Tässä blogissa käydään läpi, mitä tutkimuskirjallisuus kertoo urheilijoiden syömishäiriöhoidosta ja mietitään, millaisia esteitä hyvällä hoidolla voi olla. Kirjoittaja ei itse ole syömishäiriöhoidon toteuttaja, pikemminkin hän tarkastelee asiaa liikuntalääketieteilijän ja urheiluvalmentajan silmälaseilla.
Tutkimuskirjallisuudessa urheilijat tuodaan esiin erityisenä ryhmänä, jolla on erityiset tarpeet. Näiden erityistarpeiden ymmärtämisessä on tärkeää katsoa esiintyvyyslukujen ja riskitekijäluetteloiden taakse. Tarinat syömishäiriön taustalla ovat tässä tärkeä elementti: miten eri riskitekijät nivoutuvat toisiinsa, mitkä niistä ovat juuri urheiluun ja urheiluympäristöön liittyviä, miten ne suhtautuvat urheilijan elettyyn elämään. Näistä yhteyksistä sekä siitä, miten urheilijat kokevat syömishäiriöhoidon, tarvitaan varmasti lisää tutkimusta ja sitä kautta ymmärrystä hyvän hoidon toteuttamisesta.
Se tiedetään, että urheileminen itsessään ei aiheuta syömishäiriöoireilua, vaan asia on paljon mutkikkaampi. Syömishäiriöön sairastumisen riskitekijät ovat biologisia, psykologisia ja ympäristöön liittyviä ja ne realisoituvat aina yksilöllisellä tavalla. Urheilu sisältää oman riskitekijöiden joukkonsa, joka tekee jo ennestään monimutkaisesta asiasta vielä monimutkaisempaa.
Urheilijan syömishäiriö on aina vakava paikka niin sairastuneelle itselleen kuin hänen valmentajalleen ja lähipiirilleen. Tietoa sairaudesta ja sen hoidosta tarvitsevat kaikki asianosaiset voidakseen olla sairastuneen tukena. Kyse on monisyisestä ongelmavyyhdestä, johon ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja. Syömishäiriö ilmentyy aina yksilöllisesti ja urheilumaailmassa häiriintyneen syömisen merkit sekoittuvat hämmentävästi normaaliin toimintaan. Alla oleva kuva esittelee yhden huomion aiheesta:
Urheilun asettamat vaatimukset ja paineet urheilijoille ja heidän valmentajilleen ovat sitä suurempia, mitä korkeammalla tasolla urheillaan. Häiriintyneen syömisen ja syömishäiriöiden esiintyvyys ja yleensäkin mielenterveyden ongelmat ovat yleisempiä huippu-urheilijoilla kuin vähemmän tavoitteellisilla urheilijoilla. Tavoitteelliseen kilpaurheiluun liittyy useita tekijöitä, jotka altistavat syömishäiriökäyttäytymiselle. Toiset urheilijat ovat lähtökohdiltaan haavoittuvaisempia näille tekijöille kuin toiset. Lisäksi se, miten riskitekijät koetaan ja käsitellään omassa mielessä, on hyvin yksilöllistä. Urheilijoiden kanssa toimivien on hyvä ymmärtää tätä problematiikkaa ja urheiluun liittyviä riskitekijöitä, joita ovat esimerkiksi oletettu tai todellinen paine muokata kehon muotoa tai koostumusta, kehonkoostumuksen ja painon mittaaminen ja arviointi, valmentajien käyttäytyminen, vamman tai sairauden vuoksi poisjääminen harjoittelusta sekä paine suorituskyvyn optimointiin.
Urheilu ei ole yksipuolisesti hyvää tai huonoa. Se tuo monentyyppisiä merkityksiä urheilijan elämään. Mitä enemmän urheilu määrittää urheilijan identiteettiä, ja mitä enemmän ongelmat liittyvät urheiluun, sitä vahvemmin se olisi hyvä huomioida syömishäiriöhoidossa. Urheilijat haluavat yleensä tulla kohdatuiksi urheilijoina. Tätä hoitavien tahojen on syytä kunnioittaa, koska hyvä hoitosuhde alkaa keskinäisestä arvostuksesta ja luottamuksesta. Urheilu herättää urheilijoissa suuria tunteita, vaikka aina se ei näy ulospäin. Sellaista tunteiden voimaa, tuottaa se sitten hyvää tai pahaa, ei voi jättää huomiotta.
Urheilumotivaatio voi olla tärkeä voimavara hoidon onnistumisessa
Halu urheilla ja menestyä siinä ovat mahtavia motiiveja, joita kannattaa hyödyntää, jos ongelmia syömisen kanssa alkaa esiintyä. Urheilussa pärjääminen ja syömishäiriöoireilun negatiivinen vaikutus siihen aiheuttaa urheilijalle motiivien ja tekojen ristiriitatilanteen, jonka taitava käsittely tarjoaa mahdollisuuden hoidon onnistumiseen. Sairastunut on saattanut itsekin jo huomata tulosten huononemisen ja ettei harjoittelu suju enää normaalilla tavalla. Urheilijan halu päästä takaisin tavoittelemaan omaa parasta potentiaaliaan ilman syömishäiriön taakkaa voi olla se ratkaiseva tekijä parantumisprosessin käynnistymiselle. Toisaalta syömishäiriöajatuksista luopuminen on yleensä hyvin vaikeaa, joten asiaa ei voida liikaa yksinkertaistaa.
Tekojen ja motiivien ristiriidan käsittely voi tuoda myös esille sen, ettei urheileminen olekaan sitä, mitä kyseinen urheilija oikeasti haluaa tehdä. Parantuminen voi lähteä käyntiin sen helpottavan tiedon tukemana, ettei tarvitse enää urheilla. Urheileminen korkealla tasolla vaatii niin suurta sitoutumista ja työmäärää, että sen täytyy olla urheilijan vahvan sisäisen motivaation ohjaamaa. Ei ole mitenkään tavatonta, että sisäinen palo urheilla hiipuu, mutta sitä jatketaan ulkoisten odotusten vuoksi. Tällöin tulos- ja suoritusvaatimusten kasvaessa on vain ajan kysymys, milloin urheilija alkaa jollain tavalla reagoida hänelle itselleen sietämättömään tilanteeseen. Lopetusilmoitus voi vaatia paljon rohkeutta, jos urheilija kokee, että häneen on satsattu paljon ja odotukset ovat korkealla.
Urheilijan lähipiirin on hyvä ymmärtää, ettei lahjakkuuden hukkaamista ole se, jos lahjakas urheilija ei oikeasti haluakaan urheilla. Todellista lahjakkuuden hukkaamista on se, jos lahjakkaan ja vahvasti motivoituneen urheilijan annetaan urheilla syömishäiriöön sairastuneena siihen kunnolla puuttumatta. Tällaisessa tilanteessa urheilijalle annetaan erikoinen kuva siitä, ettei hänen terveytensä ole arvokas asia, eikä hän pääse tavoittelemaan täyttä potentiaaliaan urheilussa.
Syömishäiriöön erikoistunut hoito voi tuoda luonnollisesti esiin muitakin kuin urheiluun liittyviä ongelmia. Ne täytyy käsitellä huolellisesti ja löytää keinot niiden hallintaan, jotta ongelmista päästään pysyvästi eroon. Urheilu on osa elämää ja kaikki elämäntapahtumat vaikuttavat siihen – ja toisinpäin. Ihmistä tulisi aina hoitaa ymmärtäen, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa sekä kokonaisuuteen. Tämä pätee myös urheilijaan, joka myös on ihminen, kaikkine inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Moniammatillinen hoitotiimi
Monimutkaisiin ongelmiin löytyy harvoin yksinkertaisia ratkaisuja. Siksi urheilijan syömishäiriöhoidon kulmakivi on moniammatillinen ja syömishäiriöihin perehtynyt hoitotiimi, joka toteuttaa hoitoa hyvällä yhteisymmärryksellä niin potilaan kuin toistensa kanssa. Hoitotiimiin olisi hyvä kuulua vähintäänkin lääkäri, ravitsemusterapeutti sekä syömishäiriöt hyvin tunteva psykoterapeutti tai muu psykiatrian alan ammattilainen, kuten sairaanhoitaja. Heillä kaikilla tulisi olla myös selkeä ymmärrys siitä, millaiset vaatimukset urheiluympäristö ja urheilulaji urheilijalle asettaa.
Hoitotiimiin voivat tuoda lisäosaamista syömishäiriöihin perehtyneet psykiatrit, fysioterapeutit, toimintaterapeutit sekä fysiikkavalmentajat. Myös eri alojen erikoislääkäreiden konsultaatiot voivat tarpeen mukaan olla hyödyllisiä esimerkiksi arvioitaessa pidempiaikaisen energiavajeen aiheuttamia ongelmia. Urheilijan keho on hänen tärkein työkalunsa ja sen kuntoon saattaminen psyykkisten ja kognitiivisten prosessien ohessa varmistaa urheilun turvallisen jatkamisen.
Selkeä ja luottamuksellinen vuorovaikutus sekä lempeä ja empaattinen suhtautuminen sairastuneeseen ovat hyvän hoitotiimin ominaisuuksia. Tiimin kuuluu ylläpitää toivoa parantumisesta koko ajan ja toisaalta luoda realistisia tavoitteita hoidon kululle. Nopea informaation kulku hoitotiimin sisällä on tärkeää ja mahdollista vain, jos sairastunut urheilija antaa luvan hoitotiimille käsitellä hänen asioitaan yhdessä. Lupa asioiden käsittelyyn hoitotiimin sisällä on niin oleellinen seikka hyvän hoidon toteutuksessa sekä oireiden palaamiseen tai lisääntymiseen reagoimisessa, että siitä kannattaa perusteellisesti keskustella urheilijan kanssa. Valmentajan tai jonkun valmennusryhmän jäsenen mukaan ottaminen hoitoprosessiin on myös tärkeää. Valmennuksen on hyvä tietää hoidon tavoitteet ja olla koko ajan tietoinen hoitoprosessin etenemisestä voidakseen tukea urheilijaa parantumisessa parhaalla mahdollisella tavalla.
Ongelmallista tämä voi olla, jos syömishäiriöoireilu on saanut alkunsa valmentajan tai valmennusryhmän jäsenen asiattomasta käyttäytymisestä tai yksioikoisista kehotuksista laihduttaa. Kuitenkin lähipiiristä olisi hyvä löytää joku, johon urheilija luottaa, ja joka pystyy seuraamaan urheilijan harjoittelua. Samalla tavalla urheilijan vanhemmat, elämänkumppani tai joku läheinen voivat olla tärkeä tuki hoidon toteutumisessa ja vähintäänkin heidät olisi hyvä tuoda keskustelemaan hoitotiimin kanssa. Näin kokonaiskuva paranemisprosessista on selkeä niin urheilijalle, hoitotiimille, valmennukselle kuin läheisillekin.
Parantuminen syömishäiriöstä on harvemmin suoraviivaista ja ongelmatonta, joten tilanteen jatkuva seuraaminen ja asianosaisten informointi esimerkiksi ahdistuksen lisääntymisestä ja syömisen rajoittamisesta olisi hyvä tulla välittömästi kaikkien tietoon.
Ravitsemusterapia
Ravitsemusterapeutin tekemä ravitsemustilan arviointi, tilan seuraaminen sekä ravitsemussuunnitelman tekeminen on hoidossa olennaista. Ravitsemustila vaikuttaa sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteen, joten tieto siitä auttaa lääkäriä, syömishäiriöihin erikoistunutta hoitavaa henkilöä ja muita mahdollisia hoitotiimin jäseniä arvioimaan tilannetta omasta näkökulmastaan.
Toisaalta ravitsemusterapeutti tarvitsee monipuolisesti tietoa sairastuneen kehollisesta ja henkisestä tilasta voidakseen tehdä sopivan ravitsemussuunnitelman, joka tukee paranemisprosessia sekä suojaa terveyteen liittyviltä ongelmilta. Ravitsemustilan korjaaminen on ehdottoman tärkeää paranemisen sekä harjoitteluun palaamisen kannalta. Syömishäiriöoireiluun liittyvät eri toiminnot, kuten ruoka-aineiden rajoittaminen, ahmimista laukaisevat tekijät tai syömistä kompensoivat oksentaminen, laksatiivien ja diureettien käyttö sekä liiallinen liikunta tulee huomioida suunnitelmassa. Ravitsemusterapeutin näkemystä tarvitaan myös liikuntaharjoittelun säätämisessä ravitsemustilanteeseen sopivaksi sekä urheiluun palaamisen suunnittelussa.
Ravitsemusterapeutilla on siis hyvä olla syömishäiriöosaamista, mutta ymmärrys urheiluravitsemuksesta on myös tarpeellista. Urheilijoiden omaksumat tai heille annetut ohjeet syömisen suhteen saattavat toisinaan olla kovin erikoisia ja ravitsemusterapeutti voi joutua kyseenalaistamaan hyvinkin sitkeitä käsityksiä siitä, millainen ravitsemus on kyseiselle urheilijalle parasta. Sopivassa ruokavaliossa on luonnollisesti yksilöllistä sekä urheilulajin vaatimuksista johtuvaa vaihtelua ja ravitsemusterapeutti pystyy varmistamaan eri ravintoaineiden riittävän saannin.
Pois oppiminen vääristä ja vahingollisista toiminta- ja uskomusmalleista ruoan suhteen saattaa olla pitkä prosessi riippuen, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa ja kuinka syvälle ne ovat juurtuneet urheilijan mieleen. Kun vanhat mallit kyseenalaistetaan, täytyy uusia ja parempia tuoda tilalle. Vahvistamalla oikean tiedon omaksumista ja opettamalla parempia toimintatapoja luodaan urheilijalle uutta ja terveempää ruokasuhdetta ja ymmärrystä siitä, miten ravitsemus vaikuttaa terveyteen ja suorituskykyyn. Täytyy kuitenkin huomioida, että vakavassa aliravitsemustilassa kognitiiviset kyvyt ovat yleensä heikentyneet ja ravitsemustilan korjaaminen luo myös paremman pohjan uuden oppimiselle.
Harjoittelu
Urheilijoille liikunta ja harjoittelu ovat usein olennaisia tekijöitä heidän hyvinvointinsa kannalta. He ovat erittäin motivoineita harjoitteluun, niin kuin urheilijoiden kuuluukin olla. Harjoittelun kieltäminen täysin ilman selkeää terveyteen liittyvää syytä ei välttämättä palvele tarkoitustaan, vaikka syömishäiriöoireilua esiintyy. Kovan harjoittelun, joka ylläpitää ongelmia, ja täyskiellon väliin mahtuu paljon erilaisia vaihtoehtoja, joita voidaan toteuttaa hoidon tukena.
Liikuntaharjoittelun mukauttaminen vallitsevaan tilanteeseen sekä suunnitelmallinen paluu urheiluun vaatii jatkuvaa ravitsemustilan ja psyykkisen sekä somaattisen terveyden arviointia. Liikunnan määrää ja tehoa voidaan lisätä asteittain, kunhan hoitotavoitteet täyttyvät kaikilta osin ja toisaalta vähentää, jos tarvetta siihen ilmenee. Hoitotiimin on tämänkin vuoksi oltava tarkoin selvillä kokonaistilanteesta voidakseen arvioida sopivan liikunnan määrää ja laatua. Liikunnassa täytyy huomioida kaikki sen osa-alueet ohjatusta harjoittelusta arkiliikuntaan. On hyvä olla myös varovaisen skeptinen itseilmoitetun liikunnan määrästä.
Harjoittelun keskeyttäminen tai reipas vähentäminen on yleensä kova paikka urheilijalle. Asiaa täytyy käydä läpi huolellisesti hoitotiimissä sairastuneen urheilijan kanssa ja tuoda esiin kaikki sairastumiseen liittyvät liikunnan riskitekijät, että yhteinen ymmärrys liikunnan keskeyttämisestä tai vähentämisestä syntyy. Esimerkiksi tietyt sydämen toimintaan liittyvät oireet ovat ehdoton vasta-aihe liikunnalle. Liikunnan täytyy olla turvallista, eikä se saa tukea syömishäiriöoireilua. Valmentajan ja muun urheilijan lähipiirin on hyvä tietää harjoittelun sisältö ja rajoitusten tarkoitus, jotta he voivat tukea urheilijaa pysymään niissä.
Vakavassa energiavajeessa ei ole mahdollisuutta normaaliin harjoitteluun, vaan energiansaatavuus on nostettava tavallista korkeammalle huomattavankin pitkäksi ajaksi. Toisaalta liikunta voi vähentää ahdistusta ja tuottaa hyvänolon kokemuksia, ja siten tukea syömishäiriöstä toipumista. On kuitenkin oltava erityisen tarkkana, että liikuntaa harjoitetaan sovitun mukaisesti, eikä se vaikeuta paranemisprosessia. Mitään yleisohjeita liikunnan määrästä tai tehosta ei voida antaa, vaan se arvioidaan aina asiantuntijoiden toimesta yksilöllisen tilanteen mukaisesti.
Psykoedukaatio
Psykoedukaatio, jossa urheilija saa tietoa hyvästä ja riittävästä ravitsemuksesta, psyykkisestä hyvinvoinnista sekä elämänhallinnasta, on olennainen osa urheilijan hyvää syömishäiriöhoitoa. Lisäksi sen tulisi antaa keinoja ja tapoja käsitellä haastavia ja vaikeita tilanteita ja tunteita urheiluympäristössä. Syömisen rajoittaminen suorituskyvyn parantamiseksi on sellainen myytti, joka on hyvä purkaa hoidon yhteydessä.
Tiedon ja osaamisen avulla urheilija voi kasvattaa kykyään suhtautua urheilun asettamiin paineisiin ja saavuttaa sellaisen hallinnan tunteen elämäänsä, ettei hänen tarvitse turvautua terveyttä vaarantaviin tapoihin, kuten syömisen tiukkaan kontrollointiin ja rajoittamiseen. Oman kehon hyväksymistä ja armollisuutta itseään kohtaan kannattaa myös harjoitella, koska loppujen lopuksi juuri ne antavat parempia eväitä pärjätä kovassa kilpailussa.
Hyvän hoidon esteet
Valitettavasti todellisuus ei aina myötäile ihanteellisia tapoja toimia. Urheilemiseen liittyy tiettyjä esteitä jo hoitoon hakeutumiselle. Yksinkertaisesti ajanpuute kaiken harjoittelun ja kilpailemiseen liittyvän matkustamisen myötä voi hankaloittaa pitkäaikaiseen hoitoon sitoutumista. Urheiluun liittyy mielikuva fyysisestä ja henkisestä vahvuudesta, joten avun hakeminen saatetaan kokea heikkoutena, joka ei sovi urheilijalle. Mielenterveyden ongelmiin urheilijoilla liittyy vieläkin vahva stigma, jonka purkamiseen olisi urheiluyhteisöissä tarpeellista kiinnittää enemmän huomiota. Avunhakemisen osaamisen soisi nostettavan vahvuudeksi ja hyvän urheilijan ominaisuudeksi. Urheilijaa voi myös huolestuttaa hoidossa olemisen tulo julkisuuteen ja toisaalta hoidon vaikutus hänen urheilu-uraansa. Tällaisten huolien poistamiseksi urheilijan lähipiirin ja koko urheiluyhteisön tulisi olla aktiivinen, mutta hoitavien tahojen täytyy myös ottaa nämä huolet tosissaan ja huolehtia täydellisestä luottamuksellisuudesta sekä toivon ylläpitämisestä kaikissa hoidon vaiheissa.
Hyvän hoidon esteenä voivat olla myös hoidon kustannukset, asiantuntevien hoitohenkilöiden saatavuus, henkilökemiat sairastuneen ja hoitavien henkilöiden välillä, lähipiirin ja valmennuksen tuen vähyys, ja toisaalta myös selkeiden hoitomallien puute. Esimerkiksi urheilijoiden fyysisiä vammoja hoidetaan yleensä hyvin tarkkojen hoito- ja kuntoutusprotokollien mukaan ja sellaisten puute syömishäiriöhoidossa saattaa hämmentää urheilijaa ja hänen läheisiään. Onkin hyvä panostaa hoitosuunnitelman tekemiseen oman hoitavan henkilön kanssa, jotta hoidon kulusta ja odotettavissa olevista vaiheista sekä kunkin osallisen roolista hoidossa syntyy selkeä kuva.
Lopuksi
Urheilijat ovat tietyllä tavalla erityinen ryhmä syömishäiriöhoidossa, vaikka pääosin hoito toteutuu aivan samalla tavalla kuin muillakin syömishäiriötä sairastavilla. Urheilijat ovat tottuneet noudattamaan tiukkoja harjoitusohjelmia, joten oireilun ollessa lievää tai alkuvaiheessa heidät voi olla kohtuullisen helppo sitouttaa hoitoon, jonka raamit määritellään tarkasti. Vahva sisäinen motivaatio urheiluun kannattaa huomioida ja hyödyntää hoidossa.
Urheilijoiden syömishäiriötutkimuksessa, etenkin miesten osalta, on vielä suuria aukkoja, mutta jo nykyisen tiedon pohjalta syömishäiriöhoidon kehittäminen kaikilta osa-alueiltaan on tarpeellista ja suotavaa. Urheilijoiden ja urheiluympäristön erityispiirteiden huomioiminen antaa mahdollisuuden päästä urheilijoiden kohdalla parempiin hoitotuloksiin nopeammalla aikataululla. Se on niin urheilijan, hoidon maksajan kuin hoidon toteuttajan etujen mukaista.
Aurinkoisin terveisin,
Jouni Kuivalainen, Oman Elämänsä
Urheilija -projektin koordinaattori
Lähteet
Arthur-Cameselle, J.N., Burgos, J., Burke, J., Cairo, J., Coløn, M. & Piña M.E. 2018. Factors that assist and hinder efforts towards recovery from eating disorders: A comparison of collegiate female athletes and non-athletes. Eating Disorders, 26:6, 538-555. https://doi.org/10.1080/10640266.2018.1477673
de Bruin, AP. 2017. Athletes with eating disorder symptomatology, a specific population with specific needs. Current Opinion in Psychology 2017, 16:148–153. https://doi.org/10.1016/j.copsyc.2017.05.009
Conviser, J.H., Schlitzer Tierney, A. & Nickols, R. 2018. Essentials for Best Practice: Treatment Approaches for Athletes With Eating Disorders. Journal of Clinical Sport Psychology, 2018, 12, 495–507. https://doi.org/10.1123/jcsp.2018-0013
Dobinson, A., Cooper, M. & Quesnel, D. Safe Exercise at Every Stage (SEES) -a Guideline for Managing Exercise in Eating Disorder Treatment. https://static1.squarespace.com/static/5b6112bd365f028c9256b26d/t/5eac82a48b1c8d1dfe26d410/1588363961224/SEES+full+guideline+-+2020.pdf
Eating Disorders, Disordered eating behaviors, and Body Image in Athletes. NCEED Webinar 21.5.2021. Presented by Rachael Flatt, M.A.
Heruc, G., Hart, S., Stiles, G., Fleming, K., Casey, A., Sutherland, F., Jeffrey, S., Roberton, M. & Hurst, K. 2020. ANZAED practice and training standards for dietitians providing eating disorder treatment. Journal of Eating Disorders 8:77. https://doi.org/10.1186/s40337-020-00334-z
Plateau, C. 2014. Eating Psychopatology in Athletes. Doctoral Thesis. Longborough University. https://repository.lboro.ac.uk/articles/thesis/Eating_psychopathology_in_athletes_methods_of_identification_and_intervention/9609587
Wells, K.R., Jeacocke, N.A., Appaneal, R., Smith, H.D., Vlahovich, N., Burke, L.M. & Hughes, D. 2020. The Australian Institute of Sport (AIS) and National Eating Disorders Collaboration (NEDC) position statement on disordered eating in high performance sport. Br J Sports Med 2020;54:1247–1258.
Lisäksi kirjoituksen taustatietona on käytetty urheilijoiden Oman Elämänsä Urheilija -projektille kertomia tarinoita omasta syömishäiriöstään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti