Lähtökohtaisesti voisi sanoa, että kehon viestimiin tarpeisiin vastaaminen on aina normaalia ja hyväksi. Joskus tätä voi kuitenkin hankaloittaa syömishäiriöin aikana kehon viesteihin latautuneet merkitykset ja uskomukset, kuten ”jos syön tiettyä määrää enemmän, lihon hallitsemattomasti” tai ”en voi luottaa kehooni”. Syömishäiriö saa usein aikaan sen, että kehon tarpeita pelätään ja tämä pelko voi elää vielä voimakkaana paranemisen siinä vaiheessa, jossa pohjaton nälkä astuu kuvaan. Pelko puolestaan vaikeuttaa kehon kuuntelemista, sillä viestien huomaaminen nostaa ahdistuksen esiin.
Parasta on, jos uskaltaa luottaa kehon viisauteen ja tarjota sille sen pyytämät asiat. Tämä tarkoittaa, että annetaan keholle niin paljon ruokaa kuin se pyytää ja lopetetaan syöminen, kun keho ilmoittaa, että vatsalaukun rajat ovat tulleet vastaan. Syöminen aloitetaan uudelleen, kun keho ilmoittaa uudelleen ruoantarpeesta. Oleellisinta on, että ei pidetä kehoa lainkaan nälässä tässä paranemisen vaiheessa, sillä nälässä pitäminen voimistaa kehon epätasapainoa.
Tähän vaiheeseen usein kuuluu myös sen opetteleminen, että millä kaikilla tavoilla keho ilmoittaa nälästä. Jollakin nälkä tuntuu vatsan kouristeluna, jollain heikotuksena ja huonotuulisuutena. Toisilla keho ei sano mitään erityistä, mutta ruoka tulee mieleen ja tekee mieli alkaa syödä. Nälkä voi myös ilmoittaa itsestään eri päivinä eri tavoin. Nälän monien kasvojen tunnistaminen auttaa osaltaan pohjattoman nälän vaiheesta selviämiseen kunnialla.
Selvitäkseen painonnousuun liittyvien pelkojen kanssa, on ensin hyvä ymmärtää hieman syitä miksi paino nousee hetkellisesti "yli tarpeen". "Ylinousulle on muutamia syitä. Ensimmäinen yksinkertainen syy pätee kaikkiin heihin, joilla aliravitsemus tai nälkiintyminen on alkanut jo lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa, mutta toipuminen tapahtuu aikuisuuden kynnyksellä tai aikuisuudessa. Aikuistuessa painon kuuluu nousta. Lapsuuden paino ei ole se, missä aikuisen keho voi hyvin. Aikuisen keho hormonitoimintoineen vaatii eri painon ja kehonkoostumuksenkin kuin lapsen keho. Myös pituus on voinut muuttua syömishäiriöstä huolimatta, joten senkin vuoksi on vain luonnollista, että painon tulee olla korkeampi, kuin lapsuudessa. Silloin kyse ei oikeastaan edes ole painonnoususta ”yli tarpeen”.
Aikuiseksi kehittyminen ei kuitenkaan ole ainoa syy, sillä onhan osa syömishäiriöön sairastuneista ollut aikuisia tai aikuisen kokoisia jo sairastuessaan syömishäiriöön. Aliravitsemuksesta tai nälkiintymisestä toipumisen normaali vaihe on se, että keho varmistaa, että se voi toipua kokonaan aliravitsemuksen tai nälkiintymisen aiheuttamista tuhoista keholle ja mielelle. Varmistaakseen tämän, keho kerää usein hieman ylimääräistä. Ja tämä tapahtuu siis myös heille, joilla nälkiintyminen on johtunut muista syistä kuin syömishäiriöstä.
Kuuluisassa Yhdysvaltalaisessa Minnesota-tutkimuksessa aliravittiin 36 vapaaehtoista tervettä miestä, jotta olisi ymmärretty paremmin sodan vuoksi aliravitsemuksesta kärsineiden kuntouttamista. Tutkimukseen osallistuneille muodostui aliravitsemuksen seurauksena samanlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, kuin syömishäiriöstä kärsivillä ja heidän painonsa laski 25 prosenttia. Puolen vuoden aliravitsemuksen jälkeen ravitsemustilaa alettiin korjata ensin kontrolloiduilla ja rajoitetuilla (2000-3200 kcal/päivä) ruokavaliolla ja sen jälkeen rajoittamattomalla ruokavaliolla.
Rajoitetuilla ruokavalioilla osallistujien vointi ei korjaantunut merkittävästi (erityiset psyykkiset oireet eivät helpottaneet) ja he raportoivat pohjatonta nälkää. Vointi korjaantui vasta, kun energian saanti oli huomattavasti enemmän kuin normaalissa ravitsemustilassa olevilla. 4000 kcal osoittautui keskimääräisesti vähimmäistasoksi, keskiarvo osallistujilla oli kuitenkin noin 5000 kcal, mutta jotkut osallistujat söivät alussa ajoittain jopa 11500 kcal päivässä. Kuusi tutkittavaa raportoi ahmintahäiriöön tyypillisesti liittyviä piirteitä syömisessään kontrolloimattoman energiansaannin alussa. Tutkimukseen osallistujat raportoivat myös pohjatonta nälkää vielä rajoittamattoman ruokavalion aikanakin useiden kuukausien ajan, mutta kun keho ja paino alkoivat korjaantua, he pääsivät siitä eroon.
Tutkimukseen osallistuneiden paino nousi keskimäärin 10 prosenttia yli sen mitä heidän painonsa oli ennen aliravitsemuksen alkamista. Paino kuitenkin laski alun ”ylinousun” jälkeen ja heidän painonsa vakiintui tasolle, jossa he olivat ennen aliravitsemusta. Tämä painonlasku tapahtui ilman energiansaannin tietoista rajoittamista, vaan osallistujat söivät nälkänsä mukaisesti. Painonlasku tapahtui siis aivan itsestään kehon alkaessa ymmärtää, että nälänhätä oli ohi ja vauriot oli saatu korjattua.
Uskoisin, että painon tasaantuminen viestii siitä, että pohjattomaan nälkään vastaaminen sai tutkimukseen osallistuneiden kehontoiminnot (esim. aineenvaihdunnan) toimimaan kunnolla ja siten lopulta myös pohjaton nälkä sammui. Sitä kautta ruuasta saadun energian määrä laski normaalille tasolle ja paino laski ilman tietoista laihduttamista ja energiansaannin rajoittamista, mutta keho pystyi jatkamaan uudelleen käynnistyneitä toimintojaan. Ilman nälkään vastaamista nuo toiminnot eivät olisi käynnistyneet yhtä nopeasti ja psyykkiset oireetkin olisivat vaikeuttaneet elämää pidempään.
Keho on siis viisas. Se haluaa varmistaa, että sillä on kaikki rakennusaineet korjausten tekemiseen. Moni ymmärtää fyysiset korjaustarpeet, mutta on hyvä muistaa, että energiaa vaaditaan myös psyykkiseen korjaustyöhön, kuten Minnesota-tutkimuskin osoitti. Aliravitsemukseen tai nälkiintymiseen johtaneissa syömishäiriöissä onkin siten usein välttämätöntä hyväksyä painon ”ylinousu”, jotta toipuminen voisi todella tapahtua. Fyysisten korjausten jälkeen tarvitaan usein vielä pitkään psyykkistä korjaustyötä ja siihen auttaa se, että myös kehosta saadaan rakennusaineita työskentelyyn. Liian alas asetettu tavoitepaino ei yleensä riitä siihen, että syömishäiriön kaikista rippeistä voisi päästää irti.
Painon ”ylinousu” ja pohjaton nälkä ovatkin siten hyvä nähdä yhtenä tärkeänä toipumisen vaiheena. ”Ylinousuun” ei tulisi suhtautua asiana, joka pitäisi tietoisesti korjata ruokaa vähentämällä tai liikuntaa lisäämällä. Kompensaatio johtaa siihen, että keho ei pääse tasapainoon eikä usko olevansa turvassa, jolloin se jatkaa nälkäsignaalien pitämistä ylivirittyneinä ja energian keräämistä varastoon, jolloin painon nousu voi jatkua pidempään kuin, mitä se jatkuisi, jos tuon vaiheen uskaltaa hyväksyä osana syömishäiriöstä toipumista. Harva aliravitsemuksesta toipuva syömishäiriötä sairastava myöskään ajautuu yhtä massiiviseen ylensyömiseen kuin Minnesota-tutkimuksessa osa tutkittavista ajautui, joten pohjattomaan nälkään on hyvä vastata siinä määrin, kuin keho toivoo.
Hoitotahon on toki hyvä toimia turvana, mikäli pelko ahmintahäiriön muodostumisesta syntyy. Rajoituksia energiansaannille en halua asettaa, koska tiedän millaista kalorinlaskentaa monet syömishäiriötä sairastavat ovat aiemmin toteuttaneet ja miten paljon työtä siitä irtipäästäminen on vaatinut. Ohjenuorana kuitenkin todettakoon, että energiamäärä saa olla huomattavasti korkeampi, kuin heillä, joilla aliravitsemusta ei ole ollut. Kun pohjattomaan nälkään uskaltaa vastata, pohjaton nälkä väistyy lopulta ja paino laskee ”ylinousun” jälkeen ja hakeutuu sille, tasolle, missä keho ja mieli voivat hyvin.
Aliravitsemus olosuhteiden pakosta ja syömishäiriö ovat toki eri asioita, mutta niissä on seurauksien näkökulmasta paljon yhtäläisyyksiä. Monissa syömishäiriöissä ajatus siitä, että painon tulee nousta, on jo pelkästään aliravitsemuksen seurauksena pelottava (kyllä, aliravitsemus ilman syömishäiriötäkin saa pelkäämään painonnousua ja kehon muuttumista), mutta ajatus siitä, että painon olisi hyvä nousta hieman ”yli tarpeen” on vielä kauhistuttavampi. Onneksi yleensä aliravitsemuksen ja alipainon korjaantuessa pelko helpottaa hieman jo itsestään. On kuitenkin sanomattakin selvää, että toipuva tarvitsee psyykkistä tukea sekä psykoedukaatiota ”ylinousun” syistä ja tarpeellisuudesta. Yksin toipuvaa ei pidä jättää näiden vaiheiden kanssa selviämiseen.
On myös hyvä huomata, että asia ei ole aina helppo ammattilaisillekaan. Muistan itsekin joskus säikähtäneeni, kun joidenkin toipuvien paino on noussut korkeammalle, kuin mitä sen kaiken ravitsemustiedon valossa tulisi nousta. Siitä tuli olo, että olisi jotenkin rikkonut toipuville annetun lupauksen siitä, että painon nousu kyllä pysähtyy. Silloin en ymmärtänyt sitä, että keho tarvitsee tuon ”ylinousun” korjaantuakseen.
Samoin olen säikähtänyt, kun toipuvien paino on alkanut laskea, vaikka ruuan ja liikunnan määrä vaikuttivatkin hyviltä. Hävettää myöntää, mutta minulle on herännyt epäilys toipuvien rehellisyydestä, vaikka mikään muu kuin painonlasku ei epärehellisyydestä olisikaan antanut viitteitä ja vaikka kyseisien toipuvien kohdalla painonlasku ei niin haitallista olisi ollutkaan.
Ammattilaisiltakin vaaditaan siis rohkeutta tukea toipuvaa näiden vaiheiden läpikäymiseen ilman hätäisesti tehtyjä korjausliikkeitä ravitsemuksen ja liikunnan suhteen tai heti kytevää ajatusta siitä, että syömishäiriö ohjaa toipuvan toimintaa. On hyväksyttävä väliaikainen painonnousu sekä tehtävä ero tietoisen laihduttamisen ja aliravitsemustilan viimeisiin korjausvaiheisiin kuuluvan luonnollisen painonlaskun välille. Tarkkana saa toki olla ja on arvioitava sitä, onko toipuvan toiminnassa muuta hälyttävää kuin painonnousu ”yli tarpeen” tai painonlasku. Sellaisissa tilanteissa painonlaskuun toki tarvitsee puuttua, kun oirekuvassa on havaittavissa syömishäiriön mukaan toimimista. Samoin selkeästi ahmintahäiriön puolelle heilahtavaan oirekuvaan on hyvä reagoida. Minnesota-tutkimuksessa onneksi kuitenkin havaittiin, että ahmintahäiriön oirekuva ilmeni tutkittavilla vain alussa ja tilanne tasaantui lopulta.
Millaisia kokemuksia sinulla on painon korjaantumisesta ”yli tarpeen”? Miten selvisit tuon toipumisen vaiheen kanssa? Mitä rohkaisun sanoja antaisit hänelle, jonka arpoo uskaltaako pohjattomaan nälkään vastata?
Terveisin,
Venla Eronen
Lähteet:
Ekkert, E – Gottesman, I – Swigart, S – Casper, R 2018. A 57-year Follow-Up Investigation and Review of the Minnesota Study on Human Starvation and Its Relevance to Eating Disorders. Archives Of Psychology. Volume 2. Issue 3: 1–19.
Kalm, L. M – Samba, R. D 2005. They Starved So That Others Be Better Fed. Remembering Ancel Keys and the Minnesota Experiment. The Jornal of Nutrition. Volume 135, Issue 6: 1347–1352.
Oras, E 2013. The Minnesota Starvation Experiment & Eating Disorders. Verkkojulkaisu. Päivitetty 13.6.2013. <https://followtheintuition.com/minnesota-starvation-experiment-eating-disorders/> Luettu 12.7.2019.
