perjantai 22. maaliskuuta 2019

Syömishäiriöön sairastuneen tunteiden tarkastelua

Vuosien varrella työssäni Syömishäiriökeskuksessa olen nähnyt, kuinka syömishäiriö aiheuttaa usein monenlaisia tunteikkaita reaktioita, joilla ei ole ”järjellistä” syytä terveen ihmisen näkökulmasta. Lautasella oleva ruoka voi esimerkiksi aiheuttaa pelkoa ja saa syömishäiriötä sairastavan pakenemaan pelon aktivoimana. Pelko tai muut tunteet aktivoituvat ikään kuin väärässä kohdassa. Toisaalta joitakin tunteita on voitu tukahduttaa syvälle itseen siten, että reaktiot joissakin tilanteissa voivat tulla yllätyksenä niin itselle kuin muillekin. Tarve toimia syömishäiriön mukaan voi puolestaan saada sairastuneen ilmaisemaan tunteitaan jopa manipuloivalta vaikuttavaan tapaan, jotta kaikki syömishäiriön kurjat tarkoitusperät pääsisivät kukoistamaan.

Syömishäiriöiden yhteydessä ilmenevää hämmentävää tunnesoppaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei hieman ensin ymmärrä joitakin perusasioita tunteista. Sen vuoksi ajattelinkin, että tunteille olisi hyvä varata hieman palstatilaa Omenatuvassa. Apuna kirjoituksessani toimi psykoterapeutti Irena Miettisen Syömishäiriökeskuksen henkilökunnalle pitämä koulutuspäivä tunteista. Koulutuspäivän aikana tarkastelimme tunteita primaarisiin-, sekundaarisiin- ja instrumentaalisiin tunteisiin luokiteltuina tunnekeskeisen psykoterapian näkökulman mukaisesti (esim. Greenberg, Leslie).







Primaaritunteet ja syömishäiriöt


Primaaritunteet ovat aitoja, tilanteesta aidosti ja suorasti syntyviä tunteita. Ne ovat ainoita tunteita, joilla voi olla tilanteeseen sopeutumista edistävä vaikutus. Esimerkiksi suru auttaa käsittelemään menetystä, viha asettamaan rajoja loukatuksi tultaessa ja pelko reagoimaan vaaraan. Joskus primaaritunteet voivat olla myös tilanteeseen sopeutumista haittaavia. Häpeä voi esimerkiksi olla niin vahvaa ja jatkuvaa, että siitä tulee sopeutumista haittaava tunne.

Syömishäiriöiden yhteydessä sopeutumista edistävät primaaritunteet ovat usein hukassa. Sairastunut ei ehkä ole surrut menetyksiään tai sallinut itsensä tuntea vihaa, kun on tullut loukatuksi. Tällaisesta primaaritunteiden tukahduttamisesta seuraa varmasti kärsimystä ja haavoittuvuutta, jonka paikkaamiseen syömishäiriö onkin aikoinaan voinut tulla.

Myös sopeutumista haittaavat primaaritunteet ovat tavallisia syömishäiriöissä. Esimerkiksi häpeä saattaa yliaktivoitua tilanteessa kuin tilanteessa. Oikein toimiessaan, häpeä auttaa korjaamaan omia virheitä, ja muuttamaan toimintaa hyvällä tavalla, mutta yliaktivoituneena häpeä saa syömishäiriöön sairastuneen pyrkimään loputtomaan ja uuvuttavaan itsensä korjaamiseen ja muuttamiseen. Syömishäiriöiden yhteydessä myös pelko saa usein tällaisia sopeutumista haittaavia piirteitä. Pelko aktivoituu joillakin esimerkiksi ruokailutilanteissa ja estää sairastunutta huolehtimasta ravitsemuksestaan terveyttä ja hyvinvointia edistävällä tavalla.

Sekundaaritunteet ja syömishäiriöt


Sekundaaritunteet ovat reaktioita pikemminkin primaaritunteisiin tai ajatuksiin, kuin tilanteeseen. Ne ovat tunteisiin kohdistuvia tunteita. Henkilö voi esimerkiksi olla itselleen vihainen siitä, että on peloissaan tai vetäytyä suremaan yksinään ollessaan vihainen. Tunnekokemuksina ne ovat sinänsä aitoja, mutta mutkistavat tarpeettomasti tunnekokemusta ja johtavat usein toimintaan, joka ei auta selviytymään tilanteesta tarkoituksenmukaisesti.

Sekundaaritunteet ovat vahvasti edustettuina syömishäiriöissä. Monessa tilanteessa oman tunteen hyväksyminen on niin vaikeaa ja hämmentävää, että sairastunut kokee esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää tunteistaan. Syömishäiriöön sairastunut saattaa esimerkiksi pelätä vihansa olevan hallitsematonta tai tuntea surunsa turhaksi ja ilon kielletyksi. Tunteeseen tai ajatukseen liittyvä toinen negatiivinen tunne estää siten sairastunutta tuntemasta kaikkia tunteita vapaasti.

Toisaalta tunteet voivat olla sairastuneelle niin vaikeasti tunnistettavissa, että voisi jopa ajatella syömishäiriön itsessään olevan kuin sekundaaritunne, joka peittää alleen sairastuneen muut tunteet. Ahdistuksen täyttäessä mielen, voi olla vaikea tunnistaa mitään muita taustalla vaikuttavia tunteita.

Instrumentaaliset tunteet ja syömishäiriöt


Instrumentaaliset tunteet ovat emotionaalisia toimintamalleja, joita ihmiset ovat oppineet hyödyntämään vaikuttaakseen tai manipuloidakseen muita. Ihminen voi esimerkiksi ilmaista vihaa tai raivota, kun hän haluaa hallita muita, tai pyöräyttää krokotiilin kyyneleen vältelläkseen itselle vaikeaa asiaa. Instrumentaaliset tunteet vaikuttavat toisesta ihmisestä usein epäaidoilta tai valheellisilta.

Syömishäiriöiden yhteydessä on toisinaan havaittavissa myös instrumentaalisia tunteita. Niiden avulla syömishäiriö saa estettyä ympäristön puuttumisen tilanteeseen. Syömishäiriö on voinut esimerkiksi opettaa sairastuneelle, että kun hän raivoaa, läheiset eivät uskalla tai jaksa puuttua sairauteen ja sen oireisiin. Toisinaan syömishäiriöön sairastunut saattaa joissakin itselle haasteellisissa tilanteissa puolestaan perustella tunteisiin vetoavalla tavalla hoitavalle henkilölle, miksi ei johonkin suostu. Hän tuo esille tunnetta, joka on ikään kuin hyväksyttävämpi, ei syömishäiriöön liittyvä perustelu tilanteen välttelyyn. Hoitavalle henkilölle välittyy näissä tilanteissa usein tunne, että ”nyt tässä on jotain epämääräistä tai epäaitoa”. Yleensä jossain vaiheessa hoitavalle henkilölle käy kuitenkin selväksi, että todellisuudessa taustalla oli syömishäiriön aiheuttamat syyt ja tunteet, jonka vuoksi alkuperäisen perustelun tunnereaktio ei tuntunut aidolta.

On hyvä huomata, että sairastunut ei toimi pahantahtoisuuttaan instrumentaalisten tunteiden ohjaamana. Hän voi jopa tuntea syyllisyyttä toiminnastaan. Instrumentaalisten tunteiden hyödyntäminen manipuloivaan tapaan tuleekin nähdä enemmän syvälle juurtuneena syömishäiriösairauteen liittyvänä toimintamallina tai sairauden perusmekanismina – jonkinlaisena syömishäiriön elinehtona.

Tunnetyöskentelyn tavoitteita ja keinoja 


Syömishäiriöiden hoidossa tunnetyöskentelyn keskeinen osa on sopeutumista edistävien primaaritunteiden harjoittelu. Syömishäiriöön sairastunutta tuetaan esimerkiksi suremaan menetyksiä, tuntemaan vihaa loukatuksi tulemisesta ja iloitsemaan hyvistä asioista ja tapahtumista.

Myös sopeutumista haittaavia primaaritunteita on hyvä käsitellä ja käydä läpi, jotta niitä pystytään korjaamaan uusilla kokemuksilla. Siksi syömishäiriöiden hoidossa usein yksi keskeinen osa on saada sairastunut kokemaan itsensä arvokkaaksi. Hoitavalta taholta se vaatii aitoa välittämistä ja empatiaa. Hoitavan henkilön suhtautuessa empaattisesti ja hyväksyvästi hetkissä, jolloin sairastunut kertoo esimerkiksi häpeällisinä pitämistään kokemuksista, hän voi auttaa sairastunutta itseään hyväksymään tapahtumat ja löytämään tien ulos häpeästä. Kärsivällinen ja pitkäjänteinen työskentely syömiseen liittyvien pelkojen hillitsemiseksi on taas itsessään jo syömishäiriöiden hoidon kulmakivi. Sairastunut tarvitsee aikaa ja korjaavia kokemuksia huomatakseen, että voi sittenkin syödä pelkäämättä. Siksi muutos ei tapahdu hetkessä.

Sekundaaristen tunteiden osalta hoidossa on tavoitteena purkaa ja ohittaa sekundaariset tunteet, jotta sairastunut voisi päästä kosketuksiin sopeutumista edistävän primaaritunteen kanssa. Sairastunutta autetaan ymmärtämään, että hänen tunteensa ovat sallittuja, eikä tunteita tarvitse hävetä. Sairastunutta tuetaan esimerkiksi loukatuksi tultuaan ilmaisemaan suuttumusta avoimesti ja rakentavasti sekä kertomaan, mikä tuntui pahalta tai ärsyttävältä, eikä vetäytymään omiin oloihinsa itkemään.

Hoidon aikana instrumentaalisiin tunteisiin tulee suhtautua rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Ympäristöä pelottavan raivoamisen yhteydessä on toki ensin tunnistettava, onko kyse sekundaarisesta vihareaktiosta pelon vuoksi vai instrumentaalisesta raivoamisesta ympäristön hallitsemiseksi. Ensimmäiseen parempi reaktio on primaaritunteen tunnistamista ja käsittelyä edistävä työskentely, jälkimmäiseen sen ilmaiseminen sairastuneelle, että raivoaminen ei muuta tilannetta eikä hoitava henkilö aio sen vuoksi luopua auttamisesta. Syömishäiriölle osoitetaan, että se ei saa raivoamalla tahtoaan läpi. Tällainen toimintatapa voi tuntua auttavasta tai hoitavasta henkilöstä raskaalta, mutta  pidemmän päälle se kuitenkin palkitaan.

Hoidossa on myös tärkeää auttaa sairastunutta näkemään, että instrumentaalisten tunteiden ilmaiseminen estää oikeanlaisen avun saamista. Sairastunutta tulee auttaa huomaamaan se, että toiset ihmiset usein huomaavat eron aidon ja epäaidon tunteen välillä ja ovat myötätuntoisempia auttamaan ja ymmärtämään, kun heille ei tule tunnetta, että heitä manipuloidaan. Kun kertoo perustelunsa jonkun asian vaikeuteen juuri siten kuin se oikeasti on, eikä jollain muulla tunteella peiteltynä, osaa hoitava henkilö peremmin tukea juuri siinä oikeassa asiassa ja miettiä yhdessä miten vaikean asian kohtaaminen voisi helpottua ja tuntua turvallisemmalta. Tähän työskentelyyn kyetään yleensä vasta siinä vaiheessa, kun syömishäiriöön sairastuneelle on syntynyt toive muutoksesta.


Millaisia ajatuksia sinulle heräsi tunteista ja niiden luonteesta syömishäiriöiden yhteydessä?


Terveisin,

Venla Eronen



perjantai 1. maaliskuuta 2019

Kosketus syömishäiriöiden hoidossa

Hoitoalalla puhutaan toisinaan saako potilasta koskettaa: Voiko hoitaja halata potilasta onnitellakseen jostain tai lohduttaakseen? Voiko silittää vaikka ahdistuksen hetkellä kevyesti olkapäätä tai voiko hieroa potilasta potilaan rentoutumista helpottaakseen? Joissakin hoitopaikoissa on tehty selvä ohjeistus – potilasta ei saa koskettaa, sillä koskettaminen voi loukata potilasta ja kosketuskielto turvaa hoitavaa henkilöä muun muassa häirinnän ja epäasiallisen kohtelun syytöksiltä. Mutta mikä merkitys kosketuksella voisi olla potilaalle ja syömishäiriöstä toipumiselle?



Väestöliiton sivuilla on kirjoitettu kosketuksen merkityksestä seuraavasti:
”Kosketus lisää ihmisen hyvinvointia. Tiedetään, että lista kosketuksen hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista on pitkä: kosketus vähentää stressiä, vähentää ärtyneisyyttä ja levottomuutta, parantaa unen laatua, parantaa keskittymiskykyä, rauhoittaa jne. Kosketuksen puutteen on todettu lisäävän keskittymisvaikeuksia, aggressiivisuutta, ahdistuneisuutta, masennusta ja riippuvuutta nautintoa tuottaviin aineisiin.”
Syömishäiriöiden hoidossa kosketuskielto voikin olla kokemukseni mukaan jopa haitallinen, sillä stressi, unen puute, ärtyneisyys, keskittymisen vaikeudet, levottomuus, masennus, ahdistuneisuus ja toisinaan myös aggressiivisuus ja riippuvuus kulkevat syömishäiriön ikävinä seurauksina matkassa mukana. Miksi hoidossa ei siis hyödynnettäisi kosketusta, josta voi olla apua sairastuneelle?

Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön hoitomallissa kosketus voi olla osa hoitoa. Vaikeissa ruokailuhetkissä olemme huomanneet, että osaa potilaista auttaa, kun hoitaja silittää potilasta ja puhuu samalla lempeästi. Osa potilaista tuntuu myös kaipaavan kainaloa, johon nojautua ja itkeä. Hartiahieronnalla voimme taas auttaa potilasta levottomuuden ja ahdistuksen kanssa selviytymisessä etenkin ruokailujen jälkeen. Kokemuksemme mukaan, kosketuksen avulla potilas voi myös saada realistisempaa informaatiota kehonsa rajoista eli siitä, mistä keho alkaa ja mihin se loppuu silloin kun syömishäiriö on vääristänyt kehonkuvaa.

Olemme myös kohdanneet potilaita, joille oma keho tuntuu niin ällöttävältä, että potilas ei koe olevansa kosketuksen arvoinen. Ketään ei tietenkään tule koskettaa ilman lupaa, mutta toisinaan yhteisymmärryksessä tapahtuva lempeä kosketus voi auttaa pienin askelin sairastunutta muuttamaan käsityksen omasta kehostaan ja arvostaan sekä tuoda ilmi sen, että jokainen tarvitsee ja ansaitsee kosketusta. Kosketuksen merkitys korostuu erityisesti osastohoidon aikana, koska potilas ei voi aina saada kosketusta läheisiltään sitä tarvitessaan.

Toisinaan olemme kohdanneet myös potilaita, jotka eivät ole elämässään saaneet riittävästi lempeää ja välittävää kosketusta. Se, että hoitaja halaa tai silittää, voikin antaa potilaalle silloin korvaavan kokemuksen kosketuksesta. Se voi auttaa potilasta oppimaan ottamaan kosketusta vastaan sekä jossain vaiheessa sitä myös pyytämään. Yksi potilaistamme kertoi, että alkuun kosketus voi aiheuttaa ahdistusta, mutta kun siihen tottuu, se tuo turvaa ja luo kokemuksen, että hoitaja on oikeasti läsnä. Luotettavalta henkilöltä saatu kosketus voi olla todella hoidollista.

Usein syömishäiriöissä myös seksuaalinen kehitys voi olla jäljessä. Jos potilas ei saa ensin turvallista, hyväksyvää ja ei-seksuaalista kosketusta, kuinka hyvin hän uskaltaa myöhemmin ottaa vastaan seksuaalista kosketusta? Hoitajan kosketus voikin siis toisinaan auttaa myös seksuaalisessa kehityksessä, vaikka hoitajan tarjoamassa kosketuksessa ei mitään seksuaalista olekaan.

Hoidossa koskettamiselle tulee olla selkeät säännöt sekä potilaan että hoitajan turvan näkökulmasta. Ennen koskettamista, sille tulee olla lupa. Hoitajan taas ei ole pakko koskettaa, jos se ei hänestä tunnu hyvältä. Kosketuksen on aina oltava molempien vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Oikein toteutuessaan kosketus voi kuitenkin olla arvokas hoidollinen tekijä syömishäiriöiden hoitotyössä. Syömishäiriökeskuksen kokemuksen näkökulmasta kosketus kannattaa ottaa osaksi syömishäiriöiden hoitoa.

Millaisia ajatuksia sinulla on kosketuksesta osana syömishäiriöiden hoitoa?

Terveisin,

Venla Eronen

Lähteet:


Väestöliitto 2019. Kosketuksen merkityksestä. Verkkodokumentti. < http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/pienten_lasten_vanhemmat/lapsijaseksuaalisuus/usein-kysytyt-kysymykset/lapsen-itsetyydytys-tai-unnutus/kosketuksen-merkityksesta/> Luettu 14.1.2019.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Lihavuusleikkaukset


Lihavuusleikkauksia tehdään Suomessa noin 1600 vuodessa. Niissä näyttää tutkimusten perusteella olevan sangen vaikuttavat tulokset, nimittäin 10 vuotta leikkauksen jälkeen 70 prosenttia leikatuista on edelleen 20 prosenttia alhaisemmassa painossa kuin ennen leikkausta. Leikkauksiin on tiukat kelpoisuusvaatimukset ja tulosten perusteella näyttää siltä, että kriteerit on hyvin valittu.

Huomasin kiinnostuvani siitä, miten leikkaus vaikuttaa psyykeen. Nimittäin leikkaushan sinänsä ei ole mikään ihmekeino, vaan sen teho perustuu siihen, että henkilö tekee radikaalin muutoksen ruokailutottumuksiinsa. Kyky tämän muutoksen tekemiseen täytyy osoittaa ennen kuin leikkaukseen pääsee. Ja toisaalta leikkausta harkitaan vasta sitten, kun kaikki perinteiset laihdutuskeinot on jo kokeiltu ja niissä epäonnistuttu. Mistä siis on kyse, kun henkilö, joka ei ole aiemmin pystynyt menestyksekkäästi laihduttamaan, pystyykin siihen yhtäkkiä, kun palkintona on leikkaukseen pääseminen?

Osittain kyse lienee siitä, että lyhyet laihdutusrupeamat onnistuvat lopulta sangen monelta. Ongelmiin ajaudutaan, kun laihdutettu paino pitäisi saada pysymään poissa. Leikkaukseen menevä on latautunut kirkkaamman tulevaisuuden odotuksesta ja saa ylimääräistä voimaa laihdutusrupeaman onnistumiseen. Kun leikkaus on tehty, uudesta vatsalaukusta tuleva välitön ja konkreettinen palaute mm. kivun tai muun epämukavuuden muodossa auttaa pysymään ruodussa muistuttamalla vanhojen elintapojen haitallisuudesta. Näin kehon antama palaute heilauttaa henkilön takaisin oikeille raiteille nopeasti junan meinatessa suistua kiskoiltaan.

Sen sijaan tavallinen laihduttaja, jolla ei ole tällaista muistuttajaa, voi upota vanhoihin syömistapoihin saamatta herättävää ravistusta. Tai jos joku tai jokin yrittäisi ravistella, viesti ei ole usein riittävän vahva auttaakseen ”heräämään” ja palautumaan ruotuun. Sen voi aina tehdä huomennakin, kun mikään ei pakota.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että laihdutusleikkauksen menestyjillä tapahtuu paljon muutakin kuin syömisen korjaantuminen määrällisesti ja laadullisesti. Ruokaa ei voi enää käyttää lohtuna eikä stressin poistajana. Napostelu pitää jättää pois ja alkoholinkin käyttö on muutettava erittäin kohtuulliseksi. Muutoksia jatketaan sillä ajatuksella, että ne ovat pysyviä. Paluu vanhaan ei ole enää mahdollista ja se onkin kokonaan poistettava mielen vaihtoehtovalikoista. Myös syömisen tapa muuttuu siinä mielessä, että ruoan vaikutuksia on tunnusteltava – ehkä mautkin avautuvat uudella tavalla hitaasti ja vähän kerrallaan syödessä.

Kaikki yllämainitut muutoksethan ovat sellaisia, että ne voisi toteuttaa myös ilman leikkausta. Mutta leikkauksen totisuus ja sen vaatima sitoutuminen näyttävät auttavan merkittävästi muuttamaan sekä syömiskäyttäytymistä että ruokasuhdetta – niillä, joille toimenpide sopii.

Sitten on tietysti ne 30 %, joiden paino palautuu leikkausta edeltäviin lukemiin tai joilla kummempaa laihtumista ei tapahdu leikkauksen seurauksena. Meillä Syömishäiriökeskuksessa nähdään luonnollisesti vain niitä tapauksia, joilla leikkaus ei ole tuottanut hyvää tulosta. Leikkaustuloksen epäonnistumiseen näyttäisivät vaikuttavan ainakin stressaava elämäntilanne ja voimakas tunnesyömistaipumus. Näyttäisi siltä, että jos henkilö on tottunut käyttämään syömistä pääasiallisena tunteen säätelykeinonaan, ei siitä luopuminen onnistu ilman, että keskittyy erikseen opettelemaan muita keinoja tunteiden kanssa selviämiseksi. Jos lisäksi rankka elämäntilanne kuormittaa ja koettelee tunteiden sietokykyä jatkuvasti, on psyykkisen muutoksen tekeminen monille lähes mahdotonta.

Olemme huomanneet, että jotkut ottavat leikkauksen jälkeisten muutosten tekemisen niinkin tosissaan, että syömisen niukentuminen alkaa lähennellä jo laihuushäiriöisiä piirteitä. Tällöin syöminen jää niin niukaksi, että se alkaa jo olla vaarallista.

Joillakin parisuhde saattaa yllättävästi joutua melkoiselle koetukselle laihtumisen jälkeen. Puolison merkittävä laihtuminen voi nostaa esille mustasukkaisuutta ja huonommuudentunnetta, jota suhteessa ei aiemmin ollut läsnä.

Leikkauksen jälkeen voi myös tulla masennus, ahdistushäiriöitä ja unettomuutta. Kirjallisuudesta löytyy myös tapauskertomuksia, joissa leikkauksen jälkeen on henkilölle ensimmäisen kerran elämässään puhjennut mania tai psykoosi. Lisäksi lisääntynyttä itsemurha-alttiutta on löydetty lihavuusleikatuilta potilailta. Joillekin voi syömisen tilanne tulla uusia hankalia tunteensäätelytapoja, kuten alkoholin liikakäyttöä.

Kehonkuvan kanssa joillekin tulee yllätyksenä se, että onkin vaikeaa asettua hoikkaan kehoon. Mieli yhä kokee kehon lihavana, vaikka painon pudotusta olisi takana useita kymmeniä kiloja. Erityisesti jos lihavuus on alkanut jo nuoruusiässä, on identiteetti voinut muodostua tämän kehon mukaiseksi. Uuden asenteen kehoon joutuukin opettelemaan samalla kun harjoitellaan uutta suhdetta ruokaan.

Sitten on tietysti ne, joilla alempi paino kyllä pysyy, mutta leikkauksesta tulee komplikaatioita, joiden seurauksena joutuu elämään kipujen kanssa ja mahdollisten uusien korjaavien leikkausten kanssa.

Leikkauksissa on siis puolensa ja puolensa. Ei varmasti helppo päätös suuntaan tai toiseen. Koska lihavuuden hoidossa ei olla vielä kokeiltu keinoja, joissa psyykkisten tekijöiden muokkaamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen opettelemiseen olisi panostettu esimerkiksi tarjoamalla yksilöllistä tai ryhmässä tapahtuvaa apua riittävän intensiivisesti ja riittävän pitkän aikaa, minä ainakin jään vielä uteliaaksi, että voisiko kunnollisilla psyykkisillä toimenpiteillä saada myös vaikuttavia tuloksia. Rahakukkaron päällä istujia on usein vaikeaa vakuuttaa psyykkisten keinojen tehokkuudesta, sillä ne vaativat aikaa näyttääkseen tehonsa. Mutta ehkä sellainenkin tutkimus saataisiin vielä tehtyä?

Terveisin,
Pia Charpentier

perjantai 1. helmikuuta 2019

Syömishäiriöstä toipumisen viimeiset haasteet ja vaiheet

Syömishäiriö muodostaan riippumatta aiheuttaa sairastuneelle kärsimystä, mutta kärsimyksestä huolimatta muutoksen tekeminen omin avuin ei yleensä onnistu. Syömishäiriötä sairastava tarvitseekin usein tiivistä tukea muutoksen tekemiseen syömisessään ja päästääkseen irti myös muista syömishäiriön ulospäin näkyvistä oireista. Mutta millaisia muita haasteita toipumisessaan toipuva usein kohtaa, kun syöminen alkaa olla jo kunnossa, paino on jo korjaantunut (ainakin niissä yhteyksissä, kun syömishäiriö on johtanut alipainoon) ja muutkin oireet ovat jo pitkälti saatu karistettua? Entä mikä merkitys näiden haasteiden onnistuneella ratkaisemisella on lopulliseen toipumiseen ja koko loppu elämään?



Vaikka syöminen olisikin jo näennäisesti kunnossa ja monista oireista olisikin pystynyt jo päästämään irti, saattaa toipuvalla vielä olla kontrolloivia ajatuksia syömiseen, painoon ja kehon muotoon liittyen. Syöminen ei vielä ole täysin rentoa. Yksi etappi toipumisessa onkin ymmärtää kontrolloinnin negatiiviset seuraukset. Ymmärrys tuottaa usein surua, koska kontrollista luopuminen voi edelleen tuntua pelottavalta ja musertavalta, mutta samalla huomaa, että se syrjäyttää edelleen elämästä monia muita tärkeämpiä asioita ja mahdollisuuksia. Olo voi olla kuin puun ja kuoren välissä. Toipuvan onkin lähdettävä etsimään itselleen vaihtoehtoisia strategioita syömishäiriöoireilun  ja kontrollin tilalle, jotta tilanteesta voi päästä eteenpäin.

Vaihtoehtoisia strategioita harjoitellakseen, toipuvan on lähdettävä etsimään itselleen normaaliutta ja identiteettiä ilman syömishäiriötä. On kokeiltava avoimin mielin millä muilla keinoilla elämässä selviää kuin syömishäiriön keinoin. Tässä saattavat nousta esille myös vanhat kipukohdat, jotka jäivät käsittelemättä syömishäiriön aikanaan tullessa kuvaa mukaan helpottamaan henkistä pahaa oloa. Niiden käsittelyyn toipuva tarvitsee yleensä ammattilaisen apua. Haasteena saattaa olla myös sisällä usein kalvava tyhjyyden tunne, joka syntyy siitä, että syömishäiriön tilalle elämään ei ole tullut vielä riittävästi uutta sisältöä eikä yhteys omaan sisäiseen, terveeseen maailmaan ole vielä täysin muodostunut. Toipuva joutuukin sen vuoksi haastamaan itseään yhtäaikaisesti kahdesta suunnasta. Elämään on löydettävä uusia merkityksiä, jotta siihen haluaa osallistua, samalla kun erilaisiin elämän tilanteisiin on osallistuttava, vaikka elämä tuntuu tyhjältä.

Tyhjyyden tunteen voittamisen yhteydessä uudenlaisen perspektiivin löytäminen sekä itseen kohdistuvan armollisuuden ja keskeneräisyyden hyväksyminen on myös oleellista. Ne kuvastanevat jonkinasteista luopumista perfektionismista, syömishäiriöön liittyvästä kielteisestä mielestä ja häpeästä. Uuteen, mahdollisuuksia täynnä olevaan elämään uskaltaa paremmin osallistua, kun liiallisesta itsekriittisyydestä uskaltaa päästää irti.

Uudenlaisen elämän rakentaminen yksinään ei kuitenkaan riitä. Toipumisen viimeisiin vaiheisiin liittyy usein menneisyyden kanssa sovinnon tekeminen. On hyväksyttävä se, että syömishäiriö on vaikuttanut mahdollisesti pitkänkin ajan elämään ja jotkin vaiheet elämässä ovat siten olleet varsin erilaisia kuin muilla oman ikäisillä – jotkin asiat ovat voineet jäädä kokematta kokonaan. Nuoruus on voinut mennä sairastaessa tai aikuisuutta voi varjostaa esimerkiksi kokemattomuus parisuhteissa tai pahimmillaan jopa lapsettomuus. Tämä vaihe on monesti varsin kivulias kriisi. Tässä vaiheessa moni ratkaisee kriisin näkemällä syömishäiriöhistoriansa voimavarana elämässään: ”Koska sairastin, ymmärrän nyt itsestäni ja elämästä tämän…”, ”Nyt ymmärrän, että haluan muuttaa elämän suunnitelmiani ja opiskella/tehdä töitä aivan eri alalla kuin aiemmin ajattelin.” Keskeistä on siis, että sairastamishistorialleen löytää jonkinlaisen positiivisen merkityksen, jota pystyy elämässään hyödyntämään.

Näiden toipumisen vaiheiden kanssa on tavallista, että syömishäiriö oireineen saattaa yrittää uudelleen tarjoutua ratkaisuksi ja lohduksi ahdingossa. Tätä ei kuitenkaan kannata liikaa säikähtää. Olisi yllättävää, jos näihin jopa eksistentiaalisiin, olemassa olon pohdintoihin, ei sisältyisi kipuilua, ja joista selvitäkseen on hyödynnettävä hoidossa opittuja uusia keinoja selviytyä. Toipuva tarvitseekin usein näissä vaiheissa tukea ammattilaiselta, kuten psykoterapeutilta.

Hyvin suunnitellussa hoidossa ja kuntoutuksessa nämä vaiheet huomioidaankin ja sisällytetään hoito- tai kuntoutussuunnitelmaan. Vaikka ne ovatkin toipumisen loppuvaiheisiin sijoittuvia askeleita, on niitä hyvä raottaa jo aiemmassa vaiheessa vähitellen. Näiden askeleiden näkeminen osana toipumista vähentää arvioni mukaan riskiä sille, että ne tulevat eteen liian musertavina. Siksi koenkin, että syömishäiriöiden hoidon ja kuntoutuksen on hyvä jatkua vielä pitkään sen jälkeenkin, kun syöminen on pääpiirteissään normalisoitunut ja painokin korjaantunut (ainakin alipainoon johtaneissa syömishäiriöissä). Loppuvaiheiden työskentelyssä on myös hyvä sopia kontrollikäyntejä, joilla yhdessä toipuvan kanssa varmistetaan, että toipuminen saa edetä ilman, että syömishäiriö ottaa liikaa valtaa uudelleen.

Läheisiltään toipuva kaipaa toipumisen loppuvaiheissa usein aitoa välittämistä ja uskoa hänen omaan vahvuuteensa oppia joskus yrityksen ja erehdyksenkin kautta.  Tukena ja varmuusköytenä saa olla, mutta tässä vaiheessa epäluottamus toipujaan voi syödä toipuvan kykyä nähdä itsensä uutena, syömishäiriöstä vapaana ihmisenä. Ilman tuota näkökulmaa syömishäiriöstä voi olla mahdotonta luopua lopullisesti. Lopullinen toipuminen onkin siis usein eräänlainen uskon loikka niin toipuvalle kuin hänen läheisilleenkin. Epäluottamuksen sijaan on parempi pysähtyä yhdessä miettimään, missä mennään ja millaista tukea toipuva polullaan tarvitsee. Toipuvan tuleekin siten pyrkiä avoimuuteen ja rohkeaan oma-aloitteiseen puheeksi ottoon, jos hän huomaa, että syömishäiriö meinaa ottaa vallan. Läheisiltä näissä hetkissä vaaditaan moitteiden ja pettymyksen ilmaisemisen sijaan kykyä rohkaista toipuvaa takaisin oikealle polulle.

Toipumisen kaikkien vaiheiden onnistunut läpikäyminen ei johda ainoastaan toipumiseen. Ne auttavat osaltaan myös saavutetun muutoksen ylläpitämisessä. Uusi, vahvempi minä ei siten enää vajoa syömishäiriöön uusia elämän kriisejä tai kipukohtia kohdatessaan ja voi siten kokea toipuneensa syömishäiriöstä kokonaan. Joskus itsestä löytyy kaupan päälle vielä sellainen vahvuuskin itsetuntemuksen muodossa, jota ilman sairastettua syömishäiriötä ei välttämättä koskaan löytäisi.

Oletko sinä kokenut toipumisen loppuvaiheissa kipuilua? Miten olet siitä selvinnyt? Millaista apua tarvitsit? Millaisia muita vaiheita olet havainnut toipumisen loppumetreillä?

Terveisin,
Venla Eronen

Lähteitä ja kirjallisuutta


Eronen, Venla 2015. Syömishäiriökuntoutujan elämän tilanteisiin osallistumista edistävät toimintakykytekijät ICF-luokituksen avulla kuvattuna. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma.

Pettersen, Gunn – Thune-Larsen, Kari-Brith – Wynn, Rolf – Rosenvinge, Jan H. 2012. Eating disorders: challenges in the later phases of the recovery process. Scandinavian Journal of Caring Sciences 27. 92–98.

Rørtveit, K – Vevatne, K – Severinsson, E 2009. Balancing between mental vulnerability and strenght in daily life when suffering from eating difficulties. Journal of Psychiatric and mental Health Nursing 16 (4). 317–325.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Opas taloudellisista etuuksista syömishäiriöiden osastohoidon aikana

Syömishäiriökeskukselta kysytään usein, millaisiin taloudellisiin etuuksiin ja tukiin asukkaamme (ja heidän perheenjäsenensä) ovat oikeutettuja ympärivuorokautisen hoidon aikana. Kelan sivuilla surffailu voi tuntua kuormittavalta sairauden vaikeissa vaiheissa ja huoli taloudellisesta toimeentulosta voi olla kova. Muista etuusmahdollisuuksista voi olla vielä vähemmän tietoa. Siksi ajattelinkin surffailla itse Kelan sivuilla ja kirjoittaa lyhyen oppaan sosiaalityöntekijämme Tellervon avustuksella taloudellisista etuuksista ja tuista, joihin asukkaamme ja heidän läheiset ovat yleensä oikeutettuja.



Syömishäiriötä sairastavan tullessa hoitoon Kuntoutus- ja hoitoyksikköön, tulee hän etuuksien näkökulmasta sairaalahoitoon ja hänet katsotaan työkyvyttömäksi. Silloin hän on oikeutettu sairauspäivärahaan. A-lääkärintodistuksella voi saada sairauspäivärahaa yleensä enintään 60 vuorokautta. Tämän jälkeen tarvitaan B-lääkärinlausunto tai muu selvitys työkyvyttömyydestä. Sairauspäivärahaa voi saada enintään 300 arkipäivää eli noin vuoden ajan. Sairauspäivärahaa voi hakea Kelan verkkoasioinnin kautta tai lähettämällä sairauspäivärahahakemuksen (SV 8) Kelaan.

Sairauden ja hoitotarpeen vuoksi syömishäiriöön sairastuneet ovat yleensä oikeutettuja myös vammaistukeen. Vammaistukea on kolme eri tasoa – perusvammaistuki, korotettu vammaistuki ja ylin vammaistuki. Vammaistuen taso riippuu siitä, millaista apua, ohjausta ja valvontaa sairastunut tarvitsee. Yleensä asukkaamme saavat ainakin perusvammaistukea. Tuki myönnetään yleensä määräajaksi, mutta sille voi hakea jatkoa. Määräaikaisuus johtuu siitä, että sairaudesta johtuvan avun, ohjauksen ja valvonnan tarve muuttuu toipumisen aikana. Vammaistukea varten tarvitaan alle 6 kuukautta vanha C-lääkärinlausunto (16-vuotta täyttäneillä myös B-lääkärinlausunto käy, jos siinä ilmenevät hakemuksen ratkaisemisessa tarvittavat tiedot). Alle 16-vuotiaat hakevat vammaistukea lomakkeella Alle 16-vuotiaan vammaistuki (EV 258). 16-vuotta täyttäneet voivat hakea vammaistukea verkossa tai lähettämällä lomakkeen Eläkkeen saajan hoitotuki / 16-vuotta täyttäneen vammaistuki (EV 266) Kelaan. 16-vuotta täyttäneen vammaistuen hakemukseen kannattaa liittää myös mahdolliset kuitit tai selvitykset sairauden kustannuksista.

Kun sairauspäivärahan 300 arkipäivän katto on täynnä, voi hoidossa oleva saada määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Kuntoutustuen hakemiseksi tarvitaan mahdollisimman tuore, enintään vuoden vanha B-lääkärinlausunto ja hoito- tai kuntoutussuunnitelma. Hoito- tai kuntoutussuunnitelma voi olla lääkärinlausunnossa tai erillisenä liitteenä. Kuntoutustukea haetaan lomakkeella Työkyvyttömyyseläke (EtkKela 7002). Jos hoidossa olevalla on työhistoriaa takana, kuntoutustuki voi tulla myös Työeläkelaitokselta. Hakemuksen voi kuitenkin tehdä Kelalle ja Kela selvittää, mistä kuntoutustuki maksetaan.

Syömishäiriön ja hoitotarpeen vuoksi kuntoutustukea saava 16-vuotta täyttänyt voi lisäksi hakea itselleen eläkettä saavan hoitotukea. Eläkettä saavan hoitotukea on vammaistuen tavoin kolmea eri tasoista – Perushoitotuki, korotettu hoitotuki ja ylin hoitotuki – ja tasoon vaikuttaa tarvitun avun, ohjauksen ja valvonnan määrä. Vammaistuen tavoin se on määräaikainen ja sille voi hakea jatkoa. Eläkettä saavan hoitotukea varten tarvitaan korkeintaan 6 kuukautta vanha C-lääkärinlausunto tai B-lääkärinlausunto, joka sisältää riittävät tiedot hakemuksen ratkaisemiseksi. Eläkettä saavan hoitotukea voi hakea verkossa tai lomakkeella Eläkettä saavan hoitotuki / 16-vuotta täyttäneen hoitotuki (SV 256). Hakemukseen kannattaa liittää myös mahdolliset kuitit tai selvitykset sairaudesta aiheutuneista kustannuksista.

Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden pääsääntöiset tuet ja niiden hakeminen




Mikäli sairauspäivärahalla olevalla potilaalla on myös oma vuokra-asunto omassa kotikunnassaan, voi hän saada silloin yleistä asumistukea.  Kuntoutustuella oleva voi saada eläkkeensaajan asumistukea vuokra- tai omistusasuntoonsa. Kumpaakaan tukea ei voi kuitenkaan saada, jos asunnossa on alivuokralainen.

Viimesijainen tukimahdollisuus asukkaillemme on perustoimeentulotuki (ja poikkeustilanteissa korotettu toimeentulotuki.) Perustoimeentulotuen hakemiseksi, pitää ensin selvittää mitä muita tukia asukkaamme on oikeutettu saamaan. Perustoimeentulotuki on harkinnanvarainen ja sitä varten tulee tehdä laskelma tuloista ja menoista. Perustoimeentulotukea voi saada myös, kun asukkaamme odottelee vielä muita etuuksia. Silloin se myönnetään ennakkona ja myönnetty perustoimeentulotuki vähennetään ensisijaisesta etuudesta. Toimeentulotukeen ei yleensä ole oikeutta, jos on säästöjä tai varallisuutta. Lisätietoa toimeentulotukien hakemisesta löytyy Kelan sivuilta.

Alle 16-vuotiaan potilaan vanhemmat voivat puolestaan hakea Kelasta erityishoitorahaa niille päiville, jolloin he osallistuvat lapsensa hoitoon Syömishäiriökeskuksessa (esimerkiksi hoitoneuvottelut ja perhetapaamiset). Erityishoitoraha on korvaus ansionmenetyksestä, joka aiheutuu lapsen hoitoon osallistumisesta. Erityishoitorahan myöntämiseen vaikuttaa lapsen ikä, hoitopaikka ja sairauden vaikeus. Sitä varten tarvitaan D-lääkärintodistus, jossa todetaan lapsen sairaus ja huoltajan hoitoon osallistumisen tarpeellisuus. Lisäksi hakemukseen tulee liittää palkattomuustodistus työnantajalta, jos hakija on palkkatyössä. Erityishoitorahaa ei voi saada, jos saa hoidon ajalta (eli hoitoon osallistumisen ajalta) palkkaa tai Kelan maksamaa päivärahaa. Erityishoitorahaa voi hakea verkossa tai lomakkeella erityishoitorahahakemus (SV 89).

Perheenjäsenet voivat olla oikeutettuja myös matkakorvauksiin, mikäli he osallistuvat sairastuneen hoitoon, esimerkiksi hoitoneuvotteluihin tai perhetapaamisiin Syömishäiriökeskuksessa. Perheenjäsenen osallistuminen hoitoon pitää aina perustella lääkärinlausunnolla tai terveydenhuollon antamalla todistuksella. Asukkaan omahoitajat Syömishäiriökeskuksessa voivat kirjoittaa perheenjäsenille todistuksen, jossa on perusteltu miksi perheenjäsenen osallistuminen hoitoon on ollut tarpeellista. Korvausta voi hakea verkossa tai lähettämällä lomakkeen Matkakorvaus (SV 4) Kelaan.

Tässä olivat pääpiirteittäin tavallisimmat tuet, joita asukkaamme (ja perheenjäsenet) voivat saada. Sosiaalityöntekijämme Tellervo auttaa Kuntoutus- ja hoitoyksikköön tulevia ja heidän läheisiään tukiasioissa.

Ystävällisin terveisin,
Venla Eronen

Lähteet


Kela.fi

Syömishäiriökeskuksen sosiaalityöntekijän haastattelu

maanantai 31. joulukuuta 2018

Jos uuden vuoden lupaukset kuormittavat

Nyt on taas se aika vuodesta, kun ihmiset tekevät lupauksia uudelle vuodelle. Usein nuo lupaukset liittyvät jotenkin itsensä kehittämiseen, jonkinlaiseen muutokseen. Kuntosalit täyttyvät aktiivisista treenaajista, jotkut muuttavat ruokavaliotaan, toiset lupaavat olla enemmän yhteydessä läheisiinsä. Mediassa on esillä vinkkejä muutoksen tekemiseen. Hyvää tekevissä muutoksissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta entä kun joukossamme on ihmisiä, jotka eivät koskaan koe olevansa riittäviä. Millaisen paineen uuden vuoden lupaukset voivat heille luoda ja antaako tämä yleinen lupauskulttuuri vain vahvistuksen sille, että itseään pitäisi aina jotenkin muokata paremmaksi?



Omenatuvan kirjoittajana haluankin tänä vuonna antaa kaikille teille, jotka muutenkin jo kamppailette oman riittävyyden kanssa, toisenlaisen vaihtoehdon muutoksiin tähtääville lupauksille. Kyseessä on uuden vuoden muistilista. Olkaa hyvä!

Uuden vuoden muistilista:

1. Tänäkin vuonna olen kaunis/komea juuri sellaisena kuin olen.
2. Tänäkin vuonna olen rakkauden arvoinen.
3. Tänäkin vuonna voin toteuttaa itseäni ja elää itseni näköistä elämää.
4. Tänäkin vuonna minun mielipiteilläni on arvoa.
5. Tänäkin vuonna minulla on omat hienot vahvuuteni.
6. Tänäkin vuonna saan olla heikko ilman häpeää.
7. Tänäkin vuonna saan pyytää apua, kun sitä tarvitsen.
8. Tänäkin vuonna saan ilmaista tunteeni, tarpeeni ja toiveeni sekä asettaa omat rajani.
9. Tänäkin vuonna saan mokata.
10. Tänäkin vuonna saan levätä ja nauttia
11. Tänäkään vuonna minun ei tarvitse miellyttää kaikkia koko ajan.
12. Ennen kaikkea, tänäkin vuonna olen riittävä ja arvokas juuri sellaisena kuin olen!

Hyvää uutta vuotta kaikille seuraajille!

Terveisin,
Venla Eronen

perjantai 21. joulukuuta 2018

Onni omiin käsiin



Joulun aikaa on hyvä hyödyntää pysähtymiseen. Miten mennyt vuosi tuli elettyä? Mitä siitä olisi mukava siirtää tulevaan vuoteen? Olinko elämäni kapellimestari vai soittelinko viuluani muiden ihmisten tai kenties erilaisten mieleni pakkojen johdolla? Haluanko muuttaa jotain vai mennäänkö vanhoilla?

Aika usein tuntuu, että elämä heittelee haluamaansa suuntaan kysymättä lupaa. Ihmiset tekevät asioita, jotka satuttavat. Hankalat elämän sattumukset aiheuttavat mielipahaa. Asiat ylipäätään eivät tuppaa sujumaan niin kuin haluaisimme. Tulee kaikenlaista vastoinkäymistä ja ongelmaa.

Kaiken ulkopuolelta tulevan pommituksen keskellä meiltä jää usein huomaamatta, että meillä itsellämme onkin kaikkein suurin rooli siinä, kuinka koemme elämän sattumukset ja muiden ihmisten edesottamukset. Minusta on aina tuntunut mukavalta ajatella, että voin itse vaikuttaa kokemukseni laatuun. Olen kuitenkin huomannut, että taidan olla leirissäni melko pienen porukan seurassa. Monet tuntuvat ajattelevan, että on kauhistuttavaa olla itse vastuussa, koska sitten sitä vasta pulassa ollaankin. Oma paha olo tuntuu niin ylivoimaiselta ja muutkin tunteet vyöryilevät niin hallitsemattomasti, että minkäänlainen säätelyn mahdollisuus tuntuu kovin kaukaiselta.

Olen huomannut, että toitottaessani oman vaikutusmahdollisuuden ilosanomaa, ihmiset toisinaan hätäilevät, että ollaanko tässä sitten syyllisiä tähän omaan pahaan oloon, josta kärsitään niin kamalasti. Pahan olon lisäksi pitäisi sitten vielä kantaa syypäänkin taakka. Koska jos minä voin itse vaikuttaa kokemukseeni ja kokemukseni on kärsimys, silloinhan olen itse aiheuttanut ongelmani. Juu, tavallaan ihan ymmärrettävä logiikka…

Mutta…

Kyse onkin taidosta, joka meille opetetaan vasta terapiakoulutuksissa ja ehkä hyvän tuurin sattuessa kohdalle hieman jo yliopistossa. Päiväkodeista ja peruskouluista tämä oppi vielä toistaiseksi taitaa puuttua. Kyseessä on taito, jota psykoterapiassa kutsutaan mentalisaatioksi tai meta-ajatteluksi eli kyvyksi katsoa, tutkia, kuvailla omaa sekä toisen mieltä ja sen liikkeitä. Tämän taidon avulla voi tulla tietoiseksi siitä, miten mieli reagoi ulkoisiin tapahtumiin sekä millaisia merkityksiä se antaa niille. Toistetaanpa vielä tämä tärkein pointti: mieli antaa elämän tapahtumille ja muiden ihmisten sanomisille sekä tekemisille merkityksiä, joiden seurauksena pidämme niitä pahoina tai hyvinä. Eli näiden merkitysten mukaan koemme tapahtumat joko miellyttävinä tai epämiellyttävinä. Itsessään tapahtumat ovat yleensä aika neutraaleja.

Tietysti asiat mutkistuvat, kun vedetään pöytään murhat ja muut äärikeljuudet. Silloin tekee kyllä mieli sanoa, että oli joka tavalla tarkasteltuna haljusti tehty. Ja onhan niin, että pitääkin olla jo tämän taidon huippumestari osatakseen soveltaa sitä kaikkein äärimmäisiin kamaluuksiin. Koska useimmat meistä ovat vielä alkutaipaleilla tässä taidossa, voisimme ehkä aloittaa harjoittelumme siitä äkäisestä katseesta ja loukkaavasta lausahduksesta, joka pääsi pilaamaan päivämme tai ehkä jopa viikkomme.

Koska kyseessä on taito, jossa voi harjoitella mestariksi asti, mutta jota kulttuurissamme ei vielä osata kovin laajalti opettaa, vapauttaa se meidät osaamattomuuden syyllisyydestä. Eli vaikka voit tämän taidon avulla ratkaisevasti vaikuttaa kokemuksesi laatuun, et ole kokemukseesi syyllinen, koska kukaan ei ole opettanut sinulle tätä taitoa vielä.

Seuraavassa on maistiainen tästä taidosta ja sen harjoitteluprosessista.

Ensimmäinen askel: muistele tilannetta, jossa pahoitit mielesi edellisen kerran toisen ihmisen sanojen seurauksena. Kuvaile vaikkapa päiväkirjaasi tai muulle paperille, että mitä tilanteessa tarkalleen tapahtui. Millaisia sanoja käytettiin?  Millaista äänensävyä? Mitä ajatuksia nämä sanat herättivät sinussa? Millaisia tunteita? Yritä kuvata tilanne mahdollisimman konkreettisesti ja tarkasti.

Esimerkki: Istuttiin ystävien kanssa iltaa. He alkoivat puhua siitä, että uutena vuotena pitäisi järjestää jotain hauskaa ohjelmaa isommalla porukalla. Sanoin, että ” Meidän porukat on poissa aattoillan. Meille vois tulla ainakin keskiyöhön saakka.” Sitten yksi kaveri sanoi, että ”Meilläkin on talo tyhjänä. Meillekin voisi tulla. Mä tiedän missä baarikaapin avainta pidetään.” Muut alkoivat puhua innostuneesti, että haluavat mennä sen toisen kaverin luokse eikä kukaan enää puhunut mitään minun luokseni menemisestä. Minulle tuli kurja olo. Tuntui, että ketään ei kiinnostanut meille tuleminen, vaikka sanoin asiasta ensimmäisenä. Tuntui yksinäiseltä ja ulkopuoliselta. Vähän tyhmältä, miksi edes sanoin mitään.

Toinen askel: Tutki nyt, että millaisia merkityksiä huomaat mielesi antavan tilanteelle

Esimerkki: Muut eivät välitä minusta. Muita ei kiinnosta olla minun seurassani. Heille on ihan sama, vaikka en olisi mukana koko juhlassa. He pitävät minua tyhmänä ja turhana.

Kolmas askel: Mieti miten kuvailisit tapahtumaa neutraalisti, ilman näitä merkityksiä.

Esimerkki: Käytännössä se mitä tapahtui, oli, että ehdotettiin kahta juhlapaikkaa ja toinen niistä valittiin.

Neljäs askel: Tutki miten tunteesi muuttuvat, kun katsot tilannetta neutraalissa valossa.

Esimerkki: Tuntuu hassulta, että loukkaannuin asiasta niin paljon. Siinähän vain valittiin juhlapaikkaa.

Jos nyt tämän Joulunajan pysähdyksen ja pohdintojen lomassa innostut aloittamaan taipaleesi oman onnesi mestariksi, voisi meta-ajattelu- ja merkityksenantotaitojen kehittäminen olla yksi vuoden 2019 projekteista. Voisiko tuleva vuosi olla aiempaa parempi, kun kokemusten vaikutukset olisivatkin enemmän omissa käsissä?

Mitä sinä ajattelet omasta mahdollisuudestasi vaikuttaa elämän laatuun?
Mihin leiriin kuulut? Syyllistytkö tai vihastutko oman säätelyn ajatuksesta vai innostutko?

Rauhaisaa ja pohdiskelevaista Joulunaikaa kaikille!

Toivottaa Pia Charpentier