perjantai 19. heinäkuuta 2019

Pohjaton nälkä ja painonnousu ”yli tarpeen” osana aliravitsemuksen korjaantumista

Kirjoitin toukokuussa Omenatuvassa pohjattomasta nälästä. Yksi lukija kysyi, miten pitkälle pohjattomaan nälkään vastaaminen on normaalia. Tässä kirjoituksessa pyrinkin nyt tuohon kysymykseen vastaamaan. Lukijan kysymystä pohtiessani, jäin kuitenkin miettimään erityisesti sitä, kuinka paljon kysymyksen taustalla oli pelkoa siitä, että nälkään vastatessa paino nousee liikaa. Monilla syömishäiriöön sairastuneilla, joilla syömishäiriö on johtanut aliravitsemukseen tai jopa nälkiintymiseen, onkin usein pelko siitä, että paino nousee liikaa syömishäiriöstä toivuttaessa. Mielessä voi olla painolukema, jossa oli ennen syömishäiriöön sairastumista ja jota ei missään nimessä haluaisi toipuessa ylittää. Monilla toipuvilla paino kuitenkin nousee korkeammalle, kuin mitä se oli ennen aliravitsemuksen tai nälkiintymisen alkamista. Tässä kirjoituksessa avaankin myös syitä tälle painonnousulle sekä kuvaan myös miksi se on usein välttämätöntä – mutta helpotuksen sanana  todettakoon – usein myös väliaikaista.



Lähtökohtaisesti voisi sanoa, että kehon viestimiin tarpeisiin vastaaminen on aina normaalia ja hyväksi. Joskus tätä voi kuitenkin hankaloittaa syömishäiriöin aikana kehon viesteihin latautuneet merkitykset ja uskomukset, kuten ”jos syön tiettyä määrää enemmän, lihon hallitsemattomasti” tai ”en voi luottaa kehooni”. Syömishäiriö saa usein aikaan sen, että kehon tarpeita pelätään ja tämä pelko voi elää vielä voimakkaana paranemisen siinä vaiheessa, jossa pohjaton nälkä astuu kuvaan. Pelko puolestaan vaikeuttaa kehon kuuntelemista, sillä viestien huomaaminen nostaa ahdistuksen esiin.

Parasta on, jos uskaltaa luottaa kehon viisauteen ja tarjota sille sen pyytämät asiat. Tämä tarkoittaa, että annetaan keholle niin paljon ruokaa kuin se pyytää ja lopetetaan syöminen, kun keho ilmoittaa, että vatsalaukun rajat ovat tulleet vastaan. Syöminen aloitetaan uudelleen, kun keho ilmoittaa uudelleen ruoantarpeesta. Oleellisinta on, että ei pidetä kehoa lainkaan nälässä tässä paranemisen vaiheessa, sillä nälässä pitäminen voimistaa kehon epätasapainoa.

Tähän vaiheeseen usein kuuluu myös sen opetteleminen, että millä kaikilla tavoilla keho ilmoittaa nälästä. Jollakin nälkä tuntuu vatsan kouristeluna, jollain heikotuksena ja huonotuulisuutena. Toisilla keho ei sano mitään erityistä, mutta ruoka tulee mieleen ja tekee mieli alkaa syödä. Nälkä voi myös ilmoittaa itsestään eri päivinä eri tavoin. Nälän monien kasvojen tunnistaminen auttaa osaltaan pohjattoman nälän vaiheesta selviämiseen kunnialla.

Selvitäkseen painonnousuun liittyvien pelkojen kanssa, on ensin hyvä ymmärtää hieman syitä miksi paino nousee hetkellisesti "yli tarpeen". "Ylinousulle on muutamia syitä. Ensimmäinen yksinkertainen syy pätee kaikkiin heihin, joilla aliravitsemus tai nälkiintyminen on alkanut jo lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa, mutta toipuminen tapahtuu aikuisuuden kynnyksellä tai aikuisuudessa. Aikuistuessa painon kuuluu nousta. Lapsuuden paino ei ole se, missä aikuisen keho voi hyvin. Aikuisen keho hormonitoimintoineen vaatii eri painon ja kehonkoostumuksenkin kuin lapsen keho. Myös pituus on voinut muuttua syömishäiriöstä huolimatta, joten senkin vuoksi on vain luonnollista, että painon tulee olla korkeampi, kuin lapsuudessa. Silloin kyse ei oikeastaan edes ole painonnoususta ”yli tarpeen”.

Aikuiseksi kehittyminen ei kuitenkaan ole ainoa syy, sillä onhan osa syömishäiriöön sairastuneista ollut aikuisia tai aikuisen kokoisia jo sairastuessaan syömishäiriöön. Aliravitsemuksesta tai nälkiintymisestä toipumisen normaali vaihe on se, että keho varmistaa, että se voi toipua kokonaan aliravitsemuksen tai nälkiintymisen aiheuttamista tuhoista keholle ja mielelle. Varmistaakseen tämän, keho kerää usein hieman ylimääräistä. Ja tämä tapahtuu siis myös heille, joilla nälkiintyminen on johtunut muista syistä kuin syömishäiriöstä.

Kuuluisassa Yhdysvaltalaisessa Minnesota-tutkimuksessa aliravittiin 36 vapaaehtoista tervettä miestä, jotta olisi ymmärretty paremmin sodan vuoksi aliravitsemuksesta kärsineiden kuntouttamista. Tutkimukseen osallistuneille muodostui aliravitsemuksen seurauksena samanlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, kuin syömishäiriöstä kärsivillä ja heidän painonsa laski 25 prosenttia. Puolen vuoden aliravitsemuksen jälkeen ravitsemustilaa alettiin korjata ensin kontrolloiduilla ja rajoitetuilla (2000-3200 kcal/päivä) ruokavaliolla ja sen jälkeen rajoittamattomalla ruokavaliolla.

Rajoitetuilla ruokavalioilla osallistujien vointi ei korjaantunut merkittävästi (erityiset psyykkiset oireet eivät helpottaneet) ja he raportoivat pohjatonta nälkää. Vointi korjaantui vasta, kun energian saanti oli huomattavasti enemmän kuin normaalissa ravitsemustilassa olevilla. 4000 kcal osoittautui keskimääräisesti vähimmäistasoksi, keskiarvo osallistujilla oli kuitenkin noin 5000 kcal, mutta jotkut osallistujat söivät alussa ajoittain jopa 11500 kcal päivässä. Kuusi tutkittavaa raportoi ahmintahäiriöön tyypillisesti liittyviä piirteitä syömisessään kontrolloimattoman energiansaannin alussa. Tutkimukseen osallistujat raportoivat myös pohjatonta nälkää vielä rajoittamattoman ruokavalion aikanakin useiden kuukausien ajan, mutta kun keho ja paino alkoivat korjaantua, he pääsivät siitä eroon.

Tutkimukseen osallistuneiden paino nousi keskimäärin 10 prosenttia yli sen mitä heidän painonsa oli ennen aliravitsemuksen alkamista. Paino kuitenkin laski alun ”ylinousun” jälkeen ja heidän painonsa vakiintui tasolle, jossa he olivat ennen aliravitsemusta. Tämä painonlasku tapahtui ilman energiansaannin tietoista rajoittamista, vaan osallistujat söivät nälkänsä mukaisesti. Painonlasku tapahtui siis aivan itsestään kehon alkaessa ymmärtää, että nälänhätä oli ohi ja vauriot oli saatu korjattua.

Uskoisin, että painon tasaantuminen viestii siitä, että pohjattomaan nälkään vastaaminen sai tutkimukseen osallistuneiden kehontoiminnot (esim. aineenvaihdunnan) toimimaan kunnolla ja siten lopulta myös pohjaton nälkä sammui. Sitä kautta ruuasta saadun energian määrä laski normaalille tasolle ja paino laski ilman tietoista laihduttamista ja energiansaannin rajoittamista, mutta keho pystyi jatkamaan uudelleen käynnistyneitä toimintojaan. Ilman nälkään vastaamista nuo toiminnot eivät olisi käynnistyneet yhtä nopeasti ja psyykkiset oireetkin olisivat vaikeuttaneet elämää pidempään.

Keho on siis viisas. Se haluaa varmistaa, että sillä on kaikki rakennusaineet korjausten tekemiseen. Moni ymmärtää fyysiset korjaustarpeet, mutta on hyvä muistaa, että energiaa vaaditaan myös psyykkiseen korjaustyöhön, kuten Minnesota-tutkimuskin osoitti. Aliravitsemukseen tai nälkiintymiseen johtaneissa syömishäiriöissä onkin siten usein välttämätöntä hyväksyä painon ”ylinousu”, jotta toipuminen voisi todella tapahtua. Fyysisten korjausten jälkeen tarvitaan usein vielä pitkään psyykkistä korjaustyötä ja siihen auttaa se, että myös kehosta saadaan rakennusaineita työskentelyyn. Liian alas asetettu tavoitepaino ei yleensä riitä siihen, että syömishäiriön kaikista rippeistä voisi päästää irti.

Painon ”ylinousu” ja pohjaton nälkä ovatkin siten hyvä nähdä yhtenä tärkeänä toipumisen vaiheena. ”Ylinousuun” ei tulisi suhtautua asiana, joka pitäisi tietoisesti korjata ruokaa vähentämällä tai liikuntaa lisäämällä. Kompensaatio johtaa siihen, että keho ei pääse tasapainoon eikä usko olevansa turvassa, jolloin se jatkaa nälkäsignaalien pitämistä ylivirittyneinä ja energian keräämistä varastoon, jolloin painon nousu voi jatkua pidempään kuin, mitä se jatkuisi, jos tuon vaiheen uskaltaa hyväksyä osana syömishäiriöstä toipumista. Harva aliravitsemuksesta toipuva syömishäiriötä sairastava myöskään ajautuu yhtä massiiviseen ylensyömiseen kuin Minnesota-tutkimuksessa osa tutkittavista ajautui, joten pohjattomaan nälkään on hyvä vastata siinä määrin, kuin keho toivoo.

Hoitotahon on toki hyvä toimia turvana, mikäli pelko ahmintahäiriön muodostumisesta syntyy. Rajoituksia energiansaannille en halua asettaa, koska tiedän millaista kalorinlaskentaa monet syömishäiriötä sairastavat ovat aiemmin toteuttaneet ja miten paljon työtä siitä irtipäästäminen on vaatinut. Ohjenuorana kuitenkin todettakoon, että energiamäärä saa olla huomattavasti korkeampi, kuin heillä, joilla aliravitsemusta ei ole ollut. Kun pohjattomaan nälkään uskaltaa vastata, pohjaton nälkä väistyy lopulta ja paino laskee ”ylinousun” jälkeen ja hakeutuu sille, tasolle, missä keho ja mieli voivat hyvin.

Aliravitsemus olosuhteiden pakosta ja syömishäiriö ovat toki eri asioita, mutta niissä on seurauksien näkökulmasta paljon yhtäläisyyksiä. Monissa syömishäiriöissä ajatus siitä, että painon tulee nousta, on jo pelkästään aliravitsemuksen seurauksena pelottava (kyllä, aliravitsemus ilman syömishäiriötäkin saa pelkäämään painonnousua ja kehon muuttumista), mutta ajatus siitä, että painon olisi hyvä nousta hieman ”yli tarpeen” on vielä kauhistuttavampi. Onneksi yleensä aliravitsemuksen ja alipainon korjaantuessa pelko helpottaa hieman jo itsestään. On kuitenkin sanomattakin selvää, että toipuva tarvitsee psyykkistä tukea sekä psykoedukaatiota ”ylinousun” syistä ja tarpeellisuudesta. Yksin toipuvaa ei pidä jättää näiden vaiheiden kanssa selviämiseen.

On myös hyvä huomata, että asia ei ole aina helppo ammattilaisillekaan. Muistan itsekin joskus säikähtäneeni, kun joidenkin toipuvien paino on noussut korkeammalle, kuin mitä sen kaiken ravitsemustiedon valossa tulisi nousta. Siitä tuli olo, että olisi jotenkin rikkonut toipuville annetun lupauksen siitä, että painon nousu kyllä pysähtyy. Silloin en ymmärtänyt sitä, että keho tarvitsee tuon ”ylinousun” korjaantuakseen.

Samoin olen säikähtänyt, kun toipuvien paino on alkanut laskea, vaikka ruuan ja liikunnan määrä vaikuttivatkin hyviltä. Hävettää myöntää, mutta minulle on herännyt epäilys toipuvien rehellisyydestä, vaikka mikään muu kuin painonlasku ei epärehellisyydestä olisikaan antanut viitteitä ja vaikka kyseisien toipuvien kohdalla painonlasku ei niin haitallista olisi ollutkaan.

Ammattilaisiltakin vaaditaan siis rohkeutta tukea toipuvaa näiden vaiheiden läpikäymiseen ilman hätäisesti tehtyjä korjausliikkeitä ravitsemuksen ja liikunnan suhteen tai heti kytevää ajatusta siitä, että syömishäiriö ohjaa toipuvan toimintaa. On hyväksyttävä väliaikainen painonnousu sekä tehtävä ero tietoisen laihduttamisen ja aliravitsemustilan viimeisiin korjausvaiheisiin kuuluvan luonnollisen painonlaskun välille. Tarkkana saa toki olla ja on arvioitava sitä, onko toipuvan toiminnassa muuta hälyttävää kuin painonnousu ”yli tarpeen” tai painonlasku. Sellaisissa tilanteissa painonlaskuun toki tarvitsee puuttua, kun oirekuvassa on havaittavissa syömishäiriön mukaan toimimista. Samoin selkeästi ahmintahäiriön puolelle heilahtavaan oirekuvaan on hyvä reagoida. Minnesota-tutkimuksessa onneksi kuitenkin havaittiin, että ahmintahäiriön oirekuva ilmeni tutkittavilla vain alussa ja tilanne tasaantui lopulta.


Millaisia kokemuksia sinulla on painon korjaantumisesta ”yli tarpeen”? Miten selvisit tuon toipumisen vaiheen kanssa? Mitä rohkaisun sanoja antaisit hänelle, jonka arpoo uskaltaako pohjattomaan nälkään vastata?

Terveisin,

Venla Eronen

Lähteet: 


Ekkert, E – Gottesman, I – Swigart, S – Casper, R 2018. A 57-year Follow-Up Investigation and Review of the Minnesota Study on Human Starvation and Its Relevance to Eating Disorders. Archives Of Psychology. Volume 2. Issue 3: 1–19.

Kalm, L. M – Samba, R. D 2005. They Starved So That Others Be Better Fed. Remembering Ancel Keys and the Minnesota Experiment. The Jornal of Nutrition. Volume 135, Issue 6: 1347–1352.

Oras, E 2013. The Minnesota Starvation Experiment & Eating Disorders. Verkkojulkaisu. Päivitetty 13.6.2013. <https://followtheintuition.com/minnesota-starvation-experiment-eating-disorders/>  Luettu 12.7.2019.



torstai 20. kesäkuuta 2019

Älä mahdu muottiin -kuvaukset syömishäiriöstä toipuvan silmin

Viime vuosina esillä ollut projekti #älämahdumuottiin on herättänyt valtavaa kiinnostusta monissa ihmisissä. Projektissa otettiin #älämahdumuottiin –valokuva alastomista ihmisistä mallinuken kanssa. #älämahdumuottiin on ollut tärkeä ja hieno projekti, jonka luotsaajat ja valokuvaajat Mirkku Merimaa ja Niina Stolt  (2019) kuvaavat projektin syitä näin:
”Projektilla haluamme ravistella ajatuksia siitä minkälaisia meidän ihmisten ’kuuluu olla’. Me haluamme työmme kautta auttaa ihmisiä hyväksymään itsensä (ja muut) sellaisena kuin ovat ja auttaa ihmisiä päästämään irti turhista muoteista, joita muut ihmiset, yhteiskunta ja myös me itse asetamme itsellemme. - - Työssämme valokuvaajina kohtaamme ihmisten epävarmuuksia ja näemme kuinka rumasti ihmiset puhuvat itselleen omasta ulkonäöstään. Me haluamme työmme kautta auttaa ihmisiä hyväksymään itsensä, rakastamaan itseään ja kohtelemaan itseään paremmin. Jokainen on ihana ja arvokas juuri sellaisena kuin on!” (Merimaa – Stolt 2019)
Kyseessä ei siis ole ollut ollenkaan mikään vähäpätöinen aihe näin syömishäiriötyön näkökulmasta tarkasteltuna. Syömishäiriökeskuksesta projektin kuvauksiin on osallistuttu useammalla eri kerralla. Kuvauksiin on osallistunut niin hoitajia kuin kolme osastomme asukastakin vapaaehtoisesti. Haastattelin kuvauksiin osallistuneita asukkaita ja kysyin heiltä miltä kuvauksiin osallistuminen tuntui ja mikä merkitys kuvauksiin osallistumisella on syömishäiriöstä toipumisen näkökulmasta.

Olisipa ollut ihanaa jakaa teidän lukijoiden kanssa haastateltavien upeat kuvat, mutta potilastietosuojan vuoksi emme sitä voi tehdä. Tässä siis hoitajien yhteiskuva vuodelta 2018. #älämahdumuottiin #breakthemold #passainteformen


#älämahdumuottiin –projektin haastateltavat kokivat idealtaan hyväksi ja tärkeäksi. Haastateltavat toivat esille, että kyseessä oli rento tapahtuma, mutta siinä oli ideaa takana. Projektin suosio tuntui haastateltavista hyvältä. Kun useat ihmiset osallistuvat vastaaviin projekteihin, on sanoma vahvempi. Yksilönä muottien rikkominen voi olla paljon vaikeampaa. Myös julkkisten osallistumisaktiivisuus oli haastateltavista tärkeää, sillä julkkisten osallistuminen lisäsi projektin näkyvyyttä.

Haastateltavat kokivat, että projektin myötä sai nähdä, että kehoja on monenlaisia, ei vain niitä muotin mukaisia. Projekti vahvisti omaa ajatusta siitä, että saa olla mitä on. Yksi haastateltava tunnisti, että hänen on aina ollut vaikea olla oman kehonsa kanssa, mutta samalla hän on tuntenut syyllisyyttä siitä, että ei ole ollut kehoonsa tyytyväinen. Se, että kaikki mahtuu omana itsenään muottiin, on ajatuksena oloa helpottava.

Syitä kuvauksiin osallistumiselle oli monenlaisia. Yksi haastateltava on kokenut valokuvat ja valokuvauksen aina tärkeiksi ja toivoi saavansa valokuvan kautta itselleen muistutuksen, että hänen ei tarvitse mahtua mihinkään muottiin: Ei tarvitse olla minkäänlainen oikeastaan minkään suhteen, vaan saa olla mitä on.  Projektin tärkeys ja aiheen ajankohtaisuus itselle vahvisti halua osallistua. Toinen haastateltava oli jo jonkin aikaa haaveillut osallistumisesta, mutta ei ollut vielä aiemmin nähnyt, että voisi kuvauksiin koskaan osallistua. Muiden somekuvien näkeminen rohkaisi lähtemään mukaan. Kolmas haastateltava koki projektin idealtaan hyväksi, ja kun hoitaja ehdotti hänelle kuvauksiin osallistumista, päätti hän lähteä toisen haastateltavan kanssa kuvauksiin.

Kuvauksiin osallistumisen haastateltavat näkivät positiiviseksi kokemukseksi. Siitä sai itse paljon irti. Oli hienoa huomata, että kuvaukseen pystyi osallistumaan ilman, että ahdisti. Kuvaajat olivat olleet kuin se olisi ollut mikä tahansa kuvaus, jolloin omakin olo rauhoittui. Alun jännitys karisi nopeasti pois, kun kuvaustilanteeseen meni. Kuvauksissa ei erityisesti ehtinyt miettiä miten kuvaan asettuu, koska kuvaushetki oli nopea. Yksi kertoi olleensa hetken epävarma miten kuvassa olisi, mutta tunne meni nopeasti ohi. Toinen haastateltava kertoi lähinnä miettineensä millaisen kampauksen kuvauksiin laittaisi. Kun oli nähnyt kuvia ennakolta ja huomannut, että ihmiset ovat kuvissa miten vain, oli siinä sitten itsekin ihan rauhallisin mielin. Kaksi haastateltavista meni kuvauksiin yhdessä ja ensin otettu yhteiskuva rentoutti, jonka jälkeen yksilökuvan ottaminen tuntui helpommalta.

Vaikka kuvauksissa ei erityisesti ehtinyt mitään miettiä, ajatuksia saattoi olla ennen kuvauksiin osallistumista ja sen jälkeen. Syömishäiriöstä toipumisen näkökulmasta tarkasteltuna, yksi haasteltava kertoi erityisesti pohtineensa omaa kehosuhdettaan: Miten voisi oppia rakastamaan omaa kehoaan? Hän kertoi miettineensä sitä, että ensin tulisi oppia hyväksymään ja rakastamaan omaa kehoa, jotta sille voi tarjota hyviä asioita ja pitää sitä hyvänä. Kuvauksen jälkeen hän tunnisti miettineensä myös, että onko tämä nyt ihan tyhmää, kun jakaa omia kuvia sosiaalisessa mediassa, mutta ajatus hälveni, kun pystyi muistuttamaan itselleen miksi kuvauksiin osallistui.

Toinen haastateltava näki projektin kehorauhan merkiksi itsensä kanssa. Kuvauksissa pystyi olemaan ilman, että häpesi itseään. Se oli kuin piste iin päällä ja kuvia voi nyt katsella tuon häpeämättömyyden fiiliksen säilyttäen. Toinen haastateltavasti koki, että toipumisen näkökulmasta kuvauksiin osallistuminen ei ollut mikään ”pling”, jonka myötä asiat olisivat loksahtaneet paikalleen, vaan kuvauksiin osallistuminen oli yksi pieni asia muiden pienien asioiden joukossa, joista yhdessä muodostuu isoja muutoksia. Kun itsellä on aina ollut epävarma olo itsestä, niin kaikilla tällaisilla kokemuksilla on silloin merkitystä tuon muutoksen tekemiselle.

Kolmas haastateltava kertoi, että kuvauksiin osallistuminen olisi aiemmin ollut omassa mielessä mahdotonta, mutta nyt omia kuvia pystyi katsomaan ja toteamaan ”et ne on oikeesti hyviä”. Kuvan katsomisesta nousseet ajatukset kertoivat haasteltavalle miten oman kehonsa kokee. Se, että kuva on julkinen ja pystyi silti suhtautumaan omaan kehoon ja kuvaan neutraalisti, muistutti haastateltavaa siitä, että keho ei ole ainoa asia mikä häntä määrittää ihmisenä. Toisella haastateltavalla ajatus oli samankaltainen, kun hän oli julkaissut oman kuvansa sosiaalisessa mediassa: ”Et oikeesti mussa ei oo mitään hävettävää.” Hän kertoi, että tuollaisen projektin jälkeen sitä ajatusta oli helpompi kannattaa julkisemminkin.

Syömishäiriöstä toipumisen näkökulmasta haastatteluissa nousi esille, että toipumisessa on ehkä hyvä edetä riittävän pitkälle ennen kuvauksiin osallistumista. Yksi haastateltava toi esille, että ajatuksia tulisi olla ensin hieman prosessoinut. Toinen muistutti, että jokaisella syömishäiriöön sairastuneella ajatusmaailma on vähän erilainen, mutta pahimmassa sairastamisen vaiheessa, kuva voisi olla enemmän haitallinen keino vahvistaa omaa kehoihannetta äärimmäisestä laihuudesta. Oikeassa vaiheessa osallistuminen voi kuitenkin olla voimauttavaa ja osa haastateltavista miettikin, että voisivat mennä kuvauksiin tai vastaaviin projekteihin mukaan jatkossakin. Vastaaville projekteille olisi siis tilausta.

Itse haastateltavien kertomaa miettiessäni ja heidän kuvat katsottuani, en voi kuin olla ylpeä näistä upeista naisista. Matka alkupisteestä kuvauksiin osallistumiseen on ollut haastava ja sisältänyt monia vaikeita vaiheita, mutta nyt on ihana nähdä miten tuo matka on kantanut hedelmää ja kantaa sitä varmasti vielä jatkossakin. Näin hienoa projektia onkin helppo kannattaa täällä Syömishäiriökeskuksessa. Siksi haluankin loppuun välittää vielä kaikille seuraajillemme Mirkun ja Niinan pyynnön Älä mahdu muottiin Facebook-sivuilla:
”Jotta voisimme tehdä projektia vieläkin isommin ja vaikuttavammin, niin tarvitsemme apua - sekä näkyvyyttä että rahaa. Joten jos tiedät kehen meidän pitäisi olla yhteydessä, näkyäksemme mediassa tai saadaksemme #älämahdumuottiin -näyttelyn seuraavaan paikkaan, niin vinkkaa meille. Tai jos yrityksesi/työnantajasi haluaa lahjoittaa projektille rahaa tai tukea projektia muuten, niin otamme kaiken tuen kiitollisena vastaan.” (Älä mahdu muottiin 2019) 
Mirkkuun ja Niinaan voit olla yhteydessä laittamalla heille sähköpostia osoitteeseen info@ihanaelamys.fi.

Terveisin,
Venla Eronen

Lähteet 


Merimaa, Mirkku – Stolt, Niina 2019: Älä mahdu muottiin. Ihana Elämys. Verkkodokumentti. Päivitetty 04.06.2019. <https://ihanaelamys.fi/project/ala-mahdu-muottiin/>. Luettu 19.6.2019.

Älä mahdu muottiin 2019. Verkkodokumentti. Facebook-julkaisu. Päivitetty 04.06.2019. Luettu 19.06.2019.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Uuden työntekijän muistilista syömishäiriöiden hoidosta

Syömishäiriöiden hoitaminen on oma maailmansa ja siihen perehtyminen vie hetken. Uutta tulee eteen jatkuvasti. Mitä syömishäiriöistä ja niiden hoidosta tulisi ainakin ymmärtää, kun kohtaa ensimmäisiä kertoja syömishäiriötä sairastavan potilaan? Kokosin Omenatupaan muistilistan, jota voivat hyödyntää kaikki syömishäiriöitä sairastavia kohtaavat ammattilaiset, mutta on siitä apua läheisillekin.



                                                                                                                                                                 

1. Syömishäiriöitä on erilaisia ja jokainen sairastunut on yksilöllinen


Syömishäiriöitä on monenlaisia, diagnosoituja ja diagnosoimattomia, ja niiden kanssa voi ilmetä myös muita sairauksia. Onkin hyvä ymmärtää, että jokainen sairastunut on oma yksilönsä ja syömishäiriön oireetkin vaihtelevia. Yleispätevää kuvausta syömishäiriöistä on mahdotonta löytää, vaikka monia yhteisiä piirteitä ilmeneekin. Siten myös tämän kirjoituksen listaa lukiessa on hyvä muistaa, että kaikki kohdat eivät päde kaikkiin sairastuneisiin.

2. Syömishäiriöt ovat elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavia sairauksia


Tämä on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää. Syömishäiriö ei koske vain ulkonäköä ja ruokaa, vaan se ulottaa lonkeronsa helposti kaikille tai useille elämän osa-alueille itsestä huolehtimisesta sosiaalisiin suhteisiin, vapaa-aikaan ja työelämään tai opiskeluun. Se vaikuttaa laaja-alaisesti psyykkiseen ja fyysiseen vointiin. Joillakin syömishäiriö vaikuttaa myös esimerkiksi siihen, miten voi huolehtia lemmikeistä, miten kykenee valintoihin, millaiseksi maailman näkee jne. Lista on yksilöllinen, mutta monilla sairauden muodosta riippumatta laaja. Keskittymällä hoidossa vain syömiseen, painoon ja esimerkiksi kehonkuvaan, syömishäiriöstä voi olla melko vaikea parantua.

3. Puheeksi ottamista ei tulisi välttää, jos epäilee jollakin syömishäiriötä


Jotkut ammattilaiset saattavat pelätä tai vältellä syömishäiriön puheeksi ottamista, koska kokevat sen vaikeaksi. Mikäli huoli kuitenkin syntyy, olisi asia hyvä ottaa puheeksi, sillä varhainen puuttuminen voi ehkäistä syömishäiriön pitkittymistä ja joskus jopa pysäyttää alkavan syömishäiriön. Puheeksi ottaminen on välittämistä ja vaikka sairastunut kieltäisikin asian, voi jokainen puheeksi otto saada sairastuneen huomaamaan itse tilanteensa ja lisätä siten hänen rohkeuttaan ottaa apua vastaan. Puheeksi ottamisessa on varmastikin hyvä muistaa edellä mainittu asia eli se, että syömishäiriöt vaikuttavat elämään laaja-alaisesti. Näitä havaintoja elämän muilta alueilta voi hyödyntää puheeksi ottamisessa. Puheeksi ottamiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, mutta vinkkejä siihen voi saada esimerkiksi täältä.

4. Sairastunutta ei tule syyllistää – Kärsivällisyys on välttämättömyys


Syömishäiriö oireineen voi olla auttavalle taholle ajoittain hermoja raastava, mutta niissä hetkissä tulee muistaa, että kyse on sairaudesta. Sairastunut ei oikuttele, aloita tappelua ruokailutilanteissa tai huijaa ihmisiä ympärillä tekemisistään pahuuttaan tai ilkeyttään. Kaikki nämä toisinaan joillakin sairastuneilla esille nousevat piirteet ovat osa syömishäiriön sairausmekanismia – osa syömishäiriön elinehtoa. Reaktiot nousevat usein esille, koska sairastunut on äärimmäisen peloissaan. Syyllistäminen näistä ei auta. Hoitavan tahon tuleekin olla kärsivällinen ja syyllistämisen sijaan sanoittaa asiaa esimerkiksi ”nyt näyttää, että syömishäiriö yrittää estää minua/meitä auttamasta sinua, mutta minä en/me emme aio luovuttaa”.

5. Syömishäiriö värittää usein sairastuneen kuulemat viestit


Jokainen syömishäiriöiden parissa paljon töitä tekevä törmää tähän varmasti jossain vaiheessa. Vaikka asettaisi sanat kuinka kauniisti tahansa tai puhuisi arkisesta asiasta täysin ilman kritiikkiä, on mahdollista, että sairastunut kuulee puheen syyttävänä tai arvostelevana. Syömishäiriöiden yhteydessä puhutaan usein kielteisestä mielestä, negatiivisesta minäkuvasta tai syömishäiriön äänestä. Olipa termi tässä mikä tahansa, kyseinen ilmiö johtaa siihen, että syömishäiriö etsii kaikkialta asioita, joilla voi sairastuneen mieltä ja minäkuvaa haavoittaa. Siksi joidenkin kohdalla jopa kehuksi tarkoitettu asia voi muuttua mielessä arvosteluksi tai pelottavaksi merkiksi siitä, että paino on noussut tai kontrolli pettänyt.

Oppimalla tuntemaan sairastuneen, oppii myös vähitellen huomaamaan millaisissa tilanteissa viesti helposti vääristyy. Toiselle voi kehua esimerkiksi hienoa uutta paitaa, toiselle ei. Toiselle voi antaa positiivista palautetta ruokailuissa etenemisessä, toiselle ei. Toki palautteen vastaanottaminen on tärkeä taito ja sitä on hyvä harjoitella jossain vaiheessa hoitoa, mutta uuden potilaan kohdalla on asiaa tunnusteltava ensin varovasti myös positiivisen palautteen osalta.

6. Oma suhde ravitsemukseen tulisi olla terve


Syömishäiriön muodosta riippumatta sairastunut tarvitsee tuekseen ihmisiä, joiden oma suhde ruokailuun on kunnossa. Jos hoitavan henkilön tai terapeutin puheessa tai näkyvässä toiminnassa vilahtelee laihduttaminen, voi sairastuneen olla äärimmäisen vaikeaa luottaa siihen, että hän voisi itse syödä riittävästi. Syömishäiriöihin sairastuneilla on usein sensorit varsin tarkat tämän suhteen, joten vaikka hoitava henkilö ei tietoisesti toisikaan esille omia laihdutusajatuksiaan, sairastunut usein aistii ne niin sanotusti rivien välistä ja havainnoimalla esimerkiksi hoitavan henkilön omaa syömistä. Samoin vahva ”terveyspuhe” ruuasta (puhe, jossa jakaa ruokia tai ruoka-aineita terveisiin ja epäterveisiin) voi heikentää sairastuneen rohkeutta lisätä rentoutta ja joustavuutta omaan ruokavalioonsa. Tämä ei tarkoita sitä, että hoitava henkilö ei saisi pyrkiä yhtään terveyttä edistäviin ruokavalintoihin, vaan sitä, että hoitava henkilö näkee terveellisen ruokavalion joustavana, sallivana ja monipuolisena sekä tuo tätä näkökulmaa esille sairastuneellekin.

7. Tunteisiin tulisi osata suhtautua rauhallisesti


Syömishäiriötä sairastavien hoitaminen koettelee kärsivällisyyttä ja siinä joutuu kohtaamaan niin potilaan vaikeat tunteet kuin itsessäkin heräävät vaikeat tunteet. Jotta sairastunutta voi auttaa tulemaan toimeen tunnemaailmansa kanssa, joka voi olla vaikea ja kaoottinen tai hiljaiseksi tukahdutettu, on myös hoitavan henkilön kestettävä nämä tunteet hänessä. Sairastuneelle voi opettaa tunteiden hyväksymistä ja vaarattomuutta vain kokemuksellisesti. Eli hyväksymällä ja rauhallisesti vastaanottamalla kaikki sairastuneessa erilaisissa tilanteissa heräävät tunteet. Tämä vaatii sen, että sairastuneen tunneilmauksia ei oteta henkilökohtaisina loukkauksina eikä niihin reagoida sokeasti oman tunteen vallassa. On tärkeää osata katsella omia tunteita pienen välimatkan päästä joutumatta niiden pyörteeseen. Rauhallisella suhtautumisellaan vaikeisiinkin tunteisiin hoitava henkilö opettaa omalla mallikäyttäytymisellään, että tunteita ei tarvitse pelätä, että niihin voi suhtautua rauhallisesti ja että ne eivät vahingoita.

8. Tarkkuus on tärkeää, mutta joustavuutta on hyvä lisätä asteittain


Monesti syömishäiriöissä maailma tuntuu kaoottiselta ja pelottavalta, jos tapahtumat ovat ennakoimattomia, asiat sinne päin, aikataulut epäselvät ja lupauksia ei pidetä. Siksi hoitavalta henkilöltä vaaditaan tarkkuutta. Jos on esimerkiksi sovittu, että ruokaa annostellaan tietyn verran, tulee niin tehdä tarkasti eikä sinne päin. Ei voi esimerkiksi ajatella, että laitanpa nyt keittoa vähän enemmän, kuin on sovittu, koska potilas on aliravittu. Aikatauluista on myös hyvä pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuuksien mukaan. Jokainen poikkeama tai kaoottisuuden kokemusta lisäävä tapahtuma on sairastuneelle monesti vaikeaa ja voi pahimmillaan vaikeuttaa luottamuksen muodostamista hoitotahoon.

On kuitenkin hyvä huomata, että hoidossa tulisi huomioida myös elämän ennakoimattomuuden realiteetti ja edistää joustavuuden vahvistumista. Tämä on tavoite, josta on hyvä sopia potilaan kanssa yhdessä, mutta joka usein ei sovi ainakaan osastohoidon alkuvaiheisiin.

9. Kysymys ”haluatko keskustella” ei useinkaan ole riittävä


Monet syömishäiriöön sairastuneet kokevat, että eivät ansaitse tai tarvitse hoitoa tai, että heidän pitäisi selvitä syömishäiriöstä yksin. Tämän vuoksi syömishäiriöön sairastunut ei aina tartu tarjottuun keskustelutukeen, vaikka mielessä myllertäisi ajatuksia, joiden kanssa on vaikea selvitä. Siksi hoitavan tahon tulisi osata tarjota tukea laajemmin, kuin kysymällä onko keskustelulle tarvetta. Hoitava henkilö voi esimerkiksi toistaa kysymyksen parissa eri tilanteessa eri tavoin ja tuoda esille sairastuneelle, että tulee ainakin jossain vaiheessa kysymään kuulumisia tai sopia tarkan keskusteluajan kuulumisten kysymiseen. Jo hoitajan osoittaman kiinnostus sairastuneen ajatuksiin ja kuulumisiin on tärkeä viesti siitä, että sairastunut on tärkeä, kiinnostava ja arvokas. Joskus keskustelun sijaan on löydettävä muu keino, jolla sairastunut voi ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan.

Kaikki sairastuneet eivät toki ole samanlaisia ja vain oppimalla tuntemaan potilaan, voi havaita, milloin kielteinen vastaus tarjottuun keskustelutukeen tarkoittaa todella sitä, että sairastunut ei kaipaa keskustelua hoitavan henkilön kanssa. On myös hyvä muistaa, että mikäli sairastuneella on vahva ajatus siitä, että ei ansaitse apua, on tätä asiaa hyvä lähteä työstämään ja asteittain harjoitella avun tarpeen ilmaisemista sekä tarjotun avun vastaanottamista.

10. Luottamuksen rakentaminen puolin ja toisin voi ottaa oman aikansa


Syömishäiriöiden hoidossa tiivis luottamuksellinen hoitosuhde ei välttämättä muodostu hetkessä. Luottamuksen rakentuminen hoitavaan henkilöön voi viedä joskus vuosiakin. Siksi on tärkeää, että hoitava henkilö pyrkii osoittamaan, että haluaa aidosti kuunnella sairastunutta eikä tule tuomitsemaan häntä tämän uskaltautuessa kertomaan vaikeuksistaan. Sairastunut kamppailee usein häpeän kanssa, joten sairastuneelle on hyvä tuoda esille, että syömishäiriö kaikkine oireineen ei tee sairastuneesta hävettävää ja hoitava henkilö ei oireista säikähdä. Mitä paremmin hoidon tavoitteet ja keinot saadaan sovittua yhteistyössä potilaslähtöisesti, sitä paremmat mahdollisuudet luottamuksen rakentumiselle on. Hoitosuhteessa henkilökemioillakin on toki merkitystä. On tärkeää, että hoitava henkilö ei loukkaannu siitä, jos sairastunut ei luota häneen heti.

Hoitavan henkilön on myös hyvä muistaa, että syömishäiriöön sairastuneen voi olla erittäin vaikeaa ja pelottavaa kertoa ongelmistaan, ja joskus tämä johtaa siihen, että sairastunut saattaa peitellä sairauttaan tai valehdella hoitavalle taholle esimerkiksi syömisistään. Sairastunut ei tee sitä ilkeyttään, vaan se on osa syömishäiriön mekanismia. Siksi hoitavan henkilönkin on oltava tuntosarvet valppaana ja tuoda tarvittaessa havaintojaan näkyväksi syyttelyä kuitenkin välttäen. Mahdollisen vilpin muistaminen on tärkeää erityisesti avopuolen hoitokontakteissa, kun mietitään, millaisia palveluja sairastunut tarvitsee. Se, että sairastunut sanoo esimerkiksi syövänsä monipuolisesti tai lopettaneensa oksentamisen, ei aina pidä paikkaansa ja pelkästään tuohon kommenttiin nojautuvat hoitopäätökset ovat yleensä kyseenalaisia. On hyvä katsoa, että kaikki saatavilla oleva informaatio sopii loogisesti keskenään yhteen. Jos esimerkiksi sairastunut kertoo syövänsä suuria määriä, mutta paino laskee jatkuvasti, ei yhtälö toimi, vaan sairastuneen on vaikeaa kertoa miten asiat oikeasti ovat.

Vilpin määrä vähenee yleensä sitä mukaan, kun sairastunut alkaa luottaa hoitavaan tahoon. Toisaalta, jos hoitava taho ei missään kohdassa luota sairastuneeseen, ei sairastunutkaan ala luottaa hoitavaan tahoon ja huijaaminen tai puhumattomuus jatkuu. Siksi luottamusta on rakennettava yhdessä ja annettava sairastuneelle myös mahdollisuuksia osoittaa edistymisensä vastuunkannossa. Huijaaminen on hyödyllistä nähdä yhtenä syömishäiriön oireena ja suhtautua siihen mahdollisimman neutraalisti.

11. Tiimityössä johdonmukaisuus ja yhdenmukaisuus luo turvaa ja vähentää hoitoa haittaavaa ”splittiä”


Syömishäiriöiden hoidossa on tärkeää, että kaikki puhaltavat samaan hiileen. On sovittava yhteisistä linjoista ja toimittava niiden mukaisesti. Jos joku hoitava henkilö tekee täysin päin vastaisesti kuin muut, on tämä usein sairastuneelle hyvin hämmentävää. Toisaalta syömishäiriö alkaa helposti käyttää edukseen tilanteita, joissa joku hoitava henkilö ei noudata yhteistä linjaa ja voimistaa otettaan sairastuneesta. Useimmille potilaille on myös äärimmäisen pelottavaa, jos hoitava henkilö toimii arvaamattomasti ja epäjohdonmukaisesti muuttaen toimintatapojaan mielialansa mukaan.

Haastavimmillaan eri linjat johtavat siihen, että sairastunut jakaa hoitavat henkilöt mielessään mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin. Tällöin hyvän hoitosuhteen rakentaminen hoitaviin henkilöihin hankaloituu ja sairastuneen mielessä vain hyville hoitaville henkilöille voi puhua ja pahoille ei. Vaihtoehtoisesti hyvä hoitava henkilö voi olla sairastuneen mielessä sellainen, joka ei rajoita oireilua ja huono hoitava henkilö sellainen, joka rajoittaa. Tällöin syömishäiriö pääsee manipuloimaan hoitosuhteita. Mustavalkoinen, hoitoa haittaava jako eli ”split” on useimmiten minimoitavissa yhdenmukaisella ja johdonmukaisella yhteistyöllä.

12. Oma persoona saa näkyä


Lopuksi on hyvä muistaa, että jokainen hoitava henkilö on oma persoonansa ammattilaisen saappaissa. Oma persoona saa näkyä, kunhan ammatillisuus säilyy. Jos hoitava henkilö ei yhtään anna omien tunteidensa näkyä, kerro koskaan mitään itsestään tai anna edes omien mieltymysten tulla esille missään tilanteessa, voi sairastuneen olla vaikea muodostaa häneen luottamuksellista suhdetta tai tuntea, että hänestä välitettäisiin aidosti. Sairastuneen voi olla helpompi ymmärtää omia tunteitaan ja mieltymyksiään, jos hän saa välillä hoitavasta henkilöstä peilin omille kokemuksilleen. Rajat toki on oltava, mutta epäaitous on yleensä helposti havaittavissa ja syö pohjaa hyvän hoitosuhteen rakentumiselta.


Listaa voisi varmasti jatkaa monilla asioilla. Millaisia muita asioita ammattilaisen olisi hyvä muistaa aloittaessaan työskentelyä syömishäiriötä sairastavien parissa?

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 3. toukokuuta 2019

Pohjaton nälkä ja loputtomalta tuntuva väsymys syömishäiriöstä toivuttaessa

Syömishäiriöissä on useita erilaisia toipumisen vaiheita. Niissä syömishäiriöissä, joissa oirekuva on johtanut aliravitsemukseen, yksi tällainen toipumisen vaihe voi olla pohjaton nälkä. Kaikki eivät sitä koe, mutta jollekin se tulee. Syömishäiriöissä, joissa levon määrä puolestaan on jossain sairastamisen vaiheessa jäänyt liian vähäiseksi ja liikunta muuttunut pakonomaiseksi, voi toipuva kohdata loputtomalta tuntuvan väsymyksen. Nämä ovat toipumisen vaiheita, jotka saattavat yllättää ja joskus pelottaakin. Pohjaton nälkä ja loputon väsymys ovat kuitenkin viestejä keholta, että korjattavaa vielä on, joten on tärkeää, että näitä viestejä uskaltaa kuunnella ja niihin vastata.



Pohjaton nälkä


Pohjaton nälkä voi yllättää, sillä se voi kalvaa, vaikka paino olisi jo korjaantunut ja ruokamäärät jo silmämääräisesti kunnossa. Pohjattoman nälän voi kohdata myös sellainen, jolla syömishäiriö oli aiemmin heikentänyt tai estänyt kehon nälkäsignaalien tunnistamista. Pohjaton nälkä voikin tuntua sellaisen jälkeen pelottavalta kontrollin menetykseltä.

Ymmärtääkseen pohjatonta nälkää, on hyvä palata hieman taaksepäin ja miettiä, mitä syömishäiriö on tehnyt keholle. Keho on ollut vakavassa aliravitsemustilassa mahdollisesti kauankin. Se on kärsinyt nälänhädästä. Kun ruokavaliota ja syömisen määrää on korjattu ja painokin on noussut, keho ei heti ”usko”, että ravintoa on saatavilla ja nälänhätä on todella pysyvästi ohi. Keho ikään kuin valmistautuu uuteen nälänhätään ja viestii toipuvalle pohjattomalla nälällä varautumaan siihen uudelleen. Tuohon tarpeeseen on vastattava, jotta keho voi alkaa luottaa olevansa turvassa. Jos pohjattomaan nälkään ei vastaa, se voi jäädä pitkäaikaiseksi matkakumppaniksi.

Toisaalta on hyvä muistaa, että vaikka normaalipaino olisikin jo saavutettu, se ei välttämättä tarkoita, että kaikki aliravitsemuksen aiheuttamat vauriot olisivat jo korjaantuneet. Korjaamiseen tarvitaan energiaa ja energiatarve on yleensä silloin suurempi kuin heillä, jotka eivät ole aliravitsemuksesta kärsineet. Normaalipaino on muutenkin hieman harhaan johtava käsite, sillä on yksilöllistä, missä painossa keho ja mieli voivat hyvin. Kaikki eivät voi hyvin vielä siinä vaiheessa, kun mittari heilahtaa BMI-taulukoissa mainitun normaalipainon alarajan yli. Aliravitsemustilasta toivuttaessa on myös varsin tavallista, että kehoon kertyy alkuun turvotusta, joten paino ei välttämättä ole vielä korjaantunut, kun vaaka näyttää jo hyvää lukemaa. Normaalipainoa ei siis tule pitää mittarina sille, ettei pohjattomaan nälkään saisi vastata. Kehossa on vielä korjattavaa, joten nälkään kannattaa vastata.

Pohjaton nälkä voi johtua myös siitä, että vaikka ruokaa söisi määrällisesti hyvännäköisen määrän, siitä ei kuitenkaan saa riittävästi energiaa. Lautasella saattaa olla paljon energiaköyhää ruokaa. Kannattaa siis tarkistaa, ettei ruokavalio koostu vain kasviksista, kevyttuotteista ja energiamattomista juomista. Hyvän kylläisyysarvon omaava ruoka ei välttämättä ole energialtaan riittävä aliravitsemuksen jälkeen, joten silläkään ei kannata pohjattomaan nälkään yrittää vastata. Ainoa keino on saada riittävästi energiaa riittävän usein. Ja tuota energiaa ei saisi myöskään kompensoida. Kompensaatio vain pitkittää pohjattoman nälän vaihetta.

Hyvä uutinen pohjattoman nälän kanssa kamppaileville on kuitenkin se, että se loppuu aikanaan, kun siihen uskaltaa vastata.

Loputtomalta tuntuva väsymys


Loputtomalta tuntuvan väsymyksen juuret ovat oikeastaan hyvin samankaltaiset kuin pohjattoman nälänkin. Se on viesti siitä, että keho ei ole vielä toipunut syömishäiriöoireiden aiheuttamasta ylirasitustilasta tai ylikuormituksesta. Kun lepo on jäänyt liian vähäiseksi, liikuntaa on ollut liikaa ja psyykkinenkin rasitus on syömishäiriön vuoksi ollut suurta, on keho ajautunut ylirasitukseen, koska sillä ei ole ollut mahdollisuutta palautua. Syömishäiriöiden yhteydessä kyse on usein vielä pitkäaikaisesta ylirasituksesta.

Ylirasitus sotkee autonomisen hermoston tasapainoa. Sykkeet voivat olla ilman liikkumistakin koholla. Silloin väsymys ja rauhattomuus voivat vuorotella. Vaihtoehtoisesti ylirasitustila voi johtaa siihen, etteivät sykkeet kohoa fyysisessä rasituksessakaan. Olo voi olla masentunut, välinpitämätön, veltto ja hidasluonteinen. Syömishäiriöiden yhteydessä ylirasituksen pystyy usein itse tunnistamaan ja myöntämään vasta sitten, kun uskaltaa pysähtyä ja loputtomalta tuntuva väsymys iskee päälle.

Loputtomalta tuntuva väsymys voi pelottaa. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että paras lääke ylirasitukseen on lepo – yleensä pitkäaikainen lepo. Autonominen hermosto ei toivu hetkessä. Kun lyhytaikaisesta ylirasituksesta voi toipua muutamissa viikoissa, voi pitkäaikaisesta ylirasituksesta toipuminen vaatia kuukausia tai jopa vuosia. Jos ei uskalla levätä riittävästi, toipuminen pitkittyy tai estyy ja ”väsymysvelka” kasvaa, mutta jos uskaltaa vastata loputtomaan väsymykseen levolla, väsymys helpottaa lopulta.

Tuki toipuvalle


Pohjaton nälkä ja väsymys ovat varmastikin toipuvalle hyvin pelottavia ja ahdistavia tuntemuksia. Pelko syömisen kontrollin menetyksestä voi olla valtava. Aktiivisen minän tilalle astuva väsynyt minä herättää puolestaan usein ajatuksia laiskuudesta. Kontrollin menetys ja laiskuus ovat usein juuri sellaisia mielikuvia itsestä, joita syömishäiriön kanssa kamppaileva on pyrkinyt kaikin keinoin välttämään. Siksi onkin sanomattakin selvää, että toipuva tarvitsee tukea pohjattoman nälän ja loputtomalta tuntuvan väsymyksen kanssa selviytymiseen.

On tärkeää, että toipuvaa rohkaistaan vastamaan pohjattomaan nälkäänsä sekä uskallukseen levätä. Ravitsemusterapeutin kanssa on hyvä tarkistaa, että ruuasta tulee tarpeeksi energiaa. Toipuvaa on myös autettava ymmärtämään, mistä pohjaton nälkä ja loputon väsymys johtuvat. Takapakille toipumisessa on suuri riski silloin, jos toipuva jää yksin jo siinä vaiheessa, kun paino on korjaantunut, ravitsemuskin on näennäisesti kunnossa ja mahdollinen pakkoliikunta on saatu katkaistua. Tässä vaiheessa toipuva tarvitsee yleensä tukea ahdistuksen kanssa selviämiseen ja uusien ahdistuksen hallintakeinojen löytämiseen sekä uuden minäkuvan muodostamiseen.

Toipuva ei myöskään varmasti kaipaa keneltäkään ihmettelyä ruuan määrästä ja energiapitoisuudesta. Sellainen päivittely herättää turhaa pelkoa ja ahdistusta. Varsinkin laihuushäiriön yhteydessä on hyvä muistaa, että aliravitsemuksen jälkeen tuleva pohjaton nälkä ei ole merkki ahmimishäiriön kehittymisestä. Ahmimishäiriön kehittyminen on kuitenkin mahdollinen, mikäli toipuva kuulee jatkuvaa ihmettelyä nälästään, sillä ihmettely herättää ja vahvistaa helposti toipuvan kompensaatioajattelua samalla kun loputtomaan nälkäänkin on vastattava. Ihmettelyn sijaan on parempi muistuttaa itsellekin, että aliravitsemuksen jälkeen toipuvan keho kaipaa usein enemmän energiaa, kuin ”terve normaalipainoinen” tarvitsisi. Tämän jälkeen voi vaikka yhdessä toipuvan kanssa nauttia hyvillä mielin maukkaan ja ravitsevan aterian.

Jatkuva levon tarve ei puolestaan ole merkki siitä, että toipuvasta olisi tulossa ”sohvaperuna”. Liikkumaan patistamisen sijaan, toipuvaa onkin hyvä auttaa löytämään itselleen mielekästä, virkistävää ja kehon ylirasitustilaa korjaavaa levollista tekemistä sekä tukea toipuvaa nukkumaan riittävästi. Yhteinen meditaatio- tai rentoutushetki voikin olla paljon parempi tuki, kuin väsyneen toipujan kiskominen ylös sohvalta yhteiselle lenkille tai muiden rasittavien askareiden pariin. Oma esimerkki lepäämisestä voi auttaa toipuvaakin hyväksymään levon tarpeensa.

Pohjaton nälkä ja loputtomalta tuntuva väsymys ovat voitettavissa. Uskalletaan siis yhdessä tarjota niihin juuri niille sopivia ”lääkkeitä” eli ruokaa ja lepoa!

Millaisia kokemuksia sinulla on pohjattomasta nälästä ja/tai loputtomasta väsymyksestä? Millainen tuki auttoi sinua tai millaista tukea olisit kaivannut? Entä mitä elämään tuli pohjattoman nälän ja loputtoman väsymyksen jälkeen?

Terveisin,

Venla Eronen

torstai 18. huhtikuuta 2019

Hyvä ja paha täydellisyys

Syömishäiriöiden yhteydessä puhutaan usein perfektionismista, täydellisyyden tavoittelusta. Sitä pidetään jopa yhtenä syömishäiriöihin sairastumisen riskitekijöistä.



Perfektionismia tutkineet henkilöt ovat nimenneet kaksi perfektionismin muotoa, negatiivinen ja positiivinen. Positiivinen perfektionismi voi parhaimmillaan olla eteenpäin vievä voima, jonka avulla ihminen tekee toimissaan hyvää jälkeä. Tämä niittää hänelle menestystä ja luottamusta hyvänä tekijänä. Positiiviseen perfektionismiin kuuluu kyky olla tyytyväinen tekemisiensä tuloksiin eivätkä siihen kuulu itsesyytökset pieleen menneistä yrityksistä. Hyvin tehty asia tuottaa tekijälleen iloa ja ylpeyttä.

Negatiivinen perfektionismi on sen sijaan lamauttava voima, joka vie rohkeuden ryhtyä tekemään asioita. Siinä vaatimukset asetetaan epärealistisen korkealle, mikä aiheuttaa helposti epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, sillä tavoitteisiin on mahdotonta päästä. Nämä heikentävät rohkeutta tehdä päätöksiä sekä ryhtyä toimeen. Ne voivat pahimmillaan lamauttaa henkilön täysin: kun ei tee mitään, ei voi tehdä virheitäkään.

Hieman lievemmässä muodossaan negatiivinen perfektionismi näyttäytyy kovina suoritusvaatimuksina, mutta henkilö saa siitä huolimatta tehtyä asioita. Kuitenkin hyvänkin suorituksen jälkeen mieli jää puimaan tapahtuneen yksityiskohtia ja toteaa, että monet asiat olisi voinut tehdä vielä paremmin. Nämä pohdinnat käynnistyvät pomminvarmasti, vaikka tehdystä työstä olisi juuri saanut kultamitalin. Koskaan ei voi olla tyytyväinen tekemiinsä asioihin, sillä aina löytyy parantamisen varaa. Monet jopa uskovat, että tyytymättömyys toimii tärkeänä eteenpäin vievänä voimana. He ajattelevat, että on hyväksi olla aina hieman kriittinen tuotoksiaan kohtaan, jotta säilyttää motivaation puskea eteenpäin. Ikään kuin tyytyväinen ihminen muuttuisi väistämättä sohvaperunaksi.

Tutkimuksissa negatiivinen perfektionismi on yhdistetty masennukseen ja ahdistukseen. Korrelaatio on looginen: mitä enemmän negatiivista perfektionismia, sitä enemmän masennusta ja ahdistusta. Sama ilmiö näyttäisi toteutuvan sekä tytöillä että pojilla1. Negatiivinen perfektionismi on myös yhdistetty uupumiseen silloin, kun elämässä on ollut stressaava tilanne tai tapahtuma2. Se näyttäisi siis heikentävän ihmisen kykyä sietää stressaavia tilanteita. Tämä oli havaittu myös lääketieteen opiskelijoilla, joilla on erityisen suuri paine suoriutua tehtävistään mahdollisimman täydellisesti, sillä lääkärin työssä virheillä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Sellaiset opiskelijat, joilla esiintyi positiivista perfektionismia, selviytyivät opiskelujen vaatimuksista hyvin, mutta ne joilla oli negatiivista perfektionismia, saivat selvästi useammin masennus ja ahdistusoireita3.

Nämä tutkimukset luovat hieman valoa myös siihen, millä mekanismilla negatiivinen perfektionismi vaikuttaa syömishäiriöiden kehittymisen taustalla, vaikka ne eivät suoranaisesti syömishäiriöitä käsittelekään. Syömishäiriöthän toimivat usein psyykkisen pahan olon helpottajina ja säätelijöinä. Negatiivisen perfektionismin aiheuttama sitkeä huonommuuden ja epäonnistuneisuuden tunne voi houkutella lääkitsijäksi syömishäiriötä siihen taipuvaisilla henkilöillä.

Voisikohan negatiivisen perfektionismin tunnistaminen ja siihen puuttuminen omalta osaltaan auttaa ehkäisemään syömishäiriöiden syntyä? Jos esimerkiksi kasvattajat huomaisivat lapsella taipumuksen negatiiviseen perfektionismiin, voitaisiin hänen kasvatuksessaan kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuinka suoritusvaatimuksia hänelle esitetään. Lisäksi siinä voisi korostua lapsen itsetunnon tukeminen siten, että korostettaisiin lapsen rakastettavuutta ja hyväksyntää juuri sellaisena kuin hän on. Samalla vältettäisiin tuomasta esille suoriutumisen merkitystä hyväksynnän tuojana.

Huomaatko sinä itsessäsi taipumusta perfektionismiin? Näetkö sen voimavarana vai haittana omalla kohdallasi?

Kevätterveisin,
Pia Charpentier

Lähteet:


1. Hamid Afshar, Hamidreza Roohafza, Masoumeh Sadeghi,Alireza Saadaty,Mehrdad Salehi,Masoud Motamedi, Mohammad Matinpour, Homayoun Naji Isfahani, and Ghorbanali Asadollahii Positive and negative perfectionism and their relationship with anxiety and depression in Iranian school students. J Res Med Sci. 2011 Jan; 16(1): 79–86.

2. Dittner AJ1, Rimes K, Thorpe S. Negative perfectionism increases the risk of fatigue following a period of stress. Psychol Health. 2011 Mar;26(3):253-68.

3. Seeliger H1, Harendza S2,3. Is perfect good? - Dimensions of perfectionism in newly admitted medical students. BMC Med Educ. 2017 Nov 13;17(1):206.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Virheellisiä uskomuksia ahmintahäiriöstä (BED)

Ahmintahäiriö (Binge Eating Disorder eli BED) on syömishäiriö, jossa henkilö kärsii hallitsemattomista ja pakonomaisista ahmintakohtauksista, mutta johon ei kuitenkaan tavallisesti liity ahmimishäiriön eli bulimia nervosan tapaan oksentamista. Tietämys ahmintahäiriöistä on lisääntynyt viime aikoina. Siitä huolimatta jotkin siihen liitetyt virheelliset uskomukset ovat varsin yleisiä edelleenkin. Virheellisiä uskomuksia ovat esimerkiksi seuraavat:

  • Ahmintahäiriötä sairastava on aina lihava ja ylipainoisella on aina ahmintahäiriö. 
  • Ahmintahäiriöön sairastunut on se kaikkien juhlien suursyömäri.
  • Kaikki ahmintahäiriöön sairastuneet ovat aikuisia.
  • Ahmintahäiriöön sairastunut on vain laiska laihduttamaan.
  • Ahmintahäiriöön sairastuneelta puuttuu tieto hyvästä ravinnosta.
  • Ahmintahäiriöstä parantuu laihduttamalla.
  • Ahminnan saa loppumaan syömällä normaalisti ja terveellisesti.
  • Ahmintahäiriöön sairastuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni.
  • Ahmintahäiriö on itse aiheutettu.
  • Ahmintahäiriö on sairaus, jonka hoitaminen ei ole niin tarpeellista tai kannattavaa.

Kuulostaako tutulta? Uskomuksia on niin sairastuneilla itsellään, terveydenhuollon ammattilaisilla kuin muillakin sairauteen perehtymättömillä. Uskomuksilla on vahva stigma ja ne eivät helpota avun hakemista ja sen saamista. Niinpä ajattelin hieman korjata näitä virheellisiä uskomuksia.

Virheelliset uskomukset ahmintahäiriöstä estävät näkemästä ahmintahäiriötä vakavasti otettavana syömishäiriönä. Pahimmillaan virheelliset uskomukset johtavat siihen, että ahmintahäiriötä sairastava ei saa tarvitsemaansa apua ja hänen negatiivinen käsitys itsestään vahvistuu.


Ahmintahäiriötä sairastava on aina lihava ja ylipainoisella on aina ahmintahäiriö

Vaikka ahmintahäiriö usein johtaakin vaikeaan ylipainoon jossain vaiheessa sairautta, ei paino aina kerro koko totuutta. Sairauden eri vaiheessa paino saattaa vaihdella paljonkin. Kuten myös muissa syömishäiriöissä, niin myös ahmintahäiriössä sairastuneita on monessa koossa. Arviolta kuitenkin noin 20–25 prosenttia ylipainon vuoksi apua hakeneista kärsii ahmintahäiriöstä. Samasta arviosta tulee näkyviin se, että kaikilla ylipainoisilla ei ole ahmintahäiriötä.

Ahmintahäiriöön sairastunut on se kaikkien juhlien suursyömäri

Näin ei yleensä ole. Ahmintahäiriö aiheuttaa sairastuneelle paljon häpeän tunnetta, joten ahmiminen toteutuu usein yksin ollessa. Juhlissa ahmintahäiriöön sairastunut saattaakin syödä erittäin maltillisesti, jopa niukasti. Tai sitten ihan tavallisesti.

Kaikki ahmintahäiriöön sairastuneet ovat aikuisia

Ahmintahäiriötä sairastavista iso osa on aikuisia, mutta ahmintahäiriötä esiintyy myös muun ikäisillä. Ongelmat voivat alkaa jo lapsuudessa, mutta saattavat johtaa ahmintahäiriöön vasta aikuisuudessa. On kuitenkin myös täysin mahdollista, että jo nuorella on ahmintahäiriö.

Ahmintahäiriöön sairastunut on vain laiska laihduttamaan

Päinvastoin. Ahmintahäiriöön sairastuneet saattavat laihduttaa melko paljonkin. Usein laihdutuksen keinot saattavat olla melko radikaaleja niukkaenergisine dieetteineen ja jopa paastoineen. Monet ahmintahäiriöstä kärsivät ovatkin kokeilleet monenlaisia laihdutusmenetelmiä elämänsä aikana.

Ahmintahäiriöön sairastuneelta puuttuu tieto hyvästä ravinnosta

Tämä ei yleensä pidä paikkaansa. Moni ahmintahäiriöön sairastunut on varsin tietoinen hyvän ravitsemuksen perusteista. Ahminta ei ole tietoon pohjautuva tapahtuma, vaan sen kimmokkeina on useimmiten ruuan himo, ruuan näkeminen tai vaikeat tunteet. Siksi tieto hyvästä ravinnosta ei yksinään auta ahmintahäiriöön sairastunutta muuttamaan syömiskäyttäytymistään.

Ahmintahäiriöstä parantuu laihduttamalla

Ensin on jälleen hyvä muistaa, että ahmintahäiriö ei aina johda ylipainoon, joten laiduttaminen on jo lähtökohtaisesti huono vinkki. Toiseksi, ahmintahäiriö on syömishäiriö, joten laihduttaminen ei ratkaise ongelmia sairauden taustalla. Itse asiassa ahmintahäiriön hoidon ensi askeleita on lopettaa laihduttaminen. Laihduttaminen johtaa usein ahmintahäiriötä sairastavalla ahmintakohtauksiin. Kun ahmintahäiriötä ja sen taustalla olevia ongelmia on ensin hoidettu ja syöminen on saatu hyvään ja joustavaan tasapainoon, toipuva laihtuu usein ilman varsinaista laihduttamista.

Ahminnan saa loppumaan syömällä normaalisti ja terveellisesti

Riittävä, monipuolinen ja säännöllinen syöminen on ahmintahäiriöstä toipumisen yksi keskeisistä kulmakivistä, mutta ei missään nimessä yksinään riittävä apu ahmintahäiriöön. Kuten aiemmin todettiin, ahmintahäiriöön sairastuneella on usein varsin hyvä tietämys terveellisestä ravinnosta, mutta psyykkiset voimavarat eivät mahdollista sen toteuttamista. Siksi ahmintahäiriöstä toipumiseen tarvitaan ravitsemuksen korjaamisen lisäksi paljon psykologista työskentelyä.

Ahmintahäiriöön sairastuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni

Jälleen kerran, ahmintahäiriö on sairaus, syömishäiriön yksi muoto. Siihen sisältyy usein paljon elämän aikana opittuja haitallisia toimintamalleja ja tunteiden käsittelyn vaikeuksia. Ahmintaa ei silloin saa kuriin vain ottamalla itseään niskasta kiinni. Itse asiassa ahmintahäiriöön sairastunut saattaa kontrolloida toimintaansa melko paljonkin ja syömisen kontrollointi voi jopa aiheuttaa ahmintakohtauksia. Lisäksi itsekuri saattaa ulottua elämää rajoittavaksi tekijäksi elämän muillekin alueille.

Ahmintahäiriö on itse aiheutettu

Kuten muissakin syömishäiriöissä, ahmintahäiriössä taustatekijöitä on usein monia. On lapsuudessa opittuja syömistottumuksia, vaikeita elämän tapahtumia, tunnesäätelyn vaikeuksia sekä perinnöllisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Taustalla voi myös olla muita psyykkisiä sairauksia. Ahmintahäiriö ei ole valinta eikä siten itse aiheutettu.

Ahmintahäiriö on sairaus, jonka hoitaminen ei ole niin tarpeellista tai kannattavaa

Ahmintahäiriöön sairastuneet kokevat valitettavan usein, että heidän tilannettaan ei ymmärretä ja hoitoa on vaikea saada. Sairauden aiheuttamaa psyykkistä kärsimystä ei aina huomioida ja fyysisiin haittoihin suhtaudutaan itse aiheutettuina. Ahmintaa saatetaan moralisoida ja kauhistella tavalla, joka vain pahentaa ahminnasta aiheutuneen syyllisyyden ja häpeän tunteita. Kun sairastunut pyytää tukea esimerkiksi ruokailujen sujumiseksi, saatetaan hänelle todeta, että näyttää kyllä siltä, että syöt jo ihan riittävästi. Toisinaan sairastunutta jopa kehotetaan jättämään aterioita väliin.

Muiden syömishäiriöiden tavoin, myös ahmintahäiriöön sairastuneet tarvitsevat apua. Hoitamattomana ahmintahäiriö aiheuttaa paljon inhimillistä kärsimystä ja muita terveysongelmia, joita usein hoidetaan ahmintahäiriöstä irrallisina ongelmina. Ahmintahäiriö voi aiheuttaa myös hengenvaaran komplikaatioiden sekä syömishäiriöihin liittyvän kohonneen itsemurhariskin vuoksi. Oikein hoidettuna, iso osa kuitenkin saa ahmintahäiriöön merkittävää helpotusta tai parantuu siitä kokonaan. Myös muiden terveydenhuoltopalvelujen tarve vähenee silloin merkittävästi. Ahmintahäiriön hyvään hoitoon kannattaakin panostaa.


Millaisia ahmintahäiriöön liittyviä ennakkoluuloja tai virheellisiä uskomuksia sinä olet kohdannut?

Terveisin,

Venla Eronen

PS. Lisää ahmintahäiriöstä voi lukea muun muassa täältä. Syömishäiriökeskuksesta saa apua ahmintahäiriöön! Kysy lisää Syömishäiriökeskuksen palveluista ilmaisesta palvelevasta puhelimestamme numerosta 040 411 5481. Ammattilaisten tarjoaman avun rinnalla apua voi saada myös Mielenterveystalon nettisivuilta löytyvästä Irti ahminnasta -itsehoito-ohjelmasta.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Syömishäiriöön sairastuneen tunteiden tarkastelua

Vuosien varrella työssäni Syömishäiriökeskuksessa olen nähnyt, kuinka syömishäiriö aiheuttaa usein monenlaisia tunteikkaita reaktioita, joilla ei ole ”järjellistä” syytä terveen ihmisen näkökulmasta. Lautasella oleva ruoka voi esimerkiksi aiheuttaa pelkoa ja saa syömishäiriötä sairastavan pakenemaan pelon aktivoimana. Pelko tai muut tunteet aktivoituvat ikään kuin väärässä kohdassa. Toisaalta joitakin tunteita on voitu tukahduttaa syvälle itseen siten, että reaktiot joissakin tilanteissa voivat tulla yllätyksenä niin itselle kuin muillekin. Tarve toimia syömishäiriön mukaan voi puolestaan saada sairastuneen ilmaisemaan tunteitaan jopa manipuloivalta vaikuttavaan tapaan, jotta kaikki syömishäiriön kurjat tarkoitusperät pääsisivät kukoistamaan.

Syömishäiriöiden yhteydessä ilmenevää hämmentävää tunnesoppaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei hieman ensin ymmärrä joitakin perusasioita tunteista. Sen vuoksi ajattelinkin, että tunteille olisi hyvä varata hieman palstatilaa Omenatuvassa. Apuna kirjoituksessani toimi psykoterapeutti Irena Miettisen Syömishäiriökeskuksen henkilökunnalle pitämä koulutuspäivä tunteista. Koulutuspäivän aikana tarkastelimme tunteita primaarisiin-, sekundaarisiin- ja instrumentaalisiin tunteisiin luokiteltuina tunnekeskeisen psykoterapian näkökulman mukaisesti (esim. Greenberg, Leslie).







Primaaritunteet ja syömishäiriöt


Primaaritunteet ovat aitoja, tilanteesta aidosti ja suorasti syntyviä tunteita. Ne ovat ainoita tunteita, joilla voi olla tilanteeseen sopeutumista edistävä vaikutus. Esimerkiksi suru auttaa käsittelemään menetystä, viha asettamaan rajoja loukatuksi tultaessa ja pelko reagoimaan vaaraan. Joskus primaaritunteet voivat olla myös tilanteeseen sopeutumista haittaavia. Häpeä voi esimerkiksi olla niin vahvaa ja jatkuvaa, että siitä tulee sopeutumista haittaava tunne.

Syömishäiriöiden yhteydessä sopeutumista edistävät primaaritunteet ovat usein hukassa. Sairastunut ei ehkä ole surrut menetyksiään tai sallinut itsensä tuntea vihaa, kun on tullut loukatuksi. Tällaisesta primaaritunteiden tukahduttamisesta seuraa varmasti kärsimystä ja haavoittuvuutta, jonka paikkaamiseen syömishäiriö onkin aikoinaan voinut tulla.

Myös sopeutumista haittaavat primaaritunteet ovat tavallisia syömishäiriöissä. Esimerkiksi häpeä saattaa yliaktivoitua tilanteessa kuin tilanteessa. Oikein toimiessaan, häpeä auttaa korjaamaan omia virheitä, ja muuttamaan toimintaa hyvällä tavalla, mutta yliaktivoituneena häpeä saa syömishäiriöön sairastuneen pyrkimään loputtomaan ja uuvuttavaan itsensä korjaamiseen ja muuttamiseen. Syömishäiriöiden yhteydessä myös pelko saa usein tällaisia sopeutumista haittaavia piirteitä. Pelko aktivoituu joillakin esimerkiksi ruokailutilanteissa ja estää sairastunutta huolehtimasta ravitsemuksestaan terveyttä ja hyvinvointia edistävällä tavalla.

Sekundaaritunteet ja syömishäiriöt


Sekundaaritunteet ovat reaktioita pikemminkin primaaritunteisiin tai ajatuksiin, kuin tilanteeseen. Ne ovat tunteisiin kohdistuvia tunteita. Henkilö voi esimerkiksi olla itselleen vihainen siitä, että on peloissaan tai vetäytyä suremaan yksinään ollessaan vihainen. Tunnekokemuksina ne ovat sinänsä aitoja, mutta mutkistavat tarpeettomasti tunnekokemusta ja johtavat usein toimintaan, joka ei auta selviytymään tilanteesta tarkoituksenmukaisesti.

Sekundaaritunteet ovat vahvasti edustettuina syömishäiriöissä. Monessa tilanteessa oman tunteen hyväksyminen on niin vaikeaa ja hämmentävää, että sairastunut kokee esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää tunteistaan. Syömishäiriöön sairastunut saattaa esimerkiksi pelätä vihansa olevan hallitsematonta tai tuntea surunsa turhaksi ja ilon kielletyksi. Tunteeseen tai ajatukseen liittyvä toinen negatiivinen tunne estää siten sairastunutta tuntemasta kaikkia tunteita vapaasti.

Toisaalta tunteet voivat olla sairastuneelle niin vaikeasti tunnistettavissa, että voisi jopa ajatella syömishäiriön itsessään olevan kuin sekundaaritunne, joka peittää alleen sairastuneen muut tunteet. Ahdistuksen täyttäessä mielen, voi olla vaikea tunnistaa mitään muita taustalla vaikuttavia tunteita.

Instrumentaaliset tunteet ja syömishäiriöt


Instrumentaaliset tunteet ovat emotionaalisia toimintamalleja, joita ihmiset ovat oppineet hyödyntämään vaikuttaakseen tai manipuloidakseen muita. Ihminen voi esimerkiksi ilmaista vihaa tai raivota, kun hän haluaa hallita muita, tai pyöräyttää krokotiilin kyyneleen vältelläkseen itselle vaikeaa asiaa. Instrumentaaliset tunteet vaikuttavat toisesta ihmisestä usein epäaidoilta tai valheellisilta.

Syömishäiriöiden yhteydessä on toisinaan havaittavissa myös instrumentaalisia tunteita. Niiden avulla syömishäiriö saa estettyä ympäristön puuttumisen tilanteeseen. Syömishäiriö on voinut esimerkiksi opettaa sairastuneelle, että kun hän raivoaa, läheiset eivät uskalla tai jaksa puuttua sairauteen ja sen oireisiin. Toisinaan syömishäiriöön sairastunut saattaa joissakin itselle haasteellisissa tilanteissa puolestaan perustella tunteisiin vetoavalla tavalla hoitavalle henkilölle, miksi ei johonkin suostu. Hän tuo esille tunnetta, joka on ikään kuin hyväksyttävämpi, ei syömishäiriöön liittyvä perustelu tilanteen välttelyyn. Hoitavalle henkilölle välittyy näissä tilanteissa usein tunne, että ”nyt tässä on jotain epämääräistä tai epäaitoa”. Yleensä jossain vaiheessa hoitavalle henkilölle käy kuitenkin selväksi, että todellisuudessa taustalla oli syömishäiriön aiheuttamat syyt ja tunteet, jonka vuoksi alkuperäisen perustelun tunnereaktio ei tuntunut aidolta.

On hyvä huomata, että sairastunut ei toimi pahantahtoisuuttaan instrumentaalisten tunteiden ohjaamana. Hän voi jopa tuntea syyllisyyttä toiminnastaan. Instrumentaalisten tunteiden hyödyntäminen manipuloivaan tapaan tuleekin nähdä enemmän syvälle juurtuneena syömishäiriösairauteen liittyvänä toimintamallina tai sairauden perusmekanismina – jonkinlaisena syömishäiriön elinehtona.

Tunnetyöskentelyn tavoitteita ja keinoja 


Syömishäiriöiden hoidossa tunnetyöskentelyn keskeinen osa on sopeutumista edistävien primaaritunteiden harjoittelu. Syömishäiriöön sairastunutta tuetaan esimerkiksi suremaan menetyksiä, tuntemaan vihaa loukatuksi tulemisesta ja iloitsemaan hyvistä asioista ja tapahtumista.

Myös sopeutumista haittaavia primaaritunteita on hyvä käsitellä ja käydä läpi, jotta niitä pystytään korjaamaan uusilla kokemuksilla. Siksi syömishäiriöiden hoidossa usein yksi keskeinen osa on saada sairastunut kokemaan itsensä arvokkaaksi. Hoitavalta taholta se vaatii aitoa välittämistä ja empatiaa. Hoitavan henkilön suhtautuessa empaattisesti ja hyväksyvästi hetkissä, jolloin sairastunut kertoo esimerkiksi häpeällisinä pitämistään kokemuksista, hän voi auttaa sairastunutta itseään hyväksymään tapahtumat ja löytämään tien ulos häpeästä. Kärsivällinen ja pitkäjänteinen työskentely syömiseen liittyvien pelkojen hillitsemiseksi on taas itsessään jo syömishäiriöiden hoidon kulmakivi. Sairastunut tarvitsee aikaa ja korjaavia kokemuksia huomatakseen, että voi sittenkin syödä pelkäämättä. Siksi muutos ei tapahdu hetkessä.

Sekundaaristen tunteiden osalta hoidossa on tavoitteena purkaa ja ohittaa sekundaariset tunteet, jotta sairastunut voisi päästä kosketuksiin sopeutumista edistävän primaaritunteen kanssa. Sairastunutta autetaan ymmärtämään, että hänen tunteensa ovat sallittuja, eikä tunteita tarvitse hävetä. Sairastunutta tuetaan esimerkiksi loukatuksi tultuaan ilmaisemaan suuttumusta avoimesti ja rakentavasti sekä kertomaan, mikä tuntui pahalta tai ärsyttävältä, eikä vetäytymään omiin oloihinsa itkemään.

Hoidon aikana instrumentaalisiin tunteisiin tulee suhtautua rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Ympäristöä pelottavan raivoamisen yhteydessä on toki ensin tunnistettava, onko kyse sekundaarisesta vihareaktiosta pelon vuoksi vai instrumentaalisesta raivoamisesta ympäristön hallitsemiseksi. Ensimmäiseen parempi reaktio on primaaritunteen tunnistamista ja käsittelyä edistävä työskentely, jälkimmäiseen sen ilmaiseminen sairastuneelle, että raivoaminen ei muuta tilannetta eikä hoitava henkilö aio sen vuoksi luopua auttamisesta. Syömishäiriölle osoitetaan, että se ei saa raivoamalla tahtoaan läpi. Tällainen toimintatapa voi tuntua auttavasta tai hoitavasta henkilöstä raskaalta, mutta  pidemmän päälle se kuitenkin palkitaan.

Hoidossa on myös tärkeää auttaa sairastunutta näkemään, että instrumentaalisten tunteiden ilmaiseminen estää oikeanlaisen avun saamista. Sairastunutta tulee auttaa huomaamaan se, että toiset ihmiset usein huomaavat eron aidon ja epäaidon tunteen välillä ja ovat myötätuntoisempia auttamaan ja ymmärtämään, kun heille ei tule tunnetta, että heitä manipuloidaan. Kun kertoo perustelunsa jonkun asian vaikeuteen juuri siten kuin se oikeasti on, eikä jollain muulla tunteella peiteltynä, osaa hoitava henkilö peremmin tukea juuri siinä oikeassa asiassa ja miettiä yhdessä miten vaikean asian kohtaaminen voisi helpottua ja tuntua turvallisemmalta. Tähän työskentelyyn kyetään yleensä vasta siinä vaiheessa, kun syömishäiriöön sairastuneelle on syntynyt toive muutoksesta.


Millaisia ajatuksia sinulle heräsi tunteista ja niiden luonteesta syömishäiriöiden yhteydessä?


Terveisin,

Venla Eronen