Usein kysyttyä: Ansaitsenko hoitoa?

Juttelin taannoin Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaidemme kanssa Syömishäiriökeskukselle usein esitetyistä kysymyksistä. Asukkaamme nostivat kysymyksen ”Ansaitsenko minä hoitoa?” kaikista tärkeimmäksi kysymykseksi. Siksi se ansaitsee mielestäni huomion myös tässä blogissa. Kysymys on ehkä yksi yleisimmistä kysymyksistä, jonka olen kuullut Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön uusien asukkaiden esittävän hoidon alkuvaiheissa. Toisilla sama kysymys muotoutuu kielteiseksi toteamukseksi ”En ansaitse hoitoa” tai ”En tarvitse hoitoa”.

Syömishäiriöihin usein yhdistyy ajatus itsestä toisarvoisena ja itsekkäänä.  Usein sairastunut ajatteleekin vievänsä jonkun toisen, enemmän hoitoa tarvitsevan paikan. ”Joku tuolla jossain kärsii ja ei saa apua, koska minä, joka en oikeastaan edes tarvitsisi hoitoa, olen nyt täällä.” Omasta kokemuksestani voisin sanoa, että juuri tuo ajatus hoidon ansaitsemisesta viestii jo siitä, että avun tarve on suuri. Ajattelen, että silloin syömishäiriöön liittyvä itseä vähättelevä negatiivinen ajattelumalli on vallannut sairastuneen mielen niin vahvasti, että ilman apua muutoksen tekeminen on vaikeaa.

Negatiiviseen ajattelumalliin kytkeytyy monilla myös kohtuuton, melkein kaikkeen liittyvä syyllisyyden tunne. Se johtaa helposti ajatukseen, että ei ansaitse hoitoa. Ihminen saattaa alkaa uskoa, että ansaitsee syömishäiriön aiheuttaman kärsimyksen. Näin syömishäiriö muuttuu keinoksi rangaista itseään.

Myös ajatus, että on sairastanut liian vähän aikaa ansaitakseen apua syömishäiriöihin erikoistuneessa hoitopaikassa on varsin yleinen. Tai vastakohtana ajatus, että on jo toivoton tapaus eikä mikään kuitenkaan auta. Joku voi myös kokea, että ei ansaitse ”kallista” syömishäiriöihin erikoistunutta hoitoa. Jotkut puolestaan tutkivat tarkasti syömishäiriöiden diagnostisia kriteereitä ja toteavat, että oma tilanne ei täytä aivan kaikkia kriteerejä tai nimikkeeksi tulee epätyypillinen taudinkuva. Tämä voi kääntyä mielessä muotoon ”En ole riittävän sairas”. Tällaisesta ajattelusta löytyy esimerkkejä netin keskustelupalstoilta, mutta valitettavasti myös syömishäiriötä sairastavien kielteisistä hoitopäätöksistä. Painolukema on yhä usein se, mihin takerrutaan. Surullista kyllä.

Joskus sairastavan mielessä on vielä synkempi ajatus ”En ansaitse parantua”? En tiedä montaa muuta sairautta, jonka yhteydessä ihminen ajattelisi, että paranemiseen ei ole oikeutta. Näkökulma on mielestäni äärettömän surullinen ja voimakkaasti vääristynyt. Toisaalta pelko paranemisesta voi myös olla niin kohtuuton, että on helpompaa ajatella, että ei ansaitse parantua. Pelko voi olla esimerkiksi sitä, että ei tiedä mitä elämä ilman syömishäiriötä olisi, miten elämää kestäisi ilman syömishäiriön luomaa illuusiota turvallisuudesta, miten omia tunteitaan käsittelisi ja mitä itsestään ajattelisi. Kyse voi olla myös yksin jäämisen pelosta. Jotkut kokevat saaneensa syömishäiriöstä yksinäisyyttä paikkaavan ystävän. Usein kuitenkin juuri syömishäiriö on tuon yksinäisyyden aiheuttanut.

Edellä kuvatusta huomaa sen, kuinka syömishäiriö on uskomattoman taitava löytämään mistä tahansa syyn kokea hoito itselle mahdottomana ja aiheuttamaan syyllisyyttä avun vastaanottamisesta. Luettelin tässä vain osan ajatusmallin taustalla vaikuttavien syiden pitkästä listasta. Syömishäiriön elinehtonahan on, että sairastunut ei saa apua, joten se keksii aina vain uusia syyllistämisen keinoja, jos vanhat eivät toimi. Osittain tästä syystä joillakin syömishäiriön vuoksi hoitoon tulleista ilmenee vahvaa hoitokielteisyyttä.

Mitä sitten voisi vastata henkilölle, joka miettii, että ansaitseeko hän hoitoa ja parantua? Pohdin asiaa yhdessä Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaidemme kanssa. Tässä mahtavan keskustelumme satoa:

”En tarvitse hoitoa, paikkani kuuluu jollekin toiselle”: Jokaisella on oikeus keskittyä omaan toipumiseensa ja hyvinvointiinsa. On totta, että joku toinenkin voi tarvita apua, mutta olet yhtä arvokas kuin kaikki muutkin ja sinä ansaitset saada apua. Erityisesti silloin kun olet saanut lähetteen hoitoon, olet ilman epäilyksen häivääkään avun tarpeessa ja oikeutettu hoitoon. Syömishäiriöihin erikoistuneisiin paikkoihin ei lähetetä turhaan. Sinun ei siis kannata ottaa vastuuta siitä. Mikäli olet hoitoon päässyt, niin on sinun aikasi saada apua. Toinen saa kyllä apua jossain muualla tai toisessa hetkessä. Sinun hoitosi ei vaikuta tuon toisen tilanteeseen mitenkään.

”Olen paha enkä ansaitse parantua”: Omat teot menneessä eivät voi koskaan olla niin pahoja, että ne voisivat viedä oikeuden hoitoon ja sitä kautta syömishäiriöstä toipumiseen. Kaikki ovat tehneet joskus jotain sellaista mikä kaduttaa. Kukaan ei ole täydellinen. Anteeksi voi aina saada. Voimakasta syyllisyyden tunnetta tulee käsitellä ja etsiä ulospääsyä siitä. Se on osa syömishäiriön taustalla olevaa itsetunnon ja itsensä arvostamisen ongelmaa. Tavallisesti sairastavan syyllisyys kumpuaa olemattomasta. Hoidon aikana voidaan käsitellä omantunnon tuskaa ja laittaa asioita perspektiiviin, sillä elämä jatkuvan katumuksen ja pahanolon kanssa ei ole elämää. On erittäin tärkeää muistaa, että kaikilla on oikeus elämään. Siksi ansaitset apua, vaikka olisit tehnyt tai ajatellut mitä tahansa.

”Olen sairastanut liian kauan, en enää parane”: Jokaisella on yksilöllinen sairaus, niin muodoltaan, kestoltaan kuin merkitykseltäänkin. Paraneminen on aina mahdollista riippumatta siitä miten kauan on sairastanut. Pitkään sairastaessa syömishäiriön ajatusmallit tulevat tutuiksi ja muodostuvat helposti osaksi itseä, mutta lyhyenkin aikaa kestänyt syömishäiriö voi olla raju ja vakava. Mitä nopeammin syömishäiriön saa pysäytettyä, sitä vähemmän haitallisia ajatusmalleja ehtii muodostua, joten hyvissä ajoin hoitoon hakeutuminen on järkevää. Toipuminen ei kuitenkaan ole millään tavalla mahdotonta pitkänkään sairastamisen jälkeen ja edessä on vielä monta kymmentä hyvän elämän vuotta, jos antaa itselleen mahdollisuuden toipua. On siis helpompia ja vaikeampia tilanteita, mutta toivoa on aina.

”Erikoistunut hoito on liian kallista”: Erikoistunutta hoitoa kuvaillaan usein kalliiksi, mutta todellisia kustannuksia tarkasteltaessa nähdään, että se ei ole juurikaan erikoistumatonta hoitoa kalliimpaa. Se on kylläkin tehokkaampaa ja sitä kautta halvempaa, sillä hiemankin vaikeammat syömishäiriön muodot tarvitsevat osaavaa hoitoa parantuakseen. Huomattavasti kalliimmaksi tulevat hoidot, jotka eivät tuota tulosta, vaikka ne toteutuisivat esimerkiksi ”halvassa” avohoidossa. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että ihmishenkeä ei voi mitata rahassa. Et varmaan kyseenalaista esimerkiksi syöpää sairastavien tai auto-onnettomuuden uhrien hoitoja ja hoidon kustannuksia. Miksi siis kyseenalaistaisit oman hoitosi? Et ole sairauttasi itse valinnut eikä se ole sinun syytäsi. Onneksi voit kuitenkin syömishäiriön kyseessä ollessa tehdä itse paljon töitä toipumisesi eteen ja hyödyntää niitä voimavaroja, joita sinussa piilee. Tähän tarvitset kuitenkin apua.

”Minulla ei ole ”oikeaa” syömishäiriötä”: Kaikki syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia riippumatta siitä sattuuko jossain vaiheessa täyttämään kaikki diagnostiset kriteerit vai ei. Diagnoosit voivat vaihtua sairastamisen ja toipumisen eri vaiheissa. Diagnostiset kriteerit ovat kuin veteen piirretty viiva. Ne eivät kerro oikeasta pahasta olosta ja kunnosta. Esimerkiksi normaalipainoisen tilanne ja vointi voi olla yhtä vaikea tai vaikeampi, kuin alipainoisen laihuushäiriödiagnoosin saaneen henkilön tilanne. Psyykkisen voinnin tulisi olla keskeisempi arviointikriteeri kuin kaikkien diagnoosiin vaadittavien tekijöiden täyttyminen. Ihminen ei ole diagnoosi.

”Minulla ei ole oikeutta parantua”: Kaikki ansaitsevat hyvän elämän. Kenenkään ei tarvitse kärsiä turhaan. Syömishäiriössä tilanne on vain sellainen, että ei pääse enää yksin suosta pois. Silloin ansaitsee hoitoa. Paranemiseen on oikeus. Sinun ei tarvitse enää ajatella, että et ansaitsisi hoitoa ja parantua, kun opit rakastamaan itseäsi.

”Mitä minulle sitten tapahtuu kun paranen?”: Kaikki pelkäävät joskus tuntematonta. Syömishäiriötä sairastaessaan on saattanut unohtaa, mitä normaali elämä on. Totuus kuitenkin on, että pelko tuntuu voimakkaana sairauden vaikutuksesta. Paranemisen edetessä elämän tarjoamat mahdollisuudet alkavat tuntua houkuttelevilta ja käy yhä selvemmäksi, että syömishäiriö ei aidosti hyödytä. Ilman sitä on kaikki paremmin. Hoidon aikana hoitavat henkilöt auttavat paranemiseen liittyvän pelon voittamisessa ja auttavat näkemään, kuinka syömishäiriö luo valheellisia pelkoja. Kannattaa huomata, että toipumisen tiellä pidemmällä olevien elämänlaatu selvästi parempaa kuin alkumetreillä olevien. Voit luottaa siihen, että paraneminen tuo elämääsi hyviä asioita etkä tule kaipaamaan sairauden tuomaa näennäistä helpotusta tai suojaa.

Osastokeskustelu asukkaidemme kanssa toi mielestäni hyvin esille sen sisäisen viisauden ja voiman, mikä asukkaissamme piilee. He toivat esille paljon tärkeitä näkökulmia. Kiitos aktiivisesta keskustelusta!

Vastauksiin voisi varmasti lisätä paljon muitakin näkökulmia. Toimivat vastaukset ovat usein riippuvaisia kunkin yksilöllisestä tilanteesta. Mitä sinä lisäisit vastauksiin? Mitä sinusta sinun tai jokaisen syömishäiriöön sairastuneen tulisi saada kuulla?

Terveisin,

Venla Eronen

Kirjoittaja on Kuntoutus- ja hoitoyksikön työntekijä ja koulutukseltaan toimintaterapeutti (ylempi AMK)