Ensimmäisiä kokemuksia Syömishäiriökeskuksen harjoitteluasunnosta

Syömishäiriökeskuksen osastohoitojaksot ovat usein pitkiä osastolle tulevien syömishäiriön mutkikkuuden vuoksi. Tämän vuoksi osastohoito pyritään lopettamaan asteittain. Asteittainen hoidon lopettaminen parantaa myös muutoksen pysyvyyttä kokovuorokautisen tuen päätyttyä. Aikuisten ja aikuistuvien nuorten kohdalla kokovuorokautisen hoidon loppuvaiheisiin Syömishäiriökeskuksessa onkin nyt otettu kokeiluun itsenäistymistä tukeva lomailu Syömishäiriökeskuksen vuokraamassa harjoitteluasunnossa. Sen tarkoitus on valmistella toipuvaa myöhempään hoidon vaiheeseen eli itsenäisen asumisen vaiheeseen.

Syömishäiriökeskuksella on tällä hetkellä vuokrattuna yksi harjoitteluasunto. Harjoitteluasunto on vielä varsin uusi asia Syömishäiriökeskuksessa, vain muutama kuukausi kokemusta takana. Käytännön hyödyntäminen kehittyykin vielä varmasti tulevaisuudessa, mikäli päätämme sisällyttää harjoitteluasunnon pysyväksi osaksi hoitomalliamme.

Harjoitteluasuntoa voivat hyödyntää sellaiset asiakkaamme, jotka tarvitsevat hetkiä harjoitella yksinoloa, joiden ei ole enää tarkoitus palata asumaan vanhempiensa luo ja/ tai joiden oma asunto sijaitsee sen verran kaukana, että lyhyemmille lomille ei ole järkevää lähteä. Harjoitteluasunto sijaitsee Syömishäiriökeskuksen lähellä Malmilla, joten sinne voi mennä viettämään alussa aikaa vaikka vain muutamaksi tunniksi. Myöhemmässä vaiheessa harjoitteluasunnolla voi käydä useamminkin ja viettää siellä pidempiä aikoja kerrallaan.

Haastattelin ensimmäisiä harjoitteluasuntoa hyödyntäviä asiakkaitamme aiheesta ja jälleen tuli todistettua, että palveluja kehitettäessä kannattaa todellakin kuunnella asiakkaita. Itse en kaikkia haastateltavien näkökulmia olisi osannut tuoda esille.

Haastateltavat toivat esille, että ajatus yksinolosta harjoitteluasunnolla tuntui alkuun pelottavalta. Yksinolo saattoi olla lähes täysin uusi kokemus, koska lähes koko elämän ajan on ollut paikoissa, joissa on ihmisiä lähes koko ajan ympärillä. Itselle ei ollut selvää mitä asunnolla voisi tehdä tai mitä edes haluaisi tehdä. Yksinolo ei sinänsä tuntunut pelottavalta, mutta yksinolo omien ajatusten kanssa jännitti. Pian kuitenkin huomasi, että ei siinä yksinolemissa lopulta ollutkaan mitään ihmeellistä. Alun jännityksestä selvittyä oma aika alkoikin tuntua mukavalta.

Oleskelun asunnolla haastateltavat ovat kokeneet vapauttavaksi. Asunnolla voi itse päättää mitä tekee ja milloin tekee. Osaston aikataulut eivät ole rajoittamassa. Vapaus tuo kosketuksen normaaliin elämään. Vaikka alussa olikin olo, että on ihan hukassa eikä tiedä mitä tekisi, niin pian rytmi alkoi kuitenkin muodostua. Kodin askareet, aterioiden valmistelu, musiikin kuuntelu, koulutehtävien tekeminen, tietokoneella oleskelu tai vaikka vain istuskelu kahvikuppi kädessä alkoi tuntua miellyttävältä. Asunnolla oli ihana huomata, että kykenee nauttimaan ihan tavallisesta olemisesta, vaikka mielessä oli saattanut olla pelko, että palaa syömishäiriön oireisiin. Siitä sai onnistumisen kokemuksia, kun oireille ei antanutkaan valtaa.

Alussa harjoitteluasunnolla käynnit olivat lähinnä oman ajan harjoittelua ja asunnolla vietettiin vain pari tuntia. Myöhemmin harjoitteluun lisättiin itsenäisiä ruokailuja. Osastolta lähdettiin päivällisen jälkeen, syötiin iltapala asunnolla itsenäisesti, yövyttiin asunnolla ja seuraavana aamuna palattiin osastolle aamupalalle. Seuraava askel oli syödä myös aamiainen itsenäisesti asunnolla. Muita aterioita haastateltavat eivät vielä ole viettäneet asunnolla, mutta kun sen aika koittaa, voi hoitaja mennä ensimmäisillä kerroilla mukaan ja antaa tukea myös ruuanlaittoon. Vaikka haastateltavat ovatkin harjoitelleet ruuanlaittoa jo osastolla ollessaan keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin erilainen, kun pitää miettiä vain sitä mitä itse haluaisi ruuaksi laittaa eikä tarvitse ajatella muita.

Syömisen asunnolla haastateltavat ovat kokeneet yllättävän rennoksi. Rentoa tunnelmaa heille on luonut muun muassa mahdollisuus kuunnella musiikkia tai katsoa samalla esimerkiksi jotain sarjaa tietokoneelta. Vaikka välillä mielessä kävisi ajatus, että ei söisikään kaikkea, pääsee siitä yleensä yli pelkästään jo sillä tiedolla, että asia huomattaisiin kuitenkin pian osastolla ja siihen puututtaisiin tarvittavilla toimenpiteillä. Kun aterian kokoaa, ottaa siitä kuvan Syömishäiriökeskuksessa käytössä olevaan MealLogger-sovellukseen, niin siinä syntyy jo se päätös, että tämän minä myös syön. Itsenäinen ruokailu asunnolla silloin kun käytössä ei ole enää ateriasuunnitelmaa, on myös hyvää harjoitusta. Vaikka alussa huomaisi omassa ajattelussaan jäykkyyttä ja pelkoa poiketa vanhasta ateriasuunnitelmasta, pääsee harjoitteluasunnolla oikeasti kokoamaan ateriansa enemmän mieltymyksiään kuunnellen. Mieltymysten kuuntelu on kuitenkin vaatinut harjoittelua.

Harjoitteluasunnolla käymiseen on haastateltavien kohdalla yhdistetty myös itsenäinen asiointi ruokakaupassa. Vaikka kaupassa käymistä harjoitellaankin jo keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin jälleen erilainen, kun kaupassa käydään vain itseä varten. Itsenäinen kaupassa käyminen voi olla haastavaa. Mieleen voi palata vanhat syömishäiriön tuomat tavat ja niiden mukaan toimiminen voi olla niin syvälle selkärankaan rakentunut, että kaupassa käymiseen tarvitaan alkuun hoitajan tukea. Hoitaja voi lähteä mukaan tai ostoksista voi ottaa esimerkiksi valokuvan ja näyttää sen hoitajalle, jotta valinnat eivät olisi syömishäiriön mukaisia. Toisaalta kaupassa käyminen itsenäisesti on tärkeä osa itsenäisen vastuunoton harjoittelua. Sitähän se elämä tulee nimenomaan olemaan, että omista valinnoista kantaa itse vastuun. Jos ateriat voi jo koota ilman ateriasuunnitelmaa, pääsee kaupassa myös oikeasti miettimään, mitä haluaisi syödä. Vaikka ateriasuunnitelma olisikin vielä käytössä, voi kaupassa harjoitella myös niiden pienempien valintojen tekemistä, kuten esimerkiksi minkä makuista jugurttia haluaisi ostaa.

Harjoitteluasunnon yksi merkittävimpiä anteja on haastateltavien mukaan se, että siellä joutuu oikeasti keskittymään vain itseen. Se ei alussa välttämättä ole helppoa, koska on voinut niin kauan pyrkiä miellyttämään muita. Syömishäiriön myötä on ikään kuin menettänyt itsensä – on keskittynyt siihen, että muilla olisi hyvä olla. Itsen kuuntelu olikin alkuun vaikeaa, koska ei oikeasti edes tiennyt mitä haluaa, eikä kukaan ollut kertomassa mitä tehdä.

Tukea haastateltavat kertoivat saaneensa hoitajilta sopivasti, mutta oikeanlaisen tuen saaminen vaatii rehellisyyttä siitä, mihin sitä tukea oikeasti tarvitsee. Tuen pyytämisessä on luotettava siihen, että se ei johda harjoitteluasunnolla oleskelun kieltämiseen, vaan ongelmien yhteiseen ratkaisemiseen. Avoimuus omista ongelmista lisääntyy, kun luottamus syntyy.

Tulevaisuudessa haastateltavat tulevat lisäämään oleskeluaan harjoitteluasunnolla ja syömään myös muita aterioita siellä aamu- ja iltapalan lisäksi. Silloin pitää oikeasti kantaa itse vastuun omasta syömisestään siten, että syö monipuolisesti ja riittävästi. Toki omaa ajankäyttökin joutuu hieman miettimään. Osastolla ollessa on paljon erilaista ohjelmaa, mutta jos osastolla ei olekaan niin paljon, niin pitää osata itse miettiä miten saa kaikki päivän tunnit täyttymään.

Haastateltavat kokivat, että ilman harjoitteluasunnon vaihetta, itsenäisen asumisen vaiheeseen siirtyminen tuntuisi liian isolta harppaukselta, koska itsenäisyyden ja yksinolon harjoittelu osasto-oloissa on aika vaikeaa. Harjoitteluasuntovaihe on tuntunut oikea-aikaiselta ja tärkeältä askeleelta eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä ja turvalliselta välietapilta ennen itsenäisen asumisen vaihetta.

Itselleni haastateltavien esille tuomat näkökulmat olivat osittain yllätys. En arvannut kuinka iso tarve yksinolon harjoitteluun asukkaillamme voi olla. En ehkä ymmärtänyt, että osastolla ollessa sen harjoittelussa ei päästä tarpeeksi pitkälle ennen itsenäisen asumisen vaihetta. Myös oman itsensä löytäminen tuntui harjoitteluasunnon yhtenä tärkeimmistä anneista. Näkisinkin, että harjoitteluasunto on hyvä ratkaisu siihen, kun itsenäistymistä ja vapautta olisi hyvä päästä harjoittelemaan, mutta itsenäisen asumisen vaihe olisi vielä liian iso harppaus otettavaksi. Kokeilumme vaikuttaakin minusta varsin lupaavalta. Käytännön juurruttaminen osaksi hoitomalliamme vaatii kuitenkin vielä ratkaisuja siihen, miten harjoitteluasuntoa voisi hyödyntää silloin, kun osastolla ei ole sellaisia asukkaita, jotka voisivat hyödyntää harjoitteluasuntoa itsenäistymisen tukena.

Millaisia ajatuksia harjoitteluasuntokokeilumme sinussa herättää? Millaisiin muihin asioihin harjoitteluasuntoa voisi mielestäsi hyödyntää?

Terveisin,
Venla Eronen

Syömishäiriökeskuksen Oman elämänsä urheilija -projekti

Syyskuussa kirjoitin blogikirjoituksen urheilijoita kohtaavista syömishäiriöistä ja mainitsin Syömishäiriökeskuksen projektista, jonka avulla pyritään auttamaan pulaan joutuneita urheilijoita.

Kutsuimme tammikuussa muutamia asiantuntijoita palaveriin kanssamme ideoimaan projektimme sisältöä. Asiantuntijoittemme joukossa oli henkilöitä, jotka ovat itse mukana urheiluvalmennuksessa ja myös henkilöitä, joiden lapset ovat urheiluvalmennettavia. Saimme mukaan monenlaisia näkökulmia urheilijoiden syömisongelmiin ja elämänhallintaan liittyvistä vaikeuksista.

Ryhmämme kiinnitti huomiota siihen, että urheilijan uralla on muutamia ongelmakohtia, jotka vaativat lähempää tarkastelua ja joiden haittavaikutuksia voisimme pyrkiä vähentämään projektimme puitteissa. Esittelen seuraavassa muutaman niistä.

Jatkuva arvioitavana oleminen

Urheiluun kuuluu jatkuva kovan arvostelun kohteeksi joutuminen jo nuoresta iästä alkaen, mikä on kenelle tahansa henkisiä voimia koettelevaa. Kritiikkiä tulee niin urheilusuorituksista kuin ulkonäöstäkin. Tämä asettaa urheilijalle suuria paineita vastata häneen kohdistuviin odotuksiin. Joskus urheilutuloksiaan parantamaan pyrkivä urheilija voi saada valmentajalta ohjeet laihduttaa tai hän voi itse päätellä laihduttamisen edesauttavan suoritusten paranemista ja ulkonäön hyväksyttävyyttä. Tämä laihduttaminen voi pahimmillaan johtaa vuosien syömishäiriökierteeseen. Syömishäiriö aiheuttaa urheilijalle mm. lisääntyneitä urheiluvammoja ja hidastaa loukkaantumisista palautumista.

Aktiiviurheilu-uran lopettaminen

Toisinaan pitkän urheilu-uran jälkeen urheilija jätetään yksin selviytymään urheilijaelämästä siviilielämään siirtymisestä. Monesti koko ikänsä urheillut henkilö voi olla hieman hukassa pyrkiessään hahmottamaan kuka hän on jos ei ole enää urheilija. Identiteetti on voinut rakentua voimakkaasti urheilijana olemisen ympärille ja uran loppuessa voi jäädä tyhjän päälle. Voi olla vaikeaa hahmottaa mikä elämässä on arvokasta ilman urheilua. Myös jatkuvan palautteensaamisen loppuminen, voi aiheuttaa eksymisen tunnetta – mistä nyt tiedän, milloin olen tehnyt riittävästi?

Urheilu-ura ja kilpailuihin valmistautuminen on usein vaatinut urheilijalta melkoista keskittymistä harjoitteluun. Tällöin lähipiiri usein haluaa tukea urheilijaa hoitamalla hänen puolestaan kaikki juoksevat asiat, kuten ruoanlaiton, pyykinpesun ja laskujen maksun. Kun urheilu-ura loppuu, saattaakin urheilija löytää itsensä vailla elämässä selviytymisen perustaitoja, koska kaikkia asiat on aina tehty hänen puolestaan. Tämä vaikeuttaa oman paikan löytämistä urheilun jälkeisessä elämässä, sillä taitojen puutteessa tarttumapinnat ovat vähissä. Tämä voi altistaa entisen urheilijan ongelmille, kuten päihteiden väärinkäytölle ja syömishäiriöille.

Paine tehdä enemmän kuin jaksaisi

Toki urheilu-uralla eteneminen vaatii ponnisteluja ja harjoituksiin osallistumista silloinkin, kun ei kauheasti huvittaisi. Toisinaan kuitenkin voitontahtoiset valmentajat ja kunnianhimoiset vanhemmat puskevat urheilijan harjoittelemaan ja kilpailemaan siinä määrin, että urheilija väsyy, stressaantuu ja uupuu. Tällöin ei jää aikaa sairastamiseen, vaan harjoituksiin ja kilpailuihin mennään lääkkeiden voimalla puolikuntoisina. Kehon lisäksi uupuu myös mieli ja urheilija voi muuttua haluttomaksi, masentuneeksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Tällöin kärsii sekä urheilu-ura että muu elämä.

Olen urallani tavannut muutamia urheilijoita, jotka huomasivat syömishäiriönsä kehittyneen avuksi uuvuttavasta urheilu-urasta vapautumiseksi. Valmentajien ja vanhempien odotusten paineessa urheilija ei nähnyt muuta ulospääsyä kurimuksestaan. Tämä ei tietenkään tapahtunut tietoisesti, vaan urheilijan mielen systeemi ratkaisi mahdottoman ongelman tällä tavalla.

Urheilijoiden, vanhempien ja valmentajien heikko ravitsemustietämys

Suomalaisessa tutkimuksessa saatiin selville, että sekä urheilijoiden, valmentajien että vanhempien tietämys oikeanlaisesta ravinnosta on keskimäärin melko heikkoa. Yrityksiä tilanteen parantamiseksi ollaan useissa joukkueissa tehty esimerkiksi hankkimalla ravitsemusasiantuntija puhumaan urheilijoille vuosittain. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että valistus ei jää mieleen eivätkä urheilija osaa syödä niin, että ravitsemus tukisi harjoittelua parhaalla mahdollisella tavalla. Usein ongelmana on, että urheilija syö liian vähän harjoittelumääräänsä nähden ja hänen kehonsa nälkiintyy. Tämä ennen pitkää heikentää suoritusta, palautumista ja kokonaisterveyttä.

Toisaalta vapautuneesti uransa ajan syönyt urheilija, voikin hämmästellä tutun syömistavan uudenlaista vaikutusta kehon muotoon uran jälkeen. Ilman riittävää ravitsemustietämystä, urheilijan voi olla vaikeaa hahmottaa miten syömistä olisi hyvä muuttaa harjoittelun vähenemisen myötä. Tämä on monille se kohta, jossa syömishäiriöt saattavat astua kuvaan.

Miten urheilijoiden tilannetta voisi auttaa?

Työryhmämme ajatteli, että ongelmakohtiin voisi vaikuttaa muutamaa erilaista reittiä. Yksi reitti olisi valmentajien ja vanhempien tietoiseksi tekeminen kyseisistä ongelmakohdista ja heidän mahdollisuuksistaan ehkäistä näitä ongelmia. Tämä tapahtuisi olemassa olevien kirjallisten materiaalien ottamisella tehokkaaseen käyttöön sekä laatimalla tarvittavia uusia materiaaleja. Tietoa jaettaisiin saattamalla se osaksi valmentajien koulutusta ja vanhempien ohjausta.

Urheilijoille itselleen tarjottaisiin tietoa somen kautta välitettävän materiaalin avulla sekä järjestämällä erilaisia tapahtumia. Myös esim. syrjäytymisvaarassa olevien urheilijoiden tunnistaminen ja heille avun tarjoaminen hyvissä ajoin olisi tärkeässä roolissa ongelmien ennaltaehkäisyssä.

Projektissa haluaisimme vaikuttaa mahdollisimman monella tasolla, jotta muutos olisi mahdollinen. Toivomme voivamme aloittaa projektin täysimittaisena viimeistään vuoden 2019 alussa.

Terveisin,
Pia Charpentier