Kiltin tytön tauti? 
-monimuotoinen totuus sitkeän mielikuvan takana

 

Osallistuin lokakuussa poikien kehosuhteen käsittelyyn pureutuvan RESET- pojat ja kehot -hankkeen webinaariin. Hanketta koordinoi A-klinikkasäätiö ja se toteutetaan yhteistyössä Syömishäiriöliiton ja Helsingin Poikien Talon kanssa. Webinaarin puheenvuorot vahvistivat monia omia käsityksiäni syömishäiriön esiintyvyydestä pojilla ja miehillä. Puheenvuorot herättivät myös paljon uusia ajatuksia ja tarpeen kirjoittaa auki pohdintojani syömishäiriön  ilmenemisestä ja tunnistamisen haasteista. 

 

Syömishäiriö mielletään yleisesti kiltin tytön taudiksi. Taudiksi, johon sairastuvat nuoruusikäiset, itseensä kriittisesti suhtautuvat, tunnolliset suorittajat. Syömishäiriö on kyllä myös sitä, mutta totuus tämän yksinkertaistetun mielikuvan takana on kuitenkin paljon laajempi. Kun monimutkaista asiaa sovitetaan liian yksinkertaiseen muottiin, jää muotin ulkopuolelle liikaa. Näin käy myös syömishäiriöiden kohdalla, joista tunnistamatta jää jatkuvasti liian paljon. Tunnistamatta jääminen myös tarkoittaa hoidon ulkopuolelle jäämistä. Tämä taas ylläpitää yksiulotteista mielikuvaa sairastuneista, kun monimuotoinen kirjo apua tarvitsevia jää sekä hoidon että tuikitärkeän ja tietoa lisäävän syömishäiriötutkimuksen ulkopuolelle.

 Riski sairastua ei katso sukupuolta tai ikää

 

RESET- webinaarissa kehityspsykologian dosentti Rasmus Isomaa esitti tutkimustietoa syömishäiriöiden esiintymisestä eri sukupuolilla. Tutkimustulokset vahvistavat oman työni antamaa kokemusta siitä, ettei syömishäiriö suinkaan koske pelkästään tyttöjä, vaan sairastua voi kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Meillä syömishäiriöiden parissa työskentelevillä näyttäisi olevan jaettu tuntuma siitä, että iso osa syömishäiriöistä jää edelleen tunnistamatta.  Esimerkiksi juuri poikia jää liian paljon hoidon ulkopuolelle, mikä saattaa ylläpitää ja tuottaa sellaista tutkimusnäyttöä, joka ei vastaakaan kovin tarkasti vallitsevaa todellisuutta. 

 

Syömishäiriön tunnistamista hankaloittaa sairautta koskevien stereotyyppisten mielikuvien lisäksi mielikuvista aiheutuva stigma. Sitkeä mielikuva kiltin tytön taudista voi estää edes juolahtamasta mieleen, että esimerkiksi pojalla tai aikuisella miehellä voisi olla syömishäiriö. Silloin tunnistamiseen johtavat tärkeät kysymykset jäävät esittämättä.

 

Mielikuvasta aiheutuva stigma voi myös estää ihmisiä itse ottamasta ongelmiaan puheeksi leimaantumisen ja häpeän pelossa. On vaikea hakea hoitoa sellaiseen pulmaan, joka “ei koske sinua”. Hoitoon hakeutumista voi estää pelko siitä, että oma kärsimys tulisi vähätellyksi tai ohitetuksi terveydenhuollossa. Voi olla myös vaikea itse tunnistaa sairautta omalla kohdallaan, jos ajattelee syömishäiriön koskevan vain toisen sukupuolen tai ikäryhmän edustajia. 

 

Ajatus siitä, että sairaus koskisi vain nuoruusikäisiä, johtaa myös harhaan ja vaikeuttaa tunnistamista. Syömishäiriöön voi sairastua myös aikuisena, esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen tai poikkeuksellista psyykkistä kuormitusta aiheuttavan tapahtuman seurauksena. Joskus syömishäiriötä on sairastettu jo pitkään, mutta henkilö havahtuu ammattiavun tarpeeseen vasta myöhemmällä iällä.

 

Isomaa esitti myös tarkkanäköisen havainnon siitä, ettei ole olemassa erikseen tyttöjen ja poikien syömishäiriötä vaan sairaudella voi olla erilaisia ilmenemismuotoja sukupuolesta riippuen. Näin olemme itsekin huomanneet Syömishäiriökeskuksen arjessa. Ilmenemismuodot eivät kuitenkaan liity pelkästään sukupuoleen itsessään tai tyttö -ja poikakulttuurin erityispiirteisiin vaan sairauden merkitykseen yksilöllisessä kontekstissa.

 

Kliinisen kokemuksen pohjalta haluan myös nostaa esiin, ettei Syömishäiriö koske vain tyttöjä ja naisia tai poikia ja miehiä vaan kaikkia sukupuolia. Muunsukupuolisilla, transsukupuolisilla tai sukupuoli-identitteettiään pohtivilla syömishäiriö voi liittyä biologisen kehon ja sukupuoli-identiteetin väliseen ristiriitaan tai se voi esimerkiksi antaa kontrollin tunnetta elämäntilanteessa, johon liittyy paljon stressiä ja epävarmuutta.

 

Erilaiset kehopaineet – erilainen ilmenemismuoto

 

Poikien kohdalla syömishäiriö on usein vähän erinäköinen, kuin tytöillä, mikä vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Poikien ja miesten kohdalla syömishäiriö ilmenee enemmän lihasten kasvattamisen kuin laihuuden tavoittelun muodossa. Tämä on helposti ymmärrettävissä, jos tarkastelee lähemmin viihdeteollisuuden ja sosiaalisen median mieskuvastoa. Jo pitkään miehinen ulkonäköihanne on ollut supersankarimainen, lihaksikas, pitkä, rinnasta karvaton mutta päästä tuuhea yli-ihmismäinen hahmo. Paidattomat, pullistelevat ylävartalot aiheuttavat epäinhmillisiä paineita sekä kuvan katsojille, että kuvattavalle. 

 

Valtaosa meistä ihmisistä sopii luonnostaan hyvin huonosti vallitsevien kauneusihanteiden muottiin. Suurimmalle osalle pojista täydellinen sixpäkki on utopiaa ja oma peilikuva herättää mielessä kysymyksen: Kelpaanko tällaisena? Pojilla ulkonäköpaineet ja itsetunnon kysymykset voivat johtaa pakonomaiseen treenaamiseen “täydellisen” sankarivartalon toivossa. Sixpäkkiä ja leveää hartialinjaa haetaan punttisaleilta ja proteiinijauheista, äärimmillään jopa anobolisten steroidien avulla. Ruokavaliota pyritään säätämään sellaiseksi, että se tukee lihasten kasvua ja rasvaprosentin pienuutta. Treenaamiseen sidottu ruokavalio voi olla hyvinkin kapeutunutta tai ortorektista (pakonomainen tarve syödä mahdollisimman terveellisesti). 

 

Jos huoli oman kehon lihaksikkuuden riittämättömyydestä on ylikorostunutta ja lihasten kasvattaminen on pakonomaista, voi kyse olla lihasdysmorfiasta, joka on yksi ruumiinkuvahäiriön alamuoto. Ruokavalion kapeutuminen ja joustamattomuus sekä liiallinen treenaaminen levon kustannuksella alkavat vähitellen nakertaa sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Lihasmassan kasvattamiselle omistautuminen voi myös merkittävästi kapeuttaa sosiaalista elämää. 

 

Lihasdysmorfiassa ja ortorektisessa ruokasuhteessa varomerkit näkyvät kuitenkin ulospäin hitaammin kuin esimerkiksi laihuushäiriössä. Lihasmassa painaa, jolloin pelkkä paino ei välttämättä anna aihetta huoleen. Pinnan alla voi kuitenkin kyteä treenaamiseen, ulkonäköön ja ruokaan keskittyviä pakkoajatuksia ja -oireita, itsetunnon horjumista, mielialan laskua ja ahdistusta. Koska kärsimys ei välttämättä näy ulospäin, on paras tapa selvittää henkilön vointia kysymällä häneltä suoraan: ”Miten voit?” 

 

Kuinka usein tulee kysyttyä aktiivisesti treenaavalta pojalta tai mieheltä “Mitä ajattelet kehostasi?”, “Mitä ajattelet ruuasta?”, tai “Miten itsetuntosi voi?”. Tällaiset teemat ovat harmillisen harvoin miesten pukuhuonepuheessa esillä. Tunteista puhumisen kulttuuri istuu huonosti toimintasankarikuvastoon. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivätkö pojat olisi ihan yhtä lailla tuntevia olentoja kuin muiden sukupuolten edustajat. Tunteista puhuminen voi poikien ympäristössä olla kuitenkin vaikeampaa herkkyyden stigman pelossa. Tässä asiassa on tultu paljon eteenpäin poikakulttuurin historiaan peilaten, mutta työtä on vielä paljon tehtävänä.

 

Toimintasankari-ihanteen ulkoinen tavoittelu voi olla yhtä raastavaa ja elämänlaatua heikentävää kuin anorektinen näännyttäminen. Useat toimintasankarihahmoiksi itsensä treenanneet näyttelijät ovat julkisuudessa kertoneet rooliin valmistautumisen aiheuttamasta fyysisestä ja henkisestä kärsimyksestä sekä ankaran kehon muokkauksen haitallisesta vaikutuksesta elämänlaatuun ja kehonkuvaan. Ammatikseen kehoaan muokkaavilla henkilöillä on käytössään huipputason taustajoukot personal trainerista kokkiin. Normiarjessa samojen tulosten eteen uurastaminen on äärimmäisen työlästä ja voi aiheuttaa tarpeettomia riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita, jotka yhdistettynä ruokailun muutoksiin saattavat altistaa syömishäiriön puhkeamiselle. 

 

Muskeli-ihanteen lisäksi populaarikulttuurin ilmiöistä löytyy myös paljon laihuuteen ja pienikokoisuuteen kannustavia viesteä, jotka koskettavat myös poikia. Riutuvan taiteilijan ihanne elää edelleen vahvana rock-skenessä. Itse huomaan pohtivani huolestuneella mielenkiinnolla myös K-pop:in (eteläkorealainen populaarimusiikki) myötä rantautuvaa ulkonäköihannetta. Nappaavatko suomalaiset pojat uudeksi ihanteekseen K-popin silotellun symmetrian? Erilaisten kehojen diversiteetti loistaa poissaolollaan K-popin kuvastossa ja tämä koskee sekä poika- että tyttöbändejä. Toki tähän on todettava, että olen seurannut K-popin ilmiöitä vain pinnallisesti ja sivusta kurkkien “nolon äidin” roolista käsin. 

Kohti tehokkaampaa tunnistamista

 

Kun syömishäiriöitä on monenlaisia ja jokainen sairastunut on yksilöllinen itsensä omine erityispiirteineen, on syömishäiriön ilmenemismuotojen kirjo kirjavampi, kuin osaamme äkkiseltäään edes ajatella. Varsinkin silloin, jos mielikuviamme ohjaavat kapeat stereotypiat, jää näköalamme syömishäiriöihin turhan mustavalkoiseksi. 

 

Yksi askel syömishäiriön tehokkaampaan tunnistamiseen on tietoisuuden vahvistaminen sairauden erilaisista imenemismodoista eri sukupuolten kohdalla ja eri ikävaiheissa. Kuitenkin on tärkeä muistaa, että miehillä syömishäiriöoireet voivat olla myös hyvin samankaltaisia kuin naisilla ja siltikin ne jäävät useammin huomaamatta. Pojilla esiintyy myös laihuushäiriötä, bulimiaa, ahmintahäiriötä ja ARFID:ia. Esimerkiksi ahmintahäiriö näyttäisi kokemuksen valossa ilmenevän melko samanlaisena sekä miehillä, että naisilla ja häiriöön myös usein sairastutaan tai avun tarpeeseen havahdutaan vasta aikuisiällä. 

 

Syömishäiriö ei siis tosiaan ole vain “kiltin tytön tauti”. Sukupuolioletus ei saisi ohjata häiriön tunnistamista tai tunnistamatta jäämistä. Syömiseen ja kehoon liittyviä huolenaiheita olisi syytä kysyä terveydenhuollossa herkemmin rajaamatta ketään kartoituksen ulkopuolelle oletusten ja mielikuvien perusteella. Laajemmalla kartoituksella voisi tunnistaminen ja hoitoon ohjaus tehostua. Tämän myötä yhä usempi syömishäiriötä sairastava pääsisi myös tutkimuksen piiriin, jolloin syömishäiriöiden monimuotoisuudesta saataisiin lisää tieteellistä näyttöä kliinisten havaitojen tueksi. Tieteellisen näytön lisääntyminen taas antaisi arvokasta apua stereotypioiden ja niihin liittyvän stigman murtamiseen. 

 

Ihanteellisessa maailmassa kaikkien sukupuolten kaiken ikäisillä edustajilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet puhua vaikeuksistaan ja saada niihin tarvittaessa ammattiapua. Jotta syömishäiriötä opittaisiin tehokkaammin tunnistamaan myös poikien ja miesten kohdalla on meidän ensin syytä tunnistaa ja tarkastella kriittisesti omia mielikuviamme sekä syömishäiriöstä että sukupuolesta. Tämän tarkastelun soisi tapahtuvan sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisessa keskustelussa.  Juuri tästä syystä erilaiset tietoa ja ymmärrystä lisäävät hankkeet, kuten RESET-hanke, ovat kullan arvoisia stigman murtajia.   

 

Minkälaisia ajatuksia nämä pohdinnat sinussa herättävät? Minkälaisia mielikuvia sinulla on syömishäiriöistä ja niiden yhteydestä sukupuoleen?             

 

Siiri Korpiniitty 

Syömishäiriökeskus