perjantai 23. syyskuuta 2016

Miesten syömishäiriöt – Miron tarina

Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen usein kuullut kommentteja ”Teillä on varmaan lähinnä naisia hoidossa”, ”Joo ne syömishäiriöt taitavat olla niitä tyttöjen juttuja” jne. Edelleenkin näyttää olevan vallalla sellainen käsitys, että pojat ja miehet eivät juurikaan sairastu syömishäiriöihin. Tätä virheellistä käsitystä korjatakseni, päätin kirjoittaa aiheesta. Sain kunnian haastatella noin 15 vuotta sitten syömishäiriön sairastanutta Miroa. Kiitos Mirolle, että lähdit haastatteluun mukaan. Tässä Miron tarina:

Olin seitsemännellä luokalla. Kouluun meneminen oli viime aikoina alkanut jännittää minua. Koulussa oli vaikea keskittyä opiskeluun. Ajatukset pyörivät siinä mitä välitunnilla tulee tapahtumaan, saanko olla ruokalassa rauhassa tai saanko kulkea koulumatkani turvassa. Välitunnilla koulun pihalla saapasteli pari pientä isänmaan toivoa pilottitakeissaan syljeskellen ja odottaen milloin osuisin kohdalle henkisesti tai fyysisesti alistettavaksi. Monet luokkatoverit tiesivät kiusaamisesta, mutta eivät siihen puuttuneet. Väkivallalla uhkailu tukkii hyvin nuorten suut, sillä kukaan ei halua olla seuraavana jonossa, mistä Samuli Putronkin biisi "Milloin jätkät tulee" hyvin kertoo.


Kahdeksannella luokalla huomasin, että itsetuntoni oli pohjamudissa. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava, vaikka minulla ystäviä olikin. Murrosikäkin pisti oman lusikkansa tilanteeseen ja hämmensi soppaa entisestään. Yhtenä päivänä kaveri haukkui minua leikkimielisesti läskiksi. Enhän minä sitä ollut, mutta tuo vitsi osui johonkin arkaan kohtaan. Aloinkin laihduttaa. Minusta tuntui, että laihtuminen toisi minulle jollain tavalla paljon kaipaamaani sosiaalista hyväksyntää. 

Laihdutus meni kuitenkin överiksi. Joinakin päivinä saatoin syödä vain appelsiinin. Toisena päivänä huomasin vahingossa, että osasin oksentaa halutessani ilman, että minun tarvitsi sitä mitenkään erityisesti yrittää. Joinakin päivinä saatoinkin oksentaa, jos olin mielestäni syönyt liikaa. Painon pudottamisella koin saavani kontrollin elämästäni. Tavoitteet olivat yksinkertaisia ja konkreettisia. Jokaisen kilon myötä koin saavuttaneeni jotain. Tunsin oloni jotenkin normaalimmaksi ja uskalsin raottaa ympärilleni kasvattamaani sosiaalista kuorta. Muiden kanssa oli helpompi olla, kun hyväksyin jotenkin itseni. Alku olikin varsinaista huumaa, enkä itsekään oivaltanut mihin olin suistumassa. Huomasin vain kuinka itsetuntoni kasvoi ja elämä tuntui hallitummalta. Sen olon kanssa oli helppo kuherrella ja upota syvemmälle.

Painoni tippuminen ei kuitenkaan jäänyt koulun terveydenhoitajalta huomaamatta. Terveydenhoitaja pisti aktiivisesti pyörät pyörimään, mikä tuntui silloin minusta hieman turhalta. Tuntui, että ympäristö liioitteli tilaani. Olihan se minusta hieman outoa, että minulla oli tyttöjen sairaudeksi mieltämäni sairaus, mutta en kuitenkaan itse ollut tilastani huolissani. Sairaalaan joutuminen tuntuikin ärsyttävältä ja siellä sairaus alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan kärsimykseltä. 

Sairaalajakson jälkeen pääsin terapiaan ja koulussa ruokailuja alettiin valvoa. Ruokailujen valvominen tuntui typerältä, koska koin, että osaisin syödä, jos haluaisin. Sitä en alkuun halunnut, sillä koin saaneeni sairaudelta niin paljon. En yhdistänyt väsymystä, hampaiden reikiintymistä ja sitä, että kaikki tuntui jotenkin raskaalta siihen, että syöminen ei ollut kunnossa, oksensin ja kaiken keskiössä oli vaa’an näyttämät lukemat. 

Terapiassa silmäni kuitenkin avautuivat. Aloin hahmottaa todellisuutta ja omaa kehoani. Vaikeudet saivat selityksen. En ollut huomannutkaan millaisen taakan sairaus oli elämääni tuonut. En ollut huomannut, miten vaa’an tuijottaminen aiheutti jatkuvia epäonnistumisen kokemuksia, mieli oli jatkuvasti huolestunut ja kuinka sairaus olikin oikeastaan vain hidas tie itsemurhaan. Toipumista auttoi sen oivaltaminen, että hyvän fiiliksen voi saada muutenkin kuin sairauden tietä kulkemalla. Jossain vaiheessa oivalsin, että se ei ole niin justiinsa jos painan muutaman kilon enemmän. Toipumisen myötä aloin tuntemaan oloni uudella tavalla huolettomaksi. Toipuminen yksinkertaistakin elämääni, vaikka sitä oli alkuun vaikea uskoa. 

Nyt kun muistelen nuoruuttani, mietin olisinko sairastunut toisenlaisessa ympäristössä. Sitä on vaikea sanoa, mutta koen kuitenkin, että sairaus puhkesi reaktiona ympäristölle. Toipumisestani olen kiitollinen koulun terveydenhoitajalle. Varhainen puuttuminen ja terapiaan pääsy oli minun pelastukseni. Sairaus ei ehtinyt rakentua osaksi minun persoonaani, vaikka sen kriittisessä elämän vaiheessa koinkin. Muistan myös lämmöllä ystäviäni, jotka pienestä teini-ikäisten naljailusta huolimatta olivat huolissaan ja osoittivat välittävänsä minusta. Se tuntui silloin hyvältä, että oli sellaisia ystäviä. Osa heistä on vielä näin 15 vuoden jälkeenkin minulle läheisiä. Yllätyksen koin myös jokunen vuosi sitten, kun toinen isänmaan toivoista osoitti olevansa oikeasti sitä ja pyysi minulta anteeksi. Siitä sai jotenkin sellaisen pisteen tälle minun tarinalle.

Koen ymmärtäväni nyt muita syömishäiriöön sairastuneita. Haluan kuitenkin sanoa, että elämän voi käyttää paremminkin kuin ruuan ja painon kontrolloimiseen. Luvassa on paljon parempaa, jos uskaltaa päästää sairaudesta irti. Toivottavasti sinäkin siis paranet. Se kannattaa! Maailmassa on paljon kaikkea hyvää tarjolla, jos uskaltaa antaa elämälle mahdollisuuden.




Miron tarina kuulostaa omiin korviini hyvin tyypilliseltä syömishäiriötarinalta. Miron tarina on yksi esimerkki siitä, että pojat ja miehetkin voivat sairastua. Miron tarinan myötä kutsun syömishäiriöön sairastuneita poikia ja miehiä kertomaan tarinansa. Vain siten saamme virheellistä käsitystä syömishäiriöistä korjattua ja toivottavasti hälvennettyä monien poikien ja miesten kokemaa stigmaa siitä, että he sairastavat ”tyttöjen sairautta”.

Sinun tarinasi voi olla erilainen kuin Miron. Kuulisimme sen kuitenkin mielellämme.

Terveisin,

Venla Eronen

Ps. Miron nimi muutettu

perjantai 2. syyskuuta 2016

Syömishäiriöiden maailma ei ole kadehdittava

Syömishäiriöt ovat vakavia psyykkisiä sairauksia, jotka heikentävät sairastuneen elämänlaatua ja voivat johtaa kuolemaan. Alkuun syömishäiriö voi tuoda ihmiselle helpotusta pahaan oloon, mutta vääjäämättä syömishäiriö kuitenkin johtaa kärsimykseen. Syömishäiriön vakavuutta ei silti aina ymmärretä.


Toisinaan kuulee siitä, kuinka joku on kateellinen laihuushäiriötä sairastavan laihtumisesta ja kyvystä kieltäytyä herkuista. Ahmimishäiriötä sairastavia saatetaan puolestaan kadehtia herkuttelusta ”ilman” painon nousua (näin ei siis lähellekään aina todellisuudessa käy) ja jopa kyvystä oksentaa halutessaan. ”Kun enhän mä edes osaisi oksentaa, vaikka olo olisi tukala”. Oksentaminen saatetaankin nähdä vain pienenä toimena herkuttelun jälkeen, vaikka todellisuudessa kyse on elimistöä vakavasti rasittavasta ja suurta häpeää ja ahdistusta aiheuttavasta teosta.

Tietämättömyys johtaakin toisinaan syömishäiriöiden ihannointiin. Ihminen saattaa kadehtia syömishäiriötä sairastavaa, koska uskoo sairastuneella olevan jotenkin paremmat laihduttamisen ja itsekontrollin keinot ja taidot. Todellisuudessa kyse ei ole taidoista, hyvistä keinoista tai vahvasta luonteenlujuudesta. Sairastava ei ole ottanut elämäänsä hallintaan – sairaus on ottanut elämästä hallinnan. Ja se tekee syömishäiriöstä todella surullisen sairauden.

Mitä se sitten on, kun sairaus hallitsee elämää? Kuvittele, että syömishäiriö on vaikuttamassa kaikkiin, tai ainakin suureen osaan, päätöksistäsi mitä teet. Ystävä pyytää sinut illan viettoon, mutta kieltäydyt, koska siellä voisit joutua syömään tai selittelemään syömättömyyttäsi, etkä ehtisi toteuttaa kaikkia iltajumpparutiinejasi. Tai pelkäisit mennä sinne, koska pelkäät, että ahmimisen ja oksentamisen kierre käynnistyisi tarjolla olevien herkkujen vuoksi ja joku saattaisi huomata sairautesi. Kuvittele pelkääväsi niin paljon kiinni jäämistä, että valehtelet kaikille rakkaillesi. Sosiaalisista tilanteista tulee sairaudelle uhka, joten alat karsia niihin osallistumistasi.

Kuvittele, että nälkiintyneet aivosi eivät pystyisi tekemään mitään valintoja, ei edes yksinkertaisia, kuten sanotko toiselle hei vai moi. Kuvittele, että olet kaupassa ja jumitat siellä monta tuntia punniten omenoita. Onnistuttuasi löytämään sen kaikista kevyimmän omenan, mieleesi heräisi epäilys, että valitsitko sittenkään oikein ja onko sinulla lupa syödä sitä. Kuvittele ostavasi läheiselle joululahjaa, mutta valitseminen on vaikeaa, koska pelkäät, että läheinen ei pidä siitä ja pitää sinua huonona. Kuvittele, että valitsitpa tilanteessa kuin tilanteessa niin tai näin, koet aina, että valitsit väärin.

Vaihtoehtoisesti voit kuvitella, että olet ruokakaupassa ja heität ostoskoriisi kaikki mahdolliset käteesi osuvat herkut jo toista tai kolmatta kertaa päivässä. Mietit, että mitäköhän tuo myyjäkin sinusta ajattelee. Et kuitenkaan kykene hillitsemään impulssiasi. Menet kotiin kiireellä ja olet siellä yksin ahmien ja oksentaen. Et edes ehdi maistaa miltä ostamasi herkut maistuvat. Kun ruljanssi on ohi, vaivut häpeään ja ahdistukseen, mutta tiedät, että teet saman pian uudestaan – ehkä jopa samana päivänä.

Olipa kyse sitten laihuushäiriöstä tai ahmimishäiriöstä, niin myös fyysiset seuraukset ovat vakavia ja kurjia, hieman erilaisia toki sairauden muodosta riippuen. Kuvittele, kuinka luusi ja hampaasi haurastuvat, ihosi väri muuttuu kalvakaksi ja harmahtavaksi, vatsasi ei toimi ja ummetus tuntuu sietämättömältä. Kuvittele, että sinua kalvaa jatkuva närästys. Sinua myös paleltaa koko ajan, eikä mikään villapaita sitä kylmyyttä poista, koska kylmyys tulee sisältä päin. Kehosi yrittää suojata sinua kasvattamalla hennon karvoituksen jopa kasvoihisi. Hiuksesi kuitenkin harvenevat.

Kuvittele miten kaiken riutumisen ja kärsimyksen jälkeen peiliin katsoessasi et näkisikään toivomaasi sinua. Jossain näet aina korjattavaa. Et myöskään välttämättä näe itseäsi oikein tai jos näetkin, niin olet löytänyt jostain netin syövereistä toisen ihmisen, joka on vielä laihempi kuin sinä. Syömishäiriö syyttää ja moittii sinua siitä. Sille mikään ei riitä. Vaihtoehtoisesti saatat kulkea laihuuttasi esitellen, mutta vain hyvin pieni ja sairas joukko ihmisiä pitää sitä hienona ja kauniina saavutuksena. Ja vaikka tuo joukko sinua ihailisikin, olet silti kovin yksin ja tyytymätön.

Syömishäiriö vaikuttaa myös tunteisiisi. Kuvittele, että tunteesi ovat hälvenneet, minkä seurauksena mikään ei oikein tunnu miltään. Saatat pitää sitä olotilaa autuaana, mutta joudut kuitenkin paikkaamaan sen tyhjiön oireilla. Toisaalta jotkin tunteet voivat tuntua niin ylivoimaisilta, että mikään ei tunnu auttavan. Yrität helpottaa oloasi uusilla oireilla. Todellisuudessa ylivoimaisilta tuntuvien asioiden määrä vain kasvaa ja joudut kiristämään tahtiasi koko ajan, jotta selviytyisit.

Kuvittele, että olet loputtaman väsynyt sairauteen ja oireisiisi. Väsymyksestä huolimatta, et anna itsellesi lupaa levätä. Kehoosi koskee joka paikkaan liiallisen rasituksen vuoksi. Kuvittele siis jatkuvat kivut, joille et kuitenkaan voi tehdä mitään, koska sinun on vain pakko jatkaa syömishäiriön tietä.

Kuvittele, että uskot olevasi niin huono ja paha, että sinun kuuluukin voida pahoin. Kaikesta surullisinta syömishäiriöissä onkin se, että ajattelet ansainneesi kaiken kohtaamasi kärsimyksen. Mikäli huomaat ajattelevasi, että ansaitset kirjoituksessa kuvatun surun ja kärsimyksen, ota pian yhteyttä terveydenhuollon ammattilaiseen. Kukaan ei ansaitse tällaista missään tilanteessa!

Toivoisin, että luettuasi tämän kirjoituksen sisäistäisit muutaman asian. Syömishäiriöissä ei ole mitään kadehdittavaa. Se ei ratkaise ongelmia eikä tuo sitä, mitä se ehkä lupailee sinulle. Ja jos olet jo sairastunut syömishäiriöön, muista että, syömishäiriöstä voi ja saa toipua.  Muista, että olet hyvä, ihana ja rakastettava syömishäiriöstä huolimatta, et sen vuoksi!

Apua on myös saatavilla – Älä jää yksin! Älä anna läheisenkään jäädä yksin, jos havaitset hänessä syömishäiriön merkkejä! Alkuun hoitopaikan löytämisessä pääset parhaiten ottamalla yhteyttä vaikka sinulle tuttuun terveydenhoitajaan tai lääkäriin. Voit myös soittaa Syömishäiriökeskuksen palvelevaan puhelimeen (040 411 5481) ja me mietimme kanssasi mistä voisit saada apua. Tutustu myös Syömishäiriökeskuksen palveluihin!

Syömishäiriöliiton sivuilta löydät lisätietoa sairaanhoitopiirien hoitopoluista ja kaupunkien hoitoyksiköistä sekä yksityisistä palveluista.


Terveisin,

Venla Eronen