Ensimmäisiä kokemuksia Syömishäiriökeskuksen harjoitteluasunnosta

Syömishäiriökeskuksen osastohoitojaksot ovat usein pitkiä osastolle tulevien syömishäiriön mutkikkuuden vuoksi. Tämän vuoksi osastohoito pyritään lopettamaan asteittain. Asteittainen hoidon lopettaminen parantaa myös muutoksen pysyvyyttä kokovuorokautisen tuen päätyttyä. Aikuisten ja aikuistuvien nuorten kohdalla kokovuorokautisen hoidon loppuvaiheisiin Syömishäiriökeskuksessa onkin nyt otettu kokeiluun itsenäistymistä tukeva lomailu Syömishäiriökeskuksen vuokraamassa harjoitteluasunnossa. Sen tarkoitus on valmistella toipuvaa myöhempään hoidon vaiheeseen eli itsenäisen asumisen vaiheeseen.

Syömishäiriökeskuksella on tällä hetkellä vuokrattuna yksi harjoitteluasunto. Harjoitteluasunto on vielä varsin uusi asia Syömishäiriökeskuksessa, vain muutama kuukausi kokemusta takana. Käytännön hyödyntäminen kehittyykin vielä varmasti tulevaisuudessa, mikäli päätämme sisällyttää harjoitteluasunnon pysyväksi osaksi hoitomalliamme.

Harjoitteluasuntoa voivat hyödyntää sellaiset asiakkaamme, jotka tarvitsevat hetkiä harjoitella yksinoloa, joiden ei ole enää tarkoitus palata asumaan vanhempiensa luo ja/ tai joiden oma asunto sijaitsee sen verran kaukana, että lyhyemmille lomille ei ole järkevää lähteä. Harjoitteluasunto sijaitsee Syömishäiriökeskuksen lähellä Malmilla, joten sinne voi mennä viettämään alussa aikaa vaikka vain muutamaksi tunniksi. Myöhemmässä vaiheessa harjoitteluasunnolla voi käydä useamminkin ja viettää siellä pidempiä aikoja kerrallaan.

Haastattelin ensimmäisiä harjoitteluasuntoa hyödyntäviä asiakkaitamme aiheesta ja jälleen tuli todistettua, että palveluja kehitettäessä kannattaa todellakin kuunnella asiakkaita. Itse en kaikkia haastateltavien näkökulmia olisi osannut tuoda esille.

Haastateltavat toivat esille, että ajatus yksinolosta harjoitteluasunnolla tuntui alkuun pelottavalta. Yksinolo saattoi olla lähes täysin uusi kokemus, koska lähes koko elämän ajan on ollut paikoissa, joissa on ihmisiä lähes koko ajan ympärillä. Itselle ei ollut selvää mitä asunnolla voisi tehdä tai mitä edes haluaisi tehdä. Yksinolo ei sinänsä tuntunut pelottavalta, mutta yksinolo omien ajatusten kanssa jännitti. Pian kuitenkin huomasi, että ei siinä yksinolemissa lopulta ollutkaan mitään ihmeellistä. Alun jännityksestä selvittyä oma aika alkoikin tuntua mukavalta.

Oleskelun asunnolla haastateltavat ovat kokeneet vapauttavaksi. Asunnolla voi itse päättää mitä tekee ja milloin tekee. Osaston aikataulut eivät ole rajoittamassa. Vapaus tuo kosketuksen normaaliin elämään. Vaikka alussa olikin olo, että on ihan hukassa eikä tiedä mitä tekisi, niin pian rytmi alkoi kuitenkin muodostua. Kodin askareet, aterioiden valmistelu, musiikin kuuntelu, koulutehtävien tekeminen, tietokoneella oleskelu tai vaikka vain istuskelu kahvikuppi kädessä alkoi tuntua miellyttävältä. Asunnolla oli ihana huomata, että kykenee nauttimaan ihan tavallisesta olemisesta, vaikka mielessä oli saattanut olla pelko, että palaa syömishäiriön oireisiin. Siitä sai onnistumisen kokemuksia, kun oireille ei antanutkaan valtaa.

Alussa harjoitteluasunnolla käynnit olivat lähinnä oman ajan harjoittelua ja asunnolla vietettiin vain pari tuntia. Myöhemmin harjoitteluun lisättiin itsenäisiä ruokailuja. Osastolta lähdettiin päivällisen jälkeen, syötiin iltapala asunnolla itsenäisesti, yövyttiin asunnolla ja seuraavana aamuna palattiin osastolle aamupalalle. Seuraava askel oli syödä myös aamiainen itsenäisesti asunnolla. Muita aterioita haastateltavat eivät vielä ole viettäneet asunnolla, mutta kun sen aika koittaa, voi hoitaja mennä ensimmäisillä kerroilla mukaan ja antaa tukea myös ruuanlaittoon. Vaikka haastateltavat ovatkin harjoitelleet ruuanlaittoa jo osastolla ollessaan keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin erilainen, kun pitää miettiä vain sitä mitä itse haluaisi ruuaksi laittaa eikä tarvitse ajatella muita.

Syömisen asunnolla haastateltavat ovat kokeneet yllättävän rennoksi. Rentoa tunnelmaa heille on luonut muun muassa mahdollisuus kuunnella musiikkia tai katsoa samalla esimerkiksi jotain sarjaa tietokoneelta. Vaikka välillä mielessä kävisi ajatus, että ei söisikään kaikkea, pääsee siitä yleensä yli pelkästään jo sillä tiedolla, että asia huomattaisiin kuitenkin pian osastolla ja siihen puututtaisiin tarvittavilla toimenpiteillä. Kun aterian kokoaa, ottaa siitä kuvan Syömishäiriökeskuksessa käytössä olevaan MealLogger-sovellukseen, niin siinä syntyy jo se päätös, että tämän minä myös syön. Itsenäinen ruokailu asunnolla silloin kun käytössä ei ole enää ateriasuunnitelmaa, on myös hyvää harjoitusta. Vaikka alussa huomaisi omassa ajattelussaan jäykkyyttä ja pelkoa poiketa vanhasta ateriasuunnitelmasta, pääsee harjoitteluasunnolla oikeasti kokoamaan ateriansa enemmän mieltymyksiään kuunnellen. Mieltymysten kuuntelu on kuitenkin vaatinut harjoittelua.

Harjoitteluasunnolla käymiseen on haastateltavien kohdalla yhdistetty myös itsenäinen asiointi ruokakaupassa. Vaikka kaupassa käymistä harjoitellaankin jo keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin jälleen erilainen, kun kaupassa käydään vain itseä varten. Itsenäinen kaupassa käyminen voi olla haastavaa. Mieleen voi palata vanhat syömishäiriön tuomat tavat ja niiden mukaan toimiminen voi olla niin syvälle selkärankaan rakentunut, että kaupassa käymiseen tarvitaan alkuun hoitajan tukea. Hoitaja voi lähteä mukaan tai ostoksista voi ottaa esimerkiksi valokuvan ja näyttää sen hoitajalle, jotta valinnat eivät olisi syömishäiriön mukaisia. Toisaalta kaupassa käyminen itsenäisesti on tärkeä osa itsenäisen vastuunoton harjoittelua. Sitähän se elämä tulee nimenomaan olemaan, että omista valinnoista kantaa itse vastuun. Jos ateriat voi jo koota ilman ateriasuunnitelmaa, pääsee kaupassa myös oikeasti miettimään, mitä haluaisi syödä. Vaikka ateriasuunnitelma olisikin vielä käytössä, voi kaupassa harjoitella myös niiden pienempien valintojen tekemistä, kuten esimerkiksi minkä makuista jugurttia haluaisi ostaa.

Harjoitteluasunnon yksi merkittävimpiä anteja on haastateltavien mukaan se, että siellä joutuu oikeasti keskittymään vain itseen. Se ei alussa välttämättä ole helppoa, koska on voinut niin kauan pyrkiä miellyttämään muita. Syömishäiriön myötä on ikään kuin menettänyt itsensä – on keskittynyt siihen, että muilla olisi hyvä olla. Itsen kuuntelu olikin alkuun vaikeaa, koska ei oikeasti edes tiennyt mitä haluaa, eikä kukaan ollut kertomassa mitä tehdä.

Tukea haastateltavat kertoivat saaneensa hoitajilta sopivasti, mutta oikeanlaisen tuen saaminen vaatii rehellisyyttä siitä, mihin sitä tukea oikeasti tarvitsee. Tuen pyytämisessä on luotettava siihen, että se ei johda harjoitteluasunnolla oleskelun kieltämiseen, vaan ongelmien yhteiseen ratkaisemiseen. Avoimuus omista ongelmista lisääntyy, kun luottamus syntyy.

Tulevaisuudessa haastateltavat tulevat lisäämään oleskeluaan harjoitteluasunnolla ja syömään myös muita aterioita siellä aamu- ja iltapalan lisäksi. Silloin pitää oikeasti kantaa itse vastuun omasta syömisestään siten, että syö monipuolisesti ja riittävästi. Toki omaa ajankäyttökin joutuu hieman miettimään. Osastolla ollessa on paljon erilaista ohjelmaa, mutta jos osastolla ei olekaan niin paljon, niin pitää osata itse miettiä miten saa kaikki päivän tunnit täyttymään.

Haastateltavat kokivat, että ilman harjoitteluasunnon vaihetta, itsenäisen asumisen vaiheeseen siirtyminen tuntuisi liian isolta harppaukselta, koska itsenäisyyden ja yksinolon harjoittelu osasto-oloissa on aika vaikeaa. Harjoitteluasuntovaihe on tuntunut oikea-aikaiselta ja tärkeältä askeleelta eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä ja turvalliselta välietapilta ennen itsenäisen asumisen vaihetta.

Itselleni haastateltavien esille tuomat näkökulmat olivat osittain yllätys. En arvannut kuinka iso tarve yksinolon harjoitteluun asukkaillamme voi olla. En ehkä ymmärtänyt, että osastolla ollessa sen harjoittelussa ei päästä tarpeeksi pitkälle ennen itsenäisen asumisen vaihetta. Myös oman itsensä löytäminen tuntui harjoitteluasunnon yhtenä tärkeimmistä anneista. Näkisinkin, että harjoitteluasunto on hyvä ratkaisu siihen, kun itsenäistymistä ja vapautta olisi hyvä päästä harjoittelemaan, mutta itsenäisen asumisen vaihe olisi vielä liian iso harppaus otettavaksi. Kokeilumme vaikuttaakin minusta varsin lupaavalta. Käytännön juurruttaminen osaksi hoitomalliamme vaatii kuitenkin vielä ratkaisuja siihen, miten harjoitteluasuntoa voisi hyödyntää silloin, kun osastolla ei ole sellaisia asukkaita, jotka voisivat hyödyntää harjoitteluasuntoa itsenäistymisen tukena.

Millaisia ajatuksia harjoitteluasuntokokeilumme sinussa herättää? Millaisiin muihin asioihin harjoitteluasuntoa voisi mielestäsi hyödyntää?

Terveisin,
Venla Eronen