos on mahdollisuus maksaa hoito itse. Kunnan tai keskussairaalan maksusitoumusta toivovat asiakkaat tarvitsevat kuitenkin lähetteen myös tänne Syömishäiriökeskukseen. Tilanteen ollessa vakava, on polikliinisen hoidon vaihtoehtona myös osastohoito tai päiväosastohoito, joiden tarjonta vaihtelee paikkakunnittain.

Hoidon alkaminen

Hoidon alussa hoitavan henkilön on tärkeää saada mahdollisimman hyvä kuva tilanteesta, jotta hän on osaa suunnitella hoitoa juuri potilaan tarpeisiin sopivaksi. Onkin suureksi avuksi, jos sairastunut pystyy kertomaan ongelmistaan mahdollisimman avoimesti ja totuudenmukaisesti. Syömishäiriöihin liittyy usein paljon häpeää ja sairastunut saattaa huomata, että oireista kertominen voi tuntua vaikealta. Hoitavat henkilöt tavallisesti tietävät tämän ja osaavat usein lähestyä hienotunteisesti näitä asioita. Joskus saattaa kulua useampikin tapaaminen ennen kuin sairastunut uskaltaa rehellisesti kertoa, millaisia oireita hänellä on ja millaisia käyttäytymismalleja oireiden ympärille on kehittynyt. Ihanne olisi, että puhumisen vaikeuskin sanoitettaisiin, jotta hoitava henkilö osaa antaa sairastuneen tarvitsemaa tilaa ja aikaa asioiden selvittelylle.

Hoidon alussa on hyvä miettiä, tarvitsevatko tukea itselleen myös sairastuneen läheiset, kuten vanhemmat, sisarukset tai puoliso. Läheiset voivat usein osallistua hoitoon esimerkiksi perhetapaamisten muodossa, tai heille voidaan osoittaa oma työntekijä, joka auttaa heitä käsittelemään läheisen syömishäiriön aiheuttamia haasteita. Koska syömishäiriö koskettaa koko perhettä, on tärkeää, että myös perhe saa tukea.

Hoitosuhteen luominen

On tavallista, että hoidon alussa muutama tapaaminen kuluu siihen, että hoitava henkilö ja potilas tutustuvat toisiinsa sekä kehittelevät välilleen luottamusta ja turvallista hoitosuhdetta. Toiset potilaat haluavat jo heti ensimmäisestä käynnistä alkaen napakkaa tarttumista tilanteeseen ja toiset tarvitsevat pitkääkin lämmittelyä ennen kuin uskaltavat alkaa keskustella oireista luopumisesta ja sairautta ylläpitävien ajatusten muuttamisesta.

Omat toiveet ja odotukset on hyvä tuoda rohkeasti esille keskustelussa, jotta hoitava henkilö tietää, millaisella otteella tilannetta lähdetään selvittämään. Itse olen huomannut, että mieli saattaa myös muuttua. Hoidon alussa on motivaatio korkealla ja halutaan tuloksia heti. Kun sitten selviää, mitä kaikkea on tehtävä tulosten aikaansaamiseksi, voivat pelot nousta pintaan ja huomataan, että hitaammat muutokset onnistuvatkin paremmin. Ei siis ole väärin muuttaa mieltään. Tärkeintä on tuoda mielenmuutokset esille ja yhdessä hoitavan henkilön kanssa säätää hoidon suuntaa paremmin tarpeisiin sopivaksi.

Käyttäytymisessä näkyvien oireiden kanssa työskenteleminen

Heti kun mahdollista, on hyvä aloittaa oireista ja niihin liittyvistä tunteista ja peloista keskusteleminen. Ruokapäiväkirjan avulla hoitava henkilö saa hyvän kuvan syömisen sujumisesta. Erityisen hyödyllistä on, jos päiväkirjaan merkitään myös ruokailuun liittyneet ajatukset, pelot, ahdistukset ja muut tunteet. Hedelmällisintä on, jos hoitava henkilö ja potilas yhdessä miettivät, missä tahdissa käyttäytymisessä näkyvistä oireista luovutaan. Oireista luopuminen tarkoittaa esimerkiksi ruokamäärän lisäämistä, ruokavalion laajentamista, pakko-oireista eroon harjoittelemista, ahmimisesta ja oksentamisesta luopumista vähitellen ja niin edelleen.

Tavallisesti näistä oireista harjoitellaan eroon asteittain, sillä yhtäkkinen kaikista oireista luopuminen on usein liian vaikeaa ja jopa mahdotonta. Hoitavan henkilön kanssa sovitaan esimerkiksi viikoittain erilaisia haasteita, työstöjä ja harjoituksia, joiden avulla altistutaan pelottaville asioille ja opitaan kohtaamaan ne ilman oireilua. Toisista oireista luopuminen osoittautuu usein vaikeammaksi kuin toisista. Onkin hyvä vaihdella haasteen vaikeutta, jotta eteneminen ei tunnu liian vaikealta. Toisinaan viikoittaiset haasteet voivat tuntua liiallisilta, jolloin tahtia voi hiljentää. Oleellista ei ole vauhti vaan se, että edetään oikeaan suuntaan.

Psyykkisten oireiden kanssa työskenteleminen

Käyttäytymisessä näkyvien oireiden hoitamisen ohella on tärkeää käsitellä myös oireisiin liittyvää ja niitä ylläpitävää psyykkistä oireilua. Syömishäiriöiden taustalla voi olla esimerkiksi vakavaa ahdistuneisuutta, masennusta, syvää itseinhoa, vaikeutta luottaa itseensä, voimakasta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemusta, tunnetta siitä, ettei kukaan todella ymmärrä, perheen vaikeuksia, traumoja ja niin edelleen. On tavallista, että niin kauan kuin nämä tunteet, ajatukset ja huolet hallitsevat mieltä, on vaikeaa edetä paranemisessa. Usein mieli on juuri syömishäiriöoireiden avulla pyrkinyt helpottamaan vaikeista ajatuksista ja kokemuksista aiheutunutta kärsimystä. Tämän vuoksi oireista luopumisen yritykset voivat aiheuttaa tuskan voimistumisen, mikä puolestaan hankaloittaa oireista luopumisessa etenemistä.

Vaikeiden tunteiden käsittelemisessä päästään eteenpäin harjoittelemalla uusia, tervehtymistä tukevia ahdistuksenhallintakeinoja, joita on keksitty varmasti tuhansia. Niiden joukosta jokainen löytää itselleen jotain sopivaa. Uudet säätelykeinot on hyvä nähdä taitoina, jotka vaativat runsasta harjoittelua sisäistyäkseen ja lopulta automatisoituakseen. Usein iso osa hoitoa koostuu uusien keinojen opettelusta sekä uuden suhteen luomisesta pelottavina koettuihin asioihin.

Psyykkisessä muutoksessa tärkeintä on rakentaa itselleen rohkeus kohdata mielen möröt. Syömishäiriö on usein kehittynyt, jotta voitaisiin paremmin paeta tuskallista oloa. Tärkeänä hoidon tavoitteena onkin lopettaa tämä pakeneminen sekä uskaltaa aidosti katsoa itseä ja omaa elämää. Usein möröt tuntuvat pelottavilta siksi, että ei olla koskaan uskallettu todella selvittää, mitä ne ovat. Möröt kohdattaessa tulee tilaisuus huomata, että ne eivät olekaan kamalia, vaan ymmärrettäviä ja joskus jopa hellyttäviä.

Itsen sisälle on tärkeää myös rakentaa ”paras ystävä”, joka tuntee myötätuntoa, osaa suhtautua armollisuudella hankaliin tilanteisiin, ei tuomitse eikä halveksu. Jos voimakas kriittisyys, vähättely ja rankaisevuus säilyvät omana tapana suhtautua itseen paranemisen jälkeenkin, psyykkinen vointi heikkenee nopeasti ja uudelleen sairastuminen tai muunlainen psyyken voinnin heikkeneminen on todennäköinen.

Hoidon lopettaminen

Hoito on parasta lopettaa aikaisintaan siinä vaiheessa, kun oireet ovat hallinnassa ja pääasiassa terve ajattelu ohjaa toimintaa. Näin paraneminen voi jatkua potilaan omassa varassa hoidon päätyttyä. Niin kauan, kun sairautta tukeva ajattelu ohjaa toimintaa, on hoitoa syytä jatkaa. Omassa varassa oireilun houkutusta on tässä vaiheessa usein mahdotonta vastustaa. Täydelliseen paranemiseen hoidon aikana ei siis tarvitse välttämättä pyrkiä. Riittää, että oireilun pakko on väistynyt sekä kyky säädellä tunteita ja olotiloja uusilla keinoilla on vahvistunut.

Parhaimmillaan hoito avaa ovet uudenlaiseen tasapainoiseen elämään, jossa ei tarvitse paeta, kärsiä ja kamppailla pahan olon kanssa. Matkalla pitää kohdata mörköjä ja kestää kipua ja epämukavuutta. Mitään muuta tietä ei ole. Voisi jopa sanoa, että mitä keljumpia asioita hoidossa käsitellään, sitä tärkeämpien asioiden äärellä ollaan ja sitä tärkeämpiä tuloksia niiden käsitteleminen tuo. Hankaluuksiin kannattaa suhtautua uteliaisuudella ja rohkeudella. Kun kaikki se energia, joka menee sairauden sietämiseen, kohdennetaankin paranemiseen päästään sairaudesta eroon mahdollisimman sujuvasti ja pysyvästi.

Kesäisin terveisin,
Pia Charpentier