Syömishäiriöiden hoidon pituudesta on ollut syömishäiriöpiireissä paljon
keskustelua viime aikoina. Pitkiä hoitoja tarjotaan yhä harvemmille ja lyhyitä
hoitoja suositaan, koska niiden ajatellaan olevan edullisempia. Kunnat ja
sairaanhoitopiirit ovat kovassa rahapulassa ja säästöpaineet ovat suuret. Itse
ajattelen, että hoitojen pituus ei saisi olla itseisarvo, vaan potilaalle tulisi
tarjota hänen yksilölliseen tilanteeseensa sopiva ja hänen paranemisensa parhaiten
mahdollistava hoito. Hoidon tulisi olla sisällöltään sekä pituudeltaan riittävä ja
asiantunteva.
Syömishäiriökeskus haluaa sinnikkäästi tarjota lyhyiden hoitojen lisäksi
myös pitkiä hoitoja, sillä tietty pieni osa syömishäiriöitä sairastavista ei selviä lyhyiden hoitojen tuella. Näillä potilailla on tavallisesti
takanaan monta sairastettua vuotta, useita eri pituisia osasto- ja
avohoitojaksoja, monimutkaista problematiikkaa, traumoja, paljon sietämätöntä
ahdistusta ja suuri paranemisen pelko.
Lyhyet painokeskeiset hoidot eivät salli vakavasti sairaalle henkilölle
riittävästi aikaa oppia uusia ahdistuksen ja tunteen säätelykeinoja, jotta
oireista luopuminen olisi hänelle mahdollista. Sairauden vakavuuteen nähden riittämättömän
hoidon jälkeen sairastunut on tilanteessa, jossa turvallinen laihuus, ahmiminen
tai oksentaminen on viety pois, mutta mitään uutta selviytymiskeinoa ei ole
luotu tilalle. Näin ollen hänellä ei ole yksin jäätyään muuta mahdollisuutta
kuin turvautua ainoaan osaamaansa helpotuskeinoon eli oireiluun.
Liian lyhyet ja epäsopivat hoidot voivat viestiä sairastuneelle, että hän
on toivoton tapaus ja että hän on vääränlainen ja huono potilas. Hoidoissa sairastavat
usein kokevat, että heitä pidetään motivoitumattomina sekä huomiohakuisina ja että
he haluavat ärsyttää ympäristöään oireillaan. Itse näen tällaisen
lähestymistavan pahimmillaan sairastuneen tilaa heikentävänä ja
paranemisprosessia pitkittävänä. Jos hoitoympäristö viestittää toivottomuutta
paranemisen suhteen, on sairastuneen itsensä vaikeaa ylläpitää toivoa.
Toivottomalle paranemisen vaatima ponnistelu käy helposti ylivoimaiseksi.
Onneksi useimmat sairastuneet selviävät avohoidossa eivätkä koskaan
tarvitse osastohoitoa ja yhtä lailla monet pääsevät paranemiseen kiinni lyhyiden
osastohoitojen tuella. Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan mahdu näihin
kategorioihin ja mielestäni heillä pitää olla myös mahdollisuus saada omaan
tilanteeseensa räätälöityä, riittävän pitkää hoitoa. Syömishäiriökeskus haluaa
olla paikka, jonne voi tulla paranemaan silloinkin kun kaikki muut
mahdollisuudet näyttävät olevan käytetty. Uskomme, että mikään vaikeus ei ole
niin suuri, etteikö siihen voisi etsiä ratkaisua ja tiedämme, että koskaan ei
kannata luovuttaa, vaikka tilanne näyttäisi miten synkältä. Aina on toivoa ja
me autamme pääsemään takaisin kiinni elämään.
14-vuotisen historiamme aikana Syömishäiriökeskuksessa olemme nähneet
suuren joukon sairastuneita, joista useat ovat olleet lähes mahdottoman oloisessa
tilanteessa hoidon alkuvaiheessa. Oireet ovat rankat, olo sietämätön ja pelko
melkein voittamaton. Kun sitten aloitetaan yhdessä paranemisprosessi, etsitään
tie ulos synkkyydestä, harjoitellaan selviytymiskeinoja, saadaan toivoa,
löydetään ratkaisuja – alkaa valo näkyä tunnelin päässä ja vähitellen päästään
pois sairauden syövereistä. Paranemisen polun varrella on monenlaisia ansoja,
kuoppia ja kiusaavia houkutuksia, mutta yhdessä ja riittävän ajan kanssa niistä
kaikista päästään yli. Syömishäiriökeskuksen hoitomallissa huomioidaankin paranemisprosessin vaikeimmatkin vaiheet.
Vakavista sairauden syövereistä paluu takaisin elämään on syvällinen
kasvuprosessi. Se vaatii aikaa eikä sitä voi kiirehtiä. Jokainen haaste on
kohdattava sen noustessa eteen. Jokainen voitto merkitsee uusien taitojen
omaksumista, rohkeuden vahvistumista ja henkistä kehittymistä. Mitä pitempään
sairaus on jatkunut ja mitä rankempia asioita elämässään on joutunut
kohtaamaan, sitä pidemmän ajan eheytyminen ja paraneminen vaatii.
Parikymmenvuotinen kokemukseni syömishäiriöiden parissa on osoittanut,
että jos vakavasti sairaan syömishäiriöisen hoitoon satsataan kerralla ja
sallitaan riittävän pitkä hoito, paranemiseen ei tarvitse mennä useita vuosia.
Vuoden tai parin osastohoito saattaa kuulostaa pitkältä ja kalliilta, mutta se
on äärimmäisen edullista verrattuna siihen, että ilman tätä satsausta henkilö
on työkyvytön ja käy läpi monenlaisia hoitoja kymmenen vuoden ajan. Tässä ei
kärsi ainoastaan sairastunut, vaan koko perhe kuormittuu voimakkaasti. Usein
myös läheiset joutuvat ottamaan sairaslomia yrittäessään jaksaa taistella
sairastuneen rinnalla. Kerrannaisvaikutukset tulevat kalliiksi.
Ajattelen, että syömishäiriöhoitoa tarjoavan yksikön on tärkeää ottaa
kokonaisvastuu sairastuneen hoidosta eikä pallotella häntä hoitopaikasta
toiseen. Erittäin monet sairastuneet kokevat turvattomuutta ja luottamisen
vaikeutta hoitotahojen ja hoitavien henkilöiden vaihtuessa. Heillä jokainen
vaihdos horjuttaa luottamusta ja hidastaa paranemista. Tämä on keskeinen syy,
miksi haluamme tarjota pysyvyyttä ja turvallisuutta sairastuneen hoitoon. Näin
paranemisprosessi ei katkea eikä pitkity turhaan.
Ajattelen myös, että lähettävän tahon sekä omaisten on rauhoittavaa
tietää, että potilas voi olla meillä, kunnes hän on sellaisessa kunnossa, että oman
paikkakunnan tarjoama hoito riittää tukemaan sairastuneen paranemista. Jos
sairastunut palautetaan oman alueen hoitopaikkaan liian varhain, on hoitavilla
henkilöillä edessään sama ongelma kuin heidän alun perin lähettäessään potilaan
hoitoomme.
Minusta on loogista, että kullakin paikkakunnalla keskitytään hoitamaan
ne potilaat, joille käytössä oleva hoitomalli sopii parhaiten. Kun sitten tulee
vastaan potilas, jonka oireisto on monimutkainen ja jonka hoito vaatii
erityisosaamista, hänet voisi lähettää juuri siihen ongelmaan erikoistuneeseen
yksikköön riittävän pitkään hoitoon. Näin paikkakunnan resurssit vapautuvat
niiden potilaiden käyttöön, jotka niistä parhaiten hyötyvät ja hoitavien
henkilöiden työ pysyy mielekkäänä, kun resurssit on järkevästi suunnattu.
Win-win.
Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöhoitojen pituudesta?
Pia Charpentier
Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)