Ruokarauhaa etsimässä

 Ruoka ja syöminen ovat monella tapaa merkityksellisiä asioita elämässä niin hyvässä kuin pahassa. Joillakin suhde ruokaan on yksinkertainen ja ongelmaton, mutta paljon on ihmisiä, jotka kipuilevat eritasoisesti syömisensä kanssa. Yhä useampi valitettavasti sairastuu syömishäiriöön, jolloin tulee entistäkin tärkeämmäksi miettiä mitä ja miten ruosta ja syömisestä ylipäänsä puhutaan. Kenenkään ruokailua ei helpota yhtään lukuisat tarpeettomat fraasit ja ajattelemattomat heitot, joita syömisen yhteydessä kuullaan. 

 

Ruokarauha on jo pitkään elänyt käsite, jolla on perinteisesti tarkoitettu ruokailuhetken rauhoittamista kaikesta muusta tekemisestä. Ruoka itsessään on niin arvokas asia, että kun sitä saa eteensä, niin on aiheellista ja sopivaa unohtaa maalliset murheet ja kaikenlainen säätäminen. 70-luvulla lapsia ojennettiin kaikenlaisesta ruokapöydässä kiemurtelusta. Keskity syömään! Puhuakaan ei oikein saanut, varsinkaan ruokaa suussa, ja sisarusten kanssa kinastelu ei sopinut alkuunkaan. Aikuiset halusivat syödä rauhassa, nauttia ruoasta ilman turhia jännitteitä pöydässä. 

 

Olen huomannut toteuttavani näitä periaatteita omien lasteni kanssa lähes identtisesti ja sitä sen kummemmin miettimättä. Se malli, miten ruokapöydässä ollaan, on todella vahvasti piirtynyt alitajuntaani. Edelleenkin huomaan ärtyväni, jos joku kaivaa kännykän esiin kesken ruokailun ja edes hetken sitä vilkuilee. Tai jos keskustelu kodin päivällispöydässä uhkaa lähteä liian negatiiviselle tasolle. ”Tämä ei kuulu ruokapöytään”, alitajuntani huutaa. ”Nyt tuollaiset puheet poikki ja keskustellaan jostain mukavammasta”. Samalla olen viljellyt niitä samoja latteuksia, joita itselleni kasvavana poikana sanottiin: ”jos haluat kasvaa isoksi, niin syö lautanen tyhjäksi!” Ja toisaalta: ”miten kauhean isoja annoksia tuo poika jaksaa syödä!” Aina jollain oli jotain sanottavaa syömisestäni. Milloin söin liikaa, milloin liian vähän.

 

Jokaisella on varmasti omat muistonsa siitä, mitä ja miten ruokapöydässä puhuttiin ja toimittiin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Nämä sanat ja toimintamallit voivat hyvinkin vahvasti määrittää sitä, miten itse toimimme myöhemmin. Käytämmekö samoja kuluneita fraaseja vai harkitsemmeko tarkemmin, miten puhumme ruosta, miten arvotamme eri ruokia ja millaista esimerkkiä itse annamme syömisestä. 

 

Meillä aikuisilla on iso vastuu siitä, millaisen ruokarauhan me toisille annamme ja miten puhumme omasta syömisestämme. Jos esimerkiksi lapset ja nuoret kuuntelevat koko ajan vanhempiensa dieettituskailuja, niin ajatus laihduttamisesta voi ikävällä tavalla syöpyä myös lapsen mieleen. Tai, jos kommentoimme ruoan määrää omalla tai toisen lautasella, niin mistä voimme tietää, kuinka arkaan kohtaan osumme kuulijan mielessä. Mielestäni ihan relevantti kysymys tässä ajassa on: Miksi me lauomme jatkuvasti aivan älyttömiä ruokaan liittyviä kommentteja ja tyhjiä lauseita miettimättä hetkeäkään mitä me oikeasti sanomme ja kuka on kuulemassa?

 

Vastaus kysymykseen lienee yksinkertaisesti se, että se on inhimillistä. On raskasta miettiä ja punnita koko ajan sanomisiaan, ja tutuissa tilanteissa on helppo käyttää tuttuja fraaseja. En mitenkään jaksa uskoa, että niin monet ihmiset puhdasta ilkeyttään kommentoisivat toistensa ruokia ja syömisiä ymmärtämättä seurauksia. Se on ajattelemattomuutta, puhetta ilman suodatinta. Puhetta, jota on helppo suoltaa omien kokemusten muokkaaman normin pohjalta.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asialle voisi tehdä jotain. Kun alamme oikeasti kiinnittää huomiota omaan puheeseemme, saatamme yllättyä kuinka paljon se sisältää niin sanottua automaatiopuhettta eli sanoja ja sanontoja, joiden merkitystä emme ole koskaan tarkemmin miettineet tai kyseenalaistaneet. Oman puheenparren tutkiskelu voi johtaa syvällisiin oivalluksiin myös omasta syömiskäyttäytymisestä, mutta jos sillä saa rakennettua edes jonkinlaista suodatinta puheeseensa, niin kuulijat ainakin kiittävät.

 

Annetaan siis ruokarauha toisillemme ja lopetetaan jonninjoutava kommentointi, jonka tarkoitusta emme yleensä edes ymmärrä. Jos toisen syöminen huolettaa, niin silloin voi kysyä ”mitä sinulle kuuluu?”, eikä ihmetellä ääneen toisen syömistä. On hyvä ymmärtää, että syöminen ja suhtautuminen ruokaan ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, jolloin hyväntahtoisetkin kommentit voidaan tulkita arvosteluksi ja kritiikiksi. Emme varmasti halua tarkoituksella loukata tai vahingoittaa toisiamme, joten aina on parempi miettiä sekunti tai kaksi kannattaako sanoa ääneen juuri sitä, mitä ensimmäiseksi mieleen tulee.

 

 

Ruokarauhaa toivottaen,

 

Jouni Kuivalainen