Kehumisen paikka – Miten ja milloin syömishäiriötä sairastavaa kehutaan?

Työssäni syömishäiriöitä sairastavien parissa huomaan rämpiväni usein kehumisen haasteen kanssa. Milloin kehun syömishäiriötä sairastavaa ja miten kehuni muotoilen? Kehunko, kun margariini levittyy leivälle rennosti tai kun sairastava on saanut syötyä hänelle haasteellisen aterian loppuun? Kehunko siis toiminnasta, joka on terveyteen liittyvä normi? Vai pitäisikö minun sittenkin kehua, kun sairastava tekee suuren oivalluksen esimerkiksi peloistaan – sellaisen oivalluksen, mikä ”terveelläkin” ihmisellä olisi osoitus uudesta syvemmästä itseymmärryksestä? Entä milloin minun kannattaa kehua esimerkiksi sairastavan ulkonäköä, vaatteita, luonnetta tai taitoja?

Kehumisen haastetta ei helpota yhtään se tieto, että osa syömishäiriötä sairastavista rakentaa oman arvonsa suoritusten varaan, kun taas toinen omiin ominaisuuksiinsa pohjautuen. Kolmannelle ryhmälle kehu osoittaa pelottavalta tuntuvaa edistymistä hoidossa. Ensimmäiselle ryhmälle mikään kehun määrä ei välttämättä  riitä, sillä hyvän itsetunnon rakentuminen vaatisi sen huomaamista, että on rakastettu ja hyvä ilman huippuunsa hiottua suoriutumistakin. Toinen ryhmä on varsin haavoittuvainen, kun omat ominaisuudet ovat arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen mittari. Kolmas ryhmä taas tarvitsisi ajattelussaan muutosta siihen, että on lupa onnistua, olla hyvä ja mennä eteenpäin toipumisessa. Ensimmäinen ja toinen ryhmä pelkää, että ilman hyviä suorituksia tai upeaa olemusta tulee hylätyksi, kun taas kolmas sitä, että parantuminen johtaa hylkäämiseen ja yksinoloon.

Olen huomannut usein, että kehumisen haaste elää vahvasti myös osassa syömishäiriötä sairastavien perheistä. Joissakin perheissä kehumisen kanssa kuljetaan kuin nuoralla tanssien – kannattaako vai ei, uskallanko kehua vai en. Toisissa perheissä lasta kuvaillaan superlatiiveilla, usein suoritusten osalta. Nämä kehut kohdistuvat toisinaan syömishäiriön ydinalueille eli syömiseen ja liikkumiseen, toisinaan harrastuksissa ja koulussa pärjäämiseen. Kolmansissa perheissä vanhempi on saattanut sanoa lapselleen, että lapsi on hyvä sellaisenaan, mutta on samalla katsonut peiliin itseään inhoten. Lapsi onkin voinut olla ymmällään ja alkanut ajatella, että jos se mikä on riittävän hyvää minussa ei olisi sitä sinussa, niin voiko se oikeasti olla hyvää silloin minussakaan. Kaikissa tapauksissa kehuista huolimatta sairastavalla voi olla kokemus, että on riittämätön tai, että mistään ei saa hyvää palautetta. Perheet saattavatkin olla varsin ymmällään. Rakkautensa kun useimmat kuitenkin yrittävät parhaaksi katsomallaan ja osaamallaan tavalla osoittaa.

Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin muutamia ajatuksia herättäviä kirjoituksia lasten kehumisesta. Muutamaan tällaiseen kirjoitukseen pääset tutustumaan esimerkiksi täältä ja täältä. Näissä kirjoituksissa huonon itsetunnon ja kehumisen välillä on kuvattu yhteyksiä. Valmiiksi huonon itsetunnon omaavan lapsen itsetunto voi heikentyä entisestään, jos häntä kehutaan liioitellusti. Kehuminen nostaa lapsen riman niin korkealle, että lapsi ei uskalla tarttua vaikeisiin haasteisiin. Myös kehun kohdistamisen tavalla on merkitystä. Huonon itsetunnon omaavan lapsen kehua ei kannata kohdistaa hänen persoonaansa eli siihen millainen lapsi on luonnostaan. Kehu kannattaa mieluummin kohdistaa lapsen käytökseen. Persoonaan kohdistetut kehut voivat johtaa siihen, että lapsi näkee epäonnistumisen henkilökohtaisena virheenä.

Kirjoituksissa kuvatut ohjeet saavat palaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni pohdintaan. Jos syömishäiriötä sairastavalla on valmiiksi huono itsetunto ja kehun ruuan annostelemisesta ja syömisestä, asetanko huomaamattani syömiseen liittyvän riman korkeammalle. Jos kehun riittävästi täytetystä jugurttikulhosta, muuttuuko riittävän minimin ylittäminen ja rennompi annostelu pelottavaksi? Ja mikä on kehumisen vaihtoehto? Jättää kehumatta? Uskon, että olipa kyse sitten annostelujen, ruokailujen, ulkonäön, luonteen, taitojen tai oivallusten kehumisesta, hoitajan on tehtävä ratkaisu kehumisesta sairastavan toipumisen vaihetta arvioiden ja kunkin itsetunnon rakentuminen tuntien. Toisen niin syvä tunteminen ei kuitenkaan aina arjen työssä ole mahdollista, joten kehumista voi joutua työntekijäkin opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Yrittäessään ja erehtyessään hoitajan pitää kuitenkin osata ilmaista, että kehut eivät ilmennä toisesta välittämisen määrää. Välittämisen tulee ilmetä muutoinkin.

Entä perheet? Miten heidän kannattaa ohjeiden mukaan silloin toimia, jos lapsen kehumisessa on ollut sama malli lapsen syntymästä alkaen? Jos suoritukset ovat olleet se juttu mistä kehutaan ja sairastavan itsetunto on rakentunut suoritusten varaan, niin pitääkö silloin alkaa kohdistaa kehunsa persoonaan ohjeiden vastaisesti? Onkin ehkä hyvä huomata, että käytöksen ja suoritusten kehuminen eivät ole synonyymejä. Voi kehua vaikka sanomalla ”on se mukavaa, kun teet noin” tai "oletpa tehnyt ahkerasti töitä". Ei siis tarvitse kehua jatkuvasti kuinka taitava tai älykäs lapsi on tai kuinka hyvin hän on suoriutunut. Kehuessaan voisi myös unohtaa sanan ”aina” käyttämisen, kuten ”olet aina ollut niin hyvä koulussa”, ”olet aina syönyt niin terveellisesti” jne. Näin jää mahdollisuus olla välillä jotain muutakin tai tehdä toisin – Jää myös lupa epäonnistua.

Olipa sitten kyse hoitajan ja perheen jäsenen haasteesta kehua syömishäiriötä sairastavaa, voisi hyvän itsetunnon rakentumisen tukemiseksi ottaa  käyttöönsä seuraavat lasten psykiatrien lausumat ohjeet:

Janna Rantala: ”Hyvään itsetuntoon ei riitä kehu, vaikka niitä tulisi ympäri maailman. Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arvioimaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.” 

Jari Sinkkonen: “Lapsen itsetuntoa rakentaa se, että hän on edistynyt aikaisempiin suorituksiinsa verrattuna ja se huomataan. Katsopa, sait sen vaikean soittoläksyn sujumaan!
Ei ole pelkoa, että lapsi kokee olevansa hyväksytty vain suoritusten perusteella, jos hänellä on varmuus siitä, että häntä rakastetaan varauksetta. Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista vaan on seuraus hellimisestä ja vanhempien haltioituneista katseista: olet niin rakas ja ihmeellinen."

Lopuksi haluan vielä lisätä: Ei tehdä kehumisestakaan suorittamisen taistelutannerta. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – Myös niitä kehumisen virheitä suuntaan jos toiseen. Hyvä tahto, yhdessä oleminen, välittäminen ja rakkaus ovat paljon keskeisempiä asioita, kuin se tuliko kehuttua oikein vai väärin.


Oletko sinä kohdannut kehumisen haasteen? Millaisia kehuja sinä olet saanut ja miten olet niihin suhtautunut?


Terveisin,

Venla Eronen

P.S. Tässä kirjoituksessa en erityisemmin tarkastellut kehujen vastaanottamista. Kannattaa ehkä kurkata Pian kirjoitus huomiohakuisuudesta. Kirjoituksessa kuvataan "herkkupöytien ääreen nääntymisen" ilmiötä. Jotenkin tuon ilmiön tarkastelu sopisi kehumisen teemaankin, eikö vain.

Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?

Syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa kuulee usein mainittavan sanan hoitomotivaatio. Jos avo- tai osastohoidossa eteneminen takkuaa, päätellään syyksi usein hoitomotivaation puute. Tästä määritelmästä seuraa mahdollisesti hoidon keskeytyminen tai hoitoon pääsyn estyminen. Kun sairastava ei pysty hoidon tuella tekemään muutosta syömiskäyttäytymiseensä, hänet ohjataan kotiin etsimään motivaatio esille ja käyttövalmiiksi. Näin hoidossa voidaan sitten tarttua tehokkaasti toimeen, kun sairastava on itsekseen hoitanut pohjatyön kuntoon.

Olen itse aina ihmetellyt tämän ajatuskuvion logiikkaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se ei ole vieläkään auennut minulle. Jos sairastava ei pysty tekemään tätä vaativaa psyykkistä työtä hoitavien henkilöiden kanssa, kuinka hän pystyisi tekemään sen ihan yksinään ilman tukea?

Syömishäiriöiden hoito on perinteisesti keskittynyt käyttäytymisen muokkaamiseen. Siinä on jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pystyäkseen muuttamaan käyttäytymistään, ihminen tarvitsee keinot, voiman, rohkeuden ja tuen muutoksen tekemiseen. Näiden muutosedellytysten rakentamiseen syömishäiriöiden hoidossa on kiinnitetty sangen vähän huomiota. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että toisilla sairastavilla on valmiiksi hyvä valikoima selviytymiskeinoja ja he pystyvätkin tekemään muutoksen kohtalaisen kivuttomasti. Jostain syystä on sitten jäänyt huomaamatta suuri joukko sairastavia, joilla käytössä oleva välinevalikoima on hyvin pikkuruinen, minkä vuoksi muutoksen tekeminen on heille haastavaa. Heiltä puuttuu muutoksen tekemiseen vaadittavat keinot, minkä vuoksi he helposti leimaantuvat motivoitumattomiksi.

Mielestäni on suuri tragedia, että hoitojärjestelmissämme nämä henkilöt jätetään oman onnensa nojaan etsimään ”hoitomotivaatiota” eli keinoja pystyä tekemään muutosta. Minusta loogisempaa olisi siirtää hoidon sisällön aloituskohtaa taaksepäin näiden sairastavien kohdalla. Sen sijaan, että hyppäämme suoraan muutosten tekemisen vaiheeseen, aloittaisimmekin muutoksen tekemisen valmisteluvaiheesta. Tämä tarkoittaa useimpien kohdalla esimerkiksi tunnetyöskentelyä ja minäkuvatyöskentelyä, joiden avulla saadaan keinot helpottaa oloa muilla kuin syömishäiriön keinoilla. Kun sisäiseen maailmaan on edes pieni ymmärryksen ja hallinnan tunne, on mahdollista alkaa pohtia muutoksia konkreettisella tasolla.

Kun hoito ei etene ja tilanne on jumissa, ei loogisin liike ole puskea muutosta. Kun jumi on tiukka, ei puskeminen auta. Pysähtyminen ja tilanteen tutkiminen auttaa. Jumilla nimittäin on tavallisesti jotain todella tärkeää sanottavaa, kun asetumme kuuntelemaan sitä. Se kyllä kertoo, miten eteenpäin pääseminen onnistuu, kunhan vain maltamme hiljentyä ja kuunnella. Jumin takaa löytyy aina jokin yksilöllinen, oleellinen seikka. Seuraavassa on esimerkkejä tällaisista. Niitä voi olla samalla henkilöllä useampia tai jumin takaa voi löytyä muutakin, jota tässä ei ole mainittu. Jumin sanoma on aina yksilöllinen.

Keinottomuus

Sairastava saattaa kokea, että hoitavan henkilön esittämät muutosehdotukset ovat liian vaikeita toteuttaa eikä hän osaa kommunikoida keinottomuuttaan. Aina yrittäessään toimia ohjatulla tavalla, tapahtuu jotain mikä sabotoi yrityksen. Sairastunut ei tiedä miten pääsisi tästä kierteestä eteenpäin. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaisia taitoja tarvittaisiin, jotta muutos olisi mahdollinen.

Mieli tarvitsee sairautta

Koska syömishäiriöoireet ovat useimmiten olemassa, jotta psyykkinen paha olo helpottuisi, ilman korvaavia selviytymiskeinoja mieli ei usko selviytyvänsä arjen haasteista oireetta. Oireista luopuminen voisi esimerkiksi merkitä pahan olon voimistumista sietämättömäksi. Mieli turvautuu oireisiin yhä uudelleen, koska ei tiedä mitä muutakaan tekisi. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaiset keinot voisivat auttaa selviytymään ja opetella niitä yhdessä. Keinovaihtoehtoja on olemassa paljon, joten niitä on hyvä yhdessä tutkia ja etsiä parhaiten auttavat menetelmät.

Oireista luopuminen tuntuu liian pelottavalta

Paraneminen ei sairastavan mielessä ole välttämättä pelkästään positiivinen asia. Vaikka hän tietäisikin siitä seuraavan paljon hyvää, voi hän nähdä siinä myös uhkakuvia. Hän saattaa pelätä esimerkiksi jäävänsä yksin, muuttuvansa läheisilleen epäkiinnostavaksi, joutuvansa ylivoimaisten vaatimusten eteen tai kiusaamisen jatkuvan. Painon nousu pelottaa useimpia, samoin sen mukanaan tuoma uhka kelpaamattomuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisestä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä käydä kaikki uhkakuvat tarkasti läpi ja tutkia mitä niille on tehtävissä.

Hallitsemattomuuden tunne

Monet sairastavat kokevat oireiden imun olevan niin suuri, että sitä on yksinkertaisesti mahdotonta vastustaa. Kun impulssi oireiluun tulee, voi se olla menoa, jota ei pysty pysäyttämään. Tällöin hoitavan henkilön kanssa voi harjoitella impulssin hallinnan keinoja ja tutkia oireen pakottavuuden takana olevia seikkoja.

Krooninen hätätila

Toisinaan syömishäiriötä sairastavan mieli on jatkuvassa hätätilassa siksi, että ahdistus on niin voimakasta, että sen sietäminen vie kaiken psyykkisen energian. Elämä on selviytymiskamppailua hetkestä toiseen. Kun mieli on sidottu hengissä säilymisen mahdollistamiseen, ei se pysty tekemään muutoksia. Sillä ei yksinkertaisesti ole muutoksen tekoon tarvittavaa energiaa eikä ajattelun väljyyttä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on tärkeää opetella keinoja rauhoittamaan mieli ja auttaa se pois hätätilasta, jotta muutos tulee mahdolliseksi.

Kaiken tämän valossa, mielestäni koko motivaatio-sana on syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa sangen kehno. Se nostaa tien pystyyn ja saa sekä hoitavan henkilön että sairastavan toivottomaksi. Motivaation puute -ilmaus estää näkemästä, että jumitilanteessa on paljon mahdollisuuksia saada tilanne liikkeelle. Sen sijaan, että käännytään kyllästyneenä ja luovuttaneena tilanteesta pois, voisimmekin antaa kiinnostuksemme ja uteliaisuutemme herätä: ”Mitähän tärkeää tämä mieli haluaa saada kuulluksi – mitä se tarvitsee voidakseen jatkaa eteenpäin?”. Sitten istutaan alas ja tutkitaan sekä kuunnellaan.

Ehdotankin uudeksi käytännöksi, että aina kun meinaamme määritellä tilanteen motivaation puutteeksi, voisimme kokeilla korvata motivaatio-sanan sanalla rohkeus, turvallisuus tai keino – ja sitten katsoa tilannetta uudelleen. Ehkä toivottomuus ja näköalattomuus voisivat näin liukua taka-alalle tehden tilaa uusille ja luoville ideoille, jotka auttavat yhdessä kulkemaan taas kappaleen matkaa eteenpäin kohti paranemista.

Mitä mieltä sinä olet? Onko paraneminen motivaatioasia?

Terveisin,

Pia Charpentier