Hiljentymisen mahtava voima

Olin joulukuun alussa mindfulness-pioneerin, Leena Pennasen, Hiljaisuuden retriitissä. Retriitti kesti kolme päivää, joiden aikana teimme aamusta iltaan erilaisia meditaatioharjoituksia. Täydessä hiljaisuudessa. Meitä oli ehkä noin 30, emmekä retriitin kestäessä puhuneet keskenämme, emme edes katsoneet toisiamme - ollaksemme häiritsemättä toistemme tilaa. Sääntöihin kuului myös, että kännykät pysyivät laukussa, kirjoja ei luettu eikä muistiinpanoja kirjoiteltu. Tarkoitus oli vain olla itsensä kanssa, läsnä tässä hetkessä.

Olen ollut Leenan eri pituisilla retriiteillä usean kerran aikaisemminkin. Kokemukseni on ollut, että viimeistään toisen päivän iltapäivänä mieleni alkaa hiljentyä ja laskeudun ihanaan hiljaiseen mielen pumpuliin, jossa läsnä on vain vahva tieto siitä, että kaikki asiat ovat lopulta hyvin. Täydellisesti. Juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Olemukseni rentoutuu ja nautin hiljaisuudesta ja nykyhetkessä läsnä olemisesta.

Tällä kerralla asiat kuitenkin menivätkin ihan toisin. Mieleni pysyi erittäin aktiivisena koko retriitin ajan. Mitään pumpuliin laskeutumista ei tullut. Mieleni karkasi jatkuvasti, milloin mihinkin. Välillä se luikahti keljuihin juttuihin, välillä neutraaleihin ja välillä suorastaan mukaviin ja viihdyttäviin asioihin. Aina kun olin palauttanut huomioni hengitykseen huomattuani se karanneen, löysin itseni uudelleen ajatusteni syövereistä – uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisenä päivänä vielä uskoin tilanteen rauhoittuvan viimeistään seuraavana päivänä ja kärsivällisen ystävällisesti palautin aina huomioni takaisin hengitykseeni.

Mieleni oli sen verran vilkkaalla tuulella, että pelkkä perinteinen: ”huomaa mihin huomiosi meni, nimeä se ja palauta se hengitykseesi” ei oikein tuntunut hoitavan hommaa, sillä mieleni saattoi kuitenkin jäädä kiinni ajatukseen. Totesin tarvitsevani jotain ”tehokkaampaa”. Niinpä keksin, että lähetän ajatuksen ilotulituksena taivaalle mielikuvassani ja nautin kauniista valoshowsta, joka seurasi jokaista ajatuksen irti päästämistä. Samalla annoin itseni tulla tietoiseksi keveydestä, joka seurasi ajatuksen irti päästämistä. Se tuntui rentoutumisena vatsani alueella.

Lähtiessään ilotulitusrakettini sanoi joka kerran ”tsuh!” ja sitten seurasi upea valotaideteos mieleni taivaalla. Tämä oli aivan erinomaisen tehokasta. Ajatusten karkaamisesta ja niiden palauttamisesta seurasi nyt aina jotain ihanaa. Lähettelin rakettejani mieleni taivaalle niin ahkerasti, että lopulta pelkkä ”tsuh!” -sana hoiti homman ja huomioni palasi hengitykseeni.

Kun seuraava päivä saapui, lähettelin edelleen ilotulitusrakettejani joka välissä. Iltapäivällä odotin jo olevani ihanassa pumpulissa, mutta sitä ei saapunutkaan. Lähettelin vain ahkerasti rakettejani. Kun ajatus, josta irrottauduin oli ihana, heitin vielä lentosuukon ja hymyn raketin perään. Aika kului ja raketit sinkoilivat. Huomasin, että tämän kertainen antini retriitistä ei taidakaan olla pumpulikokemus vaan irrottautuminen kerta toisensa jälkeen. Se oli kuin jumppaa. ”oho, upposin ajatukseen. Tsuh! Ahh! Oho. Tsuh! Ahh. Oho. Tsuh! Ahh!” Ja niin edelleen. Siinä minun retriittini.

Olin niin tottunut siihen, että retriitin jälkeen maailma on hiljaa, kaikki on hyvin ja sitten noin 4 päivän kuluttua maailma on taas valloittanut pääni ja täydellinen rauha on haikea muisto vain. Päivittäiset mindfulness-harjoitukset palauttavat kokemukseni rauhasta hetkeksi ja pienet pysähtymiset päivän mittaan palauttavat keskittymiseni. Tätä odotin. Nyt kun tämä ei näyttänyt toteutuvan, en oikein tiennyt mitä odottaa.

Välittömästi retriitin jälkeen huomasin, että palaaminen maailman menoon oli ihan saumatonta. Pumpulista oli aina jonkin verran matkaa ja maailma tuntui hieman kovalta. Nyt ei ollut mitään kynnystä, sillä olotilani ei ollut merkittävästi muuttunut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jäiköhän tästä mitään käteen. Retriittini oli mennyt ihan jumpaksi. Ei pumpulia.

Seuraavana aamuna, kun touhuilin aamutouhujani ennen työhön lähtöä, huomasin mieleni olevan hiljainen. Ei stressaavia ajatuksia töistä eikä mistään muustakaan. Tuumasin, että mahtavaa. Mieleni siis onnistui kuitenkin rauhoittumaan, vaikka en ollutkaan päässyt pumpuliin. Mielenkiintoista. Kun ensimmäiset kuormittavat ajatukset meinasivat tulla mieleeni – Tsuh! ja ajatukseni rauhoittuvat välittömästi. Ohoh! Tämä siitä siis jäi käteen! Kyky rauhoittaa ajatukseni.

Kyky oli ehtinyt kolmen päivän aikana lähes automatisoitua. Ei ollut lainkaan vaikeaa ohjata sitä, mihin ajatusenergiaansa tuhlaa. Jos huomasin mieleni askartelevan jonkin älyttömyyden kimpussa, päästin ajatuksesta irti, tsuhautin sen taivaalle ja palautin huomioni takaisin tähän hetkeen. Yhtäkkiä koinkin saaneeni aivan mahtavan lahjan siinä, kun mieleni ei rauhoittunutkaan ja sain ylelliset kolme kokonaista päivää treenata tätä yhtä taitoa.

Nyt retriitistä on kulunut pari kuukautta ja tsuhauttelen edelleen ahkerasti. Uuden vuoden ilotulituksista otin inspiraatiota tsuhautteluuni ja nyt nautin vieläkin kauniimmista valoelämyksistä mieleni sisällä.

Tarinan opetus: koskaan ei tiedä missä aarre piilee. Se voi löytyä aivan yllättävästä paikasta ja joskus (ehkä jopa usein – jos sille antaa mahdollisuuden) juuri sieltä mihin et olisi edes halunnut katsoa. Mieli siis avoimeksi ja aina rakentamaan paras peli niillä korteilla, jotka kulloinkin osuvat käteen.

Tarinan toinen opetus: Mindfulness rocks! Kannattaa opetella – se muuttaa koko elämän.


Terveisin,
Pia Charpentier


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.