perjantai 15. helmikuuta 2019

Lihavuusleikkaukset


Lihavuusleikkauksia tehdään Suomessa noin 1600 vuodessa. Niissä näyttää tutkimusten perusteella olevan sangen vaikuttavat tulokset, nimittäin 10 vuotta leikkauksen jälkeen 70 prosenttia leikatuista on edelleen 20 prosenttia alhaisemmassa painossa kuin ennen leikkausta. Leikkauksiin on tiukat kelpoisuusvaatimukset ja tulosten perusteella näyttää siltä, että kriteerit on hyvin valittu.

Huomasin kiinnostuvani siitä, miten leikkaus vaikuttaa psyykeen. Nimittäin leikkaushan sinänsä ei ole mikään ihmekeino, vaan sen teho perustuu siihen, että henkilö tekee radikaalin muutoksen ruokailutottumuksiinsa. Kyky tämän muutoksen tekemiseen täytyy osoittaa ennen kuin leikkaukseen pääsee. Ja toisaalta leikkausta harkitaan vasta sitten, kun kaikki perinteiset laihdutuskeinot on jo kokeiltu ja niissä epäonnistuttu. Mistä siis on kyse, kun henkilö, joka ei ole aiemmin pystynyt menestyksekkäästi laihduttamaan, pystyykin siihen yhtäkkiä, kun palkintona on leikkaukseen pääseminen?

Osittain kyse lienee siitä, että lyhyet laihdutusrupeamat onnistuvat lopulta sangen monelta. Ongelmiin ajaudutaan, kun laihdutettu paino pitäisi saada pysymään poissa. Leikkaukseen menevä on latautunut kirkkaamman tulevaisuuden odotuksesta ja saa ylimääräistä voimaa laihdutusrupeaman onnistumiseen. Kun leikkaus on tehty, uudesta vatsalaukusta tuleva välitön ja konkreettinen palaute mm. kivun tai muun epämukavuuden muodossa auttaa pysymään ruodussa muistuttamalla vanhojen elintapojen haitallisuudesta. Näin kehon antama palaute heilauttaa henkilön takaisin oikeille raiteille nopeasti junan meinatessa suistua kiskoiltaan.

Sen sijaan tavallinen laihduttaja, jolla ei ole tällaista muistuttajaa, voi upota vanhoihin syömistapoihin saamatta herättävää ravistusta. Tai jos joku tai jokin yrittäisi ravistella, viesti ei ole usein riittävän vahva auttaakseen ”heräämään” ja palautumaan ruotuun. Sen voi aina tehdä huomennakin, kun mikään ei pakota.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että laihdutusleikkauksen menestyjillä tapahtuu paljon muutakin kuin syömisen korjaantuminen määrällisesti ja laadullisesti. Ruokaa ei voi enää käyttää lohtuna eikä stressin poistajana. Napostelu pitää jättää pois ja alkoholinkin käyttö on muutettava erittäin kohtuulliseksi. Muutoksia jatketaan sillä ajatuksella, että ne ovat pysyviä. Paluu vanhaan ei ole enää mahdollista ja se onkin kokonaan poistettava mielen vaihtoehtovalikoista. Myös syömisen tapa muuttuu siinä mielessä, että ruoan vaikutuksia on tunnusteltava – ehkä mautkin avautuvat uudella tavalla hitaasti ja vähän kerrallaan syödessä.

Kaikki yllämainitut muutoksethan ovat sellaisia, että ne voisi toteuttaa myös ilman leikkausta. Mutta leikkauksen totisuus ja sen vaatima sitoutuminen näyttävät auttavan merkittävästi muuttamaan sekä syömiskäyttäytymistä että ruokasuhdetta – niillä, joille toimenpide sopii.

Sitten on tietysti ne 30 %, joiden paino palautuu leikkausta edeltäviin lukemiin tai joilla kummempaa laihtumista ei tapahdu leikkauksen seurauksena. Meillä Syömishäiriökeskuksessa nähdään luonnollisesti vain niitä tapauksia, joilla leikkaus ei ole tuottanut hyvää tulosta. Leikkaustuloksen epäonnistumiseen näyttäisivät vaikuttavan ainakin stressaava elämäntilanne ja voimakas tunnesyömistaipumus. Näyttäisi siltä, että jos henkilö on tottunut käyttämään syömistä pääasiallisena tunteen säätelykeinonaan, ei siitä luopuminen onnistu ilman, että keskittyy erikseen opettelemaan muita keinoja tunteiden kanssa selviämiseksi. Jos lisäksi rankka elämäntilanne kuormittaa ja koettelee tunteiden sietokykyä jatkuvasti, on psyykkisen muutoksen tekeminen monille lähes mahdotonta.

Olemme huomanneet, että jotkut ottavat leikkauksen jälkeisten muutosten tekemisen niinkin tosissaan, että syömisen niukentuminen alkaa lähennellä jo laihuushäiriöisiä piirteitä. Tällöin syöminen jää niin niukaksi, että se alkaa jo olla vaarallista.

Joillakin parisuhde saattaa yllättävästi joutua melkoiselle koetukselle laihtumisen jälkeen. Puolison merkittävä laihtuminen voi nostaa esille mustasukkaisuutta ja huonommuudentunnetta, jota suhteessa ei aiemmin ollut läsnä.

Leikkauksen jälkeen voi myös tulla masennus, ahdistushäiriöitä ja unettomuutta. Kirjallisuudesta löytyy myös tapauskertomuksia, joissa leikkauksen jälkeen on henkilölle ensimmäisen kerran elämässään puhjennut mania tai psykoosi. Lisäksi lisääntynyttä itsemurha-alttiutta on löydetty lihavuusleikatuilta potilailta. Joillekin voi syömisen tilanne tulla uusia hankalia tunteensäätelytapoja, kuten alkoholin liikakäyttöä.

Kehonkuvan kanssa joillekin tulee yllätyksenä se, että onkin vaikeaa asettua hoikkaan kehoon. Mieli yhä kokee kehon lihavana, vaikka painon pudotusta olisi takana useita kymmeniä kiloja. Erityisesti jos lihavuus on alkanut jo nuoruusiässä, on identiteetti voinut muodostua tämän kehon mukaiseksi. Uuden asenteen kehoon joutuukin opettelemaan samalla kun harjoitellaan uutta suhdetta ruokaan.

Sitten on tietysti ne, joilla alempi paino kyllä pysyy, mutta leikkauksesta tulee komplikaatioita, joiden seurauksena joutuu elämään kipujen kanssa ja mahdollisten uusien korjaavien leikkausten kanssa.

Leikkauksissa on siis puolensa ja puolensa. Ei varmasti helppo päätös suuntaan tai toiseen. Koska lihavuuden hoidossa ei olla vielä kokeiltu keinoja, joissa psyykkisten tekijöiden muokkaamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen opettelemiseen olisi panostettu esimerkiksi tarjoamalla yksilöllistä tai ryhmässä tapahtuvaa apua riittävän intensiivisesti ja riittävän pitkän aikaa, minä ainakin jään vielä uteliaaksi, että voisiko kunnollisilla psyykkisillä toimenpiteillä saada myös vaikuttavia tuloksia. Rahakukkaron päällä istujia on usein vaikeaa vakuuttaa psyykkisten keinojen tehokkuudesta, sillä ne vaativat aikaa näyttääkseen tehonsa. Mutta ehkä sellainenkin tutkimus saataisiin vielä tehtyä?

Terveisin,
Pia Charpentier

perjantai 1. helmikuuta 2019

Syömishäiriöstä toipumisen viimeiset haasteet ja vaiheet

Syömishäiriö muodostaan riippumatta aiheuttaa sairastuneelle kärsimystä, mutta kärsimyksestä huolimatta muutoksen tekeminen omin avuin ei yleensä onnistu. Syömishäiriötä sairastava tarvitseekin usein tiivistä tukea muutoksen tekemiseen syömisessään ja päästääkseen irti myös muista syömishäiriön ulospäin näkyvistä oireista. Mutta millaisia muita haasteita toipumisessaan toipuva usein kohtaa, kun syöminen alkaa olla jo kunnossa, paino on jo korjaantunut (ainakin niissä yhteyksissä, kun syömishäiriö on johtanut alipainoon) ja muutkin oireet ovat jo pitkälti saatu karistettua? Entä mikä merkitys näiden haasteiden onnistuneella ratkaisemisella on lopulliseen toipumiseen ja koko loppu elämään?



Vaikka syöminen olisikin jo näennäisesti kunnossa ja monista oireista olisikin pystynyt jo päästämään irti, saattaa toipuvalla vielä olla kontrolloivia ajatuksia syömiseen, painoon ja kehon muotoon liittyen. Syöminen ei vielä ole täysin rentoa. Yksi etappi toipumisessa onkin ymmärtää kontrolloinnin negatiiviset seuraukset. Ymmärrys tuottaa usein surua, koska kontrollista luopuminen voi edelleen tuntua pelottavalta ja musertavalta, mutta samalla huomaa, että se syrjäyttää edelleen elämästä monia muita tärkeämpiä asioita ja mahdollisuuksia. Olo voi olla kuin puun ja kuoren välissä. Toipuvan onkin lähdettävä etsimään itselleen vaihtoehtoisia strategioita syömishäiriöoireilun  ja kontrollin tilalle, jotta tilanteesta voi päästä eteenpäin.

Vaihtoehtoisia strategioita harjoitellakseen, toipuvan on lähdettävä etsimään itselleen normaaliutta ja identiteettiä ilman syömishäiriötä. On kokeiltava avoimin mielin millä muilla keinoilla elämässä selviää kuin syömishäiriön keinoin. Tässä saattavat nousta esille myös vanhat kipukohdat, jotka jäivät käsittelemättä syömishäiriön aikanaan tullessa kuvaa mukaan helpottamaan henkistä pahaa oloa. Niiden käsittelyyn toipuva tarvitsee yleensä ammattilaisen apua. Haasteena saattaa olla myös sisällä usein kalvava tyhjyyden tunne, joka syntyy siitä, että syömishäiriön tilalle elämään ei ole tullut vielä riittävästi uutta sisältöä eikä yhteys omaan sisäiseen, terveeseen maailmaan ole vielä täysin muodostunut. Toipuva joutuukin sen vuoksi haastamaan itseään yhtäaikaisesti kahdesta suunnasta. Elämään on löydettävä uusia merkityksiä, jotta siihen haluaa osallistua, samalla kun erilaisiin elämän tilanteisiin on osallistuttava, vaikka elämä tuntuu tyhjältä.

Tyhjyyden tunteen voittamisen yhteydessä uudenlaisen perspektiivin löytäminen sekä itseen kohdistuvan armollisuuden ja keskeneräisyyden hyväksyminen on myös oleellista. Ne kuvastanevat jonkinasteista luopumista perfektionismista, syömishäiriöön liittyvästä kielteisestä mielestä ja häpeästä. Uuteen, mahdollisuuksia täynnä olevaan elämään uskaltaa paremmin osallistua, kun liiallisesta itsekriittisyydestä uskaltaa päästää irti.

Uudenlaisen elämän rakentaminen yksinään ei kuitenkaan riitä. Toipumisen viimeisiin vaiheisiin liittyy usein menneisyyden kanssa sovinnon tekeminen. On hyväksyttävä se, että syömishäiriö on vaikuttanut mahdollisesti pitkänkin ajan elämään ja jotkin vaiheet elämässä ovat siten olleet varsin erilaisia kuin muilla oman ikäisillä – jotkin asiat ovat voineet jäädä kokematta kokonaan. Nuoruus on voinut mennä sairastaessa tai aikuisuutta voi varjostaa esimerkiksi kokemattomuus parisuhteissa tai pahimmillaan jopa lapsettomuus. Tämä vaihe on monesti varsin kivulias kriisi. Tässä vaiheessa moni ratkaisee kriisin näkemällä syömishäiriöhistoriansa voimavarana elämässään: ”Koska sairastin, ymmärrän nyt itsestäni ja elämästä tämän…”, ”Nyt ymmärrän, että haluan muuttaa elämän suunnitelmiani ja opiskella/tehdä töitä aivan eri alalla kuin aiemmin ajattelin.” Keskeistä on siis, että sairastamishistorialleen löytää jonkinlaisen positiivisen merkityksen, jota pystyy elämässään hyödyntämään.

Näiden toipumisen vaiheiden kanssa on tavallista, että syömishäiriö oireineen saattaa yrittää uudelleen tarjoutua ratkaisuksi ja lohduksi ahdingossa. Tätä ei kuitenkaan kannata liikaa säikähtää. Olisi yllättävää, jos näihin jopa eksistentiaalisiin, olemassa olon pohdintoihin, ei sisältyisi kipuilua, ja joista selvitäkseen on hyödynnettävä hoidossa opittuja uusia keinoja selviytyä. Toipuva tarvitseekin usein näissä vaiheissa tukea ammattilaiselta, kuten psykoterapeutilta.

Hyvin suunnitellussa hoidossa ja kuntoutuksessa nämä vaiheet huomioidaankin ja sisällytetään hoito- tai kuntoutussuunnitelmaan. Vaikka ne ovatkin toipumisen loppuvaiheisiin sijoittuvia askeleita, on niitä hyvä raottaa jo aiemmassa vaiheessa vähitellen. Näiden askeleiden näkeminen osana toipumista vähentää arvioni mukaan riskiä sille, että ne tulevat eteen liian musertavina. Siksi koenkin, että syömishäiriöiden hoidon ja kuntoutuksen on hyvä jatkua vielä pitkään sen jälkeenkin, kun syöminen on pääpiirteissään normalisoitunut ja painokin korjaantunut (ainakin alipainoon johtaneissa syömishäiriöissä). Loppuvaiheiden työskentelyssä on myös hyvä sopia kontrollikäyntejä, joilla yhdessä toipuvan kanssa varmistetaan, että toipuminen saa edetä ilman, että syömishäiriö ottaa liikaa valtaa uudelleen.

Läheisiltään toipuva kaipaa toipumisen loppuvaiheissa usein aitoa välittämistä ja uskoa hänen omaan vahvuuteensa oppia joskus yrityksen ja erehdyksenkin kautta.  Tukena ja varmuusköytenä saa olla, mutta tässä vaiheessa epäluottamus toipujaan voi syödä toipuvan kykyä nähdä itsensä uutena, syömishäiriöstä vapaana ihmisenä. Ilman tuota näkökulmaa syömishäiriöstä voi olla mahdotonta luopua lopullisesti. Lopullinen toipuminen onkin siis usein eräänlainen uskon loikka niin toipuvalle kuin hänen läheisilleenkin. Epäluottamuksen sijaan on parempi pysähtyä yhdessä miettimään, missä mennään ja millaista tukea toipuva polullaan tarvitsee. Toipuvan tuleekin siten pyrkiä avoimuuteen ja rohkeaan oma-aloitteiseen puheeksi ottoon, jos hän huomaa, että syömishäiriö meinaa ottaa vallan. Läheisiltä näissä hetkissä vaaditaan moitteiden ja pettymyksen ilmaisemisen sijaan kykyä rohkaista toipuvaa takaisin oikealle polulle.

Toipumisen kaikkien vaiheiden onnistunut läpikäyminen ei johda ainoastaan toipumiseen. Ne auttavat osaltaan myös saavutetun muutoksen ylläpitämisessä. Uusi, vahvempi minä ei siten enää vajoa syömishäiriöön uusia elämän kriisejä tai kipukohtia kohdatessaan ja voi siten kokea toipuneensa syömishäiriöstä kokonaan. Joskus itsestä löytyy kaupan päälle vielä sellainen vahvuuskin itsetuntemuksen muodossa, jota ilman sairastettua syömishäiriötä ei välttämättä koskaan löytäisi.

Oletko sinä kokenut toipumisen loppuvaiheissa kipuilua? Miten olet siitä selvinnyt? Millaista apua tarvitsit? Millaisia muita vaiheita olet havainnut toipumisen loppumetreillä?

Terveisin,
Venla Eronen

Lähteitä ja kirjallisuutta


Eronen, Venla 2015. Syömishäiriökuntoutujan elämän tilanteisiin osallistumista edistävät toimintakykytekijät ICF-luokituksen avulla kuvattuna. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma.

Pettersen, Gunn – Thune-Larsen, Kari-Brith – Wynn, Rolf – Rosenvinge, Jan H. 2012. Eating disorders: challenges in the later phases of the recovery process. Scandinavian Journal of Caring Sciences 27. 92–98.

Rørtveit, K – Vevatne, K – Severinsson, E 2009. Balancing between mental vulnerability and strenght in daily life when suffering from eating difficulties. Journal of Psychiatric and mental Health Nursing 16 (4). 317–325.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Opas taloudellisista etuuksista syömishäiriöiden osastohoidon aikana

Syömishäiriökeskukselta kysytään usein, millaisiin taloudellisiin etuuksiin ja tukiin asukkaamme (ja heidän perheenjäsenensä) ovat oikeutettuja ympärivuorokautisen hoidon aikana. Kelan sivuilla surffailu voi tuntua kuormittavalta sairauden vaikeissa vaiheissa ja huoli taloudellisesta toimeentulosta voi olla kova. Muista etuusmahdollisuuksista voi olla vielä vähemmän tietoa. Siksi ajattelinkin surffailla itse Kelan sivuilla ja kirjoittaa lyhyen oppaan sosiaalityöntekijämme Tellervon avustuksella taloudellisista etuuksista ja tuista, joihin asukkaamme ja heidän läheiset ovat yleensä oikeutettuja.



Syömishäiriötä sairastavan tullessa hoitoon Kuntoutus- ja hoitoyksikköön, tulee hän etuuksien näkökulmasta sairaalahoitoon ja hänet katsotaan työkyvyttömäksi. Silloin hän on oikeutettu sairauspäivärahaan. A-lääkärintodistuksella voi saada sairauspäivärahaa yleensä enintään 60 vuorokautta. Tämän jälkeen tarvitaan B-lääkärinlausunto tai muu selvitys työkyvyttömyydestä. Sairauspäivärahaa voi saada enintään 300 arkipäivää eli noin vuoden ajan. Sairauspäivärahaa voi hakea Kelan verkkoasioinnin kautta tai lähettämällä sairauspäivärahahakemuksen (SV 8) Kelaan.

Sairauden ja hoitotarpeen vuoksi syömishäiriöön sairastuneet ovat yleensä oikeutettuja myös vammaistukeen. Vammaistukea on kolme eri tasoa – perusvammaistuki, korotettu vammaistuki ja ylin vammaistuki. Vammaistuen taso riippuu siitä, millaista apua, ohjausta ja valvontaa sairastunut tarvitsee. Yleensä asukkaamme saavat ainakin perusvammaistukea. Tuki myönnetään yleensä määräajaksi, mutta sille voi hakea jatkoa. Määräaikaisuus johtuu siitä, että sairaudesta johtuvan avun, ohjauksen ja valvonnan tarve muuttuu toipumisen aikana. Vammaistukea varten tarvitaan alle 6 kuukautta vanha C-lääkärinlausunto (16-vuotta täyttäneillä myös B-lääkärinlausunto käy, jos siinä ilmenevät hakemuksen ratkaisemisessa tarvittavat tiedot). Alle 16-vuotiaat hakevat vammaistukea lomakkeella Alle 16-vuotiaan vammaistuki (EV 258). 16-vuotta täyttäneet voivat hakea vammaistukea verkossa tai lähettämällä lomakkeen Eläkkeen saajan hoitotuki / 16-vuotta täyttäneen vammaistuki (EV 266) Kelaan. 16-vuotta täyttäneen vammaistuen hakemukseen kannattaa liittää myös mahdolliset kuitit tai selvitykset sairauden kustannuksista.

Kun sairauspäivärahan 300 arkipäivän katto on täynnä, voi hoidossa oleva saada määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Kuntoutustuen hakemiseksi tarvitaan mahdollisimman tuore, enintään vuoden vanha B-lääkärinlausunto ja hoito- tai kuntoutussuunnitelma. Hoito- tai kuntoutussuunnitelma voi olla lääkärinlausunnossa tai erillisenä liitteenä. Kuntoutustukea haetaan lomakkeella Työkyvyttömyyseläke (EtkKela 7002). Jos hoidossa olevalla on työhistoriaa takana, kuntoutustuki voi tulla myös Työeläkelaitokselta. Hakemuksen voi kuitenkin tehdä Kelalle ja Kela selvittää, mistä kuntoutustuki maksetaan.

Syömishäiriön ja hoitotarpeen vuoksi kuntoutustukea saava 16-vuotta täyttänyt voi lisäksi hakea itselleen eläkettä saavan hoitotukea. Eläkettä saavan hoitotukea on vammaistuen tavoin kolmea eri tasoista – Perushoitotuki, korotettu hoitotuki ja ylin hoitotuki – ja tasoon vaikuttaa tarvitun avun, ohjauksen ja valvonnan määrä. Vammaistuen tavoin se on määräaikainen ja sille voi hakea jatkoa. Eläkettä saavan hoitotukea varten tarvitaan korkeintaan 6 kuukautta vanha C-lääkärinlausunto tai B-lääkärinlausunto, joka sisältää riittävät tiedot hakemuksen ratkaisemiseksi. Eläkettä saavan hoitotukea voi hakea verkossa tai lomakkeella Eläkettä saavan hoitotuki / 16-vuotta täyttäneen hoitotuki (SV 256). Hakemukseen kannattaa liittää myös mahdolliset kuitit tai selvitykset sairaudesta aiheutuneista kustannuksista.

Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden pääsääntöiset tuet ja niiden hakeminen




Mikäli sairauspäivärahalla olevalla potilaalla on myös oma vuokra-asunto omassa kotikunnassaan, voi hän saada silloin yleistä asumistukea.  Kuntoutustuella oleva voi saada eläkkeensaajan asumistukea vuokra- tai omistusasuntoonsa. Kumpaakaan tukea ei voi kuitenkaan saada, jos asunnossa on alivuokralainen.

Viimesijainen tukimahdollisuus asukkaillemme on perustoimeentulotuki (ja poikkeustilanteissa korotettu toimeentulotuki.) Perustoimeentulotuen hakemiseksi, pitää ensin selvittää mitä muita tukia asukkaamme on oikeutettu saamaan. Perustoimeentulotuki on harkinnanvarainen ja sitä varten tulee tehdä laskelma tuloista ja menoista. Perustoimeentulotukea voi saada myös, kun asukkaamme odottelee vielä muita etuuksia. Silloin se myönnetään ennakkona ja myönnetty perustoimeentulotuki vähennetään ensisijaisesta etuudesta. Toimeentulotukeen ei yleensä ole oikeutta, jos on säästöjä tai varallisuutta. Lisätietoa toimeentulotukien hakemisesta löytyy Kelan sivuilta.

Alle 16-vuotiaan potilaan vanhemmat voivat puolestaan hakea Kelasta erityishoitorahaa niille päiville, jolloin he osallistuvat lapsensa hoitoon Syömishäiriökeskuksessa (esimerkiksi hoitoneuvottelut ja perhetapaamiset). Erityishoitoraha on korvaus ansionmenetyksestä, joka aiheutuu lapsen hoitoon osallistumisesta. Erityishoitorahan myöntämiseen vaikuttaa lapsen ikä, hoitopaikka ja sairauden vaikeus. Sitä varten tarvitaan D-lääkärintodistus, jossa todetaan lapsen sairaus ja huoltajan hoitoon osallistumisen tarpeellisuus. Lisäksi hakemukseen tulee liittää palkattomuustodistus työnantajalta, jos hakija on palkkatyössä. Erityishoitorahaa ei voi saada, jos saa hoidon ajalta (eli hoitoon osallistumisen ajalta) palkkaa tai Kelan maksamaa päivärahaa. Erityishoitorahaa voi hakea verkossa tai lomakkeella erityishoitorahahakemus (SV 89).

Perheenjäsenet voivat olla oikeutettuja myös matkakorvauksiin, mikäli he osallistuvat sairastuneen hoitoon, esimerkiksi hoitoneuvotteluihin tai perhetapaamisiin Syömishäiriökeskuksessa. Perheenjäsenen osallistuminen hoitoon pitää aina perustella lääkärinlausunnolla tai terveydenhuollon antamalla todistuksella. Asukkaan omahoitajat Syömishäiriökeskuksessa voivat kirjoittaa perheenjäsenille todistuksen, jossa on perusteltu miksi perheenjäsenen osallistuminen hoitoon on ollut tarpeellista. Korvausta voi hakea verkossa tai lähettämällä lomakkeen Matkakorvaus (SV 4) Kelaan.

Tässä olivat pääpiirteittäin tavallisimmat tuet, joita asukkaamme (ja perheenjäsenet) voivat saada. Sosiaalityöntekijämme Tellervo auttaa Kuntoutus- ja hoitoyksikköön tulevia ja heidän läheisiään tukiasioissa.

Ystävällisin terveisin,
Venla Eronen

Lähteet


Kela.fi

Syömishäiriökeskuksen sosiaalityöntekijän haastattelu