Ajatuksia syömishäiriötä sairastavan huippu-urheilijan identiteetistä

Kohtaan usein työssäni syömishäiriöön sairastuneita, joilla koko identiteetti on ikään kuin rakentunut yhden asian varaan. Ennen sairastumistaan kilpaurheilu on esimerkiksi ollut henki ja elämä, kaikki kaikessa. On ehkä tähdätty huipulle, pärjätty ja tehty kovasti töitä oman menestyksen eteen. Ihminen on oppinut määrittelemään itsensä ensisijaisesti kilpa-urheilijaksi tai huippu-urheilijaksi nyt tai tulevaisuudessa. Kenenkään identiteetin ei olisi kuitenkaan hyvä rakentua yhden asian varaan. Blogissa Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä Arto Kuuluvainen kirjoittaa asiasta osuvasti:

Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle… 

Kuivalainen kuvaa myös kuinka aiemmin varsinkin urheilijoita on kannustettu keskittymään urheiluun ja jättämään esimerkiksi opinnot myöhempään elämän vaiheeseen. Hän kirjoittaa:

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää” yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen…

Mitä käy kun tähän kuvioon lisätään syömishäiriö? Kuten varmaan arvata saattaa, syömishäiriö sotkee kaiken. Yhden asian varaan rakentunut identiteetti on silloin hyvin haavoittuvainen. Voinnin heikentyessä mahdollisuus harjoitella omaa lajia vähenee tai jopa estyy. Moni kuitenkin yrittää jatkaa sitkeästi edes jotain, mikä muistuttaa urheilijan elämästä, vaikka tulokset heikkenevät, voimat eivät oikeasti enää riittäisi edes sängystä ylös nousemiseen ja romahdus on vain kulman takana. Kipu ja suru musertavat, kun tuo romahdus tulee ja ihminen menettää sen, mikä on aina ollut elämän keskiössä ja iso osa itseä. Jäljelle jäävä identiteetin tyhjiö on silloin usein valtava.

Syömishäiriö voi täyttää tuota tyhjiötä, kun oireiden avulla voi täyttää päivän ja seurata jotain muuta kuin harjoitusohjelmaa. Syömishäiriö ikään kuin paikkaa menetettyä identiteettiä ja tuo syömishäiriöön sairastuneelle uuden rutiinin jota noudattaa ja jonka mukaisia tavoitteita tavoitella. Lopulta sairastuneen voi olla vaikea erottaa syömishäiriötä enää itsestään. ”Tällainen minä olen. Olen kaikin puolin kelvoton. En kelvannut urheilijaksi, koska olen laiska ja huono. Minusta ei ole mihinkään.”

Tästä uudesta syömishäiriön vääristämästä identiteetistä kiinni pitäminen voi olla helpompaa, kuin lähteminen uuden identiteetin rakentamisen tutkimusmatkalle. Ihminen tietää ainakin olevansa jotain. Ilman huippu-urheilua tai syömishäiriötä identiteetti voi tuntua olemattomalta ja tulevan identiteetin ennakoimattomuus pelottavalta.

Mikäli henkilö on ollut nuori sairastuessaan, voi erityisesti huippu-urheilijaidentiteetin menetys olla pysyvä välttämättömyys. Sairastamisen viemät vuodet voivat olla kriittisiä huipulle tähtäämisen näkökulmasta. Ja vaikka huipulle pääsisikin vielä toipumisen jälkeen, on huippu-urheilija väistämättömästi joskus sen edessä, että ura urheilijana päättyy jonain päivänä. Uuden, monipuolisemman identiteetin löytäminen onkin tärkeää, jotta syömishäiriöstä voi toipua ja myöhemmistä elämänmuutoksista selvitä.

Onneksi nykyään kuitenkin tiedetään, että identiteetti rakentuu vielä pitkään aikuisuudessakin (mm. Fadjukoff 2007). Niinpä toipuvalla on mahdollisuus löytää itsensä uudelleen ja nähdä se moninaisuus mikä hänessä on. Identiteetin löytäminen edistää ihmisen elämänhallinnantunnetta, kykyä huolehtia toisista ihmisistä, tuotteliaisuutta ja psykososiaalista hyvinvointia (Fadjukoff 2007). Tämän vuoksi tuolle tutkimusmatkalle kannattaa uskaltaa lähteä. Lopulta tutkimusmatkan varrella voi myös huomata, että huippu-urheilijaidentiteettikin jäsentyy jotenkin osaksi omaan uuteen elämäntarinaan ja palaset loksahtavat paikalleen.

Miten sinä olet selvinnyt vastaavista identiteetin tutkimusmatkoista?


Terveisin,

Venla Eronen


Lähteet:

Fadjukoff, Päivi 2007. Identity formation in adulthood. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 319. University of Jyväskylä.

Kuuluvalainen, Arto 2014: Urheilijan identiteetti voi olla hauras. Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä. Verkkodokumentti. Päivitetty 15.8.2014. <http://kuuluvainen.blogspot.fi/2014/08/urheilijan-identiteetti-voi-olla-hauras.html>. Luettu 28.4.2017.