Kehumisen paikka – Miten ja milloin syömishäiriötä sairastavaa kehutaan?

Työssäni syömishäiriöitä sairastavien parissa huomaan rämpiväni usein kehumisen haasteen kanssa. Milloin kehun syömishäiriötä sairastavaa ja miten kehuni muotoilen? Kehunko, kun margariini levittyy leivälle rennosti tai kun sairastava on saanut syötyä hänelle haasteellisen aterian loppuun? Kehunko siis toiminnasta, joka on terveyteen liittyvä normi? Vai pitäisikö minun sittenkin kehua, kun sairastava tekee suuren oivalluksen esimerkiksi peloistaan – sellaisen oivalluksen, mikä ”terveelläkin” ihmisellä olisi osoitus uudesta syvemmästä itseymmärryksestä? Entä milloin minun kannattaa kehua esimerkiksi sairastavan ulkonäköä, vaatteita, luonnetta tai taitoja?

Kehumisen haastetta ei helpota yhtään se tieto, että osa syömishäiriötä sairastavista rakentaa oman arvonsa suoritusten varaan, kun taas toinen omiin ominaisuuksiinsa pohjautuen. Kolmannelle ryhmälle kehu osoittaa pelottavalta tuntuvaa edistymistä hoidossa. Ensimmäiselle ryhmälle mikään kehun määrä ei välttämättä  riitä, sillä hyvän itsetunnon rakentuminen vaatisi sen huomaamista, että on rakastettu ja hyvä ilman huippuunsa hiottua suoriutumistakin. Toinen ryhmä on varsin haavoittuvainen, kun omat ominaisuudet ovat arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen mittari. Kolmas ryhmä taas tarvitsisi ajattelussaan muutosta siihen, että on lupa onnistua, olla hyvä ja mennä eteenpäin toipumisessa. Ensimmäinen ja toinen ryhmä pelkää, että ilman hyviä suorituksia tai upeaa olemusta tulee hylätyksi, kun taas kolmas sitä, että parantuminen johtaa hylkäämiseen ja yksinoloon.

Olen huomannut usein, että kehumisen haaste elää vahvasti myös osassa syömishäiriötä sairastavien perheistä. Joissakin perheissä kehumisen kanssa kuljetaan kuin nuoralla tanssien – kannattaako vai ei, uskallanko kehua vai en. Toisissa perheissä lasta kuvaillaan superlatiiveilla, usein suoritusten osalta. Nämä kehut kohdistuvat toisinaan syömishäiriön ydinalueille eli syömiseen ja liikkumiseen, toisinaan harrastuksissa ja koulussa pärjäämiseen. Kolmansissa perheissä vanhempi on saattanut sanoa lapselleen, että lapsi on hyvä sellaisenaan, mutta on samalla katsonut peiliin itseään inhoten. Lapsi onkin voinut olla ymmällään ja alkanut ajatella, että jos se mikä on riittävän hyvää minussa ei olisi sitä sinussa, niin voiko se oikeasti olla hyvää silloin minussakaan. Kaikissa tapauksissa kehuista huolimatta sairastavalla voi olla kokemus, että on riittämätön tai, että mistään ei saa hyvää palautetta. Perheet saattavatkin olla varsin ymmällään. Rakkautensa kun useimmat kuitenkin yrittävät parhaaksi katsomallaan ja osaamallaan tavalla osoittaa.

Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin muutamia ajatuksia herättäviä kirjoituksia lasten kehumisesta. Muutamaan tällaiseen kirjoitukseen pääset tutustumaan esimerkiksi täältä ja täältä. Näissä kirjoituksissa huonon itsetunnon ja kehumisen välillä on kuvattu yhteyksiä. Valmiiksi huonon itsetunnon omaavan lapsen itsetunto voi heikentyä entisestään, jos häntä kehutaan liioitellusti. Kehuminen nostaa lapsen riman niin korkealle, että lapsi ei uskalla tarttua vaikeisiin haasteisiin. Myös kehun kohdistamisen tavalla on merkitystä. Huonon itsetunnon omaavan lapsen kehua ei kannata kohdistaa hänen persoonaansa eli siihen millainen lapsi on luonnostaan. Kehu kannattaa mieluummin kohdistaa lapsen käytökseen. Persoonaan kohdistetut kehut voivat johtaa siihen, että lapsi näkee epäonnistumisen henkilökohtaisena virheenä.

Kirjoituksissa kuvatut ohjeet saavat palaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni pohdintaan. Jos syömishäiriötä sairastavalla on valmiiksi huono itsetunto ja kehun ruuan annostelemisesta ja syömisestä, asetanko huomaamattani syömiseen liittyvän riman korkeammalle. Jos kehun riittävästi täytetystä jugurttikulhosta, muuttuuko riittävän minimin ylittäminen ja rennompi annostelu pelottavaksi? Ja mikä on kehumisen vaihtoehto? Jättää kehumatta? Uskon, että olipa kyse sitten annostelujen, ruokailujen, ulkonäön, luonteen, taitojen tai oivallusten kehumisesta, hoitajan on tehtävä ratkaisu kehumisesta sairastavan toipumisen vaihetta arvioiden ja kunkin itsetunnon rakentuminen tuntien. Toisen niin syvä tunteminen ei kuitenkaan aina arjen työssä ole mahdollista, joten kehumista voi joutua työntekijäkin opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Yrittäessään ja erehtyessään hoitajan pitää kuitenkin osata ilmaista, että kehut eivät ilmennä toisesta välittämisen määrää. Välittämisen tulee ilmetä muutoinkin.

Entä perheet? Miten heidän kannattaa ohjeiden mukaan silloin toimia, jos lapsen kehumisessa on ollut sama malli lapsen syntymästä alkaen? Jos suoritukset ovat olleet se juttu mistä kehutaan ja sairastavan itsetunto on rakentunut suoritusten varaan, niin pitääkö silloin alkaa kohdistaa kehunsa persoonaan ohjeiden vastaisesti? Onkin ehkä hyvä huomata, että käytöksen ja suoritusten kehuminen eivät ole synonyymejä. Voi kehua vaikka sanomalla ”on se mukavaa, kun teet noin” tai "oletpa tehnyt ahkerasti töitä". Ei siis tarvitse kehua jatkuvasti kuinka taitava tai älykäs lapsi on tai kuinka hyvin hän on suoriutunut. Kehuessaan voisi myös unohtaa sanan ”aina” käyttämisen, kuten ”olet aina ollut niin hyvä koulussa”, ”olet aina syönyt niin terveellisesti” jne. Näin jää mahdollisuus olla välillä jotain muutakin tai tehdä toisin – Jää myös lupa epäonnistua.

Olipa sitten kyse hoitajan ja perheen jäsenen haasteesta kehua syömishäiriötä sairastavaa, voisi hyvän itsetunnon rakentumisen tukemiseksi ottaa  käyttöönsä seuraavat lasten psykiatrien lausumat ohjeet:

Janna Rantala: ”Hyvään itsetuntoon ei riitä kehu, vaikka niitä tulisi ympäri maailman. Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arvioimaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.” 

Jari Sinkkonen: “Lapsen itsetuntoa rakentaa se, että hän on edistynyt aikaisempiin suorituksiinsa verrattuna ja se huomataan. Katsopa, sait sen vaikean soittoläksyn sujumaan!
Ei ole pelkoa, että lapsi kokee olevansa hyväksytty vain suoritusten perusteella, jos hänellä on varmuus siitä, että häntä rakastetaan varauksetta. Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista vaan on seuraus hellimisestä ja vanhempien haltioituneista katseista: olet niin rakas ja ihmeellinen."

Lopuksi haluan vielä lisätä: Ei tehdä kehumisestakaan suorittamisen taistelutannerta. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – Myös niitä kehumisen virheitä suuntaan jos toiseen. Hyvä tahto, yhdessä oleminen, välittäminen ja rakkaus ovat paljon keskeisempiä asioita, kuin se tuliko kehuttua oikein vai väärin.


Oletko sinä kohdannut kehumisen haasteen? Millaisia kehuja sinä olet saanut ja miten olet niihin suhtautunut?


Terveisin,

Venla Eronen

P.S. Tässä kirjoituksessa en erityisemmin tarkastellut kehujen vastaanottamista. Kannattaa ehkä kurkata Pian kirjoitus huomiohakuisuudesta. Kirjoituksessa kuvataan "herkkupöytien ääreen nääntymisen" ilmiötä. Jotenkin tuon ilmiön tarkastelu sopisi kehumisen teemaankin, eikö vain.