perjantai 22. toukokuuta 2020

Urheilu ja syömishäiriöt – Valmentajalla on väliä

Suomen Valmentajat ry:n Valmentajalla on väliä- kampanjassa on määritelty hyvän urheiluvalmennuksen periaatteita. Hyvä valmennus on ihmisen valmentamista, valmentaja auttaa urheilijaa löytämään sisäisen motivaationsa ja omat voimavaransa. Se vaatii valmentajalta taitoa rakentaa ja ohjata urheilijan kehitysprosessia kokonaisvaltaisesti huomioiden urheilijan polun eri vaiheet. Kaikki tämä tapahtuu hyvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa urheilijan kanssa. Näin toimiessa huomataan paremmin myös ongelmat, kuten esimerkiksi urheilijan syömishäiriökäyttäytyminen.



Syömishäiriökeskuksen Oman Elämänsä Urheilija- projektissa pyritään löytämään keinoja urheilijoiden syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen sekä ennaltaehkäisyyn. Olemme itsekin urheiluvalmentajia, joten valmennuksen kehittäminen ja urheilijoiden auttaminen kaikin tavoin on meille sydämen asia. Yksi tärkeimmistä viesteistä, joka urheilijoiden syömishäiriötutkimuksista välittyy on se, että valmentajalla on väliä tässäkin kontekstissa. Valmentaja on avainasemassa ongelmien tunnistamisessa ja ennen kaikkea siinä, että hän reagoi nopeasti ja auttaa urheilijaa löytämään apua. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta se on tehtävä. Valmentajaa auttaa tässä, kun hän tietää mitä syömishäiriökäyttäytyminen ja syömishäiriöt ovat ja miten asia kannattaa ottaa esille urheilijan kanssa. Valmentaja on myös olennaisessa roolissa, kun ongelmat halutaan välttää kokonaan. Valmentaja voi omalla tekemisellään ja esimerkillään olla vahva ennaltaehkäisevä tekijä, mutta toisaalta pahimmillaan hän saattaa olla jopa syömishäiriön laukaiseva tekijä.

Puhutaan, että valmennuskulttuurimme on murroksessa. Murroksen suunta on oikea, jos urheilija aletaan ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti ihmisenä ja valmentaja ymmärretään mieluummin auttajana kuin autoritäärisenä komentelijana, jota urheilija sokeasti tottelee. Valmentaja-urheilijasuhde on ihmissuhde ja sen onnistumiseen vaikuttaa keskinäinen kunnioitus, luottamus ja arvostus. Valmentajan rooli urheilijan elämässä on joka tapauksessa merkittävä. Nuorille valmentaja edustaa usein auktoriteettia jopa ohi vanhempien.  Se ja siihen liittyvä valta on hyvä tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun on valtaa, niin on myös vastuuta.

Valmentajan tehtävä on opastaa ja tukea urheilijaa saavuttamaan paras itsensä. Sen enempää urheilijalta ei voi vaatia. Valmentajan on ymmärrettävä millaiset tulokset ja tavoitteet ovat realistisia ja miten niihin pyritään. Mahdottomilla tavoitteilla lisätään vain suoritusahdistusta ja pelkoa siitä, että ei ole tarpeeksi hyvä urheilija. Negatiiviset ajatukset syövät suorituspotentiaalia ja pitkittyessään ne saattavat ajaa urheilijan hallitsemaan ahdistustaan syömisen rajoittamisella ja laihduttamisella. Kun nämä hallintakeinot alkavat määrittää kaikkea tekemistä, ollaan jo syömishäiriökäyttäytymisen äärellä ja on turha unelmoida enää suorituskyvyn parantamisesta.

Yksi valmentajan tärkeimmistä tehtävistä on varmistaa ja turvata urheilijan terveys – terveet harjoittelupäivät kun ovat se urheilijan kehityksen perusta. Kaikkea ei tarvitse osata ja tietää itse, mutta ymmärrys siitä milloin asioihin on puututtava, kuuluu valmentajan työkalupakkiin. Oli kyse loukkaantumisista, ylikunnosta tai syömisen häiriintymisestä, valmentajan on oltava hereillä huomatakseen hälytysmerkit ja oltava valmiina ohjaamaan urheilija asiantuntijan puheille. Tässä on kyse juuri välittämisestä ja vastuunkantamisesta. Ei voida ajatella, että urheilijasta vain puristetaan tulosta ulos ja jos ongelmia tulee, niin valmentaja häipyy taka-alalle ja jättää urheilijan selviytymään itsekseen. Projektimme puitteissa olemme saaneet syömishäiriöön sairastuneiden urheilijoiden tarinoita, joissa tällainen hylkäyskokemus toteutui. Valmentajan tulee elää niin hyvät kuin huonot hetket urheilijan kanssa, kantaa vastuunsa loppuun saakka.

Mielenkiintoisen ristiriitainen asia on valmentajan vuorovaikutustaidot. Projektin suunnitteluvaiheessa haastattelin talven aikana noin 30 valmentajaa useasta eri lajista ja jokainen heistä piti valmentajan vuorovaikutustaitoja tärkeänä osana valmentajan osaamista. Avoin, luottamuksellinen ja toisen huomioonottava vuorovaikutus oli se juttu, mitä valmentajat korostivat. Opetetaanko tällaista vuorovaikutusta valmentajakoulutuksissa tarpeeksi? Toivottavasti jokaisessa lajissa havahdutaan ajattelemaan tätä asiaa. Kuinka tärkeää on miettiä, miten sanotaan eikä vain mitä sanotaan. Eivät hyvät vuorovaikutustaidot ole jokaisen valmentajan sisäsyntyinen lahja. Ne täytyy oppia, niin kuin monet muutkin asiat. Syömishäiriökäyttäytymisen ehkäisyssä valmentajan puhe on suuressa roolissa. Liian monta tarinaa on siitä, miten syömishäiriö sai alkunsa valmentajan huolimattomasta kommentista, kehotuksesta laihduttaa ilman mitään jatko-ohjeita tai muuten vaan on annettu ymmärtää, että kiloja on liikaa. Valmentajan on hyvä miettiä omasta ulosannistaan: Kannustanko vai lannistanko, huomauttelenko ulkonäöstä vai pidänkö möläytykset kurissa? Kehunko vain niitä ryhmän hoikimpia ja ymmärränkö minkä viestin se muille antaa?

Valmentaja saisi olla kiinnostunut muustakin kuin urheilusuorituksista. Saarisen ym. (2019) tutkimuksessa nuoret urheilijat toivat esiin, miten he kaipaavat valmentajalta tasapuolista huomiota ja kiinnostusta muuhunkin kuin urheilusuorituksiin. Jos valmentaja huomioi vain menestyviä urheilijoita valmennusryhmässään, asettaa hän selkeän viestin, että urheilusuoritukset määrittävät hänen kiinnostustaan. Varsinkin nuoret aistivat herkästi tämän ja kokevat sen niin, että valmentaja ei välitä heistä, koska he eivät pärjää urheilussa niin hyvin. Tässä asetelmassa saattaa toteutua kaksi hyvin erilaista kierrettä. Positiivisessa kierteessä oleva urheilija menestyy ja saa huomiota osakseen, joka entisestään vahvistaa hänen itsetuntoaan ja henkistä vahvuuttaan. Se auttaa häntä pärjäämään koko ajan paremmin urheilussa. Negatiivisessa kierteessä vähemmän menestynyt urheilija huomaa jäävänsä valmentajan huomion ulkopuolelle, mikä nakertaa hänen itseluottamustaan. Se syö motivaatiota ja kehittyminen urheilussa hankaloituu entisestään. Jälleen kerran se kompensaatiokeino urheilijalla kaikkeen tähän voi olla syömisen rajoittaminen ja paremman suorituskyvyn ja hyväksynnän hakeminen sitä kautta. Reiluus, tasa-arvoinen kohtelu ja jokaisen auttaminen on parasta mitä valmentaja voi tehdä.

Onko valmentaja esimerkki? Voiko valmentaja sanoa ”tee niin kuin sanon, ei niin kuin minä teen”? Tämä toimii aina vain huonommin mitä nuorempiin urheilijoihin mennään. Valmentaja on esimerkki, halusi tai ei. Hän on esimerkki harjoituksissa, kilpailuissa, leireillä ja nykyään myös sosiaalisessa mediassa. Mitä hän tekee, miten käyttäytyy, kaiken urheilijat kyllä huomaavat. Huomaavat jopa asenteen ruokaan ja syömiseen. Omaa ruokasuhdetta ja sitä miten ruoasta puhutaan valmennettavien kanssa kannattaa pohtia ajan kanssa ja syvällisesti. On hyvä ottaa selvää mitä terveellinen ja riittävä ravitsemus tarkoittaa urheilijan kannalta ja tukea häntä kaikin mahdollisin keinoin toteuttamaan sitä. Valmentaja on se viimeinen auktoriteetti, jota uskotaan. Käytetään se hyvään.

Valmentajien rooli häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ehkäisemisessä ja tunnistamisessa on merkittävä. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä syömisen ongelmia usein piilotellaan ja kielletään viimeiseen saakka. Valmentaja kohtaa urheilijan säännöllisesti ja usein urheilijan luotto valmentajaa kohtaan on suuri. Siksi on tärkeää, millaista esimerkkiä valmentaja näyttää, tunteeko hän valmennettavansa myös ihmisenä ja miten hän käsittelee esimerkiksi painoon ja ulkonäköön liittyviä asioita. Mitä pikemmin mahdollisiin syömisen häiriöihin puututaan, sitä nopeammin niistä yleensä toivutaan ja sitä helpompaa niiden hoitaminen on. Valmentajat tarvitsevat tietoa terveellisen ja riittävän ravitsemuksen perusteista, mutta myös toimintamalleja ja työkaluja syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen ja ennaltaehkäisyyn

Projektimme julkaisee kesäkuussa 2020 ensimmäisinä tuotoksinaan verkko-oppaat valmentajille urheilijan syömishäiriökäyttäytymisestä. Valmentajaoppaassa I kerromme, mitä häiriintynyt syöminen on ja miksi urheiluväen olisi tärkeä ymmärtää syömishäiriöoireilun riskejä. Oppaassa II annamme käytännön vinkkejä ja työkaluja siihen, millaisiin asioihin valmentajien olisi hyvä kiinnittää huomiota urheilijan syömiskäyttäytymisessä ja kuinka toimia ongelmien ilmaantuessa. Yhteistyössä lajiliittojen, urheiluakatemioiden ja asiantuntijaorganisaatioiden kanssa tulemme kehittämään systemaattisia toimintamalleja tämän ongelman taklaamiseksi. Ja tarvitsemme siihen myös kaikkien valmentajien tuen.


Jouni Kuivalainen
Koordinaattori
Oman Elämänsä Urheilija-projekti


Lähteitä:


de Bruin, A.P. 2017. Athletes with eating disorder symptomatology, a specific population with specific needs. Current Opinion in Psychology. 16, 148-53.

Saarinen, A., Ryba, T.V., Ronkainen, N.J., Rintala, H. & Aunola, K. 2019. ’I was excited to train, so I didn’t have problems with the coach’: dual career athletes’ experiences of (dis)empowering motivational climates. SPORT IN SOCIETY, 23: 4, 629-44.

Solfrid Bratland-Sanda & Jorunn Sundgot-Borgen. 2013. Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. European Journal of Sport Science, 13:5, 499-508.

Suomen Valmentajat ry. Valmentajalla on väliä- kampanja.






perjantai 1. toukokuuta 2020

Seksuaalineuvojana syömishäiriötyössä

Olen Tomi Rusi ja olen työskennellyt Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikössä hoitajana vuodesta 2016 alkaen. Elokuussa 2019 lähdin opiskelemaan seksuaalineuvojaksi. Koulutukseen hakeutuminen syntyi oman tiedon puutteesta seksuaalisuuteen liittyvien asioiden käsittelemisestä hoidossa ja sen saman tiedon tarpeesta monien syömishäiriöön sairastuneiden hoidossa. Usein keskusteluissa on käyty läpi aiheita, joissa minun piti vain nostaa käteni pystyyn ja myöntää, että osaamiseni ei riitä. Usein käytin vapaapäivien luppoaikaa tiedon hakemiseen, jotta seuraava keskustelu sujuisi vähän paremmin ja taas päästäisiin mahdollisesti pieni askel eteenpäin.

Mitä enemmän näihin aiheisiin törmäsin, sitä enemmän huomasin miten seksuaalisuus koskettaa meidän koko elämänkaartamme. Miettimisaikaa en sen jälkeen enää tarvinnutkaan. Tämän havainnon jälkeen hakeuduin seksuaalineuvojan koulutukseen. Nyt olen tätä kirjoittaessani koulutuksen puolessa välissä ja hiljalleen koen olevani valmis ”tulemaan kaapista ulos” koulutuksen kanssa ja käyttämään oppimiani työkaluja työssäni.

Usein tämä tuleva ammattini herättää hämmennystä ja ihmisillä saattaa aiheeseen liittyvien mielikuvien vuoksi nousta pieni puna poskille ja suusta karkaa pieni epäuskoinen naurahdus. Lopulta kysytään ”mitä seksuaalineuvoja tekee?”. Useimmiten seksuaalineuvontaan hakeutuu ihminen, joka tarvitsee turvallisen paikan kertoa erittäin yksityisistä asioistaan ja ongelmistaan. Onko tämä normaalia? Olenko minä normaali? Nämä kysymykset nousevat esille usein keskustelujen alussa. Neuvojan tärkein tehtävä mielestäni on antaa lupa puhua. Ei ole mitään mistä ei voisi tapaamisessa puhua. Neuvoja on valmis kuuntelemaan ja kestää kyllä kaiken mitä vastapäisestä tuolista nousee esille.



Seksuaalineuvonta on ratkaisukeskeistä ja usein yhtä käsiteltävää ongelmaa varten varataankin aikaa yhdestä viiteen tapaamiskertaa. Neuvojan vastuulla on myös arvioida ongelmaa ja ohjata ihminen hakemaan apua ongelmaansa oikealta taholta, jos pelkkä neuvonta ja esim. viisi keskustelukertaa eivät selvästikään riitä ongelman ratkaisemiseen.

Seksuaalineuvoja antaa tietoa ja auttaa ihmistä hakemaan oikeaa tietoa. Neuvojan kanssa voi esimerkiksi keventää sydäntään parisuhteesta ja hänelle voi tuoda esille mieltä askarruttavia ajatuksia omasta kehosta, seksielämästä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta yms. Neuvoja kuuntelee tuomitsematta ja tarjoaa asiantuntemustaan.

Seksuaalineuvojat ovat usein erikoistuneet tiettyyn ihmisryhmään. Itse koen olevani erikoistumassa syömishäiriöistä kärsivien seksuaalineuvontaan, sillä muutaman vuoden osastotyöni puolesta olen päässyt tutustumaan lähemmin syömishäiriöistä kärsivien mieleen, taustoihin ja ihmisiin sairauden takana. Tämä tietenkin antaa minulle hieman erilaisen tavan ajatella kaikkia luentoja ja tehtäviä mitä koulutuksessa tulee vastaan. Ennen kuin voin sanoa olevani erikoistunut syömishäiriöstä kärsivien seksuaalineuvontaan, tarvitsen kuitenkin vielä roppakaupalla kilometrejä alle.

Mihin syömishäiriöön sairastunut voisi tarvita seksuaalineuvontaa? 


Monille meille on täysin selvää keitä tai mitä olemme ja keitä tai mitä haluamme. Identifioidumme esimerkiksi miehiksi tai naisiksi, olemme esimerkiksi heteroseksuaaleja tai homoseksuaaleja. Olemme (ainakin suhteellisen) sujut itsemme ja vartalomme kanssa tai ainakaan se ei ole jatkuvasti mielessämme pyörivä asia.

Suurin osa meistä on elänyt läpi kasvuvaiheet, jotka ovat muokanneet meitä sellaisiksi kuin olemme. Olemme saaneet rauhassa tutkia omaa seksuaalisuuttamme, kokeilla ja ihmetellä. Olemme ihastuneet, rakastuneet, pettyneet, eläneet parisuhteissa ja kokeneet eroja. Olemme tutustuneet itseemme itseksemme ja muiden kanssa. Huomanneet mistä nautimme ja mistä emme.

Syömishäiriö on usein vienyt aikaa tuolta itsetutkiskelulta ja kokemusten hankkimiselta. Useat sairastuvat nuorena ja toipuvat vasta vuosien päästä, jolloin moni kasvuvaihe jää sairauden jalkoihin. Uusi keho tuntuu vieraalta ja oirevälähdykset saattavat vaikeuttaa tämän uuden temppelin hyväksymistä. Ihminen ei tunne kunnolla itseään, eikä toipumisvaiheessakaan tunnu siltä, että omaa vartaloa vielä haluaisi tutkia tai näyttää sitä muille, etenkään ilman rihmankiertämää suojana.

Tämä on tilanne, jossa moni ihminen pyytää apua seksuaalineuvojalta. Yleensä ihmisillä on tieto hallussa, koska nykyään tietoa on saatavilla helposti, mutta tärkeää on luvan saaminen. Saanko pitää itsestäni? Saanko pitää muista? Saanko nauttia itsestäni tai kumppanistani? Ansaitsenko minä? Kysymyksiä on usein vuosien edestä. Sitten niitä pohditaan yhdessä. Yleensä taustalla on pelkoa ja häpeää, mutta jo niistä puhuminen auttaa ainakin alkuun ongelman ratkaisemisessa.

Omaan vieraalta tuntuvaan kehoon tutustumista varten voidaan miettiä joitain harjoituksia, joita henkilö voi tehdä omalla ajallaan. Yhdessä pohdimme kehosta herääviä ajatuksia ja erittelemme niitä sairauden värittämiin ja itsestä lähteviin huoliin. Seksuaalineuvoja voi auttaa apua hakenutta henkilöä hyväksymään, että tietyt tarpeet esim. läheisyydelle ovat olemassa. Neuvontaprosessissa tämä lähinnä voisi tarkoittaa luvan antamista ja tarpeista puhumista. Moni ihminen tarvitsee ohjausta esimerkiksi ihmissuhteen tai ihan vaan kaverisuhteen rakentamiseen. Tarvitaan rohkaisua aloitteen tekemiseen ja itsensä esille asettamiseen. ”Tässä minä nyt olen ja päästän jonkun lähelleni.”

Tätä blogitekstiä varten haastattelin muutamaa toipunutta ja he kertoivat, että oirevälähdyksiä esiintyy ajoittain, mutta osa kertoi suoraan, että parisuhde auttoi ja auttaa edelleen omaan kehoon ja tarpeisiin tutustumisessa ja hyväksymisessä. Puhuminen auttaa. Turvallinen kumppani, joka tietää taustat ja vaikeudet, luo turvallisen ympäristön, jolloin kynnys palata sairauteen tai toimia oirevälähdysten mukaisesi nousee.

Osa haastateltavista oli jo vanhempia ja raskauden jälkeinen keho olikin ollut erittäin pelottava ajatus, mutta lapsen syntymä oli saanut elämään täysin uutta sisältöä.  Ahdistus lieveni jatkuvasti ja ajoittain vaikeudet pääsivät unohtumaan kokonaan. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi vain väkisin hakeutua parisuhteeseen ja saada lapsia, mutta toivon, että tämä antaa ihmisille pientä kipinää siihen, että hyvä parisuhde ja positiivinen kehosuhde ovat mahdollisia saavuttaa syömishäiriötaustasta huolimatta.

Minulta on kysytty: ”Minä olen sairastanut jo niin kauan, että kannattaako minun edes enää yrittää?”. Vastaukseni on: ”Kannattaa”. Olen ollut luennolla, jossa luennoitsija oli eläkeiän ylittänyt sateenkaarisenioriksi itseään tituleerannut henkilö, joka iloisesti kertoi tulleensa ulos kaapista vasta vanhoilla päivillään. Hän oli luonut hyvän parisuhteen ja kertoi olevansa nyt onnellinen. Luennon perimmäinen sanoma oli, että ikinä ei ole liian myöhäistä lähteä tutkimaan omaa seksuaalisuuttaan ja alkaa etsiä asioita, jotka tuntuvat hyvältä ja tekevät onnelliseksi.

Miksi et siis sinäkin uskaltaisi lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle?

Terveisin,

Tomi Rusi
Syömishäiriökeskuksen hoitaja