Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittyminen ajan saatossa (osa 2)

Tammikuun alussa Omenatuvassa julkaistiin kirjoitus, joka käsitteli Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittymistä hoitoideologian ja arjen hoitotyön yhteensovittamisen, henkilökunnan kehittymisen ja hoitomallin kehittymisen näkökulmista. Tässä kirjoituksen toisessa osassa kuvaan kehittymisestä seuranneita muutoksia konkreettisemmin. Lopuksi myös pohdin tulevaisuuden kehittämisnäkymiä. Käytänteemme ovat muuttuneet monin paikoin vuosien saatossa. Käytänteitä muutetaan varsin usein tarpeen mukaan. Tässä kuvaan nyt ehkä niitä kaikista suurimpia muutoksia eli sellaisia mitkä ovat päätyneet myös hoitomalliimme. Apua tähän toiseenkin kirjoitukseen sain osastonhoitajiemme haastattelusta.

Ruokailuihin on tullut useitakin muutoksia vuosien aikana. Aikoinaan Syömishäiriökeskuksessa potilaan ei tarvinnut syödä kaikkea ateriasuunnitelmaansa merkittyä, jos hän ei siihen kyennyt. Nykyään Syömishäiriökeskuksessa on käytänne, että kaikki ruoka pitää syödä. Olemme huomanneet tämän linjauksen nopeuttavan toipumista, sillä se ei jätä syömishäiriölle valtaa päättää syömisestä. Moni potilas onkin tuonut esille, kuinka tieto siitä, että kaikki pitää syödä, on tuonut heille turvaa, vaikka se ahdistavalta usein tuntuukin. Potilaita tuntuu myös helpottavan se ajatus, että käytänne on yhteinen. Silloin hänen ei tarvitse miettiä sitä, että voisikohan tuon hoitajan seurassa jättää osan syömättä eikä toisaalta sitäkään, että sitoutuukohan toinen potilas samaan asiaan. Muutos ei kuitenkaan ollut missään nimessä helppo ja henkilökunta joutui harjoittelemaan paljon uusia keinoja ruokailujen tukemiseen sekä oman kärsivällisyytensä säilyttämiseen.

Omahoitajatyöskentelyymme teimme ison muutoksen vajaa kymmenen vuotta sitten. Aikoinaan potilaalla oli nimetty kolmen hoitajan omahoitajatiimi, joissa hoitajalla oli paikkansa joko 1. hoitajana, 2. hoitajana tai 3. hoitajana. 1. hoitajan rooli oli suuri, sillä hän oli pääsääntöisesti se, joka potilaan kanssa yhdessä koordinoi potilaan hoitoa ja muut hoitajat ottivat vastuuta silloin, kun 1. hoitaja ei ollut paikalla. Potilaat kiintyivät usein 1. hoitajaansa eniten ja kokivat helposti, että 2. ja 3. hoitaja eivät välitä hänestä niin paljon. 1. hoitajalle vastuu oli myös turhan suuri ja riskinä oli, että 1. hoitaja uupui. 3. Hoitaja taas hoiti potilastaan sen verran harvoin, että kunnollisen ja luottamuksellisen hoitosuhteen muodostaminen oli vaikeaa. Nykyään potilaalla on 2-4 omahoitajaa, jotka jakavat vastuun yhteisesti. Muutos ei ollut helppo, sillä vanhaan tottuneet potilaat kokivat alkuun, että eivät tiedä kenelle asioistaan puhuisivat ja hoitajat eivät alussa tienneet, miten vastuunsa jakaisivat. Nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna muutos on kuitenkin ollut hyvä. Sekä potilaat että hoitajat ovat hyötyneet siitä. Potilaan hoito ei ole niin sidoksissa yhteen hoitajaan ja hoitoryhmien työmäärä on tasapainoisempi.

Yksi suuri muutos, joka ravisteli yllättäen enemmän henkilökuntaa kuin potilaitamme, oli osaston ulko-ovien lukitseminen. Aikoinaan ovemme olivat auki ja potilaat karkasivatkin osastolta tiheään tahtiin ahdistuksensa vallassa. Ovien lukitsemisesta käytiin suuri henkilökuntaa kuohuttava keskustelu. Osa oli vahvasti lukitsemista vastaan, sillä he kokivat sen potilaan itsemääräämisoikeutta liikaa rajoittavana, vaikka Syömishäiriökeskus olikin saanut viranomaisilta luvan ovien lukitsemiseen. Lopulta ovien lukitseminen kuitenkin toteutettiin. Potilaat eivät siihen erityisemmin reagoineet. Ovien lukitseminen rauhoitti tilannetta ja loikin potilaille uudenlaista turvaa. Ahdistukseen olikin haettava apua muutoin kuin karkaamalla. Spontaaneja ja harkitsemattomia hoidon keskeytyksiä tulee nykyään siten myös vähemmän. Uskon, että ovien lukitseminen onkin vaikuttanut potilaiden toipumiseen enemmän kuin osasimme aikoinaan odottaakaan.

Myös wc- ja suihkuhuoneiden ovet lukittiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Nyt näin jälkikäteen mietittynä tuntuu jopa hieman hassulta, että wc- ja suihkutiloihin on saattanut päästä salaa livahtamaan, vaikka toki sitä yritimmekin valvoa erityisesti ruokailujen jälkeen. Osalla asukkaistamme oli myös sovittu, että he käyvät wc:ssä valvotusti, mutta koska ovet olivat auki, ei wc:n käyttöä pystynyt valvomaan täysin koko ajan. Wc- ja suihkuhuoneiden lukitsemisesta käytiin aikoinaan myös melko suuri ja hieman tunteita kuumentava keskustelu henkilökunnan kesken, mutta muutos on ollut hyvä. Kaikille potilaillemme wc- ja suihkutilojen lukitseminen ei tietenkään olisi tarpeen, mutta usein kuitenkin on.

Muistan, että harkitsimme aikoinaan sitä, että wc:n ja suihkuhuoneiden ovet olisivat lukossa vain sellaisina aikakausina, kun osastohoidossa on sellaisia potilaita, joiden vuoksi niin tulisi tehdä. Luovuimme kuitenkin tästä ajatuksesta, koska emme halunneet, että kukaan potilas joutuisi asian vuoksi muiden potilaiden syyttelevän sormen alle. Lisäksi tiedostimme syömishäiriön salakavaluuden. Potilaan oireet voivat pysyä pitkään piilossa ilman, että kukaan saa niistä tietoa. Tämän vuoksi ovet lukittiin ensin tunniksi ruokailujen jälkeen ja myöhemmin kokonaan, kun kuntoutus- ja hoitoyksikkö muutti uusiin toiminnallemme varta vasten suunniteltuihin tiloihin.

Uusien tilojen myötä lisäsimme myös yhteisöllisyyttä lisäävän elementin hoitomalliimme. Aikoinaan ruokailujen jälkeen oli aina jokin ryhmä, mutta nopeammin syöneet asukkaat saattoivat siitä huolimatta ehtiä hetkeksi livahtamaan omiin huoneisiinsa ahdistavine ajatuksineen. Hoitajat eivät voineet mitenkään antaa tukea kaikille yhtä aikaa ruokailujen jälkeen. Niinpä uusissa tiloissamme otimme käyttöön käytänteen, että ruokailujen jälkeen vietämme yhdessä aikaa olohuoneessa. Yhdessäolo voi viedä ajatuksia muualle ja toisaalta se hieman vähentää välitöntä oireilua ruokailun jälkeen. Toki välillä potilaista osa tarvitsee hetken henkilökohtaista tukea ruokailujen jälkeen, mutta usein yhdessäolo riittää jo rauhoittamaan oloa. Muutos ei ollut missään nimessä helppo ja kuulemme sitä vastaan välillä vieläkin vastalauseita. Koen kuitenkin, että se on vähentänyt paljon ruokailujen jälkeistä ahdistusta ja vahvistanut potilaiden ryhmäytymistä.

Yhteisöllisyyden edistämistä lisäävä muutos on myös muuttanut hoitajien toimintaa pikkuhiljaa. Alussa hoitajat usein jakoivat, kuka menee olohuoneeseen viettämään aikaa potilaiden kanssa. Nykyään olohuoneessa oleskelevat pääsääntöisesti kaikki hoitajat, mikäli heillä vain on siihen mahdollisuus. Asukkaiden kanssa asioiden tekeminen yhdessä, muutoinkin kuin syömishäiriön hoitoon liittyen, on lisääntynyt ja olohuoneessa onkin nykyään usein varsin mukava tunnelma. Hoitajien persoonatkin pääsevät paremmin rennossa ilmapiirissä näkyviin. On myös hyvä huomata, kuinka hoitajien viettämä aika olohuoneessa antaa hyvää esimerkkiä siitä, että rentous on ruokailujen jälkeen sallittua. Lisäksi olohuoneessa käydään usein  myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä keskusteluja koko yhteisön voimin. Teemoina vilahtelevat muun muassa yhteiskunnalliset asiat sekä asukkaidemme kokemukset ja kuvaukset syömishäiriön hoidosta ja syömishäiriöistä. Asukkaamme vahvistavatkin yhteiskeskusteluissaan jatkuvasti henkilökunnan ymmärrystä syömishäiriöistä.

Konkreettisia muutoksia on tullut myös päiväpotiluuteen. Itsenäisen asumisen vaihe on yhä useammin osa täysi-ikäisten potilaidemme hoitoa. Syömishäiriökeskus vuokraa pidemmällä hoidossa olevalle potilaalle asunnon. Potilas käy sitten sovitusti osastolla tai hoitajat käyvät hänen luonaan kotikäynnillä. Tämä on edesauttanut hoidon vaiheittaista päättymistä. Potilas ei tipahda täyden osastohoidon suojista yllättäen.

Päiväpotiluuden käytänteetkin ovat kehittyneet. Muun muassa ruuanlaitto itsenäisesti on osa päiväpotiluutta niin omassa asunnossa kuin osastolla käydessäkin ja nykyään yhä useammin jo ennen päiväpotilasvaihetta muulloinkin kuin keittiöryhmässä. Henkilökunta tukee potilaita kokkaamaan sellaista arkista ruokaa, jonka laittamiseen ei mene liian paljon aikaa ja jollaista potilas voisi hyvin kokata myös hoidon päättymisen jälkeen. Toki hienommillekin aterioille on paikkansa, mutta joka kerta ei ole järkevää kokata sitä kaikista aikaa vievintä ja hienointa ruokaa. Päiväpotiluuden ja hoitopäivään kuuluvien sisältöjen kehittäminen on edelleen ja tulevaisuudessakin kehittämisen kohteena.

Tulevaisuus tuo varmasti eteemme myös muita uusia kehittämistarpeita. Yksi usein tunnistamamme kehittämiskohde on osaston hoitolinjaukset ja säännöt. Syömishäiriöön sairastuneiden hoito vaatii usein selkeitä raameja, jotta syömishäiriö ei onnistu löytämään sellaisia porsaanreikiä, joiden avulla oireilun ja sairauden ylläpidon voisi mahdollistaa. Siksi meidän tulee kehittää hoitoa jatkuvasti ja puuttua epäkohtiin. Tässä on kuitenkin sellainen vaara, että uusia sääntöjä muodostuu niin paljon, että niitä ei pysty kukaan hallitsemaan. Yksi keskeinen kehittämiskohta onkin siinä, että osaamme tunnistaa sellaiset raamit, jotka on hyvä viedä hoitomalliin ja erottaa niistä ne, joita ei tarvitse juurruttaa pysyviksi toimintatavoiksi.

Usein arjen hoitotyötä tehdessä tulee tunne, että johonkin kohtaan tarvitsee jonkun uuden linjauksen ja samalla kuitenkin linjauksia on jo liikaa. Samalla sääntöjä ei haluaisi joka viikkokaan muuttaa. Sääntöjen jatkuvalla muuttamisella voi olla se varjopuoli, että niiden väliaikainen käyttöönotto nostaa helposti yhden potilaan muiden syyttelyn kohteeksi. Joudummekin jatkuvasti pohtimaan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden reunaehtoja. Onko tämä yksi asia hyvä yhdelle ja haitallinen muille tai onko yhteisön etu haitaksi yhdelle? Yksilöllisen hoitomallin kehittäminen yhteisöllisistä näkökulmista onkin varmasti sellainen osa-alue, jota joudumme vielä moneen otteeseen hoitomalliamme kehittäessämme huomioimaan.

Olemme myös tunnistaneet sellaisia potilaita, jotka tarvitsevat erittäin tiivistä tukea, mutta joille osastohoito ei ole hyvä vaihtoehto. Kotihoidon kehittyminen voikin olla yksi tulevaisuuden uusi palvelumuoto, jonka aloittamiseksi ei välttämättä tarvitse ensin jaksoa osastolla. Tässä on kuitenkin vielä paljon kehittämiskohtia, joita joudumme miettimään ennen kuin tällaista palvelua pystymme laajemmin tarjoamaan.

Yhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna tulevaisuudessa saatamme joutua miettimään hoitoketjujemme sijoittumista laajemmin osana sosiaali- ja terveysalan palvelutarjontaa. Sosiaali- ja terveysala on nyt valtakunnallisesti uudistumassa ja meidän on varmasti pysyttävä muutoksessa mukana. Toivomme, että tulevat muutokset helpottavat avun saamista syömishäiriöihin myös niissä tilanteissa, kun lyhyet osastohoidot ja avohoidot eivät ole syömishäiriöön sairastuneelle riittäviä.


Terveisin,

Venla Eronen


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.