Korona on aihe, joka puhuttaa luonnollisesti eniten tämän vuodenvaihteen aikaan. Se on puhuttanut koko vuoden ja luultavasti joudumme pohtimaan sitä vielä ensi vuonnakin. Koronan vaikutukset ovat ulottuneet myöskin syömishäiriötä sairastaviin aiheuttaen ahdistuksen voimistumista ja sitä kautta oireiden pahenemista. Eri puolilla maailmaa syömishäiriövastaanotot ovat saaneet aikaisempaa runsaammassa määrin yhteydenottoja ahdinkoon joutuneilta sairastuneilta ja heidän läheisiltään.
Maailma on jakautunut varovaisuutta kannattavien ja varovaisuudesta piittaamattomien leireihin. Molemmissa leireissä on ääriajattelijoita. Toiset rajaavat elinpiirinsä minimiin ja toiset eivät halua edes käyttää maskeja saati muutenkaan rajoittaa elämäänsä. Koronan alkuaikojen haparoivasta tiedottamisesta johtuen on saattanut syntyä tunne, että tiedotuksesta on vaikeaa poimia niin sanotut faktat pelon ohjaaman kauhuskenaariokirjoittelun ja piittaamattoman vähättelyn seasta. Syntyy vaikutelma, että varsinaisia faktoja on vielä melko vähän, mutta silti ihmiskunta joutuu laatimaan toimintamallit estääkseen pahimpia kauheuksia toteutumasta.
Syömishäiriöinen kamppailee jatkuvasti sisäisen epävarmuuden kanssa päässä kaikuvien äänien ilmaistessa erisuuntaisia mielipiteitään: ”jos sallit itsesi syödä, lihot muodottomaksi”, ”täytyyhän ihmisen syödä, jotta jaksaa elää arkeaan”, ”jos en piiskaa itseäni, laiskistun eikä elämästäni tule mitään”, ”levätäkin täytyy, jotta voimat palautuvat” jne jne.. Syömishäiriötä sairastava tavallaan elää kroonisesti ristiriitaisen sisäisen koronainformaation kourissa. Mielipiteitä on miljoonia eikä mistään voi saada täyttä varmuutta siitä, mitä pitäisi noudattaa. Koronan suhteen sentään maamme hallitus asettuu tiettyjen informaatiopalasten taakse puolestamme ja kertoo meille ainakin joidenkin asioiden suhteen miten elää. Syömishäiriöissä tällaista selkeyttä ei ole.
Koronan myötä me muut saamme pienen maistiaisen siitä, millaista on elää syömishäiriön kanssa: kokoajan pelottaa, näkymätön vihollinen lurkkii kulman takana valmiina hyökkäämään kimppuun heti, kun valppaus hellittää. Yksikin väärä liike tai kohtalokas unohdus, niin paha perii. Ei ole ihan varmaa mitä pitäisi tehdä pysyäkseen varmasti turvassa. Muut suosittelee toimia, mutta on vaikeaa luottaa siihen, että ne oikeasti ja ihan varmasti toimivat. Lisäksi ohjeiden joukossa on asioita, joita ei huvita noudattaa, koska se on liian työlästä, turhauttavaa, tylsää, ahdistavaa tai hyödyttömän tuntuista. Tekee mieli kuitenkin luottaa omaan järkeen toimintamalliaan valitessa, mutta tietää ettei välttämättä osaa tehdä oikeita päätöksiä. Mielessä pyörii kysymys: ”kuuntelenko omaa järkeäni vai muiden mielipiteitä?”
Miten jatkaa eteenpäin, kun koko maailma on saanut syömishäiriöiden psyykkiset oireet vaivakseen?
Aiempina vuosina olen kirjoittanut näihin aikoihin usein myötätunnosta – lemppariaiheestani. Olisiko siitä apua tässä tilanteessa? Totta kai. Siitä on aina apua. Ainakin siitä tulee mukavampi olo, kun etsii itsestään esiin sen viisaan puolen, joka osaa katsoa maailmaa lämmöllä ja hyväksyen. Mutta… ehkä se riittää vain tietyn matkaa.. Mielen huoligeneraattori jatkaa kuitenkin innokkaasti työtään ja synkkyys on vain yhden ajatuksen päässä. Ehkä ratkaisu olisikin tällä kertaa toisessa lemppariaiheessani, hyväksyvässä tietoisessa läsnäolossa – mindfulnessissa…
Jos aidosti asetumme tähän hetkeen ja annamme itsemme tulla tietoiseksi siitä, että tässä hetkessähän oikeastaan kaikki on sangen hyvin: tuossa on teekuppi vierellä täynnä ihanaa lämmintä teetä, tietokone tässä auttaa minua jäsentelemään ajatuksiani tekstiksi, allani on mukava tuoli ja huoneessani on suloisen lämmin. Pöytälamppu luo pehmoista valoaan työpöydälleni ja mukavat vaatteet halaavat kehoani hellästi. Asianihan näyttävät oikeastaan melkoisen ihastuttavilta, kun avaan silmäni huomaamaan tämän hetken ja irrotan huomioni mieleni rakentamasta ”todellisuudesta” monine skenaarioineen, tarinoineen ja vaihtuvine mielipiteineen sekä tunnelmineen.
Eihän elämässä oikeasti koskaan ole muuta kuin tämä hetki. Mitä jos huolehtisimme aina siitä, että tämä hetki olisi mahdollisimman ihana. Silloinhan koko elämä on pohjimmiltaan ihanaa. Huominen ja eilinen ovat olemassa vain mielikuvituksessani. Haluanko elää mieleni sisällä, vai tässä, missä elämä oikeasti tapahtuu? Yllättävää miten moni huoli katoaa, kun suuntaa huomionsa pois niitä lietsovista ajatuksista ja tajuaa, että pää se siellä vain taas rakentelee tarinoitaan. Ei niissä huolissa ole kyse sen kummemmasta. Pään tarinoita ne vain ovat. Päästetään niistä irti ja nautitaan siitä, mitä on juuri nyt tässä aidossa hetkessä.
Siinähän onkin hyvä tavoite ensi vuodelle.
Eletään oikeaa elämäämme eikä mielikuvituksemme rakentamaa draamaelämää. Treenataan
mielemme päästämään irti ja palautumaan tähän, nyt.
Ihanaa ja rauhaisaa Joulunaikaa kaikille!
Pia Charpentier
