perjantai 23. joulukuuta 2016

Joululahjaksi myötätunto






Läheisemme kohdatessa vaikean tilanteen elämässään useimpien meistä on helppoa tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Lohdutus, lämmin katse ja halaus tulevat kuin itsestään. Toivomme hänelle voimaa kestää vastoinkäyminen ja pyrimme auttamaan häntä kaikilla osaamillamme tavoilla. Haluamme hänen pääsevän tasapainoon mahdollisimman pian ja teemme hänen olonsa helpottamiseksi kaiken minkä osaamme.

Entäpä sitten kun itse joudumme pulaan tai kun joku kohtelee meitä kurjasti tai elämä heittää eteemme odottamattoman kierrepallon? Monesti alamme syyttää itseämme, koemme huonommuutta tai ehkä jopa ajattelemme ansainneemme osaksemme osuneen onnettoman sattuman. Synkissä tunnelmissa reagoimme usein tekemällä asioita, jotka lopulta vain pahentavat oloamme. Saatamme esimerkiksi laittaa syömisemme täysin sekaisin, turvautua alkoholiin, vetäytyä yksinäisyyteen, kiduttaa itseämme liiallisella liikunnalla tai palauttaa mieleemme kaikki ikinä meille sattuneet kamaluudet ja kylpeä niiden myrkyllisissä liemissä.

Mistähän johtuu, että itseään kohtaan on niin vaikeaa osoittaa myötätuntoa silloinkin, kun elämä on todella mullistanut maailmamme ja vienyt pohjan pois kaikelta? Onko ehkä suomalaiseen kulttuuriin kuuluva ”kel onni on, se onnen kätkeköön” -mentaliteetti osaltaan opettanut meille, että itsensä hyväksi asioiden tekeminen on itsekästä, omahyväistä ja paheksuttavaa? Ajattelemmekohan sen sijaan itsensä kurissa pitämisen ja ajoittaisen rankaisemisen kasvattavan luonnetta ja vahvistavan mieltä ja olevan muutenkin jotenkin oikein?

Ehkä oma osansa on lapsuutemme ympäristön kulttuurissa. Ne asiat, jotka tärkeät aikuiset ja auktoriteettihahmot meille kasvuvuosinamme opettavat omalla käytöksellään, sanoillaan sekä asenteillaan, jäävät mieleemme elämään totuuksina. Jos meitä on hädän hetkellä usein moitittu, vähätelty, kritisoitu, paheksuttu tai jätetty yksin selviytymään, olemme oppineet, että emme ansaitse heikolla hetkellä lämpöä emmekä myötätuntoa. Tästä voi seurata, että kiusaannumme jonkun tarjotessa lohtua hädän hetkellä, emmekä osaakaan enää ottaa tarjottua lohtua vastaan.

Joskus tuntuu vaikealta yrittää jäljittää logiikkaa, jonka pohjalta olemme aikojen saatossa päätyneet ajattelemaan, että paha onkin hyväksi ja hyvä pahaksi. Ehkä olisi aika kyseenalaistaa näitä mielissämme vahvasti eläviä totuuksia, joita noudattaessamme teemme huomaamatta elämästämme kurjempaa kuin sen tarvitsisi olla.

Aikuisinahan meillä on vapaus valita, miten asennoidumme asioihin. Jos jossain mielen perukoilla tuntuu epäloogiselta kurittaa itseään tilanteessa, jossa toiselle ihmiselle mielihyvin tarjoaisi hellyyttä ja hyviä asioita, on mahdollista alkaa harjoitella ihan uudenlaista toimintatapaa. Voit oppia uuden toimintatavan ottamalla neljä askelta.

Ensimmäinen askel on huomata mielen epäloogisuus ja ymmärtää, että itselle kuuluu sama myötätunto, jota automaattisesti osoittaisi toiselle.

Toinen askel on saada kunnon tuntuma siihen, miltä myötätunnon kokeminen tuntuu. Tätä voi tunnustella esimerkiksi kuvittelemalla eteensä itselle rakkaimman ihmisen tai vaikkapa lemmikin ja muistella häntä hankalassa tilanteessa. Sitten voi palauttaa mieleen miltä myötätunto ja lempeys häntä kohtaan tuolloin tuntui.

Kolmas askel on kokeilla suunnata tuo samainen myötätunto itseä kohtaan ja tarkastella, yrittääkö mieli jollain tavalla estää myötätunnon kohdistumisen itseen. Yrittääkö se vähätellä sitä sanomalla ”tuo nyt on ihan kukkua, turhaa nutturapäiden höpinää”? Pelkääkö se, että myötätunnosta on haittaa ”jos istun tässä olemassa tyytyväinen itseeni, sittenhän lakkaan yrittämästä ja kaikki kehitys pysähtyy”? Arveleeko se, että et ansaitse sitä ”ihan outoa… ei tuo minulle kuulu”? Uskooko se, että myötätunto tekee sinusta heikon ”pitää puskea vaan ja kestää kaikki. Ihan turhaa ruikuttamista ja paijaamista”? Laita tarkasti merkille kuinka mielesi yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Tarkastele sitten näitä selityksiä ja katso saatko jäljitettyä mistä nämä uskomukset (”totuudet”) ovat saaneet alkunsa.

Neljäs askel on harjoitella yhä uudelleen myötätunnon suuntaamista itseä kohtaan. Myötätuntoa voi suunnata myös sitä kohtaan, että mieli yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Mieli pyrkii aina pysymään vanhassa ja toteuttamaan oppimiaan automaattisiksi ajatuksiksi vuosien toiston seurauksena muuttuneita ”totuuksiaan”. Näiden automaatioiden uudelleenohjelmointi vaatii harjoittelua ja toistoa.

Kun olet harjoitellut jonkin aikaa, huomaat, että myötätuntoiset ajatukset alkavat vähitellen tuntua luontevilta. Saatat myös huomata merkittävän muutoksen mielialassasi. Kun myötätuntoharjoittelun seurauksena olet vähemmän kriittinen ja ankara itsellesi, yleinen vointisi ja mielesi ilmapiiri alkavat kohentua.

Me kaikki ansaitsemme myötätuntoa. Sitä on ihanaa saada muilta, mutta muut eivät aina ole läsnä tarjoamassa sitä meille. Emmekä aina osaa ottaa sitä vastaan muilta. Lisäksi itsemme sättiminen ja arvosteleminen masentaa meidät sekä aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Tämän vuoksi on tärkeää opetella tuntemaan itseään kohtaan myötätuntoa. Se lisää omavaraisuutta myötätunnon suhteen, jolloin se on aina käytettävissä, kun elämä menee hankalaksi. Lisäksi se vahvistaa henkistä hyvinvointia ja itsetuntoa.

Jospa tänä jouluna antaisimme kaikki itsellemme tämän parhaan mahdollisen lahjan? Siitä voi ammentaa vuosikausia ja siitä nauttivat kaikki läheisemmekin, sillä onnellisina tuomme hyvinvointia myös muille. Sujauta Omenatuvan myötätuntokortti vaikka kirjekuoreen ja anna se joululahjaksi itsellesi tai hänelle, joka mielestäsi kaipaisi itseen kohdistuvaa myötätuntoa.


Tulostettavan tai vaikkapa sähköpostitse lähetettävän myötätuntokortin löydät täältä.

Rauhaisaa joulunaikaa toivottaa,

Pia Charpentier

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kohti tervettä liikuntaa (OSA 1) – Pakkoliikunnan tunnistaminen

Liikunta vahvistaa ihmisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia.  Sen merkitys terveydelle on selkeä. Syömishäiriö kuitenkin ottaa usein liikunnan vaaralliseksi työkalukseen, jolloin liikunnan terveyttä edistävät vaikutukset katoavat ja liikunta muuttuu haitalliseksi pakkoliikunnaksi. Raja terveen, mutta runsaan ja tavoitteellisen liikunnan sekä pakkoliikunnan välillä voi olla vaikea hahmottaa.

Pakkoliikunnasta löytyy useita blogikirjoituksia, joten en kuvaile tässä pakkoliikuntaa tarkemmin. En halua antaa vahingossa  kenellekään syömishäiriön kanssa kamppailevalle vinkkejä itsensä kiduttamiseen, sillä sitä pakkoliikunta mielestäni todellisuudessa on. Keskityn kaksiosaisessa kirjoitussarjassani pakkoliikunnan kuvailun sijaan siihen, miten pakkoliikunnasta voisi päästä irti ja liikkua terveellisesti. Tämä ensimmäinen osa käsittelee pakkoliikunnan tunnistamista. Toisen osan julkaisen tammikuussa.



Päästäkseen irti pakkoliikunnasta, ihmisen tulee ensin tiedostaa tekevänsä sitä. Moni syömishäiriöön sairastunut kuitenkin kieltää voimakkaasti kärsivänsä pakkoliikunnasta, sillä liikunnasta on muodostunut heille keino paeta ahdistavia tunteita tai he eivät edes huomaa liikkuvansa pakonomaisesti. Silloin muut ihmiset voivat joutua herättelemään sairastunutta asian äärelle. Tilanteen selkeyttämiseksi, kannattaa pohtia seuraavia kysymyksiä itsekseen tai yhdessä jonkun kanssa:

Mitkä ovat motiivisi liikkua?
Mikäli liikunta ei tuota sinulle iloa, kannattaa suhdetta liikuntaan miettiä. On mahdollista, että liikkumisen motiivit eivät enää ole terveitä, jos liikunnasta on poistunut iloa ja hyvää oloa tuottavat vaikutukset. Toki on välillä normaalia lähteä liikkumaan, vaikka hetken tekisi mieli jättää liikkuminen väliin, mutta jos huomaat lähteväsi aina tai lähes aina liikkumaan itseäsi pakottaen, on suhteessasi liikuntaan jotain vialla. Olet joko väärän lajin äärellä tai liikut vääristä syistä. Liikunta tuottaa harvemmin iloa, jos liikunnan ainoat motiivit ovat ulkonäkö, energian polttaminen ja tunteiden vältteleminen. Ei ole myöskään tavatonta, että syömishäiriöön sairastunut perustelee liikkumistaan näennäisesti hyvillä syillä, kuten terveys, vaikka todelliset liikkumiseen ajavat motiivit olisivat pahan olon vältteleminen ja itseinho. Liikunnan perimmäisten motiivien rehellinen tarkastelu onkin yleensä tarpeen.

Mitä tapahtuu, jos suunniteltu liikunta jää väliin? 
Ärtymys tai harmitus peruuntuneista treeneistä voi vielä olla ihan normaalia, mutta jos huomaat, että ahdistut voimakkaasti, muutut huonotuuliseksi, alat vähentää merkittävästi syömiäsi ruokia tai lisäät toiseen päivään sanktiona ylimääräisiä treenejä muiden treenien lisäksi, voi liikuntasi olla epäterveellä pohjalla.

Pystytkö jättämään liikunnan väliin, jos olet esimerkiksi sairaana tai loukannut itsesi?
Suhteesi liikuntaan on pakonomainen ja vaarallinen, jos lähdet liikkumaan vaikka pää kainalossa. Asetat itsesi hengenvaaraan, jos lähdet esimerkiksi juoksulenkille, kun olet kuumeessa. Jos taas rasitat esimerkiksi jalkaasi, jos se on loukkaantunut, hidastat sen parantumista ja sinulle voi jäädä pysyviä vammoja. Sairaana pitäisi pystyä lepäämään. Jos et pysty, liikuntasi on pakonomaista.

Millainen suhde liikunnalla on syömiseesi? 
Tilanteesi on todennäköisesti hyvä, mikäli syöt riittävästi ja ajattelet, että ruuasta saat virtaa jaksaaksesi liikkua. Pystyt myös nauttimaan ruuasta. Jos taas näet, että kaikki syöty ruoka tulee heti kuluttaa, olet väärillä teillä. Moni syömishäiriöön sairastunut haluaa lähteä pakonomaisesti kuluttamaan heti syötyään. Toiset taas haluavat liikkua jatkuvasti nälkäisenä. Molemmat ovat huonoja toimintatapoja. Ruuan ja liikunnan suhteessa on myös yleensä jotain kyseenalaista, jos näet ruuan vain polttoaineena eikä ruualla ole sinulle minkäänlaista mielihyvää tuottavaa ja sosiaalista merkitystä.

Liittyykö liikkumiseen paljon erilaisia itse muodostettuja ja joustamattomia sääntöjä ja aikatauluja?
Mikäli huomaat, että liikkumistasi ohjaavat itse rakentamasi joustamattomat säännöt ja aikataulut, kärsit todennäköisesti pakkoliikunnasta. Joustamattomuus, itsensä rankaiseminen ja liikkuminen sääntöjen mukaan tilanteesta riippumatta, ovat aina hälyttäviä merkkejä. Olet jo todella heikoilla jäillä, jos et esimerkiksi selviä jumppaamatta vaikkapa läheisen juhlista tai koulupäivästä. Sinun olisi hyvä pysähtyä pohtimaan sääntöjesi järkevyyttä, jos ne rajoittavat merkittävästi elämääsi. Mikäli alat sättiä tai rangaista itseäsi voimakkaasti sääntöjäsi rikkoessasi, on tarpeen tuoda lempeyttä ja väljyyttä mukaan liikuntakuvioihisi.

Millaisia muistikuvia edelliseen liikuntasuoritukseesi liittyy? 
Kysy itseltäsi millainen oli ympäristö missä liikuit. Pystyitkö kiinnittämään huomiota esimerkiksi luontoon tai muihin ihmisiin? Mitä ajatuksia sinulla oli liikunnan aikana? Mikäli huomaat, että muistat vain verenmaun suussa tai synkkiä ajatuksia itsestäsi, kehostasi tai ruuasta, et ole ollut tietoisesti läsnä. Et ehkä muista miten kaunis luonto oli ympärillä tai millaisia ohjeita sait ohjaajalta ryhmäliikuntatunnilla. Olet ollut jossain sisäisessä kuplassa, jossa tarkoituksenasi on ollut vain kuluttaa, paeta tai rangaista itseäsi. Olet myös saattanut jättää kuuntelematta kehosi viestejä, etkä ole esimerkiksi huomannut loukanneesi itseäsi. Toki äärirajoille viedyissä liikuntasuorituksissa mm. huippu-urheilijat osaavat etäännyttää huomionsa väsymyksestä ja kivusta. Jos kuitenkaan et ole huippu-urheilija ja huomaat jatkuvasti olleesi irti kehotuntemuksistasi, huoli on aiheellinen.

Pystytkö rentoutumaan liikuntasuoritusten välillä? 
Liikunnan jälkeen pitäisi antaa kehon palautua ja levätä. Tarkastele pystytkö istumaan lihaksia jännittämättä tai seuraako pitkällään olemisesta tai istumisesta ahdistusta. Pakotatko itsesi liikkumaan edes pienimuotoisesti kaikissa arjen hetkissä? Mikäli huomaat, että et salli lepoa ja ”energian kuluttaminen” on ajatuksissasi tai toimintatavoissasi jatkuvasti läsnä, tulisi tilanteeseen hakea muutosta. Pakkoliikunta on tällaisessa tilanteessa jo varsin voimakasta ja pitkälle vietyä.

Sanovatko muut jatkuvasti, että liikut liikaa?
Onko joku muu tuonut esille huolta liikkumisestasi? Mikäli näin on ja huomaat jopa suuttuvasi siitä, olisi sinun hyvä pysähtyä tarkastelemaan mistä läheisen huoli kumpuaa ja mitä oma reaktiosi kertoo. Paljon ja kovaa treenaaminen on usein haitallista ilman oikeanlaista ohjausta ja terveyden kokonaisvaltaista huomioimista. Moni syömishäiriöön sairastunut ei myöskään laske liikunnaksi esimerkiksi kävelyä tai sitä, että liikkuminen on läsnä kaikissa toimissa, jopa levossa. Määrittele toisen kanssa mitä tarkoitatte liikunnalla. Pakkoliikunta ei ole vain sitä, että teet äärisuorituksia. Pakkoliikunta on jatkuvaa itsensä rasittamista, vaikka rasituksen intensiteetti ei olisikaan koko ajan suurta. Toisella on yleensä siis syy huoleensa.

Onko liikunta elämäsi keskipisteenä vai rakentuuko liikunta osaksi elämääsi?
Liikunta on yleensä terveemmällä pohjalla, mikäli se on osa elämää ja se ei estä esimerkiksi sosiaalista elämääsi. Liikunta rakentuu silloin elämäsi ympärille joustavasti. Liikuntasi on todennäköisesti pakonomaista silloin, kun se on elämäsi keskipiste, jonka ympärille rakennat muun elämän, jos se sinne vain mahtuu. Muu elämä saattaa jäädä jopa täysin syrjään. Toki monet paljon ja tavoitteellisesti treenaavat urheilijat ovat tämän kysymyksen kanssa varmasti eri linjoilla, mutta jos edellisten kysymysten kanssa huomasit tilanteessasi ongelmia, on todennäköistä, että liikunta on haukannut elämästäsi liian ison palan ja kärsit pakkoliikunnasta.


Millaisia kysymyksiä sinä lisäisit tähän listaan? Miten pakkoliikunnan voi tunnistaa?

Terveisin,

Venla Eronen