Yli 20 vuotta toiminnassa olleen Syömishäiriökeskuksen tunnuslause on “Syömishäiriöiden hoitoa ammattitaidolla ja sydämellä”. Ammattitaitomme pohjaa laaja-alaiseen tietoon syömishäiriöiden erityispiirteistä ja pitkään kokemukseen erilasten syömishäiriöiden hoidosta. Mutta entä sitten se sydän? Mitä on sydämellä hoitaminen ja miten se näkyy Syömishäiriökeskuksen arjessa?
Tämän kysymyksen pohtimiseen pyysin apua potilaalta, ihanalta ihmiseltä, jota olen hoitanut useamman vuoden ajan sekä kuntoutus -ja hoitoyksikössämme että myöhemmin avohoidossa terapiayksikkömme puolella. Esitin hänelle kysymyksen: Oletko tuntenut hoitosi aikana, että sinua on hoidettu sydämellä? Kysymyksestä seurasi pitkä ja polveileva keskustelu, joka kulki läpi erilaisen tunteiden, ajanjaksojen, voinnin vaiheiden ja yhteisten hetkien. Totesimme, että yhteiselle matkallemme on mahtunut vaikeita vääntöjä, kokeilua, oivaltamista sekä nauruja ja itkuja. Ja jokaisessa tilanteessa oli mukana kaksi sydäntä.
Potilaani oli myös kysymystäni pohtineena kirjoittanut 22 -kohtaisen luettelon tilanteista, menetelmistä, ominaisuuksista ja muista seikoista, jotka ovat hänelle viestineet sydämellä hoitamisen taitoa Syömishäiriökeskuksessa. Jaan seuraavaksi hänen luvallaan tältä listalta viisi kohtaa, jotka omassa sydämessäni resonoivat vahvasti.
“Kysytään ja kuunnellaan potilaan oma mielipide”
Kun ihminen sairastuu vakavasti ja tarvitsee tiivistä hoitoa, hänen ympärillään alkaa häärätä monenlaista ammattilaista, jotka tekevät päätöksiä, linjauksia ja suunnitelmia hoidon järjestämiseksi ja käynnistämiseksi. Monelle voi siinä kohdassa tulla kokemus, että minun asioistani päätetään minun puolestani. Syömishäiriötä hoidettaessa näin on toki usein myös perusteltua tehdä. Kuitenkaan ei ole tarkoitus, että sairastunut ihminen jäisi hääräyksen jalkoihin vaan tulisi huoliensa, pelkojensa ja toiveidensa kanssa kuulluksi ja kohdatuksi.
Kun potilasta kuunnellaan ja hänet otetaan mukaan omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon, vahvistuu kokemus osallisuudesta, arvokkuudesta ja toimijuudesta myös silloin, jos hänen toiveitaan ei voida hoidollisista syistä toteuttaa. Näissä tilanteissa on erityisen tärkeää perustella valitut hoitolinjat huolellisesti ja pyrkiä tekemään hoidolliset päätökset mahdollisimman läpinäkyvästi.
Kun hoito on sairauden luoteesta johtuen sellaista, jossa joudutaan rajoittamaan potilaan itsemääräämisoikeutta, tulee tunnetta autonomiasta tukea niissä hetkissä, joissa se on mahdollista. Syömishäiriökeskuksen osastohoidossa tämä tarkoittaa sitä, että rajataan silloin, kun on pakko, ja annetaan potilaalle mahdollisuus vaikuttaa niissä tilanteissa, joissa ei ole riskiä, että oma tahto – joka sairauden akuutissa vaiheessa on itseasiassa sairauden tahto – vaarantaisi hoidon ja toipumisen etenemistä.
Mahdollisuus osallistua oman hoitonsa suunnitteluun ja hoidollisten tavoitteiden asetteluun tukee luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentumista. Samalla se tukee sitoutumista hoitoon, motivaatiota työskentelyyn ja kokemusta omasta kyvykkyydestä toimia ja tehdä päätöksiä.
“Sairaudelle asetetaan jämäkästi tiukat rajat, mutta se tehdään lempeästi, ei määräten”
Aina silloin, kun ihmisen vapaata toimintaa rajataan, täytyy siihen olla hyvät perustelut. Syömishäiriön hoidossa perustelut löytyvät tarpeesta estää potilaan terveyttä vaarantavaa syömishäiriöoireilua. Sairautta ylläpitävää toimintaa rajataan, jotta sen aiheuttamat haitat vähentyisivät ja syntyisi mahdollisuus opetella hyödyllisempiä ja turvallisempia tapoja toimia.
Vahvatahtoista syömishäiriötä kuuluu rajata jämäkästi ja päättäväisesti. Sairaudesta toipuva ihminen kuitenkin tarvitsee oireiden tilalle jotain muuta, josta hakea turvaa. Syömishäiriökeskuksessa se turva löytyy lempeästä ja asiansa osaavasta henkilökunnasta. Me tiedämme, miten tärkeää on kertoa potilaalle, että hänen sairauttaan rajataan, koska haluamme suojella hänen elämäänsä ja terveyttään.
Jos ihmiselle tulee olo, että häntä määrätään, se voi tuntua vääränlaiselta vallan käytöltä ja herättää (ymmärrettävästi) halun puolustautua ja vastustaa käskyjä. Yhteistyö syntyy aina ymmärryksestä toisen motiiveihin. Erityisesti syömishäiriöhoidon alkuvaiheessa voi hoidollisia motiiveja joutua sanoittamaan päivittäin ja montakin kertaa päivässä. Eikä yksikään kerta ole turha. Kun tätä jaksetaan sinnikkäästi tehdä, alkaa potilaan luottamus henkilökuntaan vähitellen rakentua ja turvallisuuden tunne vahvistua, jolloin tarve turvautua syömishäiriöoireisiin vähenee. Syömishäiriö viihtyy huonosti lempeässä ja turvallisessa ympäristössä.
“Potilas kohdataan ihmisenä, ei diagnoosina, BMI:nä tms.”
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma mieli, keho ja elämäntarina. Ihmisen paino kertoo hänestä vain sen, kuinka paljon hänen kehonsa punnitushetkellä painaa. Muuta emme voi hänestä pelkän painolukeman perusteella tietää. Tiedämme Syömishäiriökeskuksessa, ettei painoindeksi yksistään paljasta sairauden vakavuutta. Toki se voi olla yksi vakavuuteen viittaava asia, mutta se ei koskaan kerro koko tarinaa.
Tarkemmat tutkimukset, selvittelyt ja haastattelut voivat johtaa lääketieteelliseen diagnoosiin, mutta sekään ei ole kantajansa summa. Jos kuvittelemme tuntevamme ihmisen hänen diagnoosinsa perusteella, alamme sijoittaa ihmiseen tulkintoja, jotka ovat syntyneet mielikuvissamme ja pohjaavat kokemuksiimme toisista ihmisistä, ei juuri hänestä. Toki teoriatietomme ohjaa meitä usein oikeaan suuntaan ja kliininen kokemuksemme antaa hoidolle hyvän pohjan. Mutta jos ajattelemme, että “hän on syömishäiriöpotilas”, on se sama, jos ajattelisimme, että “hän on polvivammapotilas” ja unohdamme katsoa ihmistä myös diagnostisten kriteerien ulkopuolelta.
Toimintamme arvoihin kuuluu potilaiden hoitaminen kokonaisvaltaisesti. Me emme hoida pelkästään painoa tai syömishäiriödiagnoosia vaan otamme hoidossa huomioon kaiken sen, minkä kanssa ihminen tulee hoitoon. Mistä hän kärsii, mistä hän haaveilee, mistä hän on tulossa ja minkälaiseen elämään hän haluaa hoidostamme jatkaa. Kokonaisvaltaisessa hoidossa hoidetaan koko ihmistä, ei vain siivua. Silloin hoito on usein myös vaikuttavampaa. Ja silloin myös niissä tilanteissa, joissa hoito ei pääty parantumiseen, voi potilaalle kuitenkin jäädä tärkeä kokemus siitä, että hän on saanut hyvää hoitoa. Hoidossa syntynyt kokemus omasta arvokkuudesta voikin olla juuri se tärkein asia, jonka potilas ottaa hoidosta mukaansa ja joka voi johtaa parantumiseen myöhemmässä elämänvaiheessa.
“Ylläpidetään toivoa toipumisen suhteen”
Jos minun pitäisi nimetä kaksi asiaa, jotka ovat parasta lääkettä syömishäiriöön, ne olisivat ruoka ja toivo. Syömishäiriöstä ei voi toipua ilman ruokaa ja toivoa. Samalla kun autamme syömishäiriöstä toipuvaa ihmistä syömään, autamme häntä myös pitämään kiinni toivosta. Joskus vaikean sairauden kanssa kamppailevan on vaikea itse nähdä toivoa toipumisestaan ja häijyimmän laatuiset syömishäiriöt myös aktiivisesti ravitsevat itseään potilaan toivottomuuden tunteella. Sairaus saattaa uskotella potilaalle, ettei toivoa parantumisesta ole ja siten patistaa häntä jatkamaan sairauden tiellä.
Hoitavina henkilöinä me olemme kuitenkin saaneet todistaa lukuisia toipumistarinoita, joissa toivottomankin oloisista tilanteista ollaan noustu takaisin elämän aallolle. Nämä tarinat ovat vahvistaneet toivoa meissä ja kykyä nähdä toivo silloinkin, kun se meinaa peittyä sairauden varjon alle. Toivo on aina olemassa. Jokainen uusi hetki ja uusi päivä voi tuoda mukanaan uuden oivalluksen, joka vie toipumista eteenpäin. Käännekohta voi löytyä keskustelusta, kohtaamisesta, kauan kaivatusta tunteesta tai mieleen putkahtavasta ajatuksesta. Elämä voi aina myös tipauttaa tiellemme jotakin ennustamatonta, joka käynnistää meissä muutoksen. Siksi ajalle kannattaa antaa mahdollisuus. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
“Laitetaan itsensä likoon (esim. heittäydytään johonkin ihme teemapäivään tms.)”
Osastollamme toivutaan syömishäiriöstä usein pitkiäkin aikoja. Silloin saatetaan olla kaukana kotoa, kaukana läheisistä ja tutusta ympäristöstä. Meille on tärkeää luoda osastollemme mahdollisimman kodikasta ja lämmintä tunnelmaa. Hoidollisten hetkien ja ruokailujen lomassa vietämme aikaa pelaillen, tekemällä retkiä, heittämällä huulta, lakkaamalla kynsiä tai järjestämällä erilaisia ihania yllätyksiä. Koska hoidollisissa tilanteissa ollaan usein vakavien asioiden ja tunteiden äärellä, voidaan näillä keinoilla myös tunnustella turvallisesti sitä, millaista on elämä sairauden ulkopuolella. Elämä, jossa voi myös ottaa rennosti, nauttia, pitää hauskaa ja pöljäillä.
Itselleni rakkaita muistoja ovat esimerkiksi potilaiden kanssa yhdessä suunnitellut teemapäivät, joita ollaan vietetty muun muassa teemoilla “ysäri” ja 60-luvun hipit. Olemme saattaneet myös lähteä koko osaston porukalla lähipuistoon heittämään koripalloa tai keksiä oman vesisotaleikin osaston sisäpihalle. Heittäytymällä rentoon tekemiseen yhdessä vahvistamme luottamuksellista ja inhimillistä yhteistyösuhdetta, joka kantaa sitten myös niiden vaikeiden ja kiperienkin hetkien yli.
Ammattilaisina teemme paljon töitä sen eteen, että osaisimme antaa itsestämme ja omasta persoonastamme juuri sopivasti, jotta syntyy kokemus siitä, että olemme ihmisiä toisillemme myös hoitoympäristössä. Samalla se vaatii sitä, että huolehdimme hoidollisista rajoista ja osaamme säädellä omia tunteitamme siten, että hoidollinen vuorovaikutus säilyy ammatillisena, turvallisena ja luontevana.
Hoitaminen sydämellä vaatii hoitavalta henkilöltä hyvää itsetuntemusta, taitavaa tunteiden ja käyttäytymisen säätelyä, ymmärrystä hoitosuhdetyöskentelyn ilmiöistä sekä kykyä tunnistaa oma roolinsa potilaan hoidossa. Sydämellä hoitamisessa ammennamme työkaluja omasta persoonastamme ja elämänkokemuksestamme, mutta myös siitä vahvasta tiedollisesta ja taidollisesta osaamisesta, joka on kertynyt meille koulutuksen ja työelämän kokemusten myötä.
Vaikka työmme on välillä hyvinkin vaativaa ja vaikeaa niin parhaimmillaan se antaa meille tunteita onnistumisesta, kehittymisestä, vaikuttamisesta ja työn merkityksellisyydestä. Tässä työssä tuntee usein tekevänsä jotain tärkeää ja itse ajattelen, että se on yksi elämän arvokkaimmista tunteista.
Lopuksi nostan vielä potilaani listalta bonuksena yhden erittäin tärkeän kohdan:
“Muistutetaan jatkuvasti, että potilas on arvokas”
Tätä ei voi liikaa korostaa. Kokemus omasta arvokkuudesta luo pohjan itsestä huolehtimiselle, itsemyötätunnolle ja voimaantumiselle. Kun tunnemme olevamme arvokkaita, on meidän helpompi toivoa itsellemme hyvää. Silloin myös alamme tehdä asioita, jotka ovat meille hyväksi. Siispä lopuksi haluan sanoa juuri sinulle, joka luit tämän tekstin:
Olet arvokas.
Lämmöllä
Siiri Korpiniitty
