Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?

Syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa kuulee usein mainittavan sanan hoitomotivaatio. Jos avo- tai osastohoidossa eteneminen takkuaa, päätellään syyksi usein hoitomotivaation puute. Tästä määritelmästä seuraa mahdollisesti hoidon keskeytyminen tai hoitoon pääsyn estyminen. Kun sairastava ei pysty hoidon tuella tekemään muutosta syömiskäyttäytymiseensä, hänet ohjataan kotiin etsimään motivaatio esille ja käyttövalmiiksi. Näin hoidossa voidaan sitten tarttua tehokkaasti toimeen, kun sairastava on itsekseen hoitanut pohjatyön kuntoon.

Olen itse aina ihmetellyt tämän ajatuskuvion logiikkaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se ei ole vieläkään auennut minulle. Jos sairastava ei pysty tekemään tätä vaativaa psyykkistä työtä hoitavien henkilöiden kanssa, kuinka hän pystyisi tekemään sen ihan yksinään ilman tukea?

Syömishäiriöiden hoito on perinteisesti keskittynyt käyttäytymisen muokkaamiseen. Siinä on jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pystyäkseen muuttamaan käyttäytymistään, ihminen tarvitsee keinot, voiman, rohkeuden ja tuen muutoksen tekemiseen. Näiden muutosedellytysten rakentamiseen syömishäiriöiden hoidossa on kiinnitetty sangen vähän huomiota. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että toisilla sairastavilla on valmiiksi hyvä valikoima selviytymiskeinoja ja he pystyvätkin tekemään muutoksen kohtalaisen kivuttomasti. Jostain syystä on sitten jäänyt huomaamatta suuri joukko sairastavia, joilla käytössä oleva välinevalikoima on hyvin pikkuruinen, minkä vuoksi muutoksen tekeminen on heille haastavaa. Heiltä puuttuu muutoksen tekemiseen vaadittavat keinot, minkä vuoksi he helposti leimaantuvat motivoitumattomiksi.

Mielestäni on suuri tragedia, että hoitojärjestelmissämme nämä henkilöt jätetään oman onnensa nojaan etsimään ”hoitomotivaatiota” eli keinoja pystyä tekemään muutosta. Minusta loogisempaa olisi siirtää hoidon sisällön aloituskohtaa taaksepäin näiden sairastavien kohdalla. Sen sijaan, että hyppäämme suoraan muutosten tekemisen vaiheeseen, aloittaisimmekin muutoksen tekemisen valmisteluvaiheesta. Tämä tarkoittaa useimpien kohdalla esimerkiksi tunnetyöskentelyä ja minäkuvatyöskentelyä, joiden avulla saadaan keinot helpottaa oloa muilla kuin syömishäiriön keinoilla. Kun sisäiseen maailmaan on edes pieni ymmärryksen ja hallinnan tunne, on mahdollista alkaa pohtia muutoksia konkreettisella tasolla.

Kun hoito ei etene ja tilanne on jumissa, ei loogisin liike ole puskea muutosta. Kun jumi on tiukka, ei puskeminen auta. Pysähtyminen ja tilanteen tutkiminen auttaa. Jumilla nimittäin on tavallisesti jotain todella tärkeää sanottavaa, kun asetumme kuuntelemaan sitä. Se kyllä kertoo, miten eteenpäin pääseminen onnistuu, kunhan vain maltamme hiljentyä ja kuunnella. Jumin takaa löytyy aina jokin yksilöllinen, oleellinen seikka. Seuraavassa on esimerkkejä tällaisista. Niitä voi olla samalla henkilöllä useampia tai jumin takaa voi löytyä muutakin, jota tässä ei ole mainittu. Jumin sanoma on aina yksilöllinen.

Keinottomuus

Sairastava saattaa kokea, että hoitavan henkilön esittämät muutosehdotukset ovat liian vaikeita toteuttaa eikä hän osaa kommunikoida keinottomuuttaan. Aina yrittäessään toimia ohjatulla tavalla, tapahtuu jotain mikä sabotoi yrityksen. Sairastunut ei tiedä miten pääsisi tästä kierteestä eteenpäin. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaisia taitoja tarvittaisiin, jotta muutos olisi mahdollinen.

Mieli tarvitsee sairautta

Koska syömishäiriöoireet ovat useimmiten olemassa, jotta psyykkinen paha olo helpottuisi, ilman korvaavia selviytymiskeinoja mieli ei usko selviytyvänsä arjen haasteista oireetta. Oireista luopuminen voisi esimerkiksi merkitä pahan olon voimistumista sietämättömäksi. Mieli turvautuu oireisiin yhä uudelleen, koska ei tiedä mitä muutakaan tekisi. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaiset keinot voisivat auttaa selviytymään ja opetella niitä yhdessä. Keinovaihtoehtoja on olemassa paljon, joten niitä on hyvä yhdessä tutkia ja etsiä parhaiten auttavat menetelmät.

Oireista luopuminen tuntuu liian pelottavalta

Paraneminen ei sairastavan mielessä ole välttämättä pelkästään positiivinen asia. Vaikka hän tietäisikin siitä seuraavan paljon hyvää, voi hän nähdä siinä myös uhkakuvia. Hän saattaa pelätä esimerkiksi jäävänsä yksin, muuttuvansa läheisilleen epäkiinnostavaksi, joutuvansa ylivoimaisten vaatimusten eteen tai kiusaamisen jatkuvan. Painon nousu pelottaa useimpia, samoin sen mukanaan tuoma uhka kelpaamattomuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisestä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä käydä kaikki uhkakuvat tarkasti läpi ja tutkia mitä niille on tehtävissä.

Hallitsemattomuuden tunne

Monet sairastavat kokevat oireiden imun olevan niin suuri, että sitä on yksinkertaisesti mahdotonta vastustaa. Kun impulssi oireiluun tulee, voi se olla menoa, jota ei pysty pysäyttämään. Tällöin hoitavan henkilön kanssa voi harjoitella impulssin hallinnan keinoja ja tutkia oireen pakottavuuden takana olevia seikkoja.

Krooninen hätätila

Toisinaan syömishäiriötä sairastavan mieli on jatkuvassa hätätilassa siksi, että ahdistus on niin voimakasta, että sen sietäminen vie kaiken psyykkisen energian. Elämä on selviytymiskamppailua hetkestä toiseen. Kun mieli on sidottu hengissä säilymisen mahdollistamiseen, ei se pysty tekemään muutoksia. Sillä ei yksinkertaisesti ole muutoksen tekoon tarvittavaa energiaa eikä ajattelun väljyyttä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on tärkeää opetella keinoja rauhoittamaan mieli ja auttaa se pois hätätilasta, jotta muutos tulee mahdolliseksi.

Kaiken tämän valossa, mielestäni koko motivaatio-sana on syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa sangen kehno. Se nostaa tien pystyyn ja saa sekä hoitavan henkilön että sairastavan toivottomaksi. Motivaation puute -ilmaus estää näkemästä, että jumitilanteessa on paljon mahdollisuuksia saada tilanne liikkeelle. Sen sijaan, että käännytään kyllästyneenä ja luovuttaneena tilanteesta pois, voisimmekin antaa kiinnostuksemme ja uteliaisuutemme herätä: ”Mitähän tärkeää tämä mieli haluaa saada kuulluksi – mitä se tarvitsee voidakseen jatkaa eteenpäin?”. Sitten istutaan alas ja tutkitaan sekä kuunnellaan.

Ehdotankin uudeksi käytännöksi, että aina kun meinaamme määritellä tilanteen motivaation puutteeksi, voisimme kokeilla korvata motivaatio-sanan sanalla rohkeus, turvallisuus tai keino – ja sitten katsoa tilannetta uudelleen. Ehkä toivottomuus ja näköalattomuus voisivat näin liukua taka-alalle tehden tilaa uusille ja luoville ideoille, jotka auttavat yhdessä kulkemaan taas kappaleen matkaa eteenpäin kohti paranemista.

Mitä mieltä sinä olet? Onko paraneminen motivaatioasia?

Terveisin,

Pia Charpentier