maanantai 31. joulukuuta 2018

Jos uuden vuoden lupaukset kuormittavat

Nyt on taas se aika vuodesta, kun ihmiset tekevät lupauksia uudelle vuodelle. Usein nuo lupaukset liittyvät jotenkin itsensä kehittämiseen, jonkinlaiseen muutokseen. Kuntosalit täyttyvät aktiivisista treenaajista, jotkut muuttavat ruokavaliotaan, toiset lupaavat olla enemmän yhteydessä läheisiinsä. Mediassa on esillä vinkkejä muutoksen tekemiseen. Hyvää tekevissä muutoksissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta entä kun joukossamme on ihmisiä, jotka eivät koskaan koe olevansa riittäviä. Millaisen paineen uuden vuoden lupaukset voivat heille luoda ja antaako tämä yleinen lupauskulttuuri vain vahvistuksen sille, että itseään pitäisi aina jotenkin muokata paremmaksi?



Omenatuvan kirjoittajana haluankin tänä vuonna antaa kaikille teille, jotka muutenkin jo kamppailette oman riittävyyden kanssa, toisenlaisen vaihtoehdon muutoksiin tähtääville lupauksille. Kyseessä on uuden vuoden muistilista. Olkaa hyvä!

Uuden vuoden muistilista:

1. Tänäkin vuonna olen kaunis/komea juuri sellaisena kuin olen.
2. Tänäkin vuonna olen rakkauden arvoinen.
3. Tänäkin vuonna voin toteuttaa itseäni ja elää itseni näköistä elämää.
4. Tänäkin vuonna minun mielipiteilläni on arvoa.
5. Tänäkin vuonna minulla on omat hienot vahvuuteni.
6. Tänäkin vuonna saan olla heikko ilman häpeää.
7. Tänäkin vuonna saan pyytää apua, kun sitä tarvitsen.
8. Tänäkin vuonna saan ilmaista tunteeni, tarpeeni ja toiveeni sekä asettaa omat rajani.
9. Tänäkin vuonna saan mokata.
10. Tänäkin vuonna saan levätä ja nauttia
11. Tänäkään vuonna minun ei tarvitse miellyttää kaikkia koko ajan.
12. Ennen kaikkea, tänäkin vuonna olen riittävä ja arvokas juuri sellaisena kuin olen!

Hyvää uutta vuotta kaikille seuraajille!

Terveisin,
Venla Eronen

perjantai 21. joulukuuta 2018

Onni omiin käsiin



Joulun aikaa on hyvä hyödyntää pysähtymiseen. Miten mennyt vuosi tuli elettyä? Mitä siitä olisi mukava siirtää tulevaan vuoteen? Olinko elämäni kapellimestari vai soittelinko viuluani muiden ihmisten tai kenties erilaisten mieleni pakkojen johdolla? Haluanko muuttaa jotain vai mennäänkö vanhoilla?

Aika usein tuntuu, että elämä heittelee haluamaansa suuntaan kysymättä lupaa. Ihmiset tekevät asioita, jotka satuttavat. Hankalat elämän sattumukset aiheuttavat mielipahaa. Asiat ylipäätään eivät tuppaa sujumaan niin kuin haluaisimme. Tulee kaikenlaista vastoinkäymistä ja ongelmaa.

Kaiken ulkopuolelta tulevan pommituksen keskellä meiltä jää usein huomaamatta, että meillä itsellämme onkin kaikkein suurin rooli siinä, kuinka koemme elämän sattumukset ja muiden ihmisten edesottamukset. Minusta on aina tuntunut mukavalta ajatella, että voin itse vaikuttaa kokemukseni laatuun. Olen kuitenkin huomannut, että taidan olla leirissäni melko pienen porukan seurassa. Monet tuntuvat ajattelevan, että on kauhistuttavaa olla itse vastuussa, koska sitten sitä vasta pulassa ollaankin. Oma paha olo tuntuu niin ylivoimaiselta ja muutkin tunteet vyöryilevät niin hallitsemattomasti, että minkäänlainen säätelyn mahdollisuus tuntuu kovin kaukaiselta.

Olen huomannut, että toitottaessani oman vaikutusmahdollisuuden ilosanomaa, ihmiset toisinaan hätäilevät, että ollaanko tässä sitten syyllisiä tähän omaan pahaan oloon, josta kärsitään niin kamalasti. Pahan olon lisäksi pitäisi sitten vielä kantaa syypäänkin taakka. Koska jos minä voin itse vaikuttaa kokemukseeni ja kokemukseni on kärsimys, silloinhan olen itse aiheuttanut ongelmani. Juu, tavallaan ihan ymmärrettävä logiikka…

Mutta…

Kyse onkin taidosta, joka meille opetetaan vasta terapiakoulutuksissa ja ehkä hyvän tuurin sattuessa kohdalle hieman jo yliopistossa. Päiväkodeista ja peruskouluista tämä oppi vielä toistaiseksi taitaa puuttua. Kyseessä on taito, jota psykoterapiassa kutsutaan mentalisaatioksi tai meta-ajatteluksi eli kyvyksi katsoa, tutkia, kuvailla omaa sekä toisen mieltä ja sen liikkeitä. Tämän taidon avulla voi tulla tietoiseksi siitä, miten mieli reagoi ulkoisiin tapahtumiin sekä millaisia merkityksiä se antaa niille. Toistetaanpa vielä tämä tärkein pointti: mieli antaa elämän tapahtumille ja muiden ihmisten sanomisille sekä tekemisille merkityksiä, joiden seurauksena pidämme niitä pahoina tai hyvinä. Eli näiden merkitysten mukaan koemme tapahtumat joko miellyttävinä tai epämiellyttävinä. Itsessään tapahtumat ovat yleensä aika neutraaleja.

Tietysti asiat mutkistuvat, kun vedetään pöytään murhat ja muut äärikeljuudet. Silloin tekee kyllä mieli sanoa, että oli joka tavalla tarkasteltuna haljusti tehty. Ja onhan niin, että pitääkin olla jo tämän taidon huippumestari osatakseen soveltaa sitä kaikkein äärimmäisiin kamaluuksiin. Koska useimmat meistä ovat vielä alkutaipaleilla tässä taidossa, voisimme ehkä aloittaa harjoittelumme siitä äkäisestä katseesta ja loukkaavasta lausahduksesta, joka pääsi pilaamaan päivämme tai ehkä jopa viikkomme.

Koska kyseessä on taito, jossa voi harjoitella mestariksi asti, mutta jota kulttuurissamme ei vielä osata kovin laajalti opettaa, vapauttaa se meidät osaamattomuuden syyllisyydestä. Eli vaikka voit tämän taidon avulla ratkaisevasti vaikuttaa kokemuksesi laatuun, et ole kokemukseesi syyllinen, koska kukaan ei ole opettanut sinulle tätä taitoa vielä.

Seuraavassa on maistiainen tästä taidosta ja sen harjoitteluprosessista.

Ensimmäinen askel: muistele tilannetta, jossa pahoitit mielesi edellisen kerran toisen ihmisen sanojen seurauksena. Kuvaile vaikkapa päiväkirjaasi tai muulle paperille, että mitä tilanteessa tarkalleen tapahtui. Millaisia sanoja käytettiin?  Millaista äänensävyä? Mitä ajatuksia nämä sanat herättivät sinussa? Millaisia tunteita? Yritä kuvata tilanne mahdollisimman konkreettisesti ja tarkasti.

Esimerkki: Istuttiin ystävien kanssa iltaa. He alkoivat puhua siitä, että uutena vuotena pitäisi järjestää jotain hauskaa ohjelmaa isommalla porukalla. Sanoin, että ” Meidän porukat on poissa aattoillan. Meille vois tulla ainakin keskiyöhön saakka.” Sitten yksi kaveri sanoi, että ”Meilläkin on talo tyhjänä. Meillekin voisi tulla. Mä tiedän missä baarikaapin avainta pidetään.” Muut alkoivat puhua innostuneesti, että haluavat mennä sen toisen kaverin luokse eikä kukaan enää puhunut mitään minun luokseni menemisestä. Minulle tuli kurja olo. Tuntui, että ketään ei kiinnostanut meille tuleminen, vaikka sanoin asiasta ensimmäisenä. Tuntui yksinäiseltä ja ulkopuoliselta. Vähän tyhmältä, miksi edes sanoin mitään.

Toinen askel: Tutki nyt, että millaisia merkityksiä huomaat mielesi antavan tilanteelle

Esimerkki: Muut eivät välitä minusta. Muita ei kiinnosta olla minun seurassani. Heille on ihan sama, vaikka en olisi mukana koko juhlassa. He pitävät minua tyhmänä ja turhana.

Kolmas askel: Mieti miten kuvailisit tapahtumaa neutraalisti, ilman näitä merkityksiä.

Esimerkki: Käytännössä se mitä tapahtui, oli, että ehdotettiin kahta juhlapaikkaa ja toinen niistä valittiin.

Neljäs askel: Tutki miten tunteesi muuttuvat, kun katsot tilannetta neutraalissa valossa.

Esimerkki: Tuntuu hassulta, että loukkaannuin asiasta niin paljon. Siinähän vain valittiin juhlapaikkaa.

Jos nyt tämän Joulunajan pysähdyksen ja pohdintojen lomassa innostut aloittamaan taipaleesi oman onnesi mestariksi, voisi meta-ajattelu- ja merkityksenantotaitojen kehittäminen olla yksi vuoden 2019 projekteista. Voisiko tuleva vuosi olla aiempaa parempi, kun kokemusten vaikutukset olisivatkin enemmän omissa käsissä?

Mitä sinä ajattelet omasta mahdollisuudestasi vaikuttaa elämän laatuun?
Mihin leiriin kuulut? Syyllistytkö tai vihastutko oman säätelyn ajatuksesta vai innostutko?

Rauhaisaa ja pohdiskelevaista Joulunaikaa kaikille!

Toivottaa Pia Charpentier

perjantai 7. joulukuuta 2018

Sosiaalityöntekijän rooli syömishäiriöhoidossa Kuntoutus- ja hoitoyksikössä

Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikössä työskentelee yksi sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijämme Tellervo on nyt työskennellyt meillä noin yhden vuoden ja työnkuva on alkanut hyvin muotoutua. Päätinkin haastatella Tellervoa siitä, millaisessa roolissa sosiaalityöntekijä voi syömishäiriöhoidossa olla.



Yleisesti sosiaalityön kenttä on varsin laaja ja työnkuvat vaihtelevat paljon eri paikoissa. Kuntoutus- ja hoitoyksikössä Tellervon työ on hyvin sosiaaliohjaus ja -neuvontapainotteista. Tellervo ei tee asioita asukkaidemme puolesta, vaan on enemmänkin tukemassa asukkaitamme itsenäiseen asioiden hoitoon. Uuden potilaan tullessa hoitoon, Tellervo toki tarkistaa, että potilaalla on kaikki ne taloudelliset etuudet mitä hänelle kuuluu, vaikka periaatteessa etuuksien hakeminen onkin asukkaiden omalla vastuulla. Hoidon aikana Tellervo seuraa tilannetta etuuksien osalta ja muistuttaa asukasta, kun on aika hakea uutta etuutta, mikäli asukas ei ole tätä itse huomannut tehdä. Lisäksi Tellervo antaa neuvoja myös muihin taloudellisiin asioihin, kuten hoitomaksuihin.

Sosiaalityöhön liittyy paljon muutakin kuin etuuksista huolehtimista. Tellervon työhön sisältyy paljon tavallisen arkielämän sujumiseen liittyviä asioita. Joillakin asukkailla voi olla esimerkiksi hoidon jossain vaiheessa tarve alkaa etsiä itselleen vuokra-asuntoa, jolloin Tellervo voi olla antamassa tukea ja ohjausta asunnon etsimiseen. Toisilla voi taas olla ongelmia oman jo olemassa olevan asunnon vuokran maksamisessa, mahdollisissa oman asunnon alivuokrauksessa/vuokrauksessa tai muissa vastaavissa asioissa. Silloin Tellervo ohjaa, kuinka asukas voi lähteä tilannetta selvittelemään. Joskus se on sitä, että yhdessä istutaan tietokoneen ääreen ja selvitellään vaikka lakiasioita.

Useimmat syömishäiriöön sairastuneet (täysi-ikäiset) ovat Tellervon mukaan kykeneviä huolehtimaan itsenäisesti tai melko itsenäisesti omista sosiaalityön piiriin kuuluvista asioistaan. Vaikka tunnekuohu olisi ollut voimakas, Tellervon tapaamisiin asukkaat saavat usein olonsa siten tasaantumaan, että asioiden hoitaminen sujuu. Sosiaalityöntekijän ei siten yleensä ole tarpeenmukaista tehdä asioita asukkaiden puolesta, vaan vahvistaa asukkaiden kykyä huolehtia itse asioistaan. Tellervo voi olla tukena, kun asukas jännittää esimerkiksi puhelimessa asioidensa hoitamista Kelan kanssa. Tellervo voi yhdessä asukkaan kanssa miettiä, mitä kysymyksiä asukkaan tulee puhelun aikana muistaa kysyä ja olla puhelun aikana asukkaan tukena. Toki, jos asioiden hoitamiseen liittyy paljon byrokratiaa tai sillä on painoarvoa, että juuri sosiaalityöntekijä hoitaa asian puhelimitse, silloin Tellervo soittaa asukkaan puolesta.

Tellervo tekee myös yhteistyötä Syömishäiriökeskuksen muun henkilökunnan kanssa. Tellervo voi esimerkiksi tavata asukasta yhdessä omahoitajan kanssa ja yhdessä mietitään miten asioita selvitetään ja hoidetaan. Psykiatrin kanssa Tellervo on yhteistyössä erityisesti asukkaiden etuuksiin liittyvissä asioissa, sillä etuuksiin tarvitaan erilaisia lääkärinlausuntoja. Kuntoutus- ja hoitoyksikön tiimikokouksissa Tellervo on myös asiantuntijaroolissa auttamassa, kun asukkaan tilannetta pohditaan ja tuo esille erilaisia mahdollisia palveluratkaisuja esimerkiksi hoidon loppuvaiheessa, kun mietitään vaikka asukkaan asteittaista palaamista työelämään.

Toisinaan Tellervo verkostoituu myös asukkaan oman kunnan lastensuojelun tai aikuissosiaalityön kanssa. Lastensuojelun kanssa verkostoidutaan erityisesti silloin, jos asukkaalla ja hänen perheellään on jo valmiiksi lastensuojelukontakti. Kotiutumisen lähestyessä yhteistyö lastensuojelun kanssa voi olla silloin erityisen tärkeää. Yhteistyö perheen kanssa on silloin myös tarpeen. Joskus lastensuojeluyhteistyötä voidaan myös joutua järjestämään, jos alaikäinen potilas tarvitsee kiperästi hoitoa, mutta potilas ja hänen huoltajansa eivät sitä ymmärrä. On myös mahdollista, että Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaalla on itsellään lapsia. Silloin yhteistyöllä varmistetaan, että asukkaan lapset saavat tarvittavan hoidon ja tuen.

Yhteistyötarve aikuissosiaalityön kanssa vaihtelee paljon kunnittain. Jos asukas tulee kunnasta, jossa kaikkia tarvittavia palveluita ei ole asukkaalle vielä järjestetty, voi Tellervo lähteä selvittämään yhteistyössä aikuissosiaalityön kanssa erilaisia mahdollisuuksia erityisesti kotiutumisvaiheessa. Aikuissosiaalityö-kontakti täysi-ikäisten kohdalla on tärkeä myös silloin, jos asukas joutuu hakemaan täydentävää toimeentulotukea.

Jos asukkaalla on syömishäiriön lisäksi myös muita tuen tarpeita ja sairauksia, niin silloin Tellervo saattaa tehdä yhteistyötä myös vammaispalvelun kanssa. Vammaispalvelun kautta voidaan järjestää asukkaalle esimerkiksi taksikortti, jos liikkumiseen julkisilla kulkuneuvoilla liittyy jotain esteitä.

Yhteistyökontaktit eri tahojen kanssa ovatkin paljon riippuvaisia asukkaan henkilökohtaisesta tilanteesta. Sosiaalityössä onkin tärkeää, että löytää aina tilanteen mukaan juuri asukkaan tarpeisiin vastaavat yhteistyökumppanit ja palvelut.

Millaisia kokemuksia sinulla on sosiaalityön kentästä syömishäiriöhoidon aikana?

Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen

Ps. Taloudellisista etuuksista on luvassa oma kirjoitus tammikuussa.









perjantai 23. marraskuuta 2018

Syömishäiriökeskuksen arvot – ajatuksia hoitomallin takana

Suomalaisen Työn Liitto myönsi Syömishäiriökeskukselle tänä syksynä Yhteiskunnallinen yritys –merkin. Tästä inspiroituneina päätimme avata toimintamme arvoja yleisemminkin.

Syömishäiriökeskus on syntynyt halusta tarjota kokonaisvaltaista ja laadukasta hoitoa kaikille syömisen kanssa ongelmiin joutuneille. Tärkeä osa hoidon laatua on hoidon tunnelmaa ja toteutusta ohjaavat käytännönläheiset arvot ja periaatteet. Näitä ovat mm. asiakkaan kunnioittaminen sekä hoidon johdonmukaisuus ja kokonaisvaltaisuus. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan arvojamme niin asiakkaittemme kuin henkilökuntamme hyvinvoinninkin kannalta.

Yhteiskunnallinen yritystoiminta tarjoaa uudenlaisen näkökulman pohdittaessa suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Yhteiskunnallinen yritys -merkin saaneet yritykset rakentavat yhteiskuntaa hyvien arvojen kautta toteaa Brand Manager Niina Ollikka Suomalaisen Työn Liitosta.


Asukkaan kunnioittaminen


Syömishäiriökeskuksessa suhtaudutaan asukkaisiin kunnioittavasti. Hoidon suunnittelussa huomioidaan aina heidän yksilöllistä paranemispolkuaan tukevat tarpeet. Samalla hyödynnetään erikoistuneen yksikön mahdollisuutta rakentaa koko osaston arjen käytännöt tukemaan syömishäiriöstä toipumista. Asukas nähdään ihmisenä, inhimillisenä olentona, jolla on syömishäiriö – ei sairauden kautta. Asukkaan yksilölliseen tarinaan tutustutaan sairastuneen itsensä sekä hänen läheistensä kertomana ja hahmotellaan kuka on ihminen sairauden takana. Asukkaan kunnioittaminen näkyy käytännön työssä ystävällisyytenä ja kärsivällisyytenä – myös hankalissa tilanteissa.

Yksilöllisyys ja itsemääräämisoikeus


Jokainen asukas on ainutkertainen yksilö, joten hoito suunnitellaan sopimaan hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa, sairautensa vaiheeseen sekä psyykkiseen vointiinsa. Asukkaalla on mahdollisuus vaikuttaa hoitonsa sisältöön – vaikkakin hoitavat henkilöt varmistavat kaikissa vaiheissa, että hoidossa tehtävät asiat tukevat paranemisprosessia. Jokaisella asukkaalla on hoitoryhmän ja asukkaan kanssa yhdessä laadittu yksilöllinen hoitosuunnitelma.

Kunnioitamme asukkaan itsemääräämisoikeutta kunkin paranemisen vaiheen mahdollistamalla tavalla. Syömishäiriöiden luonteen vuoksi hoitoon kuuluu paljon ohjausta ja tervehtymistä edistävän käyttäytymisen tukemista, minkä vuoksi oirehtimisen osalta joudumme puuttumaan ja rajoittamaan haitallisia käyttäytymismalleja. Myös äärimmäisissä tilanteissa, joissa asukas aiheuttaa fyysistä vaaraa itselleen tai muille, joudumme rajoittamaan hänen toimiaan taataksemme kaikkien turvallisuuden.

Hoidon intensiivisyys, jatkuvuus ja johdonmukaisuus 


Vaikeiden syömishäiriöiden hoito vaatii paljon hoitajan läsnäoloa ja tukea. Yksikön asukkailla on mahdollisuus saada hoitohenkilökunnan tukea ympärivuorokautisesti. Tuen intensiivisyys suunnitellaan asukkaan kunnon mukaisesti. Tavallisesti hoidon alussa tuki on tiivistä ja sitä väljennetään paranemisen edetessä. Intensiivisen tuen vaiheessa hoitavat henkilöt viettävät asukkaan kanssa paljon aikaa esimerkiksi keskustellen, tukien, yhdessä asioilla käyden.

Hoitoon kuuluu myös paljon ryhmiä (mm. fysioterapia-, keskustelu-, keittiöharjoittelu- ja psykoedukaatioryhmä) sekä yksilötapaamisia (mm. omahoitajakeskustelut, terapia ja fysioterapiatapaamiset), mikä osaltaan tekee hoidosta intensiivistä. Tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon työtä paranemisen eteen hoidon aikana harjoittelemalla puuttuvia taitoja ja opettelemalla tervehtymistä tukevia ahdistuksenhallintakeinoja.

Yksikössä hoidetaan kaikkia asukkaita hoidollisten periaatteiden mukaisesti, jotka pohjautuvat yksikössä käytössä olevaan syömishäiriöiden teoreettiseen malliin. Tämä takaa hoidon johdonmukaisuuden silloin, kun asukkaan omahoitajat eivät ole vuorossa ja hoito toteutuu vuorohoitajan tukemana. Tämän avulla myös koko yksikön tiimin päätökset pysyvät johdonmukaisina.

Hoidon tavoitteet suunnitellaan sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Näin hoidossa säilytetään punainen lanka, joka osaltaan pitää hoidon johdonmukaisena ja tavoitteet selkeinä. Hoitoa arvioidaan jatkuvasti ja hoitosuunnitelmat uusitaan säännöllisin väliajoin. Jatkohoito järjestetään ajoissa yhteistyössä lähettävän tahon ja asukkaan sekä hänen omaistensa kanssa.

Hoidon kokonaisvaltaisuus


Asukkaat otetaan huomioon kokonaisvaltaisesti suuntaamalla hoito laajasti ja monimuotoisesti psyyken, somatiikan sekä sosiaalisten taitojen korjaamiseen ja kehittämiseen. Asukkaat nähdään kokonaisina ihmisinä tarpeineen ja tunteineen. Huomioimme asukkaidemme iänmukaiset tarpeet aina nuoruuden kehityksestä aikuisuuden velvollisuuksiin. Tuemme asukkaitamme ikätasoiseen itsenäisyyteen hoidon edetessä.

Asukkaiden henkilökohtaista tilannetta tarkastellaan moniammatillisuuden suomasta laajasta näkökulmasta, kuitenkin niin, että tiimin jäsenillä on yhteinen päämäärä ja toimintatavat. Kokonaisvaltaisuudessa oleellista on myös se, että hoito ei keskity vain syömishäiriön hoitamiseen. Pystymme hoidon aikana huomioimaan myös asukkaan muita mahdollisia haasteita ja sairauksia. Pyrimme mahdollisimman pitkälti siihen, että asukkaamme saisivat kaikki palvelut Syömishäiriökeskuksesta ja yhteistyökumppaneiltamme Terveystalosta ja Pikkujätistä.

Uudelleen sairastumisen ehkäisy


Tärkeä osa arvojamme on pyrkiä hoitamaan sairastunutta niin kauan, että hän ehtii sisäistää uudet, paranemista edesauttavat ja psyykkistä terveyttä tukevat toimintamallit ja olemisen tavat. Vaikeasta sairaudesta toipuminen vaatii syvällisten muutosten tapahtumisen sekä käyttäytymisen että mielen tasolla. Tämän vuoksi hoitomme sisältää syömishäiriöoireista pois harjoittelemisen lisäksi uusien tunteensäätelykeinojen opettelemisen. Tämä mahdollistaa sen, että elämän eteen tuomista vaikeuksista selviytyäkseen ei tarvitse enää turvautua syömishäiriöoireisiin. Näin uudelleen sairastumisen todennäköisyyttä saadaan pienennettyä voimakkaasti.

Omaisten ja läheisten huomioiminen


Onnistuakseen, hoito vaatii hoitohenkilökunnan ponnistelujen lisäksi sairastuneen läheisten tuen. Voidakseen tukea hoitoa ja sairastuneen paranemista, myös he tarvitsevat apua.

Asukkaiden läheisiä tavataan säännöllisesti, tilanteen vaatimalla tiheydellä. Heille pyritään tarjoamaan runsaasti tilaisuuksia keskustella hoitavien henkilöiden kanssa joko perhetapaamisissa tai puhelimessa. He ovat tervetulleita soittamaan osastolle aina halutessaan. Läheisten toiveita pyritään kuulemaan ja mahdollisuuksien mukaan toteuttamaan. Läheisten tapaamisten tarkoituksena on muodostaa tiivis yhteistyö, jotta heidän toimintansa tärkeällä tavalla tukisi hoitoa. Tarkoituksena on myös saada informaatiota asukkaasta omaisten näkökulmasta sekä tarjota heille informaatiota Syömishäiriökeskuksen hoitomallista. Omaisia varten on myös osastonhoitajiemme ohjaama läheisten ryhmä, jonka keskeisenä ajatuksena on tukea omaisten omaa jaksamista tarjoamalla tilaisuuden jakaa kokemuksia samassa tilanteessa olevien ihmisen kanssa.

Yhteisöllisyydestä voimaa


Osastohoidon yhteisöllisyys tarjoaa monenlaisia paranemista tukevia mahdollisuuksia. Osaston käytänteitä suunnitellaan yhdessä asukkaiden ja hoitajien yhteisissä kokouksissa, joissa kaikilla on mahdollisuus tuoda esille omia näkemyksiään ja toiveitaan. Tämä helpottaa kaikkien sitoutumista yhteisiin päätöksiin. Jokaisella asukkaalla on myös vuorollaan jokin vastuualue, jolla tuemme oman vastuun ottamiseen. Asukkaiden toisilleen tarjoama vertaistuki on äärimmäisen arvokasta, sillä kohtalotoveri ymmärtää syömishäiriön erityispiirteet parhaiten. Jokaisella on myös oma ainutkertainen tilanteensa, johon liittyviä kokemuksia asukkaat voivat jakaa keskenään. Pyrimme yleisestikin kannustamaan asukkaitamme keskustelevuuteen ja yhteisöä koskevien haasteiden yhteiseen ratkaisemiseen.

Asukkaita tukeva, motivoitunut ja osaava henkilökunta


Henkilökuntamme tukee asukasta hänen kulloisenkin paranemisen vaiheensa mukaisesti. Hoitojakson alussa tuki on intensiivistä ja hoitavat henkilöt ovat paljon läsnä. Asukkailla on mahdollisuus pyytää tukea itselleen aina sitä tarvitessaan ja halutessaan. Yksikössämme on moniammatillinen tiimi, joka pystyy arvioimaan asukkaan tilannetta laajasti erilaisista näkökulmista ja tukemaan hänen selviytymistään monilla elämän alueilla.

Syömishäiriökeskuksen toiminnassa keskeistä on myös se, että henkilökunta koostuu lämmöllä, kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla syömishäiriöön sairastuneita kohtaavista ammattilaisista. Hoitomallimme huomioikin myös henkilökunnan jaksamisen ja työhyvinvoinnin. Panostamme hyvään yhteishenkeen, osaamiseen ja omien vahvuuksien hyödyntämiseen. Säännölliset koulutukset ja työnohjaus kehittävät henkilökuntamme osaamista, mutta edistävät myös työssä jaksamista sekä työmotivaatiota. Hyvinvoiva henkilökunta pystyy paremmin edistämään myös asukkaidemme ja heidän läheistensä hyvinvointia.

Yhteiskunnallinen hyvä


Syömishäiriökeskuksen omistaa voittoa tavoittelematon Elämän Nälkään Ry. Tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa mahdollisesta voitosta menee yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseen omaa toimintaamme kehittämällä ja tärkeinä pitämiämme asioita edistämällä. Esimerkkinä tällaisesta mainittakoon urheiluprojektimme Oman Elämänsä Urheilija, jonka puitteissa pyrimme edistämään urheilijoiden uran lopettamiseen liittyvien riskitekijöiden vähenemistä. Riskitekijöinä ovat mm. elämän hallinnan ja syömisen ongelmat.

Mahdollinen voitto edistääkin siten syömishäiriöön sairastuneiden mahdollisuuksia toipua hoidon ammattitaitoisuuden ja laadun kehittymisen myötä ja edistää myös syömishäiriöön sairastuneiden läheistenkin jaksamista ja hyvinvointia. Henkilöstön näkökulmasta voitto edistää työhyvinvointia ja työntekijöiden ammattitaitoa, lisäämällä resursseja työntekijöiden jaksamisen edistämiseen ja lisäkouluttautumiseen. Olemmekin iloisia ja kiitollisia Suomalaisen Työn Liiton meille myöntämästä Yhteiskunnallinen yritys –merkistä. Koemme, että tämän merkin avulla voimme kommunikoida arvojamme ja toiminta-ajatustamme helposti yhteistyökumppaneillemme ja asiakkaillemme. Tuntuu myös hyvältä, että ulkopuolinen taho on arvioinut toimintaamme ja nähnyt sen yhteiskunnallisen arvon. ☺

Yhteiskunnallisen yrityksen ensisijainen tarkoitus ja tavoite on yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen. Yhteiskunnallinen yritys harjoittaa vastuullista liiketoimintaa ja käyttää suurimman osan voitostaan liikeideansa mukaisen yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseen joko kehittämällä omaa toimintaansa tai lahjoittaen voiton toiminta-ajatuksensa mukaisesti. Yhteiskunnallisen yrityksen liiketoiminta on avointa ja läpinäkyvää. (Suomalaisen Työn Liitto 2018.)


Terveisin,

Venla Eronen ja Pia Charpentier


Lähteet:


Suomalaisen Työn liitto 2018: Yhteiskunnallinen yritys –merkin säännöt.

Syömishäiriökeskuksen kuntoutus- ja hoito-ohjelma 2017. Sisäinen julkaisu.





perjantai 2. marraskuuta 2018

Ajatuksia anoreksiasta ja kiltteydestä

Osallistuin taannoin osastonhoitajiemme järjestämään läheisten ryhmään. Olin ryhmässä kuuntelemassa, millaisia aiheita läheiset nostavat esille syömishäiriöistä puhuttaessa. Ryhmän aikana keskustelusta nousi ikään kuin sivujuonteena mieleeni aihe, josta halusin kirjoittaa: Kiltteys – anoreksia kilttien ihmisten sairautena. Tuossa sanonnassa on itselleni muutama korviin kolahtava kohta: Mitä kiltteydellä tarkoitetaan ja miksi kiltteys kolahtaa korviin ikään kuin negatiivisena asiana tässä yhteydessä? Pitäisikö kiltteydestä jotenkin opetella eroon?

Sanakirjassa kiltteydelle annetaan synonyymeiksi sovinnollisuus, ystävällisyys ja hyväsydämisyys. Kiltin synonyymeja ovat puolestaan kohtelias, ystävällinen, huomaavainen, kiva, sympaattinen, hyväntahtoinen, lempeä, herttainen, hyveellinen, hyvä, oikeudenmukainen, kunniakas, rehellinen ja reilu. Näillä on mielestäni varsin positiivinen sävy. Missä kohtaa negatiivinen sävy siis ilmaantuu, kun puhutaan kiltteydestä anoreksian yhteydessä?



Itse olen kauan ajatellut, että osalla anoreksiaan sairastuneista kiltteys on ikään kuin mennyt liian pitkälle. Heistä on tullut ylikilttejä tai liian kilttejä. Anoreksia voi silloin toimia eräänlaisena keinona pyristellä liiallisesta kiltteydestä eroon. Nyt kun aloin asiaa pyöritellä mielessäni, tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Mielestäni ei ole olemassa liiallista kiltteyttä. On vain kyvyttömyyttä jollain muulla alueella.

Ongelma muodostuukin mielestäni siitä, jos samanaikaisesti ihmiseltä puuttuu riittävä itsearvostus, rohkeus tai keinot ilmaista omia tunteitaan ja asettaa omia rajoja tai, jos kiltin toiminnan takana on jatkuvaa syyllisyyttä, häpeää, pelkoa hylätyksi tulemisesta tai muille elämistä heitä miellyttääkseen. Ulospäin tällaisen ihmisen toiminta voi vaikuttaa liialliselta kiltteydeltä, mutta mielestäni kyse on kuitenkin jostain aivan muusta. Anoreksiaan sairastuneella on vain puutteelliset kyvyt suojata ja arvostaa itseään sekä olla kiltti itselleen, jolloin kiltteydestä voi osaltaan tulla taakka. Silloin riski siihen, että muut ihmiset käyttävät hyväkseen hänen kiltteyttään, kasvaa. Tässä onkin varmaan se syy, miksi kiltteys saa helposti negatiivisen sävyn.

Entä onko anoreksiaan sairastunut sitten aina se kiltti ihminen? Vastaisin tähän, että on ja ei. Jokainen on yksilöllinen ihminen, niin myös anoreksiaa sairastavat. Kiltteys on ominaisuus, joka on useimmissa ihmisissä sisäsyntyistä. Kukaan ei tietenkään ole jatkuvasti kiltti – olemmehan ihmisiä – mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että kiltteydessä on kyse enemmän ihmisyyteen ja evoluution näkökulmasta lajin säilymiseen liittyvästä piirteestä, kuin johonkin sairauteen liittyvästä negatiivisesta asiasta.

Itse siis ainakin haluaisin unohtaa ajatuksen ”liiallinen kiltteys sairastuttaa”. Tämä ajatus tulee usein vastaan, kun kiltteydestä jossain kirjoitetaan. Anoreksian syntyyn vaikuttavat usein monet asiat, mutta kiltteys yksinään ei ainakaan ole sairauden taustalla. Koen myös, että anoreksiasta toipuminen ei vaadi kiltteydestä luopumista. Kiltti saa olla vielä toivuttuaankin.

Jotta kiltteys voi saada sen arvoisen aseman – mikä sille mielestäni kuuluu – hoidon aikana tulisi käsitellä muiden asioiden ohella itsearvostusta, tunteiden ilmaisua, omien rajojen asettamista, syyllisyyttä, häpeää, hylkäämisen pelkoa ja oikeutta elää omaa ja omanlaista elämää. Itsearvostukseen liittyy se, että itseään saa kuunnella. Toipuessaan anoreksiaa sairastava huomaa, että omillakin tarpeilla, tunteilla ja ajatuksilla on arvoa.

Opetellessaan kuuntelemaan itseään, toipuvan kiltteys saattaa ajoittain rakoilla. Sitä ei tarvitse säikähtää. Se on normaalia ja auttaa joskus ylilyöntienkin kautta lopulta asettamaan omat rajat ja kertomaan tarpeistaan.  Sitä kautta toipuva ei tule elämässä niin helposti hyväksi käytetyksi, esimerkiksi ihmissuhteissa tai työelämässä. Lopulta hän voi säilyttää kiltteyteen liittyvät myönteiset ominaispiirteensä ja saavuttaa niiden avulla elämässä paljon hyvää niin itselle kuin muillekin. Samalla hän oppii olemaan itselleen armollinen, jos ja kun kiltteys rakoilee – Toisin sanoen hän oppii olemaan viimeinkin kiltti myös itselleen.

Mitä mieltä sinä olet? Voiko anoreksiaan tai johonkin muuhun syömishäiriöön sairastunut olla liian kiltti?

Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen

Ps. Kiitos teille läheisten ryhmään osallistuneet vanhemmat! Sain monia ajattelemisen arvoisia aiheita☺

perjantai 19. lokakuuta 2018

Metakognitiiviset menetelmät pakko-oireiden ja syömishäiriöiden hoidossa

Kuntoutus- ja hoitoyksikkömme henkilökunta kävi vierailemassa ja kouluttautumassa Milanossa. Koulutuksen piti sympaattinen italialainen psykiatri, psykoterapeutti Giovanni Maria Ruggiero. Koulutuksen teemana oli metakognitiiviset menetelmät pakko-oireiden ja syömishäiriöiden hoidossa. Päivän aikana tutustuimme metakognitiivisen psykoterapian lähestymistapaan ja harjoittelimme itsekin muutamien menetelmien hyödyntämistä.

Metakognitiivinen psykoterapia on todettu toimivaksi pakko-oireisessa häiriössä. Giovannin ja hänen tiiminsä hypoteesi oli, että se voisi toimia hyvin myös syömishäiriöiden hoidossa, sillä monissa syömishäiriöissä pakko-oireet ovat tavallisia ja murehtimisen sekä kontrolloinnin tarpeen laajuus samankaltainen kuin pakko-oireisessa häiriössä. Milanoon ollaankin avaamassa tammikuussa maailman ensimmäinen syömishäiriöyksikkö, jossa hoitomallissa on huomioitu myös metakognitiivisen psykoterapian menetelmät. Ennen kuin kuvaan miten metakognitiivisia menetelmiä voidaan hyödyntää syömishäiriöiden hoidossa, lähestyn aihetta metakognitiivisen psykoterapian hyödyntämisestä pakko-oireisen häiriön hoidossa.

Metakognitiivisessa psykoterapiassa tutkiskellaan uskomuksia uskomuksista ja ajatuksia ajatuksista. Otan esimerkiksi pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän ajatuksen ”ulko-ovi jäi auki, enkä voi hallita tarvettani tarkistaa ovea uudelleen ja uudelleen”. Metakognitiivisessa psykoterapiassa ei lähdetä tarkastelemaan ollenkaan, miksi asiakas ajattelee oven jääneen auki ja, kuinka todennäköistä on, että ovi jäi auki ja etsitä epätodennäköisyydestä helpotusta oloon. Epätodennäköisyys asiassa ei helpota, sillä yhdenkin prosentin todennäköisyys, että ovi jäi auki, saa pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän ahdistumaan. Sen sijaan terapiassa paneudutaan ajatukseen, että kuinka hyödyllistä murehtiminen on ja voisiko tarkistamispakkoa sittenkin hallita. Ajatusta oven auki jäämisestä ei yritetä ollenkaan kumota, vaan terapiassa keskitytään siihen, että ajatusketju ei lähde etenemään siihen murehtimisen pisteeseen, että oven tilanne on pakko käydä tarkistamassa. Terapiassa keskitytäänkin muuttamaan sitä ajatusta omasta ajatuksesta, että itse ei voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja siten lopettaa pakolta tuntuvaa toimintaansa.

Oven tarkistamispakossa haitallinen ajatusketju voisi olla esimerkiksi seuraava: ”Ovi saattoi jäädä auki. Jos se jäi auki, joku voi murtautua kotiini ja varastaa sieltä kaiken minulle tärkeän. Elämäni menee pilalle, jos menetän kaiken minulle tärkeä. Joudun vararikkoon… Minun on pakko käydä tarkistamassa ovi.”. Ensimmäistä ajatusta ”ovi saattoi jäädä auki” kutsutaan metakognitiivisessa psykoterapiassa trigger-ajatukseksi, sillä se on asia, joka on mahdollinen joskus – niin voi todella olla, että ovi jäi auki. Kyseistä mahdollisuutta ei voi täysin kumota tarkistamatta. Ajatuksesta seuraava ajatusketju ja siitä seuraava toiminta on sen sijaan mahdollista katkaista, vaikka ajatusketjun esille nostamien pelkojen toteutuminen onkin pienellä todennäköisyydellä mahdollinen. Oleellista ei siis ole onko pelon aihe mahdollinen, vaan se, että mieli alkaa rakentaa ahdistusta lisäävää ajatuskudelmaa tämän ensimmäisen ajatuksen ympärille.

Metakognitiivisessa lähestymistavassa asiakasta autetaan tunnistamaan ajatusketjunsa trigger-ajatus ja hyväksymään se, että elämässä on hallitsemattomia tapahtumia. Samalla hänelle opetetaan, että omiin ajatusketjuihin sekä niistä seuraaviin toimintoihin ja omaan olotilaan voi oppia vaikuttamaan. Kun asiakkaan on vaikea uskoa, että omaan ajatteluun voisi vaikuttaa, autetaan häntä saamaan ideasta kiinni pyytämällä häntä visualisoimaan mieleensä jokin neutraali asia. Giovanni käytti esimerkkinä tiikeriä kahdella tavalla.



Ensin asiakasta pyydetään visualisoimaan mieleensä tiikeri. Häntä pyydetään tutkimaan millaisessa asennossa tiikeri on, liikkuuko se jne. Sen jälkeen terapeutti tutkii yhdessä asiakkaan kanssa tämän kokemusta tiikerin visualisoinnista kysymällä esimerkiksi ”Tunnistitko että tiikeri on asia, joka on oikeasti olemassa? Aloitko lisätä tähän mielikuvaan ajatuksia siitä, kuinka tiikeri on uhanalainen laji, kuinka sitä pitää suojella ja, että sinun toimesi uhkaavat tiikerin olemassa oloa?”. Giovannin esimerkissä oletuksena oli, että asiakas vastaa, että tunnisti tiikerin, mutta ei alkanut ajatella sen uhanalaisuutta ja omaa siihen vaikuttavaa toimintaansa. Terapeutti sitten hyödyntää tätä vastausta ja auttaa asiakasta huomaamaan, että hän pystyi ajattelemaan oikeaa olemassa olevaa asiaa lisäämättä siihen muita merkityksiä. Hän ajatteli vain tiikeriä ilman lisättyjä, ahdistusta voimistavia ajatuskudelmia.

Tämän jälkeen terapeutti kysyy, huomasiko asiakas jossain vaiheessa päättäneensä tiikerin olevan esimerkiksi tietyssä asennossa, katsovan tiettyyn suuntaan tai tekevän jotain. Jos asiakas tunnistaa tuon hetken, terapeutti hyödyntää tätä auttaakseen asiakasta huomaamaan, että omiin ajatuksiin voi vaikuttaa ja, että ne ovat pitkälti itse päätettyjä. Tämän jälkeen terapeutti pyytää asiakasta palaamaan takaisin ulko-ovi -huoleensa ja miettimään tätä tässä uudessa valossa. Voisiko asiakas nähdä, että tämä olisi itsessään suhteellisen neutraali ajatus, jota hänen mielensä alkaa täydentää huoliajatuksilla erilaisista kamalista seurauksista, joita oven auki jäämisestä voisi seurata?

Seuraavaksi terapeutti auttaa asiakasta havaitsemaan, että hän pystyy oppia vaikuttamaan ajatuksiinsa ja sitä kautta oloonsa. Tämä tapahtuu opettelemalla säätelemään huomion suuntaamista. Käytetään edelleen ulko-ovi –esimerkkiä. Kun asiakas alkaa ajatella, että ulko-ovi saattoi jäädä auki, terapeutti pyytää häntä kiinnittämään huomionsa esimerkiksi ympäristöön. ”Millaisia ääniä kuulet,  mitä värejä näet, mitä tuoksuja tunnet?” Asiakas luettelee huomioitaan mahdollisimman tarkasti ja laveasti. Tämän jälkeen terapeutti kysyy, kykenikö asiakas samalla ajattelemaan, että varkaat käyvät varastamassa hänen kodistaan kaiken tärkeän ja, että asiakkaan elämä menee pilalle. Kun asiakas tunnistaa, että ei voinut – sillä mielen täytti ympäristön havainnointi – hän oppii, että siirtämällä huomiotaan tietoisesti pois huoliajatuksistaan, hän voi vaikuttaa ajatuksiinsa ja oloonsa. Kun ajatusketjun saa katkaistua, ei se tunnu niin ahdistavalta enää. Ajatus ”ovi saattoi jäädä auki” ei yksinään ole ahdistava samoin kuin ajatus ”Ovi saattoi jäädä auki. Jos se jäi auki, joku voi murtautua kotiini ja varastaa sieltä kaiken minulle tärkeän. Elämäni menee pilalle, jos menetän kaiken minulle tärkeä. Joudun vararikkoon… Minun on pakko käydä tarkistamassa ovi.”.

Tärkeää kuitenkin on, että ajatusketjun katkaisemisen keinoa hyödynnetään vain ketjun katkaisemiseen, ei trigger-ajatuksen estämiseen ja torjumiseen pois mielestä. Trigger-ajatuksen estäminen tarkoittaa ajatuksesta pakenemista, mikä estää sen käsittelemistä sellaisella tavalla, että ajatuksen voima saadaan heikennettyä. Ajatuksen torjuminen näin voi osaltaan lisätä pakko-oireita, joiden tarkoituksena on myös lievittää ahdistusta – mutta haitallisella tavalla. Kun asiakas saa katkaistua ajatusketjunsa riittävän usein, alkaa alkuperäinen trigger-ajatus menettää voimansa ja häipyä taka-alalle, kunnes se ei lopulta enää pysyvästi kummittele mielessä ja johda ahdistukseen.

Miten metakognitiivinen lähestymistapa voisi sitten toimia syömishäiriöiden yhteydessä? Kuten aiemmin totesin, monilla syömishäiriöön sairastuneella on myös pakko-oireisuutta ja aina nuo pakko-oireet eivät liity välttämättä millään tavalla syömiseen. Olen tavannut useita potilaita, joilla on esimerkiksi käsien pesemisen pakkoa. Joskus pakon tarkoituksena on estää painon nousu, joskus se taas toimii pyrkimyksenä estää esimerkiksi sairastuminen flunssaan. Jälkimmäisessä pyrkimyksessä metakognitiivisen menetelmän hyödyntäminen kuulostaa järkevältä. Trigger-ajatus voisi siis olla ”käteni saattavat olla likaiset” ja siitä seuraa ajatusketju sairastumisen pelkoon, johonkin siitä seuraavaan epämiellyttävään tai ahdistavaan asiaan ja lopulta pakkoon pestä kädet. Jos käsien pesemisen pakko lähteekin liikkeelle painon nousun pelosta, ei trigger-ajatus todennäköisesti olekaan ”käteni saattavat olla likaiset”. Syömishäiriön pakko-oireiden yhteydessä onkin tehtävä työtä, jotta todellinen trigger-ajatus saadaan tunnistettua ja ketjun katkaisua harjoiteltua oikeaan kohtaan.

Entä voisivatko metakognitiiviset menetelmät toimia esimerkiksi tilanteessa, jossa anoreksiaan sairastunut toteaa, että ruuassa on paljon rasvaa? Perinteisesti hoitava henkilö saattaisi tässä kohdassa tarjota psykoedukaatiota rasvan tärkeydestä, rauhoitella potilasta ja tukea syömään ateria loppuun. Voisiko tällaisessa tilanteessa hyödyntää haitallisen ajatusketjun tunnistamista jo ennen ruokailua sekä harjoitella sen katkaisemista rauhallisessa ruokailuun liittymättömässä tilanteessa ja sitten hyödyntää menetelmää konkreettisesti ruokailuhetkessä? Voisiko toimintatapa auttaa hyväksymään sen, että ruuassa on rasvaa ja estää siitä käynnistyvän ahdistavan ajatusketjun kulun kuten ”Ruuassa on rasvaa. Jos syön sen, painoni nousee, minusta tulee lihava. Kukaan ei halua olla ystäväni. Olen yksin koko loppuelämäni. Minä en siis saa syödä tätä.”? Lopulta ajatus ”ruuassa on rasvaa” ei enää ahdistaisi eikä sitä enää jossain vaiheessa huomioisi juuri ollenkaan. Kokemusta ainakaan minulla ei ole tämän tyyppisestä työskentelystä, mutta se voisi tarjota kokeilemisen arvoisen vaihtoehdon tilanteisiin, jossa perinteinen tarjottu tuki ei auta.

Milanon koulutuksessa puhuimme, että syömishäiriöiden hoidossa metakognitiivisia menetelmiä voi olla tarpeellista yhdistää kognitiivis-behavioraalisiin menetelmiin. Kognitiivisis-behavioraalisia menetelmiä hyödyntämällä ajatusketjuja pyritään muuttamaan. Esimerkiksi painon nousun pelkoa hillitään siten, että ajatusketjua muokataan siihen suuntaan, että painon noususta ei aiheudu mitään vaaraa. Konkreettisissa tilanteissa voisi taas pyrkiä haitallisten ajatusketjujen katkaisemiseen metakognitiivisten menetelmien avulla.

Syömishäiriökeskus jää mielenkiinnolla odottamaan Milanoon perustettavan syömishäiriöyksikön tuloksia ja Giovannin tutkimusryhmän menetelmäkehittelyitä metakognitiivisen psykoterapian käytöstä syömishäiriöiden hoidossa. Sillä välin voimme kokeilla omalla tahollamme osaamisemme rajoissa metakognitiivisia menetelmiä erityisesti anoreksian ja bulimian hoidossa.

Millaisia mahdollisuuksia sinä näet tällaisessa lähestymistavassa?

Innostunein terveisin,

Venla Eronen

Kirjallisuutta:

Sapuppo W, Ruggiero GM, Caselli G, Sassaroli S 2018. The Body of Cocnitive and Metacognitive Variables in Eating Disorders: Need of Control, Negative Beliefs about Worry Uncontrollability and Danger, Perfectionism, Self-esteem and Worry. Isr J Psychiatry vol 55, No 1 2018.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Aivoleikkaus laihuushäiriön hoidossa


Olin Pohjoismaiden Syömishäiriöyhdistyksen järjestämässä kongressissa Reykjavikissa syyskuussa ja kuulin itselleni täysin uudesta lähestymistavasta laihuushäiriön hoitoon – nimittäin aivoleikkauksesta.

Andres Lozano, joka toimii Kanadassa Neurokirurgian professorina ja joka vaikutti kaikin puolin viisaalta mieheltä, kertoi aivokirurgian mahdollisuuksista laihuushäiriön hoidossa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että tällaisen aiheen esitteleminen psykiatrian alan yleisölle saattaa saada jokseenkin nihkeän vastaanoton ja lähestyikin aihetta sopivasti lämmitellen.

Lozano avasi luentonsa kertomalla, että aivojen eri toiminnot sijaitsevat hyvin tarkkarajaisissa kohdissa aivoja. Kun näihin kohtiin tulee toimintaongelmia, aiheutuu niistä neurologisia ja psykiatrisia häiriöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi Alzheimerin tauti, epilepsia, kivut, hallusinaatiot ja vapina. Psykiatriselta puolelta esimerkkejä ovat mm. pakko-oireinen häiriö, vakava masennus, laihuushäiriö ja lihavuus.

Hyödylliseksi hoidoksi näihin sairauksiin on osoittautunut aivojen syvästimulaatio (deep brain stimulation). Sitä voidaan toteuttaa kallon pinnalta, jolloin magneettistimulaatio lähetetään ongelmakohtaan aivojen syvissä osissa. Tämä ei vaadi leikkausta ja on sikäli miellyttävämpi vaihtoehto. Sen hankaluutena on se, että sitä varten pitää käydä joka päivä sairaalassa saamassa hoitoa. Tämä aiheuttaa useimmille ongelmia arkielämän menojen ja työaikojen vuoksi, mutta ehkä tarjoamansa suuren avun ja helpotuksen vuoksi voi olla vaivan arvoinen.

Toinen vaihtoehto on asentaa elektrodi syvälle aivoihin suoraan ongelmakohtaan. Tämä vaatii leikkauksen, joka toteutetaan potilaan ollessa hereillä. Kalloon porataan aukko, josta asennus suoritetaan. Samalla asennetaan solisluun alapuolelle patteri, joka tuottaa elektrodiin sähkön. Lisäksi pakettiin kuuluu vielä kaukosäädin, jonka avulla laitteen voi sulkea ja käynnistää.

Lozano näytti meille videon, jossa oli vakavaoireista Parkinssonin tautia yli 20 vuotta sairastanut nainen. Hänellä oli ollut syvälle aivoihin asennettu stimulaattori käytössään jo 20 vuoden ajan. Filmillä näytettiin, millaiset vapinaoireet hänellä oli laitteen ollessa sammutettuna ja sitten laitteen ollessa päällä. Laitteen ollessa kiinni hänen kätensä heiluivat täysin holtittomasti suurin edestakaisin liikkein eikä hän pystynyt ohjaamaan kättään lääkärin pyytämään kohteeseen. Kun laite käynnistettiin, vapina loppui lähes heti ja naiselta pääsi helpottunut huokaus. Tämän jälkeen hän pystyi toimimaan täysin normaalisti, kuin hänellä ei olisi sairautta lainkaan. Täytyy myöntää, että tällaiseen psykologiin, jolle asia on täysin uusi, tämä teki suuren vaikutuksen.

Seuraavaksi näimme videon vakavaa ja pitkäaikaista laihuushäiriötä sairastavasta naisesta. Hänen leikkauksensa oli juuri filmaamisen aikaan käynnissä. Hänen kallonsa oli avattu ja aivoihin oli juuri asetettu elektrodit. Niitä asennetaan Lozanon mukaan noin 5 kappaletta hieman eri kohtiin kohdealueella. Sitten niitä käynnistellään vuorotellen ja potilaan antaman palautteen perusteella valitaan elektrodi, joka antaa parhaan vasteen.

Oikean kohdan löydyttyä potilas videolla raportoi, että stimulaatiota annettaessa hänelle tuli kirkkaampi ja kevyempi olo ja ahdistus helpottui. Tämä tulos siis muutamassa sekunnissa. Olin yhä vaikuttunut – vaikka huomasinkin, että ajatus esineen laittamisesta aivoihin ei edelleenkään tuntunut minusta erityisen miellyttävältä. Kuitenkin pitkään jatkuvasta sinnikkäästä ahdistuksesta kärsivälle henkilölle, joka on vuosikymmenien aikana kokeillut kaikki mahdolliset hoidot, tämä olisi varmasti mahtava helpotus. Reikä päässä voi tuntua pikkuasialta, jos ilman sitä on jatkuvana riesana sietämätön ahdistus itsetuhoisine ajatuksineen.

En osaa sanoa miten monelle tätä suosittelisin, mutta oli mielenkiintoista tietää tällaisten keinojen olemassaolosta. En myöskään tiedä onko tällaista hoitoa Suomessa saatavilla näihin sairauksiin. Ajattelin kuitenkin, että tämä tieto on hyvä jakaa suomalaisenkin syömishäiriöyhteisön kanssa.

Jos haluat käydä katsomassa Lozanon luentokalvot, ne löytyvät täältä.

Mitä ajatuksia tällainen hoito sinussa herättää?

Syksyisin terveisin,
Pia Charpentier

perjantai 21. syyskuuta 2018

Usein kysyttyä – Syömishäiriötä sairastavan ruokailujen tukeminen




Syömishäiriökeskukselta kysytään usein, kuinka vanhemmat voisivat tukea syömishäiriöön sairastunutta lastaan ruokailuissa. En ole itse koskaan ollut tukemassa läheistä ruokailuissa, vaan kaikki kokemukseni pohjaa työhöni Syömishäiriökeskuksessa. Uskon kuitenkin, että monet keinoistamme on suoraan siirrettävissä myös kotiin. Kuvaan tässä kirjoituksessa niitä keinoja, joita voidaan hyödyntää silloin, kun syömishäiriöön sairastunut tarvitsee aina jonkun vierelleen ruokailuissa. Kirjoitus on melko pitkä, mutta ajattelin tämän tärkeän aiheen ansaitsevan reilusti palstatilaa, sillä se on melko vieras monille.

1.     Yhteinen ja sosiaalinen ruokailutilanne


Tärkein kulmakivi ruokailuissa tukemiselle on mielestäni tämä: Ruokailutilanteen tulisi olla yhteinen. Syömishäiriöön sairastuneen on usein erittäin vaikea luottaa siihen, että syöminen on turvallista, jos kukaan ei syö hänen kanssaan yhtä aikaa samaa ruokaa ja riittäviä annoksia. Ennen muiden keinojen hyödyntämistä olisikin tärkeää, että perheessä sitoudutaan syömään sairastuneen kanssa yhtä aikaa. Jos tämä ei toteudu, ovat muut keinot arvioni mukaan ainakin syömishäiriön vaikeissa vaiheissa riittämättömiä. Vähintään yhden ihmisen tulisi syödä aina sairastuneen kanssa. Tämä on kuitenkin kohta, mikä kokemukseni mukaan voi tuntua perheistä haastavalta ja pelottavaltakin. Se vaatii usein aikatauluttamista ja joskus omienkin ruokatottumusten muuttamista. Laihdutusvalmisteiden syöminen syömishäiriöön sairastuneen vieressä aiheuttaa tavallisesti sairastuneelle turvallisuuden tunteen rikkoutumisen ja voi hidastaa hänen paranemistaan.

Osalle syömishäiriöön sairastuvista rennon ilmapiirin luominen ruokailutilanteeseen
 voi myös auttaa. Jutellaan esimerkiksi yhdessä samalla niitä näitä ruokailuun liittymättömiä mukavia asioita. Rentouttava musiikki voi soida taustalla. Joskus voi samalla katsoa televisiota, jos sairastunut tarvitsee keinoja siirtää huomionsa ruokailuista pois. On kuitenkin hyvä, että tätä keinoa ei käytetä liikaa. Jossain vaiheessa toipuminen vaatii nimittäin sitä, että syöminen onnistuu myös tietoisemmin ilman huomion muualle siirtämistä. Alun haasteiden kanssa, TV voi kuitenkin tarjota hyvän keinon rentoutua riittävästi, jotta syöminen onnistuu.

2.     Syömishäiriön äänen vaimentaminen: Ulkoistaminen ja vastuun pois ottaminen


Rento ja sosiaalinen ilmapiiri voi joskus jo ratkaista useita syömiseen liittyviä haasteita. Usein se ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä syömishäiriön ääni on niin voimakas. Ruokailuissa tukevan henkilön olisikin hyvä silloin pystyä vaimentamaan tuota ääntä. Äänen vaimentamiseksi voi esimerkiksi vapauttaa sairastunut ruokailuihin liittyvien valintojen tekemisestä eli ottaa häneltä pois vastuun taakka. Toinen vaihtoehto on käyttää ns. ulkoistamistekniikkaa. Kuvaan näitä keinoja alla tarkemmin.

Ulkoistamistekniikka tarkoittaa, että sairastunutta autetaan ymmärtämään, että hän ja syömishäiriö eivät ole sama asia. Sairautta voi ajatella vaikkapa loisena, joka aiheuttaa sairastuneessa monenlaisia hankalia tunteita ja saa käyttäytymään vahingollisella tavalla. Tämä ei tee ihmisestä syyllistä tai pahaa, hänellä vain tällä hetkellä on sairaus, joka aiheuttaa näitä asioita. Ulkoistamiseen liittyy myös syömishäiriön aiheuttamien minuuteen liittyvien haitallisten uskomusten lempeää, mutta jämäkkää korjaamista. Negatiivisten uskomusten tullessa esille, voidaan muistuttaa, että syömishäiriö aiheuttaa synkkiä tunnelmia, mutta että ne ovat vain ajatuksia eikä niitä kannata uskoa.

Monet kokevat ulkoistamisen helpottavana, mutta toiset eivät koe sitä omakseen. Ulkoistamistekniikkaa käytettäessä onkin kuunneltava tarkasti, miten sairastunut ottaa ulkoistamisen vastaan. Jos se saa ahdistumaan voimakkaasti, sitä ei kannata hyödyntää ruokailutilanteessa. Ulkoistaminen kannattaa silloin jättää ammattilaisen toteutettavaksi, sillä ulkoistaminen on yleensä ahdistuksesta huolimatta usein tarpeellista, jotta toipuva pystyy luopumaan syömishäiriön muokkaamasta identiteetistä ja rakentamaan uuden terveen identiteetin.

Vastuun pois ottaminen puolestaan on sitä, että sairastunut saa keinon sanoa syömishäiriölle, että ei voinut itse vaikuttaa tilanteeseen, vaan joku toinen päätti hänen syömisestään. Tällöin pään sisällä kaikuvat syömishäiriön syytökset eivät pääse estämään syömistä. Vastuun pois ottaminen sairastuneelta on myös sitä, että sairastuneen ei anneta syömishäiriön vaikeissa vaiheissa tehdä valintoja ruuan tai ruuan määrän suhteen. Tällöin sairastunut vapautuu ikuisista neuvotteluista sairautensa kanssa siitä, ottaako vai eikö ja kuinka pääsisi vähentämään ruokamäärää. Vanhemmat valitsevat ruuat kuuntelematta syömishäiriön toiveita esim. vähäkalorisuudesta, rasvattomuudesta tai niin sanotuista turvaruuista. Vanhemmat myös annostelevat ruuan sairastuneelle noudattaen tarkasti ravitsemusterapeutin kanssa laadittua ateriasuunnitelmaa, ei yli eikä ali. Vaikka tämä voi välillä tuntua vaikealta, on se lopulta sairastuneelle helpompaa ja selkeämpää, kun jatkuva pään sisäinen dialogi jää pois.

Ulkoistamisessa ja vastuun pois ottamisessa voi esimerkiksi hyödyntää seuraavien kaltaisia lauseita:

”Syömishäiriö saa sinut ajattelemaan, että olet paha/et saa syödä/et ole ansainnut ruokaa, mutta se ei ole totta. Syömishäiriö valehtelee sinulle. Se on keino, jolla syömishäiriö yrittää kiusata ja hallita sinua.”

”Nyt kuulostaa siltä, että syömishäiriö puhuu. Me emme voin kuunnella syömishäiriötä, koska se tahtoo sinulle pahaa.”

”Voit kertoa syömishäiriölle, että sinulla ei ollut vaihtoehtoja, sillä minä päätin syömisestäsi. Minä kannan tästä vastuun.”

”Jos syömishäiriö saisi päättää, se ei söisi mitään. Siksi minä päätän tästä asiasta.”

”Kuulostaa nyt siltä, että syömishäiriö yrittää tehdä kompromisseja, jotka oikeasti tähtäävät siihen, että söisit vähemmän. Me emme voi tehdä kompromisseja syömishäiriön kanssa, koska se ei ole sinulle hyväksi. Siksi sinun on syötävä kaikki. Se on sinun parhaaksesi ja täysin turvallista.”

Sopivien lauseiden löytämiseksi, on ruokailuissa tukevan henkilön kuunneltava mitä syömishäiriö puhuu. Syömishäiriön äänen vaimentaminen ulkoistamisen ja vastuun oton keinoin toimii silloin, kun lauseet toimivat vastineena juuri siihen puheeseen, mitä syömishäiriö tuottaa erityisesti ruokailutilanteessa. Syömishäiriön puheen ymmärtämiseksi, voi sairastunutta pyytää kuvailemaan syömishäiriön ääntä ja syömishäiriön hahmoakin, jos sairastunut sellaisen tunnistaa. Näin ruokailussa tukeva henkilö saa paremman käsityksen, millaista ääntä yrittää vaimentaa. Ääntä vastustavia lauseita voi suunnitella yhdessä sairastuneen kanssa, jotta niistä muodostuu mahdollisimman tehokkaita. Samalla se voi auttaa sairastunutta itseään erottamaan syömishäiriö omasta minuudesta.

3.     Psykoedukaatio


Psykoedukaatio ruokailujen tukena on sitä, että sairastuneelle kerrotaan, miksi hän tarvitsee ruokaa ja juuri sellaista ruokaa, mitä on tarjolla. Samalla se on kehon fysiologisten reaktioiden ja tunteiden kuvaamista. Psykoedukaatiokin on hyvä kohdistaa vastineeksi syömishäiriön puheeseen. Tässä esimerkkejä psykoedukaatiosta:

”Kaikkien ihmisten täytyy syödä. Kukaan ei pysy hengissä ilman ravintoa. Kenenkään keho ei ole tässä poikkeus. Ei siis sinunkaan.”

”Aivot, silmät, lihakset ja nivelet tarvitsevat rasvaa toimiakseen kunnolla.”

”Syömishäiriö on saanut sisäelimesi kutistumaan. Ravinto korjaa sisäelimiäsi.”

”Syömishäiriö on sotkenut nälän ja kylläisyyden kokemuksiasi. Niihin ei voi tässä kohdassa luottaa.”

”Ruokailuvälien on hyvä olla säännölliset, sillä kova nälkä on viesti siitä, että syöt liian myöhään. Säännöllinen syöminen ehkäisee myös ahmimiskohtauksia.”

”Aliravitsemus johtaa siihen, että ajatuksesi jumiutuvat. Ravitsemustilan korjaantuminen vähentää noita jumeja ja olosi helpottuu.”

”Herkut kuuluvat terveelliseen ruokavalioon. Ne tuovat tervettä joustavuutta syömiseesi. Herkuttelu ei ole sama asia kuin ahmiminen.”

”Syömishäiriön vuoksi sinulla on vitamiinien ja kivennäisaineiden puutoksia ja koet olosi väsyneeksi sen vuoksi. Monipuolinen syöminen korjaa noita puutoksia ja saa kehosi toimimaan paremmin. Vitamiinit ja kivennäisaineet suojaavat kehoasi ja vaikuttavat myös aineenvaihdunnan säätelyyn.”

”Huomaan, että sinua pelottaa hiilihydraattien syöminen. Hiilihydraatit ovat kuitenkin tärkeitä jaksamisesi kannalta. Ne eivät ole sinulle vaarallisia.”

”Tarvitset enemmän nesteitä, jotta vatsasi voi toimia kunnolla.”

”Kevyttuotteet eivät ole sinulle hyväksi, koska sinun pitäisi syödä niitä enemmän, jotta ravitsemustilasi voisi korjaantua. Huomaan, että tämäkin määrä ruokaa tuntuu sinusta vaikealta, joten ruuan määrän lisääminen ei varmasti helpottaisi oloasi tässä kohtaa.”

4.     Ruokailujen valvominen


Jotta anoreksiaa sairastava pystyy syömään sellaisen määrän ruokaa, että hänen toipumisensa pääsee etenemään, hän tarvitsee toisen ihmisen huolehtimaan siitä, että anoreksia ei pääse määrittämään syötyä ruokamäärää. Itsekseen syödessään sairastuneen tulee aina syötyä vähemmän kuin toisen tukiessa hänen ruokailuaan. Ruokailujen valvonta saa olla tarkkaa alussa, mutta sitä kevennetään asteittain syömisen alkaessa sujua paremmin. Ruokailujen valvominen vaatii valppautta. Valvomisen kulmakivi on se, että kaikki ruoka syödään. Kompromisseja ei tulisi tehdä. Kommentti ”Kunhan syöt edes tuon” on kuin lupaus, että ruokaa saa jättää ja merkki siitä, että ateriasuunnitelmassa on jouston varaa. Lopulta sairastuneelle on turvallisempaa, että hän tietää, mitä häneltä odotetaan. Kompromissit lisäävätkin vain epävarmuutta ja tarjoavat mahdollisuuden sairauden ylläpidolle. Tämä on erittäin tärkeä ymmärtää!

Erityisesti anoreksiassa on jatkuva pyrkimys vähentää syödyn ruuan määrää. Siksi ruokailua tukevan henkilön tulee valvoa, että ruoka todella menee suuhun. Syömishäiriö voi saada sairastuneen piilottamaan ruokaa valvovan silmän välttäessä milloin hihaan, milloin lattialle tai vaikkapa servettiin. Vaikka ravitsemustilan korjaantumisen kannalta kyse olisi lähes merkityksettömästä vähennyksestä, on sillä psyykelle suuri merkitys. Pienikin vähentämisessä onnistuminen ylläpitää syömishäiriötä. Samasta syystä ruokailuja valvoessa tulee seurata, että lautaselle ei jää ruokaa esimerkiksi siten, että kastike on leviteltynä lautaselle tai juomalasiin jää pieni tilkka vaikkapa maitoa. Margariinitkin siirtyvät helposti sormiin tai vaikkapa vaatteisiin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Lattialle tiputetut ruuanpalat pitääkin korvataan samalla määrällä samaa ruokaa, hihoihin pyyhkiytynyt margariinin määrä lisätään leivälle takaisin. Samoin esimerkiksi seinälle heitettyä hedelmäkiisseliä ei saa päästä vaihtamaan vaikkapa omenaan, vaan sairastuneelle annetaan uusi, samankokoinen annos samaa kiisseliä.

Syömisen valvomista on myös se, että sairastunut ei itse pääse annostelemaan annoksiaan. Sairastuneen pyynnöistä huolimatta ruokia ei myöskään tule lähteä vaihtamaan helpompiin eikä ruuan oikeaa määrää lähdetä kevyin perustein tarkistamaan eli mittaamaan lautaselle annosteltua ruokaa uudelleen. Syömishäiriön oireena on usein se, että annos näyttää mielessä isommalta kuin se on. Lautaselle jo annosteltujen annosten uudelleen mittaaminen voi ylläpitää sitä ajatusta, että ruuan annostelleeseen henkilöön ei voi luottaa. Luottamuksen rakentaminen taas on erityisen tärkeää syömishäiriötä sairastavan tukemisessa. Mikäli itse kuitenkin olet todella sitä mieltä, että annos ei ole ateriasuunnitelman mukainen (lautasella on esim. arviosi mukaan 3 dl ruokaa ateriasuunnitemassa mainitun 2 dl:n sijaan), niin silloin voit mitata sen uudelleen ja varmistaa, että annos on todella annosteltu ateriasuunnitelman mukaisesti. Muista kuitenkin, ettet jätä syömishäiriöön sairastunutta yksin siksi ajaksi, mutta älä päästä häntä tarkkailemaan annosteluakaan, sillä siinä on kyse kontrollista, josta tulisi pyrkiä eroon.

5.     Syömistapojen ohjaaminen


Syömishäiriö vaikuttaa usein myös syömistapoihin. Ruokailu voi täyttyä rituaaleista ja rutiineista, joita useimpia ohjaa jonkinlainen syömishäiriön aiheuttama uskomus, joilla on myös taipumus pitää syömishäiriötä yllä. Siksi jossain vaiheessa ruokailujen tukemisessa tarvitaan myös syömistapojen ohjaamista. Syömistapojen ohjaamiseen on hyvä siirtyä viimeistään siinä vaiheessa, kun jokaisen aterian syöminen loppuun ei ole enää yhtä taistelua, mutta oireita voi alkaa sanoittaa toki jo aiemminkin.

Yksi yleinen oire on se, että syömishäiriöön sairastunut pilkkoo kaiken ruuan erittäin pieniksi paloiksi. Tapa hidastaa syömistä kohtuuttomasti, mutta sillä on myös psykologisesti syömiskokemusta vääristävä vaikutus. Kun sairastunut joutuu laittamaan haarukan tai lusikan useammin suuhunsa, saa hän virheellisen kokemuksen, että hän olisi syönyt paljon tai, että hän siten pystyy jotenkin kontrolloimaan syödyn ruuan vaikutuksia. Siksi ruokailuissa onkin hyvä tukea lempeän jämäkästi ottamaan isompia haarukallisia, lusikallisia tai haukkauksia kerralla.

Hyvin tavallista on myös se, että sairastunut syö ruokaa lautaselta aina tietyssä järjestyksessä. Usein sairastunut aloittaa kylmistä tai turvallisiksi kokemistaan ruokakomponenteista, kuten salaatista ja jättää lämpimän ruuan tai vaikeiksi kokemansa ruokakomponentit viimeisiksi. Taustalla voi olla laihdutusohjeista tuttu vinkki, että ensin täytetään vatsa kevyemmällä ravinnolla, jotta energiapitoisempaa ravintoa ei jaksaisi syödä niin paljon. Taustalla voi olla myös ajatus, että ruoka on helpompi sallia itselle, jos se ei ole maukasta. Siksi esimerkiksi lämmin ruoka jää viimeiseksi, jotta se ei enää jäähdyttyään maistuisi niin hyvältä. Nämä ovatkin siten kohtia, joissa sairastuneelle on hyvä antaa ohjausta ja keskustella niiden merkityksestä toipumiselle.

Ruuan sekoittaminen yhdeksi mössöksi voi myös olla yksi oire, varsinkin syömishäiriöissä, joissa yhtenä oireena on oksentaminen. Mössöksi sekoittaminen voi palvella myös samaa ruuan nautittavuuden vähentämistä, joten siihenkin on hyvä puuttua lempeän jämäkästi. Samoin jos mausteiden tai suolan käytössä ilmenee esimerkiksi selvää ruuan pilaamiseen tähtäävää toimintaa, on siihen hyvä puuttua.

Syömistapojen ohjaamiseen voi kuulua myös pureskelemisen ja nielaisemisen ohjaaminen. Jos pientä suupalaa pitää pureskella lukuisia kertoja, on kyse oireesta, joka myös ikävällä tavalla hidastaa ruokailua. Sairastunutta voi lempeästi rajata pureskelussa ja kehottaa nielaisemaan suupala. Toisaalta osalla voi olla pyrkimys syödä ruoka lähes pureskelematta isoine suupaloineen, jolloin hän välttää ruuan maistamisen ja pakenee ahdistavalta tuntuvaa ruokailutilannetta. Tällaisessa tilanteessa onkin hyvä kannustaa pureskelemaan huolellisemmin.

Yleisesti ruokailuissa olisi hyvä pyrkiä siihen, että ruokailu näyttää ”normaalilta” ilman kummallisia ja pakonomaisia rituaaleja, kuten leivän kiertämistä (eli ensin leivästä syödään reunat kauttaaltaan ja edetään leivän keskustaa kohti leipää kädessä kierrättäen), ruuan liikuttelua lautasella paikasta toiseen, hidastelua tai syömistä seisaaltaan. Sairastunut voi usein sanoa, että tämä on se tapa, miten olen aina tottunut syömään. Hyvä perussääntö kuitenkin on se, että mikäli kyse ei ole oireesta, pystyy toisenlaisia syömistapoja ainakin kokeilemaan ilman ahdistusta. Rituaalien takana on usein ihmeellisiä ja maagisiltakin kuulostavia ajatusmalleja, jolloin rituaalien mukaisesti syöminen helposti mahdollistaa noiden ajatusmallien ylläpidon. Siksi niihin on hyvä puuttua. On myös hyvä muistaa, että esimerkiksi 6-vuotiaan tapa syödä on todella voinut olla samankaltaista, mutta esimerkiksi 17-vuotiaana siihen tapaan ei ole enää tarkoitus palata.

6.     Fyysinen kontakti ja rauhoittava puhe


Ruokailutilanne voi olla fyysisesti sairastuneelle raskas kokemus. Ahdistus voi saada lihakset jännittymään ja kehon vapisemaan. Läheisen fyysinen läsnäolo ja kontakti voi helpottaa tilannetta. Istuminen sairastuneen vieressä kosketusetäisyydellä voi rauhoittaa tilannetta. Sairastuneelta voi kysyä, saako häntä silittää esimerkiksi olkapäästä tai selästä. Joskus pienempikin kontakti voi jo auttaa. Vieressä istuessa jalat voi hieman koskettaa toisiaan. Kädellä voi myös yrittää rauhoittaa levottomasti täriseviä jalkoja, jos sairastunut hyväksyy kosketuksen. Katsekontaktia kannattaa säädellä sen mukaan, miten sairastunut sen kestää.

Joskus ruokailutilanne on sairastuneelle niin pelottava, että hän yrittää paeta ruokailutilanteesta. Silloin on hyvä ensin pyytää lempeän napakasti sairastunutta palaamaan tilanteeseen. Mikäli tämä ei riitä, voi sairastuneen ohjata takaisin ruokapöydän ääreen kevyellä ja turvallisella otteella, esimerkiksi hartioista ruokapöydän ääreen takaisin ohjaten.

Sairastuneelle on myös hyvä puhua lempeään ja rahoittavaan sävyyn:

”Ei mitään hätää, olen tässä sinua varten.”

”Huomaan, että sinua pelottaa, mutta pääset tästä eteenpäin. Minä autan sinua selviämään.”

”Kultaseni, sinä selviät tästä. Mitään pahaa ei tapahdu sinulle tai muille vaikka syötkin.”

7.     Syöttäminen


Syöttäminen on keinoista viimeinen, jota voi hyödyntää, mikäli muut keinot eivät ole olleet riittäviä. Tärkeintä kuitenkin on ymmärtää, että väkisin ei tule syöttää. Lusikkaa ei voi pakottaa väkisin huulien läpi suuhun, mikäli sairastunut ei avaa suutaan. Se olisi useimmille sairastuneista erittäin traumatisoivaa.

Ennen syöttämistä voi vielä yrittää ”syöttää” niin sanotusti sanallisesti:

”Ota haarukka käteen. Ota ruokaa haarukkaan (voit sanoa, mitä sairastunut ottaa lautaselta, esim. ota haarukkaan riisiä ja kastiketta). Nosta haarukka huulille ja avaa suu. Laita haarukka suuhun. Pureskele ja nielaise. Ota ruokaa haarukkaan…”

Mikäli sanallinen syöttäminen auttaa alkuun, mutta sairastunut ei pystykään nostamaan esimerkiksi haarukkaa suuhunsa, voi haarukan nostamista tukea kevyesti omalla sormella haarukan alta. Sanallista syöttämistä voi hyödyntää myös kevennetysti eli alun jälkeen voi kokeilla vähentää ohjaamista ja nyökyttää esimerkiksi päätään merkiksi jatkaa ruokailua tai voi sanoa ”jatka vain”.

Joskus kuitenkin voi olla tarve todella syöttää. Silloin on hyvä kertoa syöttämisestä kysymyksen tai toteamuksen muodossa:

”Olisiko sinulle helpompaa, jos minä syöttäisin sinua?”

”Nyt näyttää, että tämä tilanne on sinulle niin pelottava, että tarvitset minun apuani. Minä syötän sinua nyt.”

Älä säikähdä, mikäli sairastunut sanoo ”ei”. Totea, että ette voi nyt kuunnella syömishäiriötä ja aloita syöttäminen lempeästi muistaen kuitenkin, ettet voi syöttää väkisin. Kerro syöttäessäsi mitä teet seuraavaksi ja kannusta sairastunutta avaamaan suunsa ja nielaisemaan. Kuuntele sairastuneen tahtia hieman, mutta älä lähde liikaa mukaan syömishäiriöön. Älä siis pitkitä hitaasti ruokailevan syöttämistilannetta yhtään, mikäli sairastunut pystyy syömään nopeammin.

Älä myöskään lähde liikaa kuuntelemaan sairautta. Älä siis noudata syömishäiriön sanelemaa kaavaa esim. ruoka-aineiden syömisen järjestyksestä ja suupalojen liian pieniksi pilkkomista, ellei se ole täysin välttämätöntä, jotta sairastunut pääsisi syömisessä alkuun. Mikäli joudut kuitenkin kuuntelemaan hieman sairautta alkuun päästäksenne, pyri luopumaan niistä suupala suupalalta. Tue sairastunutta samalla lempeästi puhuen ja esimerkiksi olkapäätä silittäen, mikäli se sairastunutta auttaa. Kysy välillä kykenisikö sairastunut jatkamaan itse syömistä. Voit myös antaa sairastuneelle välillä pieniä taukoja, jolloin syöt omaa ruokaasi.

8.     Lopuksi


Ruokailuja tukiessa on hyvä muistaa, että syömishäiriö sotkee sairastuneen tiedon vastaanottamis- ja prosessointikykyä. Siksi monia asioita joutuu toistamaan usein, jotta kerrottu läpäisee pelon rakentaman muurin ja sairastunut pystyy kuulemaan ja muistamaan viestin. Sairastuneen reaktiot voivat olla myös pelottavia, rajuja, turhauttavia tai anelevia, mutta ruokailuissa tukiessa tulisi pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä sekä kestää sairastuneen tunnepurkaukset säikähtämättä ja suuttumatta. Prosessi on aikaa vievä, mutta johdonmukaisella, jämäkällä ja lempeällä otteella, ruokailutilanteet alkavat pikkuhiljaa helpottaa.  

Ruokailujen jälkeen on myös hyvä viettää aikaa yhdessä, jotta sairastunut voi saada tukea ruokailujen jälkeiseen ahdistuneisuuteensa ja toisaalta, että oireet eivät ota heti valtaa syömisen vuoksi. Tueksi voi riittää yhdessä vietetty pelihetki tai muu mukava rauhallinen yhdessä olo. Keskustelukin voi olla tarpeen. Pääasia on, että sairastunut ei jää yksin ahdistavien ajatustensa kanssa eikä saa tilaisuutta lähteä heti kompensoimaan syötyä ruokaa tavalla tai toisella.

Tässä kirjoituksessa kuvatuista keinoista tulisi löytää ne keinot, jotka parhaiten kenenkin tilanteeseen sopivat. Ensimmäistä ja neljättä keinoa lukuun ottamatta, kaikkia keinoja ei suinkaan ole tarpeen aina hyödyntää. Perussääntö on mielestäni se, että keinoja ei kannata käyttää liikaa silloin, jos sairastunut pärjää pienemmälläkin tuella.

Millaisia hyviksi havaitsemiasi keinoja ruokailujen tukemisessa sinä olet havainnut?

Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen