maanantai 7. marraskuuta 2022

 Kiltin tytön tauti? 
-monimuotoinen totuus sitkeän mielikuvan takana

 

Osallistuin lokakuussa poikien kehosuhteen käsittelyyn pureutuvan RESET- pojat ja kehot -hankkeen webinaariin. Hanketta koordinoi A-klinikkasäätiö ja se toteutetaan yhteistyössä Syömishäiriöliiton ja Helsingin Poikien Talon kanssa. Webinaarin puheenvuorot vahvistivat monia omia käsityksiäni syömishäiriön esiintyvyydestä pojilla ja miehillä. Puheenvuorot herättivät myös paljon uusia ajatuksia ja tarpeen kirjoittaa auki pohdintojani syömishäiriön  ilmenemisestä ja tunnistamisen haasteista. 

 

Syömishäiriö mielletään yleisesti kiltin tytön taudiksi. Taudiksi, johon sairastuvat nuoruusikäiset, itseensä kriittisesti suhtautuvat, tunnolliset suorittajat. Syömishäiriö on kyllä myös sitä, mutta totuus tämän yksinkertaistetun mielikuvan takana on kuitenkin paljon laajempi. Kun monimutkaista asiaa sovitetaan liian yksinkertaiseen muottiin, jää muotin ulkopuolelle liikaa. Näin käy myös syömishäiriöiden kohdalla, joista tunnistamatta jää jatkuvasti liian paljon. Tunnistamatta jääminen myös tarkoittaa hoidon ulkopuolelle jäämistä. Tämä taas ylläpitää yksiulotteista mielikuvaa sairastuneista, kun monimuotoinen kirjo apua tarvitsevia jää sekä hoidon että tuikitärkeän ja tietoa lisäävän syömishäiriötutkimuksen ulkopuolelle.




 Riski sairastua ei katso sukupuolta tai ikää

 

RESET- webinaarissa kehityspsykologian dosentti Rasmus Isomaa esitti tutkimustietoa syömishäiriöiden esiintymisestä eri sukupuolilla. Tutkimustulokset vahvistavat oman työni antamaa kokemusta siitä, ettei syömishäiriö suinkaan koske pelkästään tyttöjä, vaan sairastua voi kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Meillä syömishäiriöiden parissa työskentelevillä näyttäisi olevan jaettu tuntuma siitä, että iso osa syömishäiriöistä jää edelleen tunnistamatta.  Esimerkiksi juuri poikia jää liian paljon hoidon ulkopuolelle, mikä saattaa ylläpitää ja tuottaa sellaista tutkimusnäyttöä, joka ei vastaakaan kovin tarkasti vallitsevaa todellisuutta. 

 

Syömishäiriön tunnistamista hankaloittaa sairautta koskevien stereotyyppisten mielikuvien lisäksi mielikuvista aiheutuva stigma. Sitkeä mielikuva kiltin tytön taudista voi estää edes juolahtamasta mieleen, että esimerkiksi pojalla tai aikuisella miehellä voisi olla syömishäiriö. Silloin tunnistamiseen johtavat tärkeät kysymykset jäävät esittämättä.

 

Mielikuvasta aiheutuva stigma voi myös estää ihmisiä itse ottamasta ongelmiaan puheeksi leimaantumisen ja häpeän pelossa. On vaikea hakea hoitoa sellaiseen pulmaan, joka “ei koske sinua”. Hoitoon hakeutumista voi estää pelko siitä, että oma kärsimys tulisi vähätellyksi tai ohitetuksi terveydenhuollossa. Voi olla myös vaikea itse tunnistaa sairautta omalla kohdallaan, jos ajattelee syömishäiriön koskevan vain toisen sukupuolen tai ikäryhmän edustajia. 

 

Ajatus siitä, että sairaus koskisi vain nuoruusikäisiä, johtaa myös harhaan ja vaikeuttaa tunnistamista. Syömishäiriöön voi sairastua myös aikuisena, esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen tai poikkeuksellista psyykkistä kuormitusta aiheuttavan tapahtuman seurauksena. Joskus syömishäiriötä on sairastettu jo pitkään, mutta henkilö havahtuu ammattiavun tarpeeseen vasta myöhemmällä iällä.

 

Isomaa esitti myös tarkkanäköisen havainnon siitä, ettei ole olemassa erikseen tyttöjen ja poikien syömishäiriötä vaan sairaudella voi olla erilaisia ilmenemismuotoja sukupuolesta riippuen. Näin olemme itsekin huomanneet Syömishäiriökeskuksen arjessa. Ilmenemismuodot eivät kuitenkaan liity pelkästään sukupuoleen itsessään tai tyttö -ja poikakulttuurin erityispiirteisiin vaan sairauden merkitykseen yksilöllisessä kontekstissa.

 

Kliinisen kokemuksen pohjalta haluan myös nostaa esiin, ettei Syömishäiriö koske vain tyttöjä ja naisia tai poikia ja miehiä vaan kaikkia sukupuolia. Muunsukupuolisilla, transsukupuolisilla tai sukupuoli-identitteettiään pohtivilla syömishäiriö voi liittyä biologisen kehon ja sukupuoli-identiteetin väliseen ristiriitaan tai se voi esimerkiksi antaa kontrollin tunnetta elämäntilanteessa, johon liittyy paljon stressiä ja epävarmuutta.

 

Erilaiset kehopaineet – erilainen ilmenemismuoto

 

Poikien kohdalla syömishäiriö on usein vähän erinäköinen, kuin tytöillä, mikä vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Poikien ja miesten kohdalla syömishäiriö ilmenee enemmän lihasten kasvattamisen kuin laihuuden tavoittelun muodossa. Tämä on helposti ymmärrettävissä, jos tarkastelee lähemmin viihdeteollisuuden ja sosiaalisen median mieskuvastoa. Jo pitkään miehinen ulkonäköihanne on ollut supersankarimainen, lihaksikas, pitkä, rinnasta karvaton mutta päästä tuuhea yli-ihmismäinen hahmo. Paidattomat, pullistelevat ylävartalot aiheuttavat epäinhmillisiä paineita sekä kuvan katsojille, että kuvattavalle. 

 

Valtaosa meistä ihmisistä sopii luonnostaan hyvin huonosti vallitsevien kauneusihanteiden muottiin. Suurimmalle osalle pojista täydellinen sixpäkki on utopiaa ja oma peilikuva herättää mielessä kysymyksen: Kelpaanko tällaisena? Pojilla ulkonäköpaineet ja itsetunnon kysymykset voivat johtaa pakonomaiseen treenaamiseen “täydellisen” sankarivartalon toivossa. Sixpäkkiä ja leveää hartialinjaa haetaan punttisaleilta ja proteiinijauheista, äärimmillään jopa anobolisten steroidien avulla. Ruokavaliota pyritään säätämään sellaiseksi, että se tukee lihasten kasvua ja rasvaprosentin pienuutta. Treenaamiseen sidottu ruokavalio voi olla hyvinkin kapeutunutta tai ortorektista (pakonomainen tarve syödä mahdollisimman terveellisesti). 

 

Jos huoli oman kehon lihaksikkuuden riittämättömyydestä on ylikorostunutta ja lihasten kasvattaminen on pakonomaista, voi kyse olla lihasdysmorfiasta, joka on yksi ruumiinkuvahäiriön alamuoto. Ruokavalion kapeutuminen ja joustamattomuus sekä liiallinen treenaaminen levon kustannuksella alkavat vähitellen nakertaa sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Lihasmassan kasvattamiselle omistautuminen voi myös merkittävästi kapeuttaa sosiaalista elämää. 

 

Lihasdysmorfiassa ja ortorektisessa ruokasuhteessa varomerkit näkyvät kuitenkin ulospäin hitaammin kuin esimerkiksi laihuushäiriössä. Lihasmassa painaa, jolloin pelkkä paino ei välttämättä anna aihetta huoleen. Pinnan alla voi kuitenkin kyteä treenaamiseen, ulkonäköön ja ruokaan keskittyviä pakkoajatuksia ja -oireita, itsetunnon horjumista, mielialan laskua ja ahdistusta. Koska kärsimys ei välttämättä näy ulospäin, on paras tapa selvittää henkilön vointia kysymällä häneltä suoraan: ”Miten voit?” 

 

Kuinka usein tulee kysyttyä aktiivisesti treenaavalta pojalta tai mieheltä “Mitä ajattelet kehostasi?”, “Mitä ajattelet ruuasta?”, tai “Miten itsetuntosi voi?”. Tällaiset teemat ovat harmillisen harvoin miesten pukuhuonepuheessa esillä. Tunteista puhumisen kulttuuri istuu huonosti toimintasankarikuvastoon. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivätkö pojat olisi ihan yhtä lailla tuntevia olentoja kuin muiden sukupuolten edustajat. Tunteista puhuminen voi poikien ympäristössä olla kuitenkin vaikeampaa herkkyyden stigman pelossa. Tässä asiassa on tultu paljon eteenpäin poikakulttuurin historiaan peilaten, mutta työtä on vielä paljon tehtävänä.

 

Toimintasankari-ihanteen ulkoinen tavoittelu voi olla yhtä raastavaa ja elämänlaatua heikentävää kuin anorektinen näännyttäminen. Useat toimintasankarihahmoiksi itsensä treenanneet näyttelijät ovat julkisuudessa kertoneet rooliin valmistautumisen aiheuttamasta fyysisestä ja henkisestä kärsimyksestä sekä ankaran kehon muokkauksen haitallisesta vaikutuksesta elämänlaatuun ja kehonkuvaan. Ammatikseen kehoaan muokkaavilla henkilöillä on käytössään huipputason taustajoukot personal trainerista kokkiin. Normiarjessa samojen tulosten eteen uurastaminen on äärimmäisen työlästä ja voi aiheuttaa tarpeettomia riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita, jotka yhdistettynä ruokailun muutoksiin saattavat altistaa syömishäiriön puhkeamiselle. 


 

Muskeli-ihanteen lisäksi populaarikulttuurin ilmiöistä löytyy myös paljon laihuuteen ja pienikokoisuuteen kannustavia viesteä, jotka koskettavat myös poikia. Riutuvan taiteilijan ihanne elää edelleen vahvana rock-skenessä. Itse huomaan pohtivani huolestuneella mielenkiinnolla myös K-pop:in (eteläkorealainen populaarimusiikki) myötä rantautuvaa ulkonäköihannetta. Nappaavatko suomalaiset pojat uudeksi ihanteekseen K-popin silotellun symmetrian? Erilaisten kehojen diversiteetti loistaa poissaolollaan K-popin kuvastossa ja tämä koskee sekä poika- että tyttöbändejä. Toki tähän on todettava, että olen seurannut K-popin ilmiöitä vain pinnallisesti ja sivusta kurkkien “nolon äidin” roolista käsin. 


Kohti tehokkaampaa tunnistamista

 

Kun syömishäiriöitä on monenlaisia ja jokainen sairastunut on yksilöllinen itsensä omine erityispiirteineen, on syömishäiriön ilmenemismuotojen kirjo kirjavampi, kuin osaamme äkkiseltäään edes ajatella. Varsinkin silloin, jos mielikuviamme ohjaavat kapeat stereotypiat, jää näköalamme syömishäiriöihin turhan mustavalkoiseksi. 

 

Yksi askel syömishäiriön tehokkaampaan tunnistamiseen on tietoisuuden vahvistaminen sairauden erilaisista imenemismodoista eri sukupuolten kohdalla ja eri ikävaiheissa. Kuitenkin on tärkeä muistaa, että miehillä syömishäiriöoireet voivat olla myös hyvin samankaltaisia kuin naisilla ja siltikin ne jäävät useammin huomaamatta. Pojilla esiintyy myös laihuushäiriötä, bulimiaa, ahmintahäiriötä ja ARFID:ia. Esimerkiksi ahmintahäiriö näyttäisi kokemuksen valossa ilmenevän melko samanlaisena sekä miehillä, että naisilla ja häiriöön myös usein sairastutaan tai avun tarpeeseen havahdutaan vasta aikuisiällä. 

 

Syömishäiriö ei siis tosiaan ole vain “kiltin tytön tauti”. Sukupuolioletus ei saisi ohjata häiriön tunnistamista tai tunnistamatta jäämistä. Syömiseen ja kehoon liittyviä huolenaiheita olisi syytä kysyä terveydenhuollossa herkemmin rajaamatta ketään kartoituksen ulkopuolelle oletusten ja mielikuvien perusteella. Laajemmalla kartoituksella voisi tunnistaminen ja hoitoon ohjaus tehostua. Tämän myötä yhä usempi syömishäiriötä sairastava pääsisi myös tutkimuksen piiriin, jolloin syömishäiriöiden monimuotoisuudesta saataisiin lisää tieteellistä näyttöä kliinisten havaitojen tueksi. Tieteellisen näytön lisääntyminen taas antaisi arvokasta apua stereotypioiden ja niihin liittyvän stigman murtamiseen. 

 

Ihanteellisessa maailmassa kaikkien sukupuolten kaiken ikäisillä edustajilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet puhua vaikeuksistaan ja saada niihin tarvittaessa ammattiapua. Jotta syömishäiriötä opittaisiin tehokkaammin tunnistamaan myös poikien ja miesten kohdalla on meidän ensin syytä tunnistaa ja tarkastella kriittisesti omia mielikuviamme sekä syömishäiriöstä että sukupuolesta. Tämän tarkastelun soisi tapahtuvan sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisessa keskustelussa.  Juuri tästä syystä erilaiset tietoa ja ymmärrystä lisäävät hankkeet, kuten RESET-hanke, ovat kullan arvoisia stigman murtajia.   

 

Minkälaisia ajatuksia nämä pohdinnat sinussa herättävät? Minkälaisia mielikuvia sinulla on syömishäiriöistä ja niiden yhteydestä sukupuoleen?             

 

Siiri Korpiniitty 

Syömishäiriökeskus              

 

 

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

“Että söisit edes jotain…” -Miten anoreksia hyödyntää vanhemman pelkoa lapsen menettämisestä

Poikasen ravinnon saamisesta huolehtiminen on ohjelmoituna meidän luontoomme. Me saamme tyydytystä ja rauhaa, kun näemme miten lapsemme kasvaa ja vahvistuu. Jos poikasemme lakkaa syömästä, meissä käynnistyy hätä. Koska ravinnon saaminen on elämän edellytys, syntyy mielessämme kauhukuva jälkeläisen nääntymisestä nälkään. Vaisto ruokkia poikasta ohjaa vanhemmuuttamme ja valintojamme jopa tässä yltäkylläisyyden maailmassa, jossa ruokaa ei tarvitse saalistaa ympäristöstä. 

 

Kun lapsi sairastuu laihuushäiriöön, hän alkaa vähitellen kokemaan ruuan vaarallisena. Sairauden myötä ruoka alkaa edustaa lapselle monimuotoista uhkaa, joka vaarantaa hänen terveytensä lisäksi hänen elämänhallintansa ja paikkansa laumassa. Lapsi alkaakin miettiä: “Mitä jos lihon?”, “Mitä jos en pystykään enää lopettamaan syömistä?”, “Mitä jos musta tulee ruma ja läski eikä kukaan halua enää olla mun kanssa?” 

 

Ruuan edustama uhka omassa mielessä alkaa tuntua niin vaaralliselta, että alkukantainen itsesuojeluvaisto saa lapsen jättämään yhä enemmän ruokaa syömättä yhä useammin. Nälän myötä häiriö mielessä vahvistuu ja kannustaa sairastunutta jatkamaan nälkiinnyttämistä uskottelemalla olevansa se, joka pitää lapsen turvassa sekä katastrofilta että omilta tunteiltaan. 

 

Vanhemmalle oman jälkeläisen ruuasta kieltäytyminen ja nälästä seuraava fyysinen ja psyykkinen kärsimys on sietämätöntä katsottavaa. Se herättää pelon lapsen menettämisestä ja vaiston taistella pitääkseen lapsen hengissä. Rakastava vanhempi on valmis tekemään mitä hyvänsä pelastaakseen lapsensa. 




Syntyy asetelma, jossa vanhempi tarjoaa lapselle ruokaa, jota lapsi ei halua syödä. Lapsi pelkää ruokaa ja vanhempi pelkää pahentavansa tilannetta saamalla lapsen ahdistumaan. Anoreksia osaa myös ovelasti hyödyntää vanhemman pelkoa saamalla lapsen uhkaamaan vanhempaa: “Jos pakotat, niin en syö mitään!” 


Mielikuva syömisen lopettamisesta kokonaan saa vanhemman varpailleen ja pelko ohjaa häntä kohti kompromissia: “Riittää, että söisit edes jotain”. Että jäisit henkiin. Tämä reaktio on hyvin ymmärrettävä ja tilanne on varmasti kaikkien anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden lasten vanhemmille tuttu. Kuitenkin usein juuri tämä toimintamalli johtaa hyvästä tarkoitusperästään huolimatta yhä syvemmälle kärsimyksen kierteeseen. 


Ajaudutaan tilanteeseen, jossa anoreksia pääsee määrittelemään, mitä lapsi voi syödä ja mitä ei. Pahimmillaan sairaus alkaa pyörittää koko perheen arkea asettaen sille omat aikataulunsa ja järjestyksensä. Vanhemman pelko tilanteen pahentumisesta kääntyykin sairauden hyödyksi ja kauhun tasapaino alkaa ohjata ruokailutilanteita. 




Mitä pidempään sairauden kanssa yritetään käydä kauppaa ja hakea sopua, sitä pidemmälle siirtyy sairauden vastustaminen ja sitä kautta myös toipuminen. Jotta toipuminen pääsee alkamaan ja uhka hengenvaarasta saadaan vähenemään, pitää lapsen uskaltaa syödä enemmän kuin mihin anoreksia antaa luvan. 

 

Ei kannata jäädä odottamaan lupaa anoreksialta, koska se ei sitä tule antamaan. Sairauden vastustaminen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen kohtaaminen ovat toipumisen avain. Taistelu sairautta vastaan on kuitenkin erittäin raskasta ja vaikeaa sekä lapselle että vanhemmalle.

 

Miten vanhempi voi auttaa lasta uskaltamaan? Entä miten vanhempi voi huolehtia omasta jaksamisesestaan ja tunnetyöskentelystään haastavassa roolissaan elämän puolustajana? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohditaan Syömishäiriökeskuksen Eväitä tukemisen tielle -verkkokurssilla, joka on suunnattu syömishäiriöön sairastuneen lapsen vanhemmille. Erityisesti suosittelemme kurssia vanhemmille, joiden perheessä sairaus on uusi tulokas ja jotka kaipaavat tietoa ja ohjeita alkuun pääsemiseksi tukemisen tiellä.    


Siiri Korpiniitty   

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Eväitä tukemisen tielle - Syömishäiriökeskuksen uusi verkkokurssi auttaa vanhemmat alkuun syömishäiriöön sairastuneen lapsen tukemisessa


Lapsen sairastuminen syömishäiriöön on kriisi koko perheelle. Sairaus tulee näkyväksi vanhemmille usein vasta siinä vaiheessa, kun oireet ovat jo päässeet kietomaan lapsen tiukkaan otteeseensa. Lapsen olemus ja käyttäytyminen muuttuvat sairauden vaikutuksesta, mikä voi saada vanhemmat tuntemaan hätää ja keinottomuutta. Sairastunut lapsi tarvitsee syömishäiriöön erikoistunutta hoitoa, mutta toipumisen tie on raskas yksin kuljettavaksi. Vanhemmat ovatkin erittäin merkittävässä roolissa sairastuneen hoidossa ja matkalla kohti tervehtymistä. Saamalla tietoa sairaudesta ja keinoja oireiden nujertamiseksi vanhempien hätä vähenee ja usko omaan auttamisen taitoon vahvistuu. 


Me ammattilaiset olemme syömishäiriön hoidon asiantuntijoita, mutta vanhemmat ovat oman lapsensa ja perheensä asiantuntijoita. Sairastunut lapsi on puolestaan asiantuntija siinä, millainen tämä sairaus on juuri hänen kohdallaan. Hyvässä yhteistyössä perheiden kanssa päästään lyömään monta viisasta päätä yhteen, jolloin sairautta vastaan asettuu kokonainen joukkue. 


Kyseessä on hyvin omalaatuinen sairaus, jonka tunteminen on edellytys toipumiselle. Pitää tuntea toipumisen tielle putkahtavat ansat, jotta ne osataan välttää. Tiedon avulla sairaus saadaan näkyväksi ja vanhempien on helpompi huomata sen läsnäolo arjen hetkissä. Hoitotahona haluamme auttaa vanhempia ymmärtämään, minkälainen sairaus heillä on vastassa. Haluamme auttaa vanhempia erottamaan sairauden sairastuneesta, kohdistamaan sairautta kohtaan jämäkkää vastarintaa ja lasta kohtaan lempeää myötätuntoa. Haluamme myös tukea vanhempia, jotta he jaksaisivat kulkea lapsensa rinnalla vaikeakulkuisella toipumisen tiellä, jonka pituus paljastuu vasta määränpäässä. 


Näiden ajatusten pohjalta olemme luoneet vanhemmille edullisen verkkokurssin, joka tarjoaa helposti omaksuttavaa tietoa ja käytännönläheisiä neuvoja sairastuneen lapsen tukemiseksi ja oman jaksamisen turvaamiseksi. Verkkokurssin takaa löytyy asiantuntijatyöryhmä, jonka jäsenet ovat sekä syömishäiriön hoidon osaajia että vanhempia itsekin. Kurssin sisällöt nojaavat Syömishäiriökeskuksen hoitomalliin ja kliiniseen kokemukseen työstä syömishäiriöpotilaiden ja heidän perheidensä kanssa. 

 



Kurssilla korostuu vanhemmuuden ja rakkauden voima toipumistyössä sekä vanhempien oman jaksamisen merkitys. Kurssin avulla vanhemmat voivat ymmärtää sairautta paremmin ja sitä kautta löytää oikeat sanat ja toimintatavat haastavissakin tilanteissa.  Ymmärtämällä, miten monimutkaisesta sairaudesta on kyse, on myös helpompi ymmärtää armollisuuden merkitys itseään kohtaan. Oikeiden auttamistapojen löytyminen vaatii aikaa ja kokeilemista eikä tie toipumiseen ole suora. Ymmärtämällä oman jaksamisen merkitys sairastuneen tukemisessa on helpompi toimia itsemyötätunnon esimerkkinä sairastuneelle. Ymmärtämällä omia tunnereaktioitaan on helpompi tavoittaa myös lapsen tunteita ja tukea häntä tunnesäätelyn opettelussa.  


Verkkokurssi on pyritty pitämään sopivan kokoisena tietoähkyn välttämiseksi. Kurssin avulla pääsee nopeasti hyvään alkuun lapsen tukemisessa. Verkkokurssin lopusta kuitenkin löytyy tiedon nälkäisimmille kirjallisuusvinkkejä sekä linkkejä hyödyllisille sivustoille, joihin perehtymällä voi omaa osaamistaan syventää entisestään. Kurssi sopii hyvin niin alaikäisen kuin täysi-ikäisenkin lapsen vanhemmille sekä myös niille vanhemmille, joiden lapsi on sairastanut jo pidemmän aikaa. 


Verkkokurssi koostuu osioista, joissa käsitellään seuraavia teemoja: syömishäiriöt, oma jaksaminen, sairastuneen tukeminen ja tunnesäätely. Kurssi sisältää opiskeltavan tekstin lisäksi videoita, kuunneltavia harjoituksia ja vanhemman omaa tunnetyöskentelyä tukevia tehtäviä. Kurssi toteutuu helppokäyttöisellä Howspace-alustalla, joka toimii niin tietokoneella, tabletilla kuin älypuhelimella. Kurssi alkaa aina kuukauden ensimmäisen päivänä ja sen materiaalit ovat vanhempien käytössä yhden kuukauden ajan. Kurssilla voi myös keskustella nimettömästi toisten kurssille osallistuvien vanhempien kanssa chat -toiminnon avulla. Chatissa saa myös yhteyden kurssin tekijöihin. 


Jos kiinnostuit tästä mainiosta tietopaketista, hintatiedot ja ilmoittautumisen seuraavalle kurssille löydät täältä. Lisätietoja kurssista voit tiedustella myös soittamalla Syömishäiriökeskuksen palvelevaan puhelimeen 040 4115481. Jos puhelimeen ei juuri päästä vastaamaan, jätä vastaajaan soittopyyntö ja puhelinnumerosi niin soitamme sinulle takaisin. 

Tervetuloa oppimaan, kuinka juuri sinä voit olla paras tuki syömishäiriöstä toipuvalle lapsellesi!

 

Siiri Korpiniitty

Jouni Kuivalainen

Pia Charpentier





 


tiistai 29. maaliskuuta 2022

Urheilijan syömishäiriöoireilu, stressi ja valmentajan rooli

Kilpaurheilijat ja huipulle tähtäävät urheilijat aloittavat urheilun usein jo pienenä lapsena. Jos harjoittelu on alusta asti tavoitteellista, saattavat harjoitusmäärät nousta suureksi jo hyvin varhain. Valmentaja on urheilijan elämässä tärkeä henkilö, jolla on moninainen rooli. Joissain tapauksissa valmentajan ja urheilijan suhde saattaa kestää varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen, jolloin suhteesta kehittyy erityinen ja valmentaja kulkee urheilijan rinnalla urheilijan lapsuudesta murrosiän läpi aikuisuuteen. Valmentajalla on suuri vastuu olla yhtä aikaa valmentaja sekä toimia kasvattajana, henkisen hyvinvoinnin tukijana, auktoriteettina ja luotettavana tukena kaikissa tilanteissa. Valmentajan rooliin kuuluu myös kannustaa, tsempata ja johtaa toimintaa hyvässä yhteisymmärryksessä urheilijoidensa kanssa. Toisinaan urheilijat viettävät enemmän aikaa valmentajan kuin vanhempien kanssa.  

Urheilijan elämä on täynnä stressitekijöitä ja mitä korkeammalla tasolla urheilija on, sitä enemmän paineita ja vaatimuksia urheilu itsessään asettaa. Urheilija voi jäädä hankalaan välikäteen, jossa hän kamppailee omien tavoitteiden ja unelmien, valmentajan asettamien tavoitteiden, vanhempien vaatimusten sekä mahdollisten yhteiskunnan asettamien paineiden kanssa. Syömishäiriöoireilu ja syömishäiriöt ovat lisääntyneet, samoin kuin yhteiskunnan asettamat paineet. Yhteiskunta muuttuu hetki hetkeltä kaikkien osa-alueiden puolesta vaativampaan ja vaativampaan suuntaan, jossa jokaisen yksilön täytyy suoriutua yhä paremmin ja tavoitella täydellisyyttä. Sosiaalisessa mediassa kaikki näyttävät laihoilta ja täydellisiltä filttereiden kanssa. Inhimillisyys saattaa monesti unohtua ja urheilija voi hautautua näiden kaikkien paineiden alle. 

Viime aikoina on yhä enemmän uutisoitu urheilijoiden henkisestä huonovointisuudesta ja urheilijoiden kokemista paineista. Kesäolympialaisissa sekä telinevoimistelija Simone Biles, että tenniksen pelaaja Naomi Osaka avautuivat liian suurien paineiden vaikutuksesta urheilusuorituksiin. Osaka putosi jatkosta varhaisessa vaiheessa ja Biles jätti kilpailut osittain kesken. Tämä on hyvä huomio siihen, että myös urheilijat kärsivät liian suurista paineista ja heidän ei tarvitse suoriutua kaikesta kuin koneet. Henkistä puolta pitää treenata yhtä lailla kuin fyysistä puoltakin, sillä henkinen hyvinvointi on erittäin tärkeää etenkin huippu-urheilussa, jossa paineet ovat suuremmat. Vahvalla mielellä pystyy kestämään urheilun aiheuttamat paineet terveellä tavalla.

Talviolympialaisten jälkeen hiihtäjä Natalja Neprjajevan valmentaja kertoi haastattelussa, että hänen valmennettavansa tulisi pudottaa painoa pärjätäkseen. New York Times puolestaan kommentoi olympialaisissa hiihtänyttä Jessica Digginsiä liian keijukaiseksi verrattuna muihin lihaksikkaampiin hiihtäjiin. Kaikki tällaiset kommentit valmentajilta tai medialta voivat olla erittäin haitallisia monella tapaa urheilijalle, eivätkä ne ole millään tavalla asiaan kuuluvia. 



Tutkimusten mukaan stressitekijät ja täydellisyyteen pyrkiminen voivat edistää syömishäiriöoireilua tai syömishäiriöiden kehittymistä. Valmentajan rooli korostuu tässä, toki oireilun tunnistamisessa, mutta ennen kaikkea ennaltaehkäisyssä. Valmentajan ei tule olla urheilijan kokeman stressin lähde eikä luoda liikaa paineita. Valmentaja ei myöskään saa siirtää omaa stressiään valmennettavaan. Valmentajan tehtävä ei ole elää omaa unelmaa urheilijan kautta, vaan mahdollistaa urheilijalle hänen omien unelmiensa tavoittelu ja antaa siihen parhaat mahdolliset lähtökohdat ja avaimet. Valmentaja voi toiminnallaan myös huomaamattaan kannustaa syömishäiriöoireiluun tai riskikäyttäytymiseen esimerkiksi kehumalla hoikkaa vartaloa tai kannustamalla yliharjoitteluun ja tätä tulisi kaikissa tilanteissa välttää. 

Valmentajan tulisi antaa urheilijalle työkaluja paineiden ja stressin käsittelyyn, mikä tukee terveellistä elämäntapaa ravitsemuksen, henkisen hyvinvoinnin ja palautumisen osalta, fyysisen harjoittelun lisäksi. Valmentajan ja urheilijan yhteistyö on aina kahden kauppa, johon molempien tulee olla yhtä lailla sitoutuneita ja motivoituneita, jotta tavoitteiden tavoittelusta tulee mahdollista. 



Kirjoittaja:

Jenni Turunen, liikuntalääketieteen maisterivaiheen opiskelija Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Jenni kirjoittaa gradua aiheesta ”Valmennussuhteen ja koetun stressin yhteys syömiskäyttäytymiseen akatemiaurheilijoilla”.

torstai 9. joulukuuta 2021

Tuoreita tutkimusuutisia Jyväskylän yliopistosta – ruokavalion rajoittaminen ja syömishäiriöt ovat yhteydessä vammoihin naisurheilijoilla

Tämänkertaisessa blogikirjoituksessa käsitellään tuoretta, Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tehtyä tutkimusta, jossa selvitettiin rajoittuneen syömiskäyttäytymisen, syömishäiriöiden sekä kuukautiskierron häiriöiden yleisyyttä suomalaisilla naisurheilijoilla. Lisäksi tutkittiin, onko näiden tekijöiden yleisyydessä eroja urheilijoiden tason, iän tai lajityypin suhteen tarkasteltuna. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös edellä mainittujen tekijöiden yhteyttä vammojen ilmaantumiseen sekä vammavuorokausien lukumäärään vastaushetkeä edeltävän vuoden aikana.

Käyn seuraavaksi läpi sitä, millä tavalla tutkimusaineisto kerättiin ja miten haasteita syömisessä ja kuukautiskierrossa tutkittiin. Jos haluat lukea vain tutkimuksen tuloksista, hyppää suoraan Tutkimuksen löydökset -osioon. 


 

Tutkimusmenetelmät

Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella, jonka linkkiä jaettiin Suomen Olympiakomitean, lajiliittojen ja urheiluakatemioiden avustuksella sekä sosiaalisessa mediassa. Kyselyyn toivottiin vastauksia vähintään 15-vuotiailta naisurheilijoilta aina kilpakuntoilijoista kansainvälisen tason urheilijoihin. Kysely oli avoinna toukokuusta elokuuhun vuonna 2020.

Nyt julkaistun tutkimuksen aineisto koostui 846:sta 15–45-vuotiaasta naisurheilijasta, jotka kilpailivat yhteensä 67:ssä eri lajissa. Kyselylomakkeella rajoittunutta syömiskäyttäytymistä, eli ruokavalion tarkkaa rajoittamista ja kontrollointia, sekä syömishäiriöitä kysyttiin yksittäisillä kysymyksillä. Kuukautiskiertoon liittyen kysyttiin mm. kierron kestoa vuorokausissa, edellisten kuukautisten ajankohtaa sekä kuukautisten lukumäärää edellisen vuoden aikana. Lisäksi tutkittavilta tiedusteltiin hormonaalisten valmisteiden käytöstä.

Kuukautiskierron häiriöksi katsottiin yleisen käytännön ja suositusten mukaisesti (Nattiv ym. 2007; Koltun ym. 2020; Elliott-Sale ym. 2021) seuraavat tilanteet: 1) kuukautiskierron pituus (aika kuukautisten alkamisesta seuraavien kuukautisten alkuun) oli tavallisesti yli 35 vuorokautta, 2) edellisistä kuukautisista oli vähintään kolme kuukautta, 3) edellisen vuoden aikana oli ollut alle yhdeksät kuukautiset, 4) kuukautiset eivät olleet alkaneet 15 ikävuoteen mennessä tai 5) urheilija raportoi käyttävänsä hormonaalista ehkäisyä siksi, että muuten kuukautisia ei tulisi. Kuukautiskiertoa koskevissa kysymyksissä tarkasteltiin vain niitä urheilijoita, jotka eivät käyttäneet hormonaalista ehkäisyä tai jotka raportoivat käyttävänsä hormonaalista ehkäisyä siksi, että muuten kuukautisia ei tulisi. Näin toimittiin siksi, että hormonaalisen ehkäisyn käyttö voi peittää kuukautiskierron häiriöt alleen (De Souza ym. 2014; Mountjoy ym. 2018), eikä hormonaalisia valmisteita käyttävillä pystytä päättelemään, tulisivatko kuukautiset säännöllisesti ilman hormonaalista ehkäisyä.

Tutkimuksen löydökset 

Tutkimukseen osallistuneista naisurheilijoista 25 % raportoi rajoittuneesta syömiskäyttäytymisestä, 18 % nykyisestä tai aikaisemmasta syömishäiriöstä ja 32 % kuukautiskierron häiriöstä. Edellä mainittujen tekijöiden yleisyydessä ei ollut eroa korkeamman tason eli kansallisen ja kansanvälisen tason urheilijoiden ja alemman tason eli kilpakuntoilijoiden ja piiri- tai aluetason urheilijoiden välillä. Sen sijaan nuorempia (15–24-vuotiaita) ja vanhempia (25–45-vuotiaita) urheilijoita verrattaessa nuoremmat raportoivat useammin kuukautiskierron häiriöistä ja vanhemmat useammin nykyisestä tai aikaisemmasta syömishäiriöstä.

Kun urheilijat jaettiin lajityyppien mukaan painoherkkien ja ei-painoherkkien lajien harrastajiin, havaittiin, että rajoittunut syömiskäyttäytyminen, nykyinen tai aikaisempi syömishäiriö ja kuukautiskierron häiriöt olivat yleisempiä painoherkkien lajien harrastajilla. Painoherkillä lajeilla tarkoitettiin lajeja, jossa paino tai ulkonäkö ovat suorituksessa keskeisessä asemassa. Tällaisiksi lajeiksi luettiin esteettiset ja kestävyyslajit sekä painoluokka- ja hyppylajit, kun taas ei-painoherkiksi katsottiin tekniset lajit sekä teho- ja palloilulajit.

Lisäksi tutkimuksessa selvisi, että edeltävän vuoden aikana harjoittelun tai kilpailemisen estänyt urheiluvamma oli sattunut 62 %:lle rajoittuneesta syömiskäyttäytymisestä raportoivista urheilijoista ja 68 %:lle nykyisestä tai aikaisemmasta syömishäiriöstä raportoivista urheilijoista. Urheilijoilla, jotka eivät raportoineet rajoittuneesta syömiskäyttäytymisestä tai syömishäiriöstä, luvut olivat 54 % ja 53 %, eli heillä vammojen ilmaantuminen oli jonkin verran harvinaisempaa. Kuukautiskierron häiriöistä raportoineista urheilijoista 40 % oli joutunut jättämään harjoituksia tai kilpailuita väliin vamman vuoksi vähintään kolmen viikon verran viimeisen vuoden aikana. Urheilijoilla, joilla ei ollut kuukautiskierron häiriöitä, vastaava luku oli 27 %. Rajoittunut syömiskäyttäytyminen ja syömishäiriöt olivat siis yhteydessä vammariskiin, ja kuukautiskierron häiriöt yhdistyivät suurempaan vammavuorokausien lukumäärään.

Tuloksia tulkitessa on tärkeää huomioida se, että tiedot kerättiin yhdessä aikapisteessä, mistä johtuen tulokset eivät suoraan osoita, että rajoittunut syömiskäyttäytyminen ja syömishäiriöt lisäisivät vammariskiä tai että kuukautiskierron häiriöt vaikuttaisivat vammavuorokausien määrään lisäävästi. Tutkimuksen tuloksista selviää myös, että urheilijoilla, jotka raportoivat kuukautiskierron häiriöistä, oli matalampi kehon painoindeksi kuin urheilijoilla, jotka raportoivat säännöllisestä kuukautiskierrosta. Lisäksi kuukautiskierron häiriöistä raportoiville urheilijoille kertyi myös enemmän harjoitustunteja kuin säännöllisestä kuukautiskierrosta raportoiville. Näin ollen voikin olla, että kuukautiskierron häiriöiden ja vammavuorokausien välinen yhteys selittyy pikemminkin suuremmalla harjoittelumäärällä ja/tai matalammalla painoindeksillä kuin sillä, että kuukautiskierto ei ole säännöllinen.   

Huolimatta siitä, että tämän tutkimuksen perusteella ei voida päätellä syy-seuraussuhteita, aikaisemmista tutkimuksista tiedetään kuitenkin, että urheilijoiden rajoittunut syömiskäyttäytyminen ja syömishäiriöt johtavat monissa tapauksissa kulutukseen nähden liian alhaiseen energiansaantiin ja tätä kautta altistavat urheilijan monille terveyshaasteille (mm. Mountjoy ym. 2018). Syömishäiriöoireet on myös aikaisemmissa tutkimuksissa yhdistetty vammoihin nuorilla ja nuorilla aikuisilla urheilijoilla (Thein-Nissenbaum ym. 2011; Scheid & Stefanik 2019), ja nyt tehty tutkimus osoittaa, että yhteys vammojen ja syömishäiriöiden välillä löytyy myös silloin, kun tarkastellaan vain vanhempia (25–45-vuotiaita) urheilijoita. Näyttää siis siltä, että syömisen haasteet yhdistyvät vammoihin urheilijoilla iästä riippumatta.

Miten näitä tuloksia sitten voisi hyödyntää käytännössä? Koska tulosten mukaan haasteet syömisessä ja kuukautiskierrossa ovat yleisiä kaiken tasoisilla urheilijoilla, olisi tärkeää, että urheilijat ja heidän kanssaan toimivat henkilöt kiinnittäisivät tarpeeksi aikaisessa vaiheessa huomiota syömisen haasteisiin ja kuukautiskierron häiriöihin. Usein edelleen tunnutaan ajattelevan, että mitä alhaisempi on paino, sitä parempi on suorituskyky, mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen ja suoraviivainen. Joissain tapauksissa painon optimointi voi päinvastoin alentaa suorituskykyä lisääntyneiden vammojen myötä. (Huomaa, että riittämätön energiansaanti voi aiheuttaa haasteita optimaaliselle suorituskyvylle myös ilman vammojen ilmaantumista, kuten VanHeest ja kollegat (2014) osoittivat tutkimuksessaan.)

Tutkimusjulkaisu on avoimesti luettavissa osoitteessa https://www.mdpi.com/2072-6643/13/9/3275. Tutkimus on osa laajempaa Jyväskylän yliopiston ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Naisurheilija 2.0 -hanketta, jota johtaa liikuntatieteiden tohtori Johanna Ihalainen.


Kirjoittaja:

Suvi Ravi, tutkimuksen vastaava kirjoittaja ja väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Elliott-Sale, K. J., Minahan, C. L., de Jonge, X. A. J., Ackerman, K. E., Sipilä, S., Constantini, N. W., ... & Hackney, A. C. (2021). Methodological considerations for studies in sport and exercise science with women as participants: a working guide for standards of practice for research on women. Sports Medicine, 51(5), 843–861.

De Souza, M. J., Nattiv, A., Joy, E., Misra, M., Williams, N. I., Mallinson, R. J., ... & Panel, E. (2014). 2014 Female Athlete Triad Coalition Consensus Statement on treatment and return to play of the female athlete triad: 1st International Conference held in San Francisco, California, May 2012 and 2nd International Conference held in Indianapolis, Indiana, May 2013. British journal of sports medicine, 48(4), 289–289.

Koltun, K. J., Williams, N. I., & De Souza, M. J. (2020). Female Athlete Triad Coalition cumulative risk assessment tool: proposed alternative scoring strategies. Applied Physiology, Nutrition, and Metabolism, 45(12), 1324–1331.

Mountjoy, M., Sundgot-Borgen, J. K., Burke, L. M., Ackerman, K. E., Blauwet, C., Constantini, N., ... & Budgett, R. (2018). IOC consensus statement on relative energy deficiency in sport (RED-S): 2018 update. British journal of sports medicine.

Nattiv, A.; Loucks, A.B.; Manore, M.M.; Sanborn, C.F.; Sundgot-Borgen, J.; Warren, M.P. (2007) American College of Sports Medicine Position Stand. The Female Athlete Triad. Med. Sci. Sports Exerc. 39(10), 1867–1882.

Scheid, J. L., & Stefanik, M. E. (2019). Drive for Thinness Predicts Musculoskeletal Injuries in Division II NCAA Female Athletes. Journal of Functional Morphology and Kinesiology, 4(3), 52.

Thein-Nissenbaum, J. M., Rauh, M. J., Carr, K. E., Loud, K. J., & McGuine, T. A. (2011). Associations between disordered eating, menstrual dysfunction, and musculoskeletal injury among high school athletes. journal of orthopaedic & sports physical therapy, 41(2), 60–69.

VanHeest, J. L., Rodgers, C. D., Mahoney, C. E., & De Souza, M. J. (2014). Ovarian suppression impairs sport performance in junior elite female swimmers. Medicine and science in sports and exercise, 46(1), 156–166.

torstai 25. marraskuuta 2021

Paraneminen ilman läheisiä – onnistuuko se?

Syömishäiriöiden tunnistamista ja niistä paranemista pohdittaessa laitetaan usein paljon painoa läheisten roolille. Heidät nähdään auttamassa sairastunutta havahtumaan oireilun haitallisuuteen, tukemassa avun hakemisessa ja helpottamassa syömiseen liittyviä vaikeuksia. Kuinka tämä kaikki sitten onnistuu sellaisella sairastuneella, jolla ei ole läheisiä ihmisiä auttamassa?

Tämä teksti on saanut alkunsa lukijatoiveesta. Meiltä toivottiin pohdintaa sellaisen henkilön sairastumisesta, jolla ei ole läheisiä, jotka huolestuisivat ja huomaisivat sairastuneen käytöksen muutoksen.


Läheisten puuttuminen saattaa johtua olosuhteiden pakosta tai sairastunut voi olla valinnut etäisyyden pitämisen läheisiin esimerkiksi sen vuoksi, että heidän reaktionsa sairauteen kuormittavat häntä liikaa. Johtui yksinäisyys sitten mistä syystä tahansa, merkitsee se, että paranemisen taival kuljetaan pitkälti omassa varassa tai hoitavien henkilöiden tuella.

Erityisen haavoittuvainen yksinäisen tilanne on sairauden alussa, jolloin oireilun olemassaoloon pitäisi havahtua ja löytää rohkeus hakea itselleen apua. Jos syöminen muodostuu oireilun vuoksi hyvin erilaiseksi kuin muilla, esimerkiksi työssä tai koulussa, voi sairastunut havahtua pohtimaan oman toimintansa poikkeavuutta muihin verrattuna. Tämä saattaa herättää mieleen tärkeitä kysymyksiä siitä, onko omassa tilanteessa kaikki hyvin ja nostaa pintaan uteliaisuuden selvittää asiaa tarkemmin.

Jos sairastunut kuitenkin elää hyvin eristäytynyttä elämää eikä esimerkiksi käy työssä tai koulussa, voi oireilu jäädä huomaamatta pitkäksi aikaa, kunnes se alkaa aiheuttaa hankaluuksia kehossa. Ongelmat voivat olla esimerkiksi vatsakipua, outoa väsymystä, heikkoa oloa, sydämen rytmihäiriöitä tai keskittymisen sekä nukkumisen vaikeuksia. Nämä oireet voivat herättää huolen ja auttaa ylittämään avun hakemisen kynnyksen.

Yksinäisen paranemisessa hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde näytteleekin tärkeää roolia monella tavalla. Terveydenhoitoalan ammattilainen tuo paranemisprosessiin mukaan olennaisia elementtejä, kuten tietoa syömishäiriöistä, niiden vaikutuksesta ja siitä, miten paraneminen saadaan parhaiten käyntiin. Asiantuntevan ammattilaisen kanssa keskusteleminen auttaa myös tutkimaan omaa ajattelua ja käyttäytymistä tuomalla pohdintoihin mukaan laajempaa näkökulmaa, tietoa ja ymmärrystä.

Löydät tästä tekstistä tietoa siitä, mitä syömishäiriöiden hoidossa tehdään.

Ilman tukiverkostoa sairastunut joutuu – tai saa tilaisuuden – ottaa paljon vastuuta oman paranemisensa etenemisestä. Tämä voi olla hyvä asia silloin, kun sairastunut pystyy löytämään itsestään voiman alkaa tehdä muutoksia syömiskäyttäytymisessään ja muissa käyttäytymismalleissa, jotka ylläpitävät syömishäiriötä. Sairastuneesta itsestään lähtevät ideat haastaa oireittensa pakottavuutta ovat tavallisesti erittäin hyviä ja kantavat pitkälle, sillä oma uteliaisuus ja rohkeus käydä syömishäiriön kimppuun on paras ase sitä vastaan. Oma innostus oireiden työstämiseen on arvokasta myös hoitosuhteessa, sillä se nopeuttaa paranemisen etenemistä. Hoitava henkilö osallistuu mielellään pohdintoihin siitä, miten parhaiten harjoitella eroon oireista sekä tukee innostusta ja motivoituneisuutta.

Yksin paranemistaistoon käyvän onkin tärkeää sitoutua hoitosuhteeseen ja ottaa vastaan tarjottua apua. Jos tuntuu, että henkilökemiat hoitavan henkilön kanssa eivät kohtaa, kannattaa rohkeasti etsiä sellainen ammattilainen, jonka kanssa luottamuksellisen hoitosuhteen luominen on mahdollista. Tämä vaihtoehto korostuu erityisesti pitkään psykoterapiaan hakeuduttaessa.

Hoidon tapahtuessa psykiatrian poliklinikalla, saattaa toki esimerkiksi pienillä paikkakunnilla olla niukka valikoima syömishäiriöosaajia, jolloin täytyy sopeutua saatavilla olevien ammattilaisten tarjoamaan apuun. Jos vaikuttaa siltä, että ammattilainen ei aivan täytä ihanteita, kannattaa keskittyä vastaanottamaan häneltä se, mitä hän pystyy tarjoamaan. Ammattilaisen kykyä tarjota sopivanlaista apua voi yrittää tehostaa sillä, että käy hänen kanssaan rakentavassa hengessä avoimen keskustelun siitä, mitä tarvitsee hoidolta ja hoitavalta henkilöltä. On hyvä yhdessä tutkia olisiko hoitoa mahdollista muokata sellaiseen suuntaan, joka tehostaisi paranemista mahdollisimman hyvin.

Yksin syömishäiriön kimppuun käyminen voi olla suuri haaste, mutta mahdotonta se ei ole. Hyvään hoitosuhteeseen panostaen ja uteliaisuudella sekä rohkeudella haasteeseen tarttuen syömishäiriö on mahdollista selättää menestyksekkäästi silloinkin, kun sosiaalista turvaverkkoa ei ole saatavilla.

 

Voimia, rohkeutta ja innostusta haasteeseen toivottaa
Pia Charpentier