perjantai 19. tammikuuta 2018

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittyminen ajan saatossa (osa 2)

Tammikuun alussa Omenatuvassa julkaistiin kirjoitus, joka käsitteli Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittymistä hoitoideologian ja arjen hoitotyön yhteensovittamisen, henkilökunnan kehittymisen ja hoitomallin kehittymisen näkökulmista. Tässä kirjoituksen toisessa osassa kuvaan kehittymisestä seuranneita muutoksia konkreettisemmin. Lopuksi myös pohdin tulevaisuuden kehittämisnäkymiä. Käytänteemme ovat muuttuneet monin paikoin vuosien saatossa. Käytänteitä muutetaan varsin usein tarpeen mukaan. Tässä kuvaan nyt ehkä niitä kaikista suurimpia muutoksia eli sellaisia mitkä ovat päätyneet myös hoitomalliimme. Apua tähän toiseenkin kirjoitukseen sain osastonhoitajiemme haastattelusta.



Ruokailuihin on tullut useitakin muutoksia vuosien aikana. Aikoinaan Syömishäiriökeskuksessa potilaan ei tarvinnut syödä kaikkea ateriasuunnitelmaansa merkittyä, jos hän ei siihen kyennyt. Nykyään Syömishäiriökeskuksessa on käytänne, että kaikki ruoka pitää syödä. Olemme huomanneet tämän linjauksen nopeuttavan toipumista, sillä se ei jätä syömishäiriölle valtaa päättää syömisestä. Moni potilas onkin tuonut esille, kuinka tieto siitä, että kaikki pitää syödä, on tuonut heille turvaa, vaikka se ahdistavalta usein tuntuukin. Potilaita tuntuu myös helpottavan se ajatus, että käytänne on yhteinen. Silloin hänen ei tarvitse miettiä sitä, että voisikohan tuon hoitajan seurassa jättää osan syömättä eikä toisaalta sitäkään, että sitoutuukohan toinen potilas samaan asiaan. Muutos ei kuitenkaan ollut missään nimessä helppo ja henkilökunta joutui harjoittelemaan paljon uusia keinoja ruokailujen tukemiseen sekä oman kärsivällisyytensä säilyttämiseen.

Omahoitajatyöskentelyymme teimme ison muutoksen vajaa kymmenen vuotta sitten. Aikoinaan potilaalla oli nimetty kolmen hoitajan omahoitajatiimi, joissa hoitajalla oli paikkansa joko 1. hoitajana, 2. hoitajana tai 3. hoitajana. 1. hoitajan rooli oli suuri, sillä hän oli pääsääntöisesti se, joka potilaan kanssa yhdessä koordinoi potilaan hoitoa ja muut hoitajat ottivat vastuuta silloin, kun 1. hoitaja ei ollut paikalla. Potilaat kiintyivät usein 1. hoitajaansa eniten ja kokivat helposti, että 2. ja 3. hoitaja eivät välitä hänestä niin paljon. 1. hoitajalle vastuu oli myös turhan suuri ja riskinä oli, että 1. hoitaja uupui. 3. Hoitaja taas hoiti potilastaan sen verran harvoin, että kunnollisen ja luottamuksellisen hoitosuhteen muodostaminen oli vaikeaa. Nykyään potilaalla on 2-4 omahoitajaa, jotka jakavat vastuun yhteisesti. Muutos ei ollut helppo, sillä vanhaan tottuneet potilaat kokivat alkuun, että eivät tiedä kenelle asioistaan puhuisivat ja hoitajat eivät alussa tienneet, miten vastuunsa jakaisivat. Nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna muutos on kuitenkin ollut hyvä. Sekä potilaat että hoitajat ovat hyötyneet siitä. Potilaan hoito ei ole niin sidoksissa yhteen hoitajaan ja hoitoryhmien työmäärä on tasapainoisempi.

Yksi suuri muutos, joka ravisteli yllättäen enemmän henkilökuntaa kuin potilaitamme, oli osaston ulko-ovien lukitseminen. Aikoinaan ovemme olivat auki ja potilaat karkasivatkin osastolta tiheään tahtiin ahdistuksensa vallassa. Ovien lukitsemisesta käytiin suuri henkilökuntaa kuohuttava keskustelu. Osa oli vahvasti lukitsemista vastaan, sillä he kokivat sen potilaan itsemääräämisoikeutta liikaa rajoittavana, vaikka Syömishäiriökeskus olikin saanut viranomaisilta luvan ovien lukitsemiseen. Lopulta ovien lukitseminen kuitenkin toteutettiin. Potilaat eivät siihen erityisemmin reagoineet. Ovien lukitseminen rauhoitti tilannetta ja loikin potilaille uudenlaista turvaa. Ahdistukseen olikin haettava apua muutoin kuin karkaamalla. Spontaaneja ja harkitsemattomia hoidon keskeytyksiä tulee nykyään siten myös vähemmän. Uskon, että ovien lukitseminen onkin vaikuttanut potilaiden toipumiseen enemmän kuin osasimme aikoinaan odottaakaan.

Myös wc- ja suihkuhuoneiden ovet lukittiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Nyt näin jälkikäteen mietittynä tuntuu jopa hieman hassulta, että wc- ja suihkutiloihin on saattanut päästä salaa livahtamaan, vaikka toki sitä yritimmekin valvoa erityisesti ruokailujen jälkeen. Osalla asukkaistamme oli myös sovittu, että he käyvät wc:ssä valvotusti, mutta koska ovet olivat auki, ei wc:n käyttöä pystynyt valvomaan täysin koko ajan. Wc- ja suihkuhuoneiden lukitsemisesta käytiin aikoinaan myös melko suuri ja hieman tunteita kuumentava keskustelu henkilökunnan kesken, mutta muutos on ollut hyvä. Kaikille potilaillemme wc- ja suihkutilojen lukitseminen ei tietenkään olisi tarpeen, mutta usein kuitenkin on.

Muistan, että harkitsimme aikoinaan sitä, että wc:n ja suihkuhuoneiden ovet olisivat lukossa vain sellaisina aikakausina, kun osastohoidossa on sellaisia potilaita, joiden vuoksi niin tulisi tehdä. Luovuimme kuitenkin tästä ajatuksesta, koska emme halunneet, että kukaan potilas joutuisi asian vuoksi muiden potilaiden syyttelevän sormen alle. Lisäksi tiedostimme syömishäiriön salakavaluuden. Potilaan oireet voivat pysyä pitkään piilossa ilman, että kukaan saa niistä tietoa. Tämän vuoksi ovet lukittiin ensin tunniksi ruokailujen jälkeen ja myöhemmin kokonaan, kun kuntoutus- ja hoitoyksikkö muutti uusiin toiminnallemme varta vasten suunniteltuihin tiloihin.

Uusien tilojen myötä lisäsimme myös yhteisöllisyyttä lisäävän elementin hoitomalliimme. Aikoinaan ruokailujen jälkeen oli aina jokin ryhmä, mutta nopeammin syöneet asukkaat saattoivat siitä huolimatta ehtiä hetkeksi livahtamaan omiin huoneisiinsa ahdistavine ajatuksineen. Hoitajat eivät voineet mitenkään antaa tukea kaikille yhtä aikaa ruokailujen jälkeen. Niinpä uusissa tiloissamme otimme käyttöön käytänteen, että ruokailujen jälkeen vietämme yhdessä aikaa olohuoneessa. Yhdessäolo voi viedä ajatuksia muualle ja toisaalta se hieman vähentää välitöntä oireilua ruokailun jälkeen. Toki välillä potilaista osa tarvitsee hetken henkilökohtaista tukea ruokailujen jälkeen, mutta usein yhdessäolo riittää jo rauhoittamaan oloa. Muutos ei ollut missään nimessä helppo ja kuulemme sitä vastaan välillä vieläkin vastalauseita. Koen kuitenkin, että se on vähentänyt paljon ruokailujen jälkeistä ahdistusta ja vahvistanut potilaiden ryhmäytymistä.

Yhteisöllisyyden edistämistä lisäävä muutos on myös muuttanut hoitajien toimintaa pikkuhiljaa. Alussa hoitajat usein jakoivat, kuka menee olohuoneeseen viettämään aikaa potilaiden kanssa. Nykyään olohuoneessa oleskelevat pääsääntöisesti kaikki hoitajat, mikäli heillä vain on siihen mahdollisuus. Asukkaiden kanssa asioiden tekeminen yhdessä, muutoinkin kuin syömishäiriön hoitoon liittyen, on lisääntynyt ja olohuoneessa onkin nykyään usein varsin mukava tunnelma. Hoitajien persoonatkin pääsevät paremmin rennossa ilmapiirissä näkyviin. On myös hyvä huomata, kuinka hoitajien viettämä aika olohuoneessa antaa hyvää esimerkkiä siitä, että rentous on ruokailujen jälkeen sallittua. Lisäksi olohuoneessa käydään usein  myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä keskusteluja koko yhteisön voimin. Teemoina vilahtelevat muun muassa yhteiskunnalliset asiat sekä asukkaidemme kokemukset ja kuvaukset syömishäiriön hoidosta ja syömishäiriöistä. Asukkaamme vahvistavatkin yhteiskeskusteluissaan jatkuvasti henkilökunnan ymmärrystä syömishäiriöistä.

Konkreettisia muutoksia on tullut myös päiväpotiluuteen. Itsenäisen asumisen vaihe on yhä useammin osa täysi-ikäisten potilaidemme hoitoa. Syömishäiriökeskus vuokraa pidemmällä hoidossa olevalle potilaalle asunnon. Potilas käy sitten sovitusti osastolla tai hoitajat käyvät hänen luonaan kotikäynnillä. Tämä on edesauttanut hoidon vaiheittaista päättymistä. Potilas ei tipahda täyden osastohoidon suojista yllättäen.

Päiväpotiluuden käytänteetkin ovat kehittyneet. Muun muassa ruuanlaitto itsenäisesti on osa päiväpotiluutta niin omassa asunnossa kuin osastolla käydessäkin ja nykyään yhä useammin jo ennen päiväpotilasvaihetta muulloinkin kuin keittiöryhmässä. Henkilökunta tukee potilaita kokkaamaan sellaista arkista ruokaa, jonka laittamiseen ei mene liian paljon aikaa ja jollaista potilas voisi hyvin kokata myös hoidon päättymisen jälkeen. Toki hienommillekin aterioille on paikkansa, mutta joka kerta ei ole järkevää kokata sitä kaikista aikaa vievintä ja hienointa ruokaa. Päiväpotiluuden ja hoitopäivään kuuluvien sisältöjen kehittäminen on edelleen ja tulevaisuudessakin kehittämisen kohteena.

Tulevaisuus tuo varmasti eteemme myös muita uusia kehittämistarpeita. Yksi usein tunnistamamme kehittämiskohde on osaston hoitolinjaukset ja säännöt. Syömishäiriöön sairastuneiden hoito vaatii usein selkeitä raameja, jotta syömishäiriö ei onnistu löytämään sellaisia porsaanreikiä, joiden avulla oireilun ja sairauden ylläpidon voisi mahdollistaa. Siksi meidän tulee kehittää hoitoa jatkuvasti ja puuttua epäkohtiin. Tässä on kuitenkin sellainen vaara, että uusia sääntöjä muodostuu niin paljon, että niitä ei pysty kukaan hallitsemaan. Yksi keskeinen kehittämiskohta onkin siinä, että osaamme tunnistaa sellaiset raamit, jotka on hyvä viedä hoitomalliin ja erottaa niistä ne, joita ei tarvitse juurruttaa pysyviksi toimintatavoiksi.

Usein arjen hoitotyötä tehdessä tulee tunne, että johonkin kohtaan tarvitsee jonkun uuden linjauksen ja samalla kuitenkin linjauksia on jo liikaa. Samalla sääntöjä ei haluaisi joka viikkokaan muuttaa. Sääntöjen jatkuvalla muuttamisella voi olla se varjopuoli, että niiden väliaikainen käyttöönotto nostaa helposti yhden potilaan muiden syyttelyn kohteeksi. Joudummekin jatkuvasti pohtimaan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden reunaehtoja. Onko tämä yksi asia hyvä yhdelle ja haitallinen muille tai onko yhteisön etu haitaksi yhdelle? Yksilöllisen hoitomallin kehittäminen yhteisöllisistä näkökulmista onkin varmasti sellainen osa-alue, jota joudumme vielä moneen otteeseen hoitomalliamme kehittäessämme huomioimaan.

Olemme myös tunnistaneet sellaisia potilaita, jotka tarvitsevat erittäin tiivistä tukea, mutta joille osastohoito ei ole hyvä vaihtoehto. Kotihoidon kehittyminen voikin olla yksi tulevaisuuden uusi palvelumuoto, jonka aloittamiseksi ei välttämättä tarvitse ensin jaksoa osastolla. Tässä on kuitenkin vielä paljon kehittämiskohtia, joita joudumme miettimään ennen kuin tällaista palvelua pystymme laajemmin tarjoamaan.

Yhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna tulevaisuudessa saatamme joutua miettimään hoitoketjujemme sijoittumista laajemmin osana sosiaali- ja terveysalan palvelutarjontaa. Sosiaali- ja terveysala on nyt valtakunnallisesti uudistumassa ja meidän on varmasti pysyttävä muutoksessa mukana. Toivomme, että tulevat muutokset helpottavat avun saamista syömishäiriöihin myös niissä tilanteissa, kun lyhyet osastohoidot ja avohoidot eivät ole syömishäiriöön sairastuneelle riittäviä.


Terveisin,

Venla Eronen


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittyminen ajan saatossa (osa 1)

Syömishäiriökeskuksen kuntoutus- ja hoitoyksikkö avasi ovensa vuonna 2004. Ajan saatossa hoitomme on kehittynyt monella tavalla. Haastattelin alusta asti mukana olleita osastonhoitajiamme siitä, miten hoitomme on kehittynyt ja miten kehittämistä on tehty. Lisäsin joukkoon myös hieman omia näkemyksiäni hoidon kehittymisestä.

Aihe oli sen verran laaja, että päätin jakaa sen kahteen kirjoitukseen. Tämä ensimmäinen osa käsittelee hoitoideologian ja arjen hoitotyön yhteensovittamista, työyhteisön kehittymistä ja vaikutusta hoidon kehittymiseen sekä hoitomallin kehittymistä. Jälkimmäinen osa käsittelee käytänteiden konkreettisia muutoksia sekä tulevaisuuden näkymiä kehittämisessä. Jälkimmäinen osa julkaistaan Omenatuvassa 19.1.2018. Mikäli haluat lukea kehittämisen lähtökohdista ennen kuntoutus- ja hoitoyksikön perustamisesta, niin voit lukea siitä täältä.



Hoitomallimme ideologiaan kuului heti alusta asti yksilöllisyys, lempeys, ymmärrys potilaan sairaudesta laajemmin kuin syömisen ja painon näkökulmasta sekä ajatus siitä, että potilasta ei hylätä oireilun takia tai sen vuoksi, että hän sanoo haluavansa lopettaa hoidon. Tällainen ideologia tuntui kehittämisessä mukana olleista henkilöistä tärkeältä, vaikkakin ideologian vieminen arkeen vaati jonkin verran työtä.

Syömishäiriökeskuksen toiminnan alkaessa, osastohoidon kehittämiseen osallistuivat kaikki työntekijät, joilla oli kokemusta syömishäiriöistä jo ennen Syömishäiriökeskusta. He olivat työskennelleet useissa eri paikoissa, joissa syömishäiriöitä sairastavia oli hoidettu. Osa lähti kehittämistyöhön mukaan osastotyössä saamansa kokemuksen kautta ja osa enemmän polikliinisen työn näkökulmasta. Erilaiset hoitomallit, ammatilliset viitekehykset ja hoitokäytänteet kohtasivatkin alussa toisensa ja kehittämisessä piti päättää, millaisin käytäntein Syömishäiriökeskuksessa syömishäiriöön sairastuneita hoidetaan. Osalle vanhasta poisoppiminen vaati jonkun verran aikaa eikä kaunis ideologiakaan yksin riittänyt, jotta arki saatiin sujuvaksi.

Vaikka yksilöllisyys ja lempeys olivatkin hoitomallimme kulmakiviä heti alusta alkaen, tuli varsin nopeasti selväksi, että osastohoidossa tarvitaan jonkinlaiset raamit sille, miten asioita toteutetaan. Käytänteisiin tarvittiin jonkinlainen yhteneväisyys. Tällaisia olivat esimerkiksi linjaukset siitä, miten ruuat tarjotaan ja miten ruokailutilanteet ylipäänsä toteutetaan. Ajatus mukavasta ja lempeästä syömisestä yhdessä oli kaunis, mutta sellaisenaan yksin kuitenkin liian ympäripyöreä. Vähitellen ideologia ja arjen käytänteet saatiin kuitenkin kohtaamaan jatkuvan aktiivisen kehittämisotteen voimin. Asioita kokeiltiin ja jos ne toimivat, ne juurtuivat osaksi toimintaamme. Toimimattomista käytänteistä luovuttiin.

Syömishäiriökeskuksen avatessa ovensa, työyhteisö ei myöskään täysin tuntenut toisiaan eikä toistensa työskentelytapoja. Syömishäiriöön usein liittyvä manipulaatio rehottikin hieman alussa, kun hoitaja ei voinut tietää, onko esimerkiksi toinen hoitaja luvannut potilaalle jotain. Työyhteisö kuitenkin sulautui ajan kanssa yhteen hiileen puhaltavaksi – tiimityö kehittyi. Keskeistä tiimityön kehittymisessä on ollut se, että henkilökunta sisäisti hoitomallin ja käytänteistä sovittiin yhdessä erilaisissa palavereissa. Jokaisella työntekijällä on ollut mahdollisuus vaikuttaa hoidon kehittymiseen.

Keskeinen hoitomallin kehittymiseen vaikuttanut tekijä Syömishäiriökeskuksen olemassa olon aikana on ollut myös potilasjoukon ”monipuolistuminen”. Alkuaikoina tyypillinen osastohoitoon tullut potilas oli erittäin huonossa fyysisessä voinnissa oleva ja alipainoinen anoreksiaa sairastava potilas. Toki muunkinlaisia potilaita oli, mutta heitä oli vähemmän. Nykyään potilaamme eivät läheskään aina ole niin sanottuja klassisia syömishäiriöpotilaita. He ovat voineet hakea vuosia apua muualta, mutta heidän syömishäiriötään on usein joko vähätelty tai sen tunnistaminen on ollut hankalaa. Hoitomallimme kehittymisen näkökulmasta teemmekin jatkuvasti sellaista tietoa lisäävää työtä, että syömishäiriö voi olla yhtä vakava silloinkin, kun kaikki ulkoiset syömishäiriön merkit eivät toteudukaan. Syömishäiriön näkeminen laajemmin kuin vain syömisen ja painon ongelmana, on keskeinen osa hoitomalliamme. Varsinkin toimintakyvyn vahvistaminen laajemmin kuin syömisen näkökulmasta on nykyään yhä useammin isona osana tarjoamaamme hoitoa ja kuntoutusta.

Toisaalta ymmärryksemme lisääntymisen myötä olemme myös oppineet tunnistamaan ja hoitamaan potilaiden oirekuvaa syömishäiriöitä laajemmin. Keskeisiä muutoksia hoitomallisamme ovat olleet traumojen ja tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden erityispiirteiden huomioiminen hoidossa. Hoitomallimme onkin kehittynyt vuosien saatossa huomioimaan yksilöllisesti muitakin mielenterveyteen vaikuttavia tekijöitä ja sairauksia, ei siis vain syömishäiriöitä. Näemme, että haluamme tarjota kokonaisvaltaista hoitoa, jossa esimerkiksi masennus, persoonallisuushäiriöt tai vakavakaan traumatausta ei ole este hoidollemme.

Syömishäiriökeskuksen hoitotiimi on aina sisältänyt moniammatillista osaamista. Sairaanhoitajien ja lähihoitajien lisäksi tiimiin on alusta alkaen kuulunut ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti, psykologi ja psykiatri. Fysioterapeutti ja ravitsemusterapeutti ovat nykyään myös useammin osastolla kuin alkuaikoina. Tämä on mahdollistanut heidän tarjoamiensa palvelujen monipuolistumisen. Viime vuosina moniammattillista osaamista on vahvistettu toimintaterapeutin kuntoutuksen näkökulmaa painottavalla osaamisella sekä sosiaalityöntekijän erityisosaamisella. Sosiaalityöntekijä tuo apua erityisesti potilaiden raha-asioiden hoitamiseen sekä tilanteisiin, joissa tarvitaan lastensuojelullista yhteistyötä.

Tällä hetkellä Syömishäiriökeskuksen perushoitotiimin joukossa on myös usein monialaista edustusta. Muun muassa sosionomit, psykologit ja toimintaterapeutit ovat työskennelleet arjen hoitotyön viitekehyksessä tuoden oman alansa mausteet työhönsä mukaan ja samalla kehittäneet hoitomalliamme monimuotoisemmaksi. Lisäksi työntekijät ovat usein tuoneet omia erityisintressejään osaksi tekemäänsä hoitotyötä. Tällaisesta hyvä esimerkki on ratsastusharrastus, johon hoitaja on tutustuttanut työn lomassa aiheesta kiinnostuneita osaston potilaita. Tämä on tuntunut toimivalta hoitomallimme näkökulmasta. Potilaat ovat yksilöllisiä, mutta niin ovat työntekijätkin. Hoitomallimme hyväksyykin työntekijöiden persoonalliset erot.

Henkilökunnan lisäkouluttautuminen on myös tuonut paljon uutta. Muun muassa yhteisöllisyyden näkökulmaa on tuotu jonkin verran mukaan yksilölliseen hoitomalliimme. Tämä on ollut tärkeä lisä, sillä yhteisön ilmiöt ovat vahvasti läsnä pitkäkestoisessa osastohoidossa. Aika-ajoin henkilökunnassamme joku on myös innostunut opiskelemaan psykoterapiaa ja erilaisten psykoterapioiden keinot ovatkin lisänneet apuvälineitä muun muassa potilaiden kanssa käytyihin omahoitajakeskusteluihin. Omahoitajakeskusteluissa saakin näkyä työntekijän erityisosaaminen, sillä omahoitajakeskusteluiden ei tarvitse noudattaa kaikille samaa sapluunaa, vaikka keskustelut ovatkin joltain osin hoitomallissamme määritelty.

Perheiden kanssa työskentely on ollut aina Syömishäiriökeskuksen hoitomallin keskeisiä osa-alueita. Sitä on toteutettu perhetapaamisten muodossa sekä vanhempien vertaistukiryhmän muodossa alusta saakka. Vanhempien vertaistukiryhmä oli toiminnan alussa suuressa suosiossa, sillä suuri osa Syömishäiriökeskuksen asiakkaista tuli pääkaupunkiseudulta. Myöhemmin, kun asiakaskunta alkoi pääsääntöisesti tulla muualta Suomesta, osoittautui usein logistisesti hankalaksi saada läheiset pitkien matkojen päästä osallistumaan läheisten ryhmään. Tämän vuoksi ryhmää alettiin pitää lauantaisin, joka mahdollisti pitkämatkalaistenkin osallistumisen.

Viime vuosina perhetyön volyymi on kasvanut merkittävästi osastonhoitajien lisäkouluttautumisen myötä. Tapaamissa keskeisessä asemassa on perheiden oma psyykkinen jaksaminen, perhehistoria, syömishäiriön vaikutus perheen elämään, hoitomallimme avaaminen, perheiden vuorovaikutuksen edistäminen, parisuhde ja muut perhettä mietityttävät asiat. Vertaistukiryhmiin osallistuu nykyään yhä useammin myös sisaruksia tai sairastuneen ystäviä.

Perhetyötä, kuten muutakin hoitoa, kehitetään Syömishäiriökeskuksessa jatkuvasti eteenpäin. Muuttuva asiakaskunta tarkoittaa myös muuttuvia perhetyön tarpeita. Perheet ovatkin kasvavassa määrin mukana hoidossa ja usein he haluavat vaikuttaa siihen, kuinka heidän lastaan hoidetaan. Perheet ovat usein yhteistyökumppanin roolissa, jolloin yhdessä heidän kanssaan hoitotiimi pyrkii rakentamaan parhaat mahdolliset paranemisolosuhteet heidän lapselleen. Ilman perheen tukea hoidolle, hoidolla on huonot mahdollisuudet onnistua. Tämän vuoksi perhetyö on keskeinen hoidon osa-alue.

Vaikka vuosien saatossa olemmekin muuttuneet paljon, on kuitenkin ollut hienoa huomata, kuinka hoitomallimme kulmakivet ovat pysyneet samoina. Esimerkiksi lempeys ja se, että emme hylkää potilaitamme oireilun vuoksi, ovat sellaisia asioita, joista tuskin koskaan luovumme. Monilta muilta osin uskon, että vierivä kivi ei koskaan sammaloidu. Jotta voimme tarjota laadukasta hoitoa jatkossakin, tulee meidän pystyä jatkuvaan kehitykseen, vaikka muutos ei helppoa aina olisikaan. Seuraavassa kirjoituksessa onkin siten luvassa kuvauksia myös niistä vaikeammista konkreettisista muutoksista, joita olemme tehneet tai joita joudumme ehkä tulevaisuudessa tekemään.

Mukavaa alkanutta vuotta 2018 kaikille Omenatuvan seuraajille!


Terveisin,

Venla Eronen