Usein kysyttyä – Syömishäiriötä sairastavan ruokailujen tukeminen

Syömishäiriökeskukselta kysytään usein, kuinka vanhemmat voisivat tukea syömishäiriöön sairastunutta lastaan ruokailuissa. En ole itse koskaan ollut tukemassa läheistä ruokailuissa, vaan kaikki kokemukseni pohjaa työhöni Syömishäiriökeskuksessa. Uskon kuitenkin, että monet keinoistamme on suoraan siirrettävissä myös kotiin. Kuvaan tässä kirjoituksessa niitä keinoja, joita voidaan hyödyntää silloin, kun syömishäiriöön sairastunut tarvitsee aina jonkun vierelleen ruokailuissa. Kirjoitus on melko pitkä, mutta ajattelin tämän tärkeän aiheen ansaitsevan reilusti palstatilaa, sillä se on melko vieras monille.

1.     Yhteinen ja sosiaalinen ruokailutilanne

Tärkein kulmakivi ruokailuissa tukemiselle on mielestäni tämä: Ruokailutilanteen tulisi olla yhteinen. Syömishäiriöön sairastuneen on usein erittäin vaikea luottaa siihen, että syöminen on turvallista, jos kukaan ei syö hänen kanssaan yhtä aikaa samaa ruokaa ja riittäviä annoksia. Ennen muiden keinojen hyödyntämistä olisikin tärkeää, että perheessä sitoudutaan syömään sairastuneen kanssa yhtä aikaa. Jos tämä ei toteudu, ovat muut keinot arvioni mukaan ainakin syömishäiriön vaikeissa vaiheissa riittämättömiä. Vähintään yhden ihmisen tulisi syödä aina sairastuneen kanssa. Tämä on kuitenkin kohta, mikä kokemukseni mukaan voi tuntua perheistä haastavalta ja pelottavaltakin. Se vaatii usein aikatauluttamista ja joskus omienkin ruokatottumusten muuttamista. Laihdutusvalmisteiden syöminen syömishäiriöön sairastuneen vieressä aiheuttaa tavallisesti sairastuneelle turvallisuuden tunteen rikkoutumisen ja voi hidastaa hänen paranemistaan.

Osalle syömishäiriöön sairastuvista rennon ilmapiirin luominen ruokailutilanteeseen

 voi myös auttaa. Jutellaan esimerkiksi yhdessä samalla niitä näitä ruokailuun liittymättömiä mukavia asioita. Rentouttava musiikki voi soida taustalla. Joskus voi samalla katsoa televisiota, jos sairastunut tarvitsee keinoja siirtää huomionsa ruokailuista pois. On kuitenkin hyvä, että tätä keinoa ei käytetä liikaa. Jossain vaiheessa toipuminen vaatii nimittäin sitä, että syöminen onnistuu myös tietoisemmin ilman huomion muualle siirtämistä. Alun haasteiden kanssa, TV voi kuitenkin tarjota hyvän keinon rentoutua riittävästi, jotta syöminen onnistuu.

2.     Syömishäiriön äänen vaimentaminen: Ulkoistaminen ja vastuun pois ottaminen

Rento ja sosiaalinen ilmapiiri voi joskus jo ratkaista useita syömiseen liittyviä haasteita. Usein se ei kuitenkaan yksinään riitä, sillä syömishäiriön ääni on niin voimakas. Ruokailuissa tukevan henkilön olisikin hyvä silloin pystyä vaimentamaan tuota ääntä. Äänen vaimentamiseksi voi esimerkiksi vapauttaa sairastunut ruokailuihin liittyvien valintojen tekemisestä eli ottaa häneltä pois vastuun taakka. Toinen vaihtoehto on käyttää ns. ulkoistamistekniikkaa. Kuvaan näitä keinoja alla tarkemmin.

Ulkoistamistekniikka tarkoittaa, että sairastunutta autetaan ymmärtämään, että hän ja syömishäiriö eivät ole sama asia. Sairautta voi ajatella vaikkapa loisena, joka aiheuttaa sairastuneessa monenlaisia hankalia tunteita ja saa käyttäytymään vahingollisella tavalla. Tämä ei tee ihmisestä syyllistä tai pahaa, hänellä vain tällä hetkellä on sairaus, joka aiheuttaa näitä asioita. Ulkoistamiseen liittyy myös syömishäiriön aiheuttamien minuuteen liittyvien haitallisten uskomusten lempeää, mutta jämäkkää korjaamista. Negatiivisten uskomusten tullessa esille, voidaan muistuttaa, että syömishäiriö aiheuttaa synkkiä tunnelmia, mutta että ne ovat vain ajatuksia eikä niitä kannata uskoa.

Monet kokevat ulkoistamisen helpottavana, mutta toiset eivät koe sitä omakseen. Ulkoistamistekniikkaa käytettäessä onkin kuunneltava tarkasti, miten sairastunut ottaa ulkoistamisen vastaan. Jos se saa ahdistumaan voimakkaasti, sitä ei kannata hyödyntää ruokailutilanteessa. Ulkoistaminen kannattaa silloin jättää ammattilaisen toteutettavaksi, sillä ulkoistaminen on yleensä ahdistuksesta huolimatta usein tarpeellista, jotta toipuva pystyy luopumaan syömishäiriön muokkaamasta identiteetistä ja rakentamaan uuden terveen identiteetin.

Vastuun pois ottaminen puolestaan on sitä, että sairastunut saa keinon sanoa syömishäiriölle, että ei voinut itse vaikuttaa tilanteeseen, vaan joku toinen päätti hänen syömisestään. Tällöin pään sisällä kaikuvat syömishäiriön syytökset eivät pääse estämään syömistä. Vastuun pois ottaminen sairastuneelta on myös sitä, että sairastuneen ei anneta syömishäiriön vaikeissa vaiheissa tehdä valintoja ruuan tai ruuan määrän suhteen. Tällöin sairastunut vapautuu ikuisista neuvotteluista sairautensa kanssa siitä, ottaako vai eikö ja kuinka pääsisi vähentämään ruokamäärää. Vanhemmat valitsevat ruuat kuuntelematta syömishäiriön toiveita esim. vähäkalorisuudesta, rasvattomuudesta tai niin sanotuista turvaruuista. Vanhemmat myös annostelevat ruuan sairastuneelle noudattaen tarkasti ravitsemusterapeutin kanssa laadittua ateriasuunnitelmaa, ei yli eikä ali. Vaikka tämä voi välillä tuntua vaikealta, on se lopulta sairastuneelle helpompaa ja selkeämpää, kun jatkuva pään sisäinen dialogi jää pois.

Ulkoistamisessa ja vastuun pois ottamisessa voi esimerkiksi hyödyntää seuraavien kaltaisia lauseita:

”Syömishäiriö saa sinut ajattelemaan, että olet paha/et saa syödä/et ole ansainnut ruokaa, mutta se ei ole totta. Syömishäiriö valehtelee sinulle. Se on keino, jolla syömishäiriö yrittää kiusata ja hallita sinua.”

”Nyt kuulostaa siltä, että syömishäiriö puhuu. Me emme voin kuunnella syömishäiriötä, koska se tahtoo sinulle pahaa.”

”Voit kertoa syömishäiriölle, että sinulla ei ollut vaihtoehtoja, sillä minä päätin syömisestäsi. Minä kannan tästä vastuun.”

”Jos syömishäiriö saisi päättää, se ei söisi mitään. Siksi minä päätän tästä asiasta.”

”Kuulostaa nyt siltä, että syömishäiriö yrittää tehdä kompromisseja, jotka oikeasti tähtäävät siihen, että söisit vähemmän. Me emme voi tehdä kompromisseja syömishäiriön kanssa, koska se ei ole sinulle hyväksi. Siksi sinun on syötävä kaikki. Se on sinun parhaaksesi ja täysin turvallista.”

Sopivien lauseiden löytämiseksi, on ruokailuissa tukevan henkilön kuunneltava mitä syömishäiriö puhuu. Syömishäiriön äänen vaimentaminen ulkoistamisen ja vastuun oton keinoin toimii silloin, kun lauseet toimivat vastineena juuri siihen puheeseen, mitä syömishäiriö tuottaa erityisesti ruokailutilanteessa. Syömishäiriön puheen ymmärtämiseksi, voi sairastunutta pyytää kuvailemaan syömishäiriön ääntä ja syömishäiriön hahmoakin, jos sairastunut sellaisen tunnistaa. Näin ruokailussa tukeva henkilö saa paremman käsityksen, millaista ääntä yrittää vaimentaa. Ääntä vastustavia lauseita voi suunnitella yhdessä sairastuneen kanssa, jotta niistä muodostuu mahdollisimman tehokkaita. Samalla se voi auttaa sairastunutta itseään erottamaan syömishäiriö omasta minuudesta.

3.     Psykoedukaatio

Psykoedukaatio ruokailujen tukena on sitä, että sairastuneelle kerrotaan, miksi hän tarvitsee ruokaa ja juuri sellaista ruokaa, mitä on tarjolla. Samalla se on kehon fysiologisten reaktioiden ja tunteiden kuvaamista. Psykoedukaatiokin on hyvä kohdistaa vastineeksi syömishäiriön puheeseen. Tässä esimerkkejä psykoedukaatiosta:

”Kaikkien ihmisten täytyy syödä. Kukaan ei pysy hengissä ilman ravintoa. Kenenkään keho ei ole tässä poikkeus. Ei siis sinunkaan.”

”Aivot, silmät, lihakset ja nivelet tarvitsevat rasvaa toimiakseen kunnolla.”

”Syömishäiriö on saanut sisäelimesi kutistumaan. Ravinto korjaa sisäelimiäsi.”

”Syömishäiriö on sotkenut nälän ja kylläisyyden kokemuksiasi. Niihin ei voi tässä kohdassa luottaa.”

”Ruokailuvälien on hyvä olla säännölliset, sillä kova nälkä on viesti siitä, että syöt liian myöhään. Säännöllinen syöminen ehkäisee myös ahmimiskohtauksia.”

”Aliravitsemus johtaa siihen, että ajatuksesi jumiutuvat. Ravitsemustilan korjaantuminen vähentää noita jumeja ja olosi helpottuu.”

”Herkut kuuluvat terveelliseen ruokavalioon. Ne tuovat tervettä joustavuutta syömiseesi. Herkuttelu ei ole sama asia kuin ahmiminen.”

”Syömishäiriön vuoksi sinulla on vitamiinien ja kivennäisaineiden puutoksia ja koet olosi väsyneeksi sen vuoksi. Monipuolinen syöminen korjaa noita puutoksia ja saa kehosi toimimaan paremmin. Vitamiinit ja kivennäisaineet suojaavat kehoasi ja vaikuttavat myös aineenvaihdunnan säätelyyn.”

”Huomaan, että sinua pelottaa hiilihydraattien syöminen. Hiilihydraatit ovat kuitenkin tärkeitä jaksamisesi kannalta. Ne eivät ole sinulle vaarallisia.”

”Tarvitset enemmän nesteitä, jotta vatsasi voi toimia kunnolla.”

”Kevyttuotteet eivät ole sinulle hyväksi, koska sinun pitäisi syödä niitä enemmän, jotta ravitsemustilasi voisi korjaantua. Huomaan, että tämäkin määrä ruokaa tuntuu sinusta vaikealta, joten ruuan määrän lisääminen ei varmasti helpottaisi oloasi tässä kohtaa.”

4.     Ruokailujen valvominen

Jotta anoreksiaa sairastava pystyy syömään sellaisen määrän ruokaa, että hänen toipumisensa pääsee etenemään, hän tarvitsee toisen ihmisen huolehtimaan siitä, että anoreksia ei pääse määrittämään syötyä ruokamäärää. Itsekseen syödessään sairastuneen tulee aina syötyä vähemmän kuin toisen tukiessa hänen ruokailuaan. Ruokailujen valvonta saa olla tarkkaa alussa, mutta sitä kevennetään asteittain syömisen alkaessa sujua paremmin. Ruokailujen valvominen vaatii valppautta. Valvomisen kulmakivi on se, että kaikki ruoka syödään. Kompromisseja ei tulisi tehdä. Kommentti ”Kunhan syöt edes tuon” on kuin lupaus, että ruokaa saa jättää ja merkki siitä, että ateriasuunnitelmassa on jouston varaa. Lopulta sairastuneelle on turvallisempaa, että hän tietää, mitä häneltä odotetaan. Kompromissit lisäävätkin vain epävarmuutta ja tarjoavat mahdollisuuden sairauden ylläpidolle. Tämä on erittäin tärkeä ymmärtää!

Erityisesti anoreksiassa on jatkuva pyrkimys vähentää syödyn ruuan määrää. Siksi ruokailua tukevan henkilön tulee valvoa, että ruoka todella menee suuhun. Syömishäiriö voi saada sairastuneen piilottamaan ruokaa valvovan silmän välttäessä milloin hihaan, milloin lattialle tai vaikkapa servettiin. Vaikka ravitsemustilan korjaantumisen kannalta kyse olisi lähes merkityksettömästä vähennyksestä, on sillä psyykelle suuri merkitys. Pienikin vähentämisessä onnistuminen ylläpitää syömishäiriötä. Samasta syystä ruokailuja valvoessa tulee seurata, että lautaselle ei jää ruokaa esimerkiksi siten, että kastike on leviteltynä lautaselle tai juomalasiin jää pieni tilkka vaikkapa maitoa. Margariinitkin siirtyvät helposti sormiin tai vaikkapa vaatteisiin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Lattialle tiputetut ruuanpalat pitääkin korvataan samalla määrällä samaa ruokaa, hihoihin pyyhkiytynyt margariinin määrä lisätään leivälle takaisin. Samoin esimerkiksi seinälle heitettyä hedelmäkiisseliä ei saa päästä vaihtamaan vaikkapa omenaan, vaan sairastuneelle annetaan uusi, samankokoinen annos samaa kiisseliä.

Syömisen valvomista on myös se, että sairastunut ei itse pääse annostelemaan annoksiaan. Sairastuneen pyynnöistä huolimatta ruokia ei myöskään tule lähteä vaihtamaan helpompiin eikä ruuan oikeaa määrää lähdetä kevyin perustein tarkistamaan eli mittaamaan lautaselle annosteltua ruokaa uudelleen. Syömishäiriön oireena on usein se, että annos näyttää mielessä isommalta kuin se on. Lautaselle jo annosteltujen annosten uudelleen mittaaminen voi ylläpitää sitä ajatusta, että ruuan annostelleeseen henkilöön ei voi luottaa. Luottamuksen rakentaminen taas on erityisen tärkeää syömishäiriötä sairastavan tukemisessa. Mikäli itse kuitenkin olet todella sitä mieltä, että annos ei ole ateriasuunnitelman mukainen (lautasella on esim. arviosi mukaan 3 dl ruokaa ateriasuunnitemassa mainitun 2 dl:n sijaan), niin silloin voit mitata sen uudelleen ja varmistaa, että annos on todella annosteltu ateriasuunnitelman mukaisesti. Muista kuitenkin, ettet jätä syömishäiriöön sairastunutta yksin siksi ajaksi, mutta älä päästä häntä tarkkailemaan annosteluakaan, sillä siinä on kyse kontrollista, josta tulisi pyrkiä eroon.

5.     Syömistapojen ohjaaminen

Syömishäiriö vaikuttaa usein myös syömistapoihin. Ruokailu voi täyttyä rituaaleista ja rutiineista, joita useimpia ohjaa jonkinlainen syömishäiriön aiheuttama uskomus, joilla on myös taipumus pitää syömishäiriötä yllä. Siksi jossain vaiheessa ruokailujen tukemisessa tarvitaan myös syömistapojen ohjaamista. Syömistapojen ohjaamiseen on hyvä siirtyä viimeistään siinä vaiheessa, kun jokaisen aterian syöminen loppuun ei ole enää yhtä taistelua, mutta oireita voi alkaa sanoittaa toki jo aiemminkin.

Yksi yleinen oire on se, että syömishäiriöön sairastunut pilkkoo kaiken ruuan erittäin pieniksi paloiksi. Tapa hidastaa syömistä kohtuuttomasti, mutta sillä on myös psykologisesti syömiskokemusta vääristävä vaikutus. Kun sairastunut joutuu laittamaan haarukan tai lusikan useammin suuhunsa, saa hän virheellisen kokemuksen, että hän olisi syönyt paljon tai, että hän siten pystyy jotenkin kontrolloimaan syödyn ruuan vaikutuksia. Siksi ruokailuissa onkin hyvä tukea lempeän jämäkästi ottamaan isompia haarukallisia, lusikallisia tai haukkauksia kerralla.

Hyvin tavallista on myös se, että sairastunut syö ruokaa lautaselta aina tietyssä järjestyksessä. Usein sairastunut aloittaa kylmistä tai turvallisiksi kokemistaan ruokakomponenteista, kuten salaatista ja jättää lämpimän ruuan tai vaikeiksi kokemansa ruokakomponentit viimeisiksi. Taustalla voi olla laihdutusohjeista tuttu vinkki, että ensin täytetään vatsa kevyemmällä ravinnolla, jotta energiapitoisempaa ravintoa ei jaksaisi syödä niin paljon. Taustalla voi olla myös ajatus, että ruoka on helpompi sallia itselle, jos se ei ole maukasta. Siksi esimerkiksi lämmin ruoka jää viimeiseksi, jotta se ei enää jäähdyttyään maistuisi niin hyvältä. Nämä ovatkin siten kohtia, joissa sairastuneelle on hyvä antaa ohjausta ja keskustella niiden merkityksestä toipumiselle.

Ruuan sekoittaminen yhdeksi mössöksi voi myös olla yksi oire, varsinkin syömishäiriöissä, joissa yhtenä oireena on oksentaminen. Mössöksi sekoittaminen voi palvella myös samaa ruuan nautittavuuden vähentämistä, joten siihenkin on hyvä puuttua lempeän jämäkästi. Samoin jos mausteiden tai suolan käytössä ilmenee esimerkiksi selvää ruuan pilaamiseen tähtäävää toimintaa, on siihen hyvä puuttua.

Syömistapojen ohjaamiseen voi kuulua myös pureskelemisen ja nielaisemisen ohjaaminen. Jos pientä suupalaa pitää pureskella lukuisia kertoja, on kyse oireesta, joka myös ikävällä tavalla hidastaa ruokailua. Sairastunutta voi lempeästi rajata pureskelussa ja kehottaa nielaisemaan suupala. Toisaalta osalla voi olla pyrkimys syödä ruoka lähes pureskelematta isoine suupaloineen, jolloin hän välttää ruuan maistamisen ja pakenee ahdistavalta tuntuvaa ruokailutilannetta. Tällaisessa tilanteessa onkin hyvä kannustaa pureskelemaan huolellisemmin.

Yleisesti ruokailuissa olisi hyvä pyrkiä siihen, että ruokailu näyttää ”normaalilta” ilman kummallisia ja pakonomaisia rituaaleja, kuten leivän kiertämistä (eli ensin leivästä syödään reunat kauttaaltaan ja edetään leivän keskustaa kohti leipää kädessä kierrättäen), ruuan liikuttelua lautasella paikasta toiseen, hidastelua tai syömistä seisaaltaan. Sairastunut voi usein sanoa, että tämä on se tapa, miten olen aina tottunut syömään. Hyvä perussääntö kuitenkin on se, että mikäli kyse ei ole oireesta, pystyy toisenlaisia syömistapoja ainakin kokeilemaan ilman ahdistusta. Rituaalien takana on usein ihmeellisiä ja maagisiltakin kuulostavia ajatusmalleja, jolloin rituaalien mukaisesti syöminen helposti mahdollistaa noiden ajatusmallien ylläpidon. Siksi niihin on hyvä puuttua. On myös hyvä muistaa, että esimerkiksi 6-vuotiaan tapa syödä on todella voinut olla samankaltaista, mutta esimerkiksi 17-vuotiaana siihen tapaan ei ole enää tarkoitus palata.

6.     Fyysinen kontakti ja rauhoittava puhe

Ruokailutilanne voi olla fyysisesti sairastuneelle raskas kokemus. Ahdistus voi saada lihakset jännittymään ja kehon vapisemaan. Läheisen fyysinen läsnäolo ja kontakti voi helpottaa tilannetta. Istuminen sairastuneen vieressä kosketusetäisyydellä voi rauhoittaa tilannetta. Sairastuneelta voi kysyä, saako häntä silittää esimerkiksi olkapäästä tai selästä. Joskus pienempikin kontakti voi jo auttaa. Vieressä istuessa jalat voi hieman koskettaa toisiaan. Kädellä voi myös yrittää rauhoittaa levottomasti täriseviä jalkoja, jos sairastunut hyväksyy kosketuksen. Katsekontaktia kannattaa säädellä sen mukaan, miten sairastunut sen kestää.

Joskus ruokailutilanne on sairastuneelle niin pelottava, että hän yrittää paeta ruokailutilanteesta. Silloin on hyvä ensin pyytää lempeän napakasti sairastunutta palaamaan tilanteeseen. Mikäli tämä ei riitä, voi sairastuneen ohjata takaisin ruokapöydän ääreen kevyellä ja turvallisella otteella, esimerkiksi hartioista ruokapöydän ääreen takaisin ohjaten.

Sairastuneelle on myös hyvä puhua lempeään ja rahoittavaan sävyyn:

”Ei mitään hätää, olen tässä sinua varten.”

”Huomaan, että sinua pelottaa, mutta pääset tästä eteenpäin. Minä autan sinua selviämään.”

”Kultaseni, sinä selviät tästä. Mitään pahaa ei tapahdu sinulle tai muille vaikka syötkin.”

7.     Syöttäminen

Syöttäminen on keinoista viimeinen, jota voi hyödyntää, mikäli muut keinot eivät ole olleet riittäviä. Tärkeintä kuitenkin on ymmärtää, että väkisin ei tule syöttää. Lusikkaa ei voi pakottaa väkisin huulien läpi suuhun, mikäli sairastunut ei avaa suutaan. Se olisi useimmille sairastuneista erittäin traumatisoivaa.

Ennen syöttämistä voi vielä yrittää ”syöttää” niin sanotusti sanallisesti:

”Ota haarukka käteen. Ota ruokaa haarukkaan (voit sanoa, mitä sairastunut ottaa lautaselta, esim. ota haarukkaan riisiä ja kastiketta). Nosta haarukka huulille ja avaa suu. Laita haarukka suuhun. Pureskele ja nielaise. Ota ruokaa haarukkaan…”

Mikäli sanallinen syöttäminen auttaa alkuun, mutta sairastunut ei pystykään nostamaan esimerkiksi haarukkaa suuhunsa, voi haarukan nostamista tukea kevyesti omalla sormella haarukan alta. Sanallista syöttämistä voi hyödyntää myös kevennetysti eli alun jälkeen voi kokeilla vähentää ohjaamista ja nyökyttää esimerkiksi päätään merkiksi jatkaa ruokailua tai voi sanoa ”jatka vain”.

Joskus kuitenkin voi olla tarve todella syöttää. Silloin on hyvä kertoa syöttämisestä kysymyksen tai toteamuksen muodossa:

”Olisiko sinulle helpompaa, jos minä syöttäisin sinua?”

”Nyt näyttää, että tämä tilanne on sinulle niin pelottava, että tarvitset minun apuani. Minä syötän sinua nyt.”

Älä säikähdä, mikäli sairastunut sanoo ”ei”. Totea, että ette voi nyt kuunnella syömishäiriötä ja aloita syöttäminen lempeästi muistaen kuitenkin, ettet voi syöttää väkisin. Kerro syöttäessäsi mitä teet seuraavaksi ja kannusta sairastunutta avaamaan suunsa ja nielaisemaan. Kuuntele sairastuneen tahtia hieman, mutta älä lähde liikaa mukaan syömishäiriöön. Älä siis pitkitä hitaasti ruokailevan syöttämistilannetta yhtään, mikäli sairastunut pystyy syömään nopeammin.

Älä myöskään lähde liikaa kuuntelemaan sairautta. Älä siis noudata syömishäiriön sanelemaa kaavaa esim. ruoka-aineiden syömisen järjestyksestä ja suupalojen liian pieniksi pilkkomista, ellei se ole täysin välttämätöntä, jotta sairastunut pääsisi syömisessä alkuun. Mikäli joudut kuitenkin kuuntelemaan hieman sairautta alkuun päästäksenne, pyri luopumaan niistä suupala suupalalta. Tue sairastunutta samalla lempeästi puhuen ja esimerkiksi olkapäätä silittäen, mikäli se sairastunutta auttaa. Kysy välillä kykenisikö sairastunut jatkamaan itse syömistä. Voit myös antaa sairastuneelle välillä pieniä taukoja, jolloin syöt omaa ruokaasi.

8.     Lopuksi

Ruokailuja tukiessa on hyvä muistaa, että syömishäiriö sotkee sairastuneen tiedon vastaanottamis- ja prosessointikykyä. Siksi monia asioita joutuu toistamaan usein, jotta kerrottu läpäisee pelon rakentaman muurin ja sairastunut pystyy kuulemaan ja muistamaan viestin. Sairastuneen reaktiot voivat olla myös pelottavia, rajuja, turhauttavia tai anelevia, mutta ruokailuissa tukiessa tulisi pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä sekä kestää sairastuneen tunnepurkaukset säikähtämättä ja suuttumatta. Prosessi on aikaa vievä, mutta johdonmukaisella, jämäkällä ja lempeällä otteella, ruokailutilanteet alkavat pikkuhiljaa helpottaa.  

Ruokailujen jälkeen on myös hyvä viettää aikaa yhdessä, jotta sairastunut voi saada tukea ruokailujen jälkeiseen ahdistuneisuuteensa ja toisaalta, että oireet eivät ota heti valtaa syömisen vuoksi. Tueksi voi riittää yhdessä vietetty pelihetki tai muu mukava rauhallinen yhdessä olo. Keskustelukin voi olla tarpeen. Pääasia on, että sairastunut ei jää yksin ahdistavien ajatustensa kanssa eikä saa tilaisuutta lähteä heti kompensoimaan syötyä ruokaa tavalla tai toisella.

Tässä kirjoituksessa kuvatuista keinoista tulisi löytää ne keinot, jotka parhaiten kenenkin tilanteeseen sopivat. Ensimmäistä ja neljättä keinoa lukuun ottamatta, kaikkia keinoja ei suinkaan ole tarpeen aina hyödyntää. Perussääntö on mielestäni se, että keinoja ei kannata käyttää liikaa silloin, jos sairastunut pärjää pienemmälläkin tuella.

Millaisia hyviksi havaitsemiasi keinoja ruokailujen tukemisessa sinä olet havainnut?

Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriö ilmenee vaatetuksenkin kautta

Syömishäiriö ujuttaa lonkeronsa laajasti elämän eri osa-alueille. Syömisen lisäksi pukeutuminen voi yllättävästi tulla osaksi oirehdintaa. Sitä joudutaankin usein käsittelemään hoidon aikana monenlaisista näkökulmista.

Erityisesti anoreksiaan liittyy usein virheellinen uskomus, jonka mukaan palellessa keho laihtuu nopeammin. Ei siis ole tavatonta, että sairastunut haluaa kulkea liian vähissä vaatteissa talvipakkasilla ja kylmettää huoneensa. Toisten mielestä lämmin olo voi tuntua ahdistavalta ja likaiselta, minkä vuoksi he haluavat mieluummin palella. Joillekin kyse on myös itsensä rankaisemisesta – sairastuneella voi olla kokemus, että ei ole ansainnut miellyttävää lämpöä.

Usein törmää myös siihen, että keho päällystetään isoilla vaatteilla ja usealla vaatekerroksella. Monilla tässä on taustalla massiivinen kehohäpeä, minkä vuoksi syntyy tarve piilottaa oma keho katseilta. Toisilla runsaan pukeutumisen taustalla on aliravitsemustilan aiheuttama palelu ja toisilla puolestaan ajatus hikoilun laihduttavasta vaikutuksesta.

Monilla ilmenee myös vaikeutta heittää vanhoja, kuluneita ja rikkinäisiä vaatteita pois. Osaston käytävillä sipsutellaan esimerkiksi rikkinäisissä sukissa ja reikäisissä housuissa. Tässä on taustalla usein arvottomuuden tunteita itseen liittyen ja kokemus, ettei ansaitse pitää ehjiä ja kauniita vaatteita. Joskus syömishäiriötä sairastava säilyttää myös toipumisen myötä liian pieneksi jääviä vaatteita, joiden avulla hän pyrkii ahdistuneena seuraamaan kehonsa muutosta tai pitää niitä muistutuksena, mihin painoon haluaisi palata, jos hoitotaho ei olisi laihduttamista estämässä.

Osalle syömishäiriöitä sairastavia oma ulkomuoto on puolestaan niin tärkeä, että vaatteisiin tuhlataan suuria summia rahaa jopa pakkomielteisesti. Kaapit täyttyvät vaatteista ja rahaongelmatkaan eivät ole harvinaisia. Vaatteilla sairastunut yrittää parantaa omaa käsitystään itsestä. Vaikka monille terveistäkin vaatetus ja muoti ovat iso ja tärkeä osa omaa itsetuntoa, voi syömishäiriöön sairastuneella tämä kasvaa kohtuuttomiin mittakaavoihin.

Sukupuoleen liittyvät näkökulmat voivat myös joskus olla pukeutumiseen liittyvien haasteiden takana, erityisesti tytöillä. Naiseksi kehittyminen voi esimerkiksi olla niin pelottavaa, että sairastunut ei halua hankkia itselleen rintaliivejä. Pukeutuminen voi olla miesmäistä tai sporttista, missä ei tietenkään normaalisti ole mitään vikaa, mutta kun taustalla pukeutumista ohjaakin inho ja pelko, niin silloin asiaan on hyvä paneutua syvemmin ja yhdessä pohtia olisiko aihetta lähteä hakemaan muutosta.

Vaatetus voi siis kertoa paljonkin syömishäiriön aiheuttamasta ajattelusta. Sen vuoksi siihen kiinnitetäänkin hoidossa usein huomiota ja joskus puututaankin. Sairastuneen kanssa tulee pohtia ydinajatuksia toimintatapojen taustalla. Puuttuminen ei sinänsä ole mikään maailman helpoin asia, sillä siinä hoitotaho joutuu miettimään paljon eettisiä ja itsemääräämisoikeuteen liittyviä näkökulmia sekä tietenkin sitä, milloin kyse on syömishäiriöstä ja milloin ihmisen todellisesta mieltymyksestä.

Vuosien saatossa osastolla työskennellessäni olen huomannut, että matalin kynnys pukeutumiseen puuttumiseen on itsensä kylmettämisen yhteydessä. Asia otetaan kauniisti puheeksi omahoitajakeskusteluissa. Tarkoituksena on ymmärtää liian vähäisen pukeutumisen taustoja ja lähteä sitä kautta miettimään keinoja asian työstämiseen. Useimmat potilaat ovat kuitenkin vastahakoisia tunnustamaan, että hänellä olisi kyseisessä asiassa mitään ongelmaa. Henkilökunta on kuitenkin velvollinen huolehtimaan toipuvien hyvinvoinnista ja terveydestä, joten vaikka emme pukeutumiseen osastolla ollessa puuttuisikaan, voidaan osaston ulkopuolisia menoja rajata, mikäli vaatetus ei ole sään ja lämpötilan mukaista. Yleensä asia korjaantuu pikkuhiljaa toipumisen edetessä ja toipuva saattaa alkaa muuttaa pukeutumistaan myös osastolla ollessaan.

Väljään ja kerrospukeutumiseen puututaan harvemmin, kuin kylmettämiseen tähtäävään pukeutumiseen. Aliravitsemuksesta johtuvan palelun vuoksi olisi kohtuutonta pyytää sairastunutta pukeutumaan toisin. Silloin parempi lähestymistapa on tietenkin ravitsemustilan korjaaminen. Jos taas ylisuuriin vaatteisiin pukeutumisen taustalla on enemmän kyse itseinhosta, niin silloin itsetunto- ja kehonkuvatyöskentely ovat paikallaan. Kun oman itsen alkaa nähdä positiivisemmin, muuttuu toipuvan pukeutumistyyli usein pikku hiljaa itsestään siihen suuntaan, missä toipuva aidosti kokee viihtyvänsä. Toki mieltymyksenä voi todellakin olla pukeutuminen väljiin ja suuriin vaatteisiin, mutta kun itsetuntoa ja kehonkuvaa on saatu positiivisemmaksi, toipuva tekee päätöksen silloin pukeutumisestaan terveeltä pohjalta ja mieltymyksiään peilaten. Eipä siihen silloin ole kenelläkään mitään sanottavaa. Henkilökohtainen pukeutumismaku saa tietenkin olla ja siihen lämpimästi kannustammekin.

Liian pienien vaatteiden osalta toipuvia kannustetaan usein luopumaan kyseisistä vaatteista tai viemään ne ainakin osastolta pois. Kun alipainoon ei ole koskaan tarkoitus palata, ei kyseisten vaatteiden säilyttämisessä ole toipuvalle hyötyä. Ne aiheuttavat usein vain turhaa ahdistusta ja toimivat keinona pitää kiinni oman kehon kriittisestä tarkastelusta. Väittäisin, että tervekin ihminen saa jonkinlaisen kehoahdistuksen helposti, jos yrittää pukeutua liian pieniin vaatteisiin. Koska emme voi tietenkään ketään pakottaa vaatteista luopumaan, on aihetta lähestyttävä kannustuksen ja kehokuvatyöskentelyn keinoin.

Reikäisiin vaatteisiin puutumme hoidon aikana usein puheen tasolla. Ohjaamme syömishäiriötä sairastavaa huomaamaan, että olisi ehkä aika heittää rikkonainen vaate roskikseen. Keskustelemme omahoitajakeskusteluissa, mistä rikkonaisten vaatteiden pois heittämisen vaikeus johtuu. Jos kyse on omasta arvottomuuden kokemuksesta, niin yritämme mielikuvatyöskentelyn avulla tuoda esille, että jokainen ihminen on arvokas. Jos kyse on pihiydestä, saattaa lähestymistapa olla hyvin toisenlainen.

Pihiys on usein varsin syvälle juurtunut toimintatapa eikä se ole riippuvainen henkilön todellisesta varallisuudesta. Kyseessä ei siis ole pelkkä säästeliäisyys. Pihiys on usein huomattavan laaja teema hoidossa, sillä se voi äkkiä muodostaa toipumista hidastavan ja elämää rajoittavan esteen. Jos itseen ei voi sijoittaa rahaa, ei yleensä esimerkiksi omasta riittävästä ja monipuolisesta ravitsemuksesta huolehtiminenkaan ole helppoa, vaikka taustalla ei enää olisikaan niin selkeää syömishäiriöajattelua.

Pihiyden takaa löytyy usein syvempiä syitä. Rahan käyttäminen voi aiheuttaa vahvaa ahdistusta. Pihiyden tutkimisessa yksi keino onkin yrittää selvittää sen tausta-ajatuksia ja ohjata toipuvaa hyödyntämään erilaisia ahdistuksenhallintakeinoja. Pihiyden yhteydessä toipuva voi myös saada työstökseen heittää rikkinäiset vaatteet roskikseen ja sitten ostaa itselleen uusia vaatteita. Tämän jälkeen kokemuksesta keskustellaan ja mietitään mitä ajatuksia se herätti. Toteaisin kuitenkin, että pihiys on usein haastava teema. Muutos ei aina ole helppoa, sillä emme tietenkään voi ketään pakottaa heittämään esimerkiksi farkkuja roskikseen ja ostamaan uusia tilalle. Hoitotahon on kuitenkin varmistettava, että pihiys ei tule esteeksi ravitsemuksesta huolehtimiselle, joten esimerkiksi kotilomilla rahan käyttäminen ruokaan tulee onnistua ennen hoidon loppumista.

Puuttuminen vaatteiden jatkuvaan ostamiseen on myös hankala aihe. Siinä tulee vastaan nopeasti kysymykset ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Yleensä aihetta lähestytäänkin enemmin itsetunnosta keskustelun avulla sekä hoitajien omalla esimerkillä. Aina ulkoisen olemuksen ei tarvitse olla sitä parasta mahdollista. Toipuvaa yritetään auttaa rakentamaan itsetuntonsa positiivisemmaksi, sillä heikko itsetunto ei korjaannu, vaikka vaatteet olisivat kuinka hienoja tahansa. Shoppailun rajoittamiseen voidaan joskus päätyä, mikäli se on johtamassa taloudellisiin vaikeuksiin. Rajoittamisessa vaaditaan kuitenkin yhteisymmärrystä tai alaikäisen kohdalla vanhempien kanssa asiasta päättämistä.

Sukupuolisuuteen liittyviä vaateratkaisuja otamme kokemukseni mukaan harvemmin puheeksi. Aihetta lähestytään usein ennemminkin sukupuolisuuteen liittyvän keskustelun kautta, ei niinkään vaatteiden. Monesti tämä keskustelu johtaa lopulta siihen, että vaatevalintoja alkaakin ohjata todelliset mieltymykset, eikä ahdistus oman kehon sukupuoleen liittyvistä muutoksista. Hoitajat voivat myös lähteä toipuvan kanssa yhdessä ostoksille ja tukea esimerkiksi rintaliivien valitsemisessa.

Pukeutumiseen liittyy varmasti muitakin syömishäiriöiden yhteydessä esille tulevia näkökulmia, joita olemme Syömishäiriökeskuksessa vuosien varrella joutuneet miettimään. Puuttuminen ei ole missään tapauksessa helppoa hoitajalle – tai ei ainakaan itselleni – mutta joskus se tuntuu välttämättömältä, jotta syömishäiriöstä olisi mahdollista päästää irti kaikilla tasoilla.

Mitä mieltä sinä olet, tuleeko hoidon aikana käsitellä pukeutumista? Millaisissa tilanteissa puuttuminen on mielestäsi oikeutettua? Millaisia muita pukeutumiseen liittyviä asioita syömishäiriöihin voi mielestäsi liittyä?

Terveisin,

Venla Eronen