maanantai 23. maaliskuuta 2020

Ajankohtaista – Koronavirus, syömishäiriöt ja Syömishäiriökeskuksen toiminta

Koronavirus vaikuttaa meidän kaikkien elämään tällä hetkellä ajan, jonka pituudesta kenelläkään ei ole varmuutta. Pandemian kaikista vaikutuksista elämäämme ei myöskään ole tietoa ja huoli saattaa olla monilla kova. Listasimme kysymyksiä, joita tilanne voi nyt syömishäiriöiden ja hoidon näkökulmasta aiheuttaa. Lisää kysymyksiä voit jättää kommentteihin. Pyrimme vastaamaan niihin parhaamme mukaan.



1. Vaikuttaako syömishäiriö vastustuskykykyyni ja mahdollisen sairastumisen vakavuusasteeseen?

Syömishäiriöitä sairastavilla ei välttämättä ole huonompi vastustuskyky, mutta koska koronaviruksesta ja sen vakavuudesta erilaisille väestönryhmille tiedetään vielä varsin vähän, on hyvä pyrkiä estämään sairastumista ja noudattaa terveysviranomaisten ja hallituksen suosituksia, ohjeita ja määräyksiä. Koronaviruksesta tiedetään se, että muut perussairaudet voivat johtaa vakavampaan sairauden muotoon, mutta vielä meillä ei ole tietoa siitä, miten koronavirus vaikuttaa syömishäiriötä sairastavien infektioiden vakavuuteen. Keho on kuitenkin usein syömishäiriön vuoksi jo valmiiksi kovilla, joten nyt jos koskaan on hyvä tehdä kaikkensa, jotta keho pääsee toipumaan ja on siten vahvempi mahdollisen tartunnan hetkellä.

2. Minusta tuntuu, että syömishäiriöön liittyvät huoleni, eivät ole vakavia koronavirukseen verrattuna. Mitä voin tehdä pitääkseni itsestäni huolta?

Koronavirus on koko maailmaa koskeva vakava terveydellinen ja yhteiskunnallinen haaste. Se ei kuitenkaan poista sitä, että muusta terveydestä huolehtiminen ei olisi tärkeää. Syömishäiriö on vakava sairaus, joten toipumistyön jatkaminen on erityisen tärkeää ja kannattavaa, sillä takapakit voivat pitkittää kärsimystä kohtuuttomasti. On myös hyvä muistaa, että syömishäiriö aiheuttaa usein ajatuksia, että oma sairaus ei ole niin vakava asia tai muiden terveys on tärkeämpää. Kyseinen ajattelutapa on osa syömishäiriön kieroa toimintatapaa. Monet tahot ovat myös muistuttaneet, että ihmisten on tärkeää pitää huolta mielenterveydestään tänä epävarmuuden ja huolen aikana, vaikka entuudestaan ei olisi ollutkaan mitään mielenterveydellisiä haasteita tai sairauksia. Muistuta siis, että sinun hyvinvointisi on yhtä tärkeää ja ota se apu vastaan, mitä ammattilaiset voivat sinulle tässä hetkessä tarjota.

3. Mitä jos en voi tavata terapeuttiani, lääkäriäni tai hoitajaani? 

Lähivastaanottoja on suositeltu välttämään ja joitakin tapaamisia saatetaan perua kokonaan ja tämä aiheuttaa ymmärrettävästi huolta ja epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia. Monet ammattilaiset kuitenkin onneksi tarjoavat videoyhteydellä tai puhelimitse tarjottavaa vastaanottoa. Vaikka se ei välttämättä korvaakaan kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista, voi se auttaa tämän epävarman ja huolta aiheuttavan ajan yli. Keskustele ammattilaisen kanssa sinulle sopivista vaihtoehdoista ja palveluista.

4. Olen sopinut terapeuttini/hoitajani kanssa, että minut punnitaan säännöllisesti vastaanotolla ilman, että saan tietää painoani. Mitä teen, jos tähän ei nyt ole mahdollisuutta ja minulle tulee pakonomainen tarve punnita itseäni?

Terveydenhuollon palveluissa on siirrytty etävastaanottoihin ja tehty rajauksia ”ei kiireellisiin” palveluihin, jollaiseksi punnitus saatetaan valitettavasti katsoa. Tämä voi aiheuttaa ahdistusta ja huolta siitä, että paino ei korjaannu riittävästi tai räjähtää hallitsemattomasti. Huolesta kannattaa keskustella yhdessä hoitavan henkilön kanssa ja etsiä terveitä selviytymiskeinoja huolen kanssa selviämiseen. Ehkä voitte myös sopia, että joku läheinen punnitsee sinut hoitavan henkilön antamien ohjeiden mukaisesti ja ilmoittaa painosi terveydenhuollon yksikköön. Tärkeää kuitenkin on se, että et sorru pakonomaiseen itsesi punnitsemiseen. Jos omaa painoa on välttämätöntä seurata itse, ei sitä kannata tehdä kuin maksimissaan kerran viikossa. Sovi linjauksista terapeuttisi tai hoitajasi kanssa.

5. Mitä teen, jos en voi pitää kiinni ateriasuunnitelmastani tai löydä kaupasta turvallisiksi kokemiani ruokia?

Suomessa on toistaiseksi riittänyt ruoka hyvin, vaikka jotkin elintarvikkeet ovat saattaneet hetkellisesti loppua kauppojen valikoimista. Ateriasuunnitelman on hyvä olla riittävän joustava erilaisine vaihtoehtoineen, jotta yksittäisen elintarvikkeen loppuminen ei estä ateriasuunnitelman noudattamista. Jos ateriasuunnitelmasi on liian jäykkä, pyydä ravitsemusterapeuttia suunnittelemaan siihen kanssasi lisää vaihtoehtoja ruoka-aineille. Voit myös kysyä, onko sinulla mahdollisuutta saada ateriatukea esim. videovastaanottona, ruokapäiväkirjamaista tukipalvelua (esim. Syömishäiriökeskuksessa käytettävä MealLogger) tms. palvelua, mikä voisi auttaa sinua ruokailemaan. Tällaisena aikana, kun ruokakaupoissakin voi olla poikkeuksellisia puutoksia, sinulla on toisaalta oiva mahdollisuus oppia laajentamaan ruokavaliotasi. Pyydä tällaiselle tutkimusmatkalle tukea terapeutiltasi tai hoitajaltasi esim. videovastaanoton yhteydessä.

6. Miten voin estää ahmintaa, mikäli minä tai samassa taloudessa asuvat henkilöt täyttävät kodin täyteen ruokaa?

Iso osa keinoista estää ahmintaa tällaisena poikkeusaikana, ovat aivan samoja, kuin muulloinkin. Täsmäsyöminen ja ateriasuunnitelman noudattaminen voivat auttaa. On myös hyvä tarkastella ohjaavatko esimerkiksi tylsistyminen, yksinäisyys, pelko tai stressi sinut ahmimaan. Näitä kaikkia tunteita saattaa ilmetä nyt tällaisena poikkeusaikana. Tee itsellesi lista vaihtoehtoisista toimista, joita voit hyödyntää ahmimisen sijaan, kun erilaiset tunteet nousevat pintaan. Voit esim. listata harrastuksia, joilla voi helpottaa tylsistymistä, soittaa ystävälle tai läheiselle yksinäisyyden helpottamiseksi ja tehdä erilaisia rentoutumisharjoituksia pelon ja stressin hälventämiseksi. Muistuta myös itseäsi, että tunteet ovat sallittuja.

On myös hyvä miettiä missä määriin ruokaa on tarve hankkia kotiin. Normaali arkivarautuminen muutamiksi päiviksi riittää ellet joudu karanteeniin. Jos ruokaa on välttämätöntä hankkia kerralla tavallista enemmän tai läheisesi täyttää kaapit ruualla, niin keskustele huolista myös läheisesi tai ammattilaisen kanssa ja miettikää yhdessä keinoja, miten ruoka ei olisi liian helposti ahmittavissa. Apua voi olla esimerkiksi ruokien inventaariolistoista tai lukollisista kaapeista, tukipuhelimeen soitosta, yhteisestä ruokailuhetkestä perheenjäsenen kanssa tai vaikka siitä, että naapuri säilyttää osan ruuistasi. 

7. Olen huolissani, että en voi tehdä liikuntasuorituksiani tai oireiluni vahvistuu, jos joudun karanteenin kaltaisiin oloihin Mitä voi tehdä?

Yksin erityksiin jääminen on monille ymmärrettävästi vaikeaa, etenkin jos tilanne altistaa oireilun vahvistumiselle. Yritä pitää päivissä jonkinlainen rakenne, mutta älä rakenna päivääsi täyteen pakonomaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla liikkua. Rakenna päivääsi ruokailujen ympärille erilaisia toimia, kuten opiskelua, käsitöitä, tv:n katselua, kodinhoitoa, ystäviin ja läheisiin yhteydenpitoa, etävastaanottotapaamisia, musiikin kuuntelua jne. Anna itsellesi lupa levätä. Ymmärrämme toki, että se voi tuntua vaikealta ja pelottavalta. Voit pyrkiä helpottamaan oloasi tekemällä listan, miksi on tärkeää, ettet kompensoi liikkumattomuutta syömistä vähentämällä. Muistuta itseäsi, että kehosi tarvitsee silti energiaa jo pelkästään kehon normaalien toimintojen ylläpitämiseksi. Muistuta myös itseäsi kaikista niistä positiivisista muutoksista, joita olet jo onnistunut tekemään toipumisen matkallasi ja pidä niistä kiinni. Voit myös asettaa itsellesi uusia tavoitteita, joiden eteen voit työskennellä. Palkitse itsesi mukavalla tavalla tavoitteen saavuttamisesta. 


8. Ovatko Syömishäiriökeskuksen palvelut saatavilla ja miten Syömishäiriökeskuksessa pyritään rajoittamaan koronaviruksen leviämistä?

Syömishäiriökeskus jatkaa palvelujensa tarjoamista ja ottaa uusia asiakkaita toistaiseksi vastaan sekä Terapiayksikköön että Kuntoutus- ja hoitoyksikköön varotoimista huolehtien. Terapiayksikkö tarjoaa keskustelutukea myös henkilöille, joilla ei ole syömishäiriötä. Esimerkiksi ahdistukseen, pakko-oireisiin, masennukseen tai akuuttiin tilanteeseen liittyviin huoliin on keskustelutukea tarjolla.

Syömishäiriökeskuksessa seurataan tiiviisti viranomaisten ja hallituksen antamia ohjeita ja toimitaan niiden mukaan. Panostamme huolelliseen käsihygieniaan ja tilojen siivoamiseen. Työntekijät eivät saa tulla töihin, mikäli heillä on yhtään koronavirukseen sopivia oireita ja ulkomailta lomalta palaavat ovat oireettominakin kaksi viikkoa etätöissä ennen tavanomaisiin töihin paluuta. Vastaanottotoiminta sekä perhe- ja verkostotapaamiset järjestetään etäyhteyksin ja ulkopuolisten vierailut Syömishäiriökeskuksessa ovat toistaiseksi kielletty. Seuraamme tiiviisti kaikkien terveydentilaa ja reagoimme viiveettä tilanteeseen, jos jollakin ilmenee koronavirukseen sopivia oireita.

9. Mitä jos Syömishäiriökeskuksen osastolla potilas tai joku henkilökunnasta sairastuu?

Koronavirukseen sairastunut työntekijä asetetaan karanteeniin, eikä hän saa palata töihin ennen kuin on saanut siihen luvan hoitavalta lääkäriltään. Muilta osin toimimme niiden ohjeiden mukaisesti, jotka saamme tilanteessa koronaneuvonnasta/viranomaiselta.

10. Mitä tämän kaiken jälkeen? 

Pandemia väistyy jossain vaiheessa ja elämä tulee jatkumaan. Ehkä me kaikki olemme oppineet pandemian aikana jotain uutta positiivista itsestä, omista voimavaroistamme ja toisista ihmisistä. Olemme saattaneet selvittää sen, mikä itselle on elämässä tärkeää ja mitä haluamme vaalia. Syömishäiriön nujertamiseksi on saattanut löytyä uutta vahvuutta. Nauttikaamme itselle tärkeistä asioista ja elämästä koko sielullamme, kun elämä ja sosiaalinen kanssakäyminen saavat jälleen kukoistaa. Yksi on myös varmaa – syömishäiriöstä toipuminen on aina kannattavaa!

Välittävin ja rohkaisevin terveisin koko Syömishäiriökeskuksen puolesta,

Venla Eronen



Apua vaikeisiin hetkiin:

Syömishäiriöihin erikoistuneet palvelut:
Syömishäiriökeskuksen palveleva puhelin arkisin: 040 411 5481 (suomi), 050 522 0077 (svenska)

Syömishäiriöliiton palvelut: Syömishäiriöliitolla on tarjolla erilaisia tukipalveluja SYLI-chatistä tukipuhelimeen laajennetuin päivystysajoin. Lue myös Syömishäiriöliiton Katri Mikkilän erinomainen blogikirjoitus koronan aiheuttamasta tilanteesta syömishäiriöiden näkökulmasta tarkasteluna. 

Muut tukipalvelut:
Mieli Suomen mielenterveys ry:n kriisipuhelin päivystää nyt 24/7 numerosta 09 2525 0111

Sekasin Chat – Valtakunnallinen keskustelualusta 12-29 -vuotiaille 



perjantai 13. maaliskuuta 2020

Selviytyjän paranemistarina hoitavan henkilön näkökulmasta (osa 2)


Edellisessä blogikirjoituksessamme vaikean anoreksian sairastanut Selviytyjä kertoi oman tarinansa. Tässä kirjoituksessa Selviytyjän matkaa seuranneena hoitavana henkilönä kerron omasta näkökulmastani miltä paraneminen näytti ulospäin.

Sain kunnian seurata Selviytyjän paranemismatkaa jo hänen sairautensa varhaisista vaiheista alkaen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka hänestä alusta saakka välittyi mahtava päättäväisyys. Hän istui ensimmäisissä tapaamisissamme selkä suorana tuolin reunalla ja kävi keskusteluja kanssani monisanaisesti. Sairauden alkuvaiheessa tuo päättäväisyys oli vielä voimakkaasti sairauden palveluksessa. Minusta vaikutti siltä, että tuolloin Selviytyjä ei vielä oikein osannut erotella itseään ja sairauttaan toisistaan, vaan koki sairauden äänen totuutena, jota oli pakko noudattaa. Noudattamatta jättäminen oli pelottavaa, turvatonta ja nosti pintaan sietämättömän ahdistuksen. Ainoa tapa saada pelko hellittämään, oli tehdä niin kuin sairaus sanoi.

Vuosien varrella ehdimme tavata varmasti satoja kertoja ja pohtia sairastumisen syitä, taustoja sekä ennen kaikkea keinoja päästä siitä eroon. Toisinaan Selviytyjä pystyi kertomaan rehellisesti vaikeudestaan vastustaa sairauden ääntä, toisinaan totuuden kertominen oli liian vaikeaa ja tuli esille vasta hieman myöhemmin. Minusta vaikutti, että hän pelkäsi tuottavansa minulle pettymyksen, jos hän ei ollutkaan onnistunut toimimaan sopimallamme tavalla. Ehkä mukana oli myös hieman häpeää epäonnistumisesta.

Vaikka sairaus seurasi Selviytyjää yli kaksikymmentä vuotta, hän ei koskaan näyttänyt luovuttavan elämänsä suhteen eikä hänen peruspositiivinen asenteensa ja toiveikkuutensa koskaan näyttänyt kokonaan katoavan. Tässä varmasti osaltaan auttoi myös läheisten jatkuva tuki ja loppumaton rakkaus. Raskaita kausia toki oli monia ja erityisesti hyviä vaiheita seuraavat voinnin heikkenemiset näyttivät olevan erityisen kovia kolauksia. Huonossa vaiheessa anoreksia vei hänet täysin mukanaan pakottaen Selviytyjän uhraamaan arkensa sairauden palvelemiseen. Aina voinnin kohetessa elämänilo oli kuitenkin heti kulman takana ja Selviytyjä halusi tarttua elämäänsä välittömästi kaksin käsin.

Vuosien aikana sain seurata läheltä Selviytyjän elämän tärkeitä vaiheita. Ensimmäiset seurustelut, koulun loppuminen, ammatinvalinta ja kotoa poismuuttaminen olivat muutamia merkittäviä kilometripylväitä. Näihin kohtiin mahtui paljon iloa, innostusta ja kiitollisuutta elämän eteenpäin menemisestä. Selviytyjä eleli sinnikkäästi elämäänsä, vaikka anoreksia jatkuvasti sitä varjostikin ja vaati tekemään suuria uhrauksia päivittäin. Hän ikään kuin sinnitteli kohti haluamaansa elämää ja samalla yritti pitää kaiken nielevää kiusaajatyrannia tyytyväisenä.

Vuosien varrella keskusteluissamme Selviytyjän kanssa alkoi sairauden äänen lisäksi kuulua yhä vahvemmin myös terveen puolen ääni. Se ihmetteli yhdessä kanssani miksi ihmeessä on niin vaikeaa antaa paranemisen tapahtua. Itsesyytökset tulivat toisinaan voimakkaina, kun halu paranemiseen alkoi olla suuri, mutta ahdistus ja pelot vielä estivät vastustamasta anoreksian imua täysin voimin. Tässä vaiheessa anoreksian toiveiden noudattaminen suututti terveen puolen ja terveen puolen kuunteleminen suututti anoreksian. Missään ei enää oikein ollut rauhaa ja kahden maailman välillä tasapainoilu kävi todella hankalaksi.

Selviytyjää näytti alkavan todella suututtaa se, että anoreksia piinasi hänen elämäänsä vuosi vuoden jälkeen. Hän huomasi, että niin kauan kun hän aina antaa periksi anoreksian houkutuksille ja vähentää ruokamäärää ahdistuksen käydessä liian voimakkaaksi, hän ei pääse paranemisessaan eteenpäin. Niinpä hän alkoi sinnikkäästi pitää kiinni ravitsemusterapeutin kanssa sopimastaan ruokalistasta riippumatta siitä miltä tuntui. Hänen painonsa alkoi nousta hiljalleen ja tämä tuntui äärimmäisen pelottavalta. Kaiken pelon ja ahdistuksen keskellä hänellä näytti olevan yksi oljenkorsi, josta hän ei päästänyt irti tiukimmassakaan tilanteessa: ”ruokamäärää en vähennä vaikka mikä olisi”. Muistan sen ahdistuksen voimakkuuden, kun paino nousi, vaikka sille ei ollut loogista selitystä sekä sen itkun ja kauhun, joka siitä seurasi. Ja sen rohkeuden määrän, kun Selviytyjä ei edelleenkään antanut anoreksialle periksi eikä vähentänyt ruoan määrää. Näin paino pääsi vähitellen normalisoitumaan ja ensimmäistä kertaa täysin omassa varassa.

Sitten elämään tuli se suurin rakkaus. Se näytti sinetöivän jo ennestään vakuuttavan paranemisprosessin. Rakkauden myötä tuli elämänilo, usko huomiseen ja jonkinlainen elämän täyttymys. Oli mahtavaa katsoa, kuinka kaiken tämän käsittämättömän kärsimyksen jälkeen Selviytyjää kohtasi näin suuri onni, jonka hän omalla päättäväisyydellään, sinnikkyydellään ja uskomattomalla rohkeudellaan sai itse aikaan.

Jonkin ajan kuluttua tästä Selviytyjä lähetti minulle mahtavan ilouutisen ja kertoi ensimmäisen lapsen olevan tulossa ja nyt tätä kirjoitettaessa jo toinenkin lapsi on saapunut. Kolme ihmettä: äiti ja hänen kaksi lastaan.

Selviytyjän tarina osoittaa, että koskaan ei pidä luopua toivosta. Anoreksian voi voittaa riippumatta siitä, kuinka kauan se on kestänyt ja kuinka vaikea se on ollut. Avainasia on olla koskaan lopullisesti luovuttamatta ja nousta jokaisesta alhosta sinnikkäästi ylös, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Uudelleen ja uudelleen, kunnes se lopulta onnistuu.


Lämmöllä, toiveikkaana ja täynnä ihailua,
Pia Charpentier



perjantai 14. helmikuuta 2020

Selviytyjän tarina (osa 1)


Olin teini-iässä, juuri siinä kriittisessä 14-15-vuoden iässä, kun anoreksiapeikko astui elämääni. Olen aina ollut liikunnallinen, jonka takia jalkani olivat suhteellisen lihaksikkaat. Tästä vedin sen johtopäätöksen, että jalkani ovat paksut ja pitää alkaa laihduttaa, ihan vähän edes, se "kuuluisa" muutama kilo. Pikkuhiljaa ruokamääräni väheni ja ruokavalioni supistui olemattomiin. Kaikki herkut olivat ehdottomasti kiellettyjen listalla eikä niiden välttäminen loppujen lopuksi edes ollut vaikeaa. Olen luonteeltani hyvin päättäväinen ja kun jotakin päätän niin se pitää.

Vähitellen lähipiiri alkoi huolestua ja ihmetellä laihtumistani ja yletöntä liikkumistani. Aluksi monet olivat vain mielissään, kun jaksoin liikkua niin paljon ja syödä terveellisesti, mutta pikkuhiljaa epäilykset heräsivät. Siitä sitten alkoi pitkä taival anoreksian kanssa. Hoitojaksoja sairaalassa oli monia, joskus pidempiä, joskus lyhyempiä. Hoitojaksot pitivät minut hengissä, mutta pidempiaikaista hyötyä niistä ei ollut. Kotiin päästyäni sama rumba jatkui ja pian olinkin taas lähtöruudussa. Siinä alkoi toivo mennä sekä minulta että läheisiltäni. Jossain vaiheessa hoitohenkilökuntakin menetti toivonsa ja minut luokiteltiin kroonistuneeksi tapaukseksi, johon on turha tuhlata yhteiskunnan resursseja, kun mikään ei kuitenkaan minua auta. Itsekin menetin täysin toivon, kun kerran hoitohenkilökuntakaan ei minuun uskonut.

2000-luvun alussa minulla tosin oli muutaman vuoden parempi kausi, jonka aikana pystyin elämään suhteellisen normaalia elämää. Silloin olo oli toiveikas ja kuvittelin jo päässeeni sairaudesta eroon. Sitten taas joku elämän kriisi laukaisi sairauden uudelleen ja tutut oireet palasivat takaisin. Sitten se oli taas menoa.

Käänne parempaan tapahtui vuoden 2015 alussa, kun pääsin Syömishäiriökeskukseen hoitoon. Se oli ensimmäinen kerta, kun ihan todella halusin itse parantua eikä kukaan pakottanut. Halun parantua pitää lähteä itsestä eikä kenenkään pakottamana. Joku järjen ääni sisälläni sanoi minulle, että tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni tai käy huonosti. Muutenkin olin jo täysin väsynyt sairastamaan ja salaa jopa toivoin hoitoon pääsyä. Oli pakko myöntää, etten omin voimin selviä. Kävi todella hyvä tuuri, että pääsin Syömishäiriökeskukseen juuri silloin. Siellä hoito oli aivan erilaista mihin olin muissa paikoissa tottunut ja siellä uskottiin minuun. Hoito suunniteltiin yksilöllisesti eikä jonkun tietyn kaavan mukaan. Pieni potilasmäärä myös mahdollisti hoitajilta enemmän keskusteluapua ja läsnäoloa.

Ei Syömishäiriökeskuksessa silti helppoa ollut! Tiukat rajat ahdistivat, kun oireilulle laitettiin ihan todella stoppi. Välttämätöntä ja toisaalta myös turvallistahan se oli, mutta ainahan se ahdisti, kun oireilua alettiin rajoittaa. Elo osastolla oli enimmäkseen ahdistuksen kanssa kärvistelyä ja selviytymistä ateriasta toiseen. Joskus luulin, että kuolen ahdistukseen, kun olo oli niin kamala! Viikkojen kuluessa vähän helpotti, mutta koko ajan ahdistus oli jollain tavalla läsnä. Niinhän se on, että toipumiseen kuuluu ahdistus ja uskallan väittää, ettei kukaan parane ilman ahdistusta. Se on kuitenkin fakta, että ahdistus vähenee pikkuhiljaa toipumisen edetessä. Mitä huonommassa kunnossa on, sitä suurempaa myös ahdistus on.

Vietin osastolla reilut pari kuukautta. Olin päässyt hiukan parempaan, mutta silti olin vielä toipumisen alussa enkä millään mittapuulla kunnossa. Toki tilanne oli lähtötilanteeseen verrattuna huomattavasti parempi. Koin vahvasti, että pärjään omillani ja halusin lähteä kotiin hoitohenkilökunnan vastusteluista huolimatta. Siitä sitten väännettiin aikamme ja minua yritettiin suostutella jäämään, mutta silti lähdin kuin lähdinkin kotiin.

Tällä kertaa ei kuitenkaan käynyt niin kuin yleensä hoitojakson jälkeen, vaan pystyin jatkamaan toipumistani kotioloissa ja terapian avulla. Joskus tuli vähän takapakkia, mutta pystyin puuttumaan siihen ajoissa ja sain tilanteen hallintaan ennen kuin mitään katastrofia sattui.

Jälkikäteen minulta on monesti kysytty miten tein sen? Miten pystyin? Siihen on aika vaikea vastata. Tein muutoksia parempaan pikkuhiljaa, omaan tahtiini. Näin ne eivät tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Painokin nousi niin maltillisesti, etten aina edes oikein tajunnut sen nousseen. Olen monelle sanonut, että kaikki vaan jotenkin meni, loksahti kohdalleen. Toki olen saanut tehdä töitä eikä ahdistukselta ole vältytty, mutta kaikki tapahtui paljon kivuttomammin, mitä etukäteen kuvittelin. Kun tein muutoksia parempaan, terve puoleni vahvistui ja sairauden voima alkoi heikentyä. Oli mahtava huomata, ettei sairaus enää hallitse samalla tavalla kuin ennen.

Vuoden 2017 alussa tapahtui jotain todella yllättävää. Aloin nimittäin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa olin ollut vuosia pelkkä kaveri. Hän tiesi sairaudestani, joten minun ei tarvinnut miettiä miten siitä kertoisin ja pelätä hänen reaktiotaan. Alusta lähtien pystyin siis avoimesti puhumaan sairaudestani ja se oli todella helpottavaa. Oli suuri muutos ryhtyä pitkän tauon jälkeen seurustelemaan. En ollut edes kuvitellut vielä joskus seurustelevani. Eihän se aikaisemmin olisi ollut mitenkään mahdollista, kun sairaus vei kaiken ajan ja energian. Nyt ilokseni huomasin, että pystyin seurustelemaan ja se tuntui hyvältä! Oli ihana huomata, että joku ihan todella tykkäsi minusta ja halusi olla kanssani. Seurustelun myötä sairauden viimeisetkin rippeet alkoivat hävitä, kun elämään tuli enemmän sisältöä ja ennen kaikkea jotain aivan uutta.

Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen aloimme varovasti puhua lapsista, ihan vain ajatuksen tasolla. Olin jo ajat sitten haudannut lapsihaaveet, vaikka aina olen lapsista pitänyt. Anoreksia on vienyt yli puolet elämästäni eikä siinä paljon mitään lapsia tai perhettä tullut mietittyä.

Vähitellen, ensi kertaa elämässäni, minulle iski vauvakuume, joka vain yltyi yltymistään. Etukäteen kuitenkin surin, että olen pilannut kehoni vuosien sairastamisella eikä lapsen saaminen välttämättä onnistuisi. Päätimme kaikesta huolimatta katsoa miten käy ja hyvinhän siinä lopulta kävi. Alkuvuodesta 2018 vauva ilmoitti tulostaan enkä ollut uskoa sitä todeksi. Kesti pitkään ennen kuin ihan oikeasti uskoin, että todellakin saan vauvan kaikkien näiden vaikeiden ja ankeiden vuosien jälkeen, kun kehoni on ollut kovilla. Vasta ensimmäisen ultran jälkeen aloin vähitellen uskoa asian todeksi, kun näin omin silmin pienen sikiön polskivan vatsassani ja myöhemmin kasvava vatsa ja vauvan liikkeet tietenkin auttoivat tajuamaan tämän tosiasian.

Odotusaika sujui hyvin eikä minulla tullut minkäänlaista ahdistusta muuttuvan kehoni kanssa. Toki joskus koin olevani iso ja kömpelö, mutta uskon että sellainen tunne on jokaisella raskaana olevalla joskus. Pikemminkin tykkäsin kasvavasta vatsastani. Kasvatinhan siellä uutta elämää! Marraskuussa 2018 meidän rakas, pieni tyttömme syntyi ja teki minusta äidin. Pitkä odotus oli päättynyt ja sain pienen nyytin rinnalleni. Tunne oli aivan uskomaton ja epätodellinen. Minä sain kuin sainkin kokea tämän onnen!

Arki vauvan kanssa lähti sujumaan hyvin, vaikka alussa yöunet jäivätkin olemattomiin. Nautin niin paljon tästä uudesta elämäntilanteesta, ettei siinä paljon olemattomat yöunet haitanneet. Aika nopeasti vauvamme alkoi nukkua kunnon unet ja muutenkin löytyi jonkunlainen järkevä päivärytmi.

Nyt olemme eläneet lapsiperheen arkea reilun vuoden verran enkä vaihtaisi päivääkään pois! Joulukuussa koitti uusi tilanne kun toinen lapsemme syntyi. Tuntuuhan se aika uskomattomalta, että nyt olen kahden lapsen äiti! Anoreksia on enää ikävä muisto menneisyydestä. Olen selvinnyt vaikeasta sairaudesta voittajana, vaikka se joskus tuntui mahdottomalta. Synkimpinä hetkinä ajattelin, etten tule koskaan parantumaan, mutta onneksi kävi toisin. Tällaisesta elämästä en edes uskaltanut unelmoida!

Anoreksia ei enää niin sanotusti näy elämässäni. Toki joskus tulee mieleen jotain vanhoja ajatuskuvioita, kuten täydellisyyden tavoittelua ja vaativuutta itseä kohtaan, mutta ne menevät yhtä nopeasti ohi kun tulivatkin. Ja ne todellakin jäävät ajatuksiksi eivätkä sen enempää. Ei niistä varmaan koskaan pääse kokonaan eroon, sairaus kun kuitenkin hallitsi elämääni vuosikausia, mutta pääasia on, että ne jäävät VAIN ajatuksen tasolle. En voisi kuvitellakaan alkavani enää oireilla enkä pelkää ollenkaan, että niin kävisi. Elämässäni on nyt kaikki hyvin ja olen onnellinen. Olen saanut elämäni takaisin ja osaan arvostaa joka hetkeä! Ei ole itsestään selvää, että ylipäätään olen tässä.

Haluan tarinallani kertoa, että toipuminen vaikeastakin tilanteesta on mahdollista kunhan vaan jaksaa taistella ja uskoa itseensä!

Terveisin,

Selviytyjä

perjantai 17. tammikuuta 2020

Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden terveiset ja toiveet uudelle vuodelle


Vuosi 2019 saatiin hetki sitten päätökseen ja nyt on vuoden 2020 aika. Uuden vuoden kunniaksi haastattelin Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaita. Kysyin heiltä millaisia toiveita heillä on uudelle vuodelle ja millaisia toiveita tai terveisiä he haluaisivat lähettää ammattilaisille, läheisille, toisille syömishäiriöön sairastuneille tai muille ihmisille.

Itselle esitetyissä toiveissa nousi esille toipuminen tai toipumisen edistyminen sekä kyky selviytyä vaikeista hetkistä. Yksi asukkaamme toi esille toivovansa, että vuonna 2020 hän todella pääsisi syömishäiriöstä irti. Toinen kertoi toivovansa tai oikeastaan tietävänsä, että kykenee selviämään tästä vuodesta. Yksi toi esille, että jos elämässä tulisi vaikeita hetkiä vastaan, hän selviäisi niistä tipahtamatta täysin vaikeuksien kaninkoloon, koska osaisi hyödyntää oppimiaan taitoja.

Ammattilaisilta asukkaamme toivoivat parempaa ymmärrystä syömishäiriöistä ja niiden vakavuudesta. Kaikissa maissa olisi hyvä ymmärtää, millaista hoitoa syömishäiriöihin sairastuneet tarvitsevat ja ymmärtää se, että syömishäiriö on samalla tavalla hoitoa vaativa sairaus, kuin monet somaattiset sairaudetkin. On tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei tapahdu hetkessä, vaan vaatii paljon aikaa ja energiaa.

Lisäksi ammattilaisilta toivottiin enemmän kykyä asettua potilaan asemaan. Syömishäiriöistä saa nykyään paljon tietoa, mutta kirjoista ei voi oppia samalla tavalla empaattista kohtaamista, ihminen ihmiselle keskustelua. Jokainen tulisi kohdata yksilönä ja pyrkiä näkemään juuri yksilön tarpeet ja tunteet oireiden takana. Ammattilaisten ei tulisi tehdä näkyvien oireiden perusteella oletuksia siitä, mihin sairastunut pystyy tai ei pysty. Jos toinen sairastunut on pystynyt johonkin asiaan, ei toinen siihen välttämättä pysty. Asukkaat toivat esille olevansa yksilöitä, eivät vain ryhmä ihmisiä, joilla on jokin tietty sairaus.

Syömishäiriökeskukselta asukkaamme toivoivat sitä, että henkilökunta loisi arkeen jotain sisältöä silloin, kun siinä ei ole mitään. Spontaanit asiat tuovat sisältöä ja valmistavat osaston ulkopuoliseen elämään. Teoriaosaaminen on hyvää, mutta teorian soveltaminen käytäntöön ei aina ole mahdollista tai toimivaa. Tervettä kritiikkiä on hyvä käyttää ja kokeilla uusia asioita. Välillä henkilökunnan on hyvä pysähtyä kysymään, mitä voisimme tehdä paremmin ja miten voisimme saada asukkaamme voimaan paremmin. Hoitokeinojen tai uusien toimintatapojen toimivuutta ei voi tietää ennen kuin niitä on kokeiltu. Aina voi palata takaisin vanhaan, jos uusi kokeilu ei ollutkaan toimiva ratkaisu. Vaikka hoidossa onkin yleisiä sääntöjä, on myös hyvä muistaa yksilöllisyys hoidossa ja muistuttaa siitä myös asukkaita. Ehdotettiinpa hoitajillemme myös sitä, että he viettäisivät päivän potilaana, jotta ymmärrys osaston arjen herättämistä tunteista voisi kehittyä.

Myös koulumaailmaan toivottiin lisää ymmärrystä sekä keskustelua syömishäiriöistä. Syömishäiriö on raskas sairaus, josta toipuminen vaatii aikaa ja voimavaroja. Olisikin hyvä, että kouluissa ymmärrettäisiin paremmin, että joskus koulu on keskeytettävä väliaikaisesti, jotta voimavarat riittäisivät toipumiseen. Myös opetuksessa, esimerkiksi terveystiedon tunneilla, voisi tuoda syömishäiriöitä syvemmin esille. Syömishäiriöistä jää väärä kuva, jos kouluissa opetetaan vain, että anoreksiaa sairastava on laiha ja bulimiaa sairastava oksentaa.

Läheisilleen asukkaamme lähettivät sekä kiitoksia että toiveita. Läheisiä kiiteltiin siitä, että he ovat jaksaneet kulkea rinnalla ja tukea sairastunutta toipumisessa. Läheisille esitettiin toive siitä, että he olisivat halukkaita ymmärtämään ja tukemaan. Päätä ei saisi pistää pensaaseen tai ajatella, että asia on niin raskas, ettei siihen kykene suuntaamaan voimavaroja. Sairastuneen asemaan olisi hyvä yrittää asettua itsekin, jotta syömishäiriötä voisi ymmärtää. Asukkaamme toivoivat, että läheiset pystyisivät tukemaan sairastunutta laajemmin, kuin kysymällä vain esimerkiksi oireilusta. Tärkeää olisi puhua asioista ja tunteista oireiden taustalla sekä siitä, miten läheinen voi tukea ja auttaa ennaltaehkäisemään takapakkeja toipumisessa.

Asukkaillamme oli myös toiveita ja terveisiä yleisesti ihmisille. Olisi hyvä, jos mielenterveyden ongelmista voitaisiin puhua enemmän. Ymmärtävämpi ilmapiiri helpottaisi oman tilanteen selittämistä. Myös ennakkoluuloista olisi tärkeää päästää irti. Yleisesti vieläkin tuntuu olevan sellainen ajatus, että vain laihoilla voi olla syömishäiriö. Toiveissa oli, että ihmiset eivät tekisi johtopäätöksiä vain näkemänsä perusteella, vaan asioista keskusteltaisiin enemmän. Asukkaamme tiedostivat sen, että syömishäiriöiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos lähipiirissä ei ole ketään, joka on sairastunut syömishäiriöön. Ymmärryksen lisääntyminen auttaisi kuitenkin valtavasti niissä tilanteissa, jos joku läheinen tai tuttava sairastuu syömishäiriöön.

Lopuksi välitän myös asukkaidemme terveiset muille syömishäiriöön sairastuneille:

”Jos sinulla on mahdollisuus päästä hoitoon ja saada toipuminen vauhtiin, tartu tilaisuuteen! Yritä löytää asioita, jotka motivoivat sinua toipumaan ja pidä niistä kiinni! ”

Toivottavasti asukkaidemme terveiset tavoittavat mahdollisimman monta lukijaa ja heidän toiveensa toteutuisivat. Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille Omenatuvan seuraajille!
Asukkaidemme puolesta ystävällisin terveisin,
Venla Eronen