Usein kysyttyä – Kuinka ottaa syömishäiriö puheeksi

Syömishäiriön puheeksi ottaminen on tärkeää, sillä varhainen puuttuminen jouduttaa toipumista ja voi estää syömishäiriön monimutkaistumisen. Puheeksi ottaminen voi pelastaa useita tärkeitä vuosia elämästä. Syömishäiriökeskukseen tuleekin usein sairastuneiden läheisiltä kyselyjä siitä, kuinka syömishäiriön voisi ottaa puheeksi. He kaipaavat konkreettisia ohjeita, sillä usein kuultu ”empaattisesti ja suoraan” on ohjeena liian ylimalkainen.

Läheisillä on usein pelko, että syömishäiriöön sairastunut suuttuu asian puheeksi ottamisesta. Tämän vuoksi suoraa puhumista saatetaan vältellä tai asia esitetään niin varovaisesti, että viesti jää kuulematta. Onkin tärkeää tietää, että sairastuneen suuttumista ei kannata pelätä niin, että asioista jätetään puhumatta. Vaikka muiden huolta olisi vaikeaa kuunnella, usein toistuva viesti jättää paranemisen halun siemeniä itämään, jotka vähitellen kasvavat paranemisrohkeudeksi.

Miten syömishäiriön sitten voi ottaa puheeksi? Kokosin tähän alle ohjeeksi lauseita, joita voi hyödyntää puheeksi ottamisessa. Vihreällä merkityt lauseet ovat hyviä tapoja puhua asiasta, punaiset huonoja:

1.     Valmistele puheeksi ottaminen. Mieti ennakolta milloin ja missä otat asian puheeksi. Paikan pitäisi olla rauhallinen. Puhelimen soiminen tai muu vastaava keskeytys kesken puheeksi ottamista voi katkaista hyvin alkavan kommunikaation. Varmista siis, että voitte keskustella rauhassa asiasta. Mieti kenen kaikkien olisi hyvä olla tilanteessa. Joskus keskustelu on helpompaa kahden kesken, joskus keskustelussa on hyvä olla mukana useampi henkilö.

2.     Tuo esille, että välität toisesta ja haluat siksi puhua tärkeästä asiasta:

”Minä välitän sinusta/Olet minulle rakas/Olet minulle tärkeä ja siksi haluan puhua tärkeästä asiasta kanssasi.”

3.     Kerro omasta huolestasi. Kerro lempeästi konkreettisia esimerkkejä, millaisissa tilanteissa huolesi on tullut esille. Käytä minä-lauseita sinä-lauseiden sijaan puheeksi ottamisen alussa. Puhu asiasta samalla suoraan ja mainitse syömishäiriö lempeästi .

”Minä olen huolissani sinusta/Olen ollut huolissani sinusta”

”Minä olen huomannut, että olet ollut alakuloisen ja väsyneen oloinen/syönyt vähemmän/liikkunut paljon/jne. viime aikoina. Olen huolissani hyvinvoinnistasi. Olen miettinyt, voisiko sinulla olla syömishäiriö.”

”Olen huomannut, että syömme nykyään harvemmin yhdessä/Olen huomannut, että vetäydyt enemmän omaan huoneesi/ Olen huomannut, että olet alkanut vetäytyä wc:hen ruokailujen jälkeen/Kiinnitin huomiota, että et syönyt serkun lakkiaisissa juurikaan/Huolestuin, kun viime viikolla lähdit lenkille, kun sinulla oli kuumetta.”

”Olen kuullut, että tällaiset asiat saattavat merkitä sitä, että kyseessä voisi olla syömishäiriö ja huomaan pelkääväni, että sinulla voisi olla alkamassa jotakin tällaista.”  

Sinä saat minut huolestumaan/Sinä olet saanut minut huolestumaan/Sinä aiheutat minulle huolia”

”Sinä olet ollut alakuloinen ja väsynyt/syönyt vähemmän/liikkunut paljon/jne. viime aikoina. Et taida voida hyvin.

”Et enää koskaan syö yhdessä minun kanssani/Vetäydyt koko ajan omaan huoneeseesi/Menet aina wc:hen heti syötyäsi/Et syönyt yhtään mitään serkun lakkiaisissa/Viime viikollakin lähdit pakonomaisesti lenkille, kun sinulla oli kuumetta. Sait minut huolestumaan.

Sinulla on syömishäiriö”

4.     Kysy lempeästi onko läheisesi itse huomannut asiaa. Anna hänen ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan avoimesti. Älä suutu tai syyttele, jos läheisesi kieltää syömishäiriön.

”Mitä ajattelet siitä, mitä toin esille? Oletko itse huomannut muutosta voinnissasi/syömisessäsi/liikkumisessasi/jne. viime aikoina? Voisiko sinusta sinulla olla syömishäiriö?”

”Miltä kertomani tuntuu sinusta?”

”Olen todella harmissani/vihainen, ettet pysty itse tilannettasi huomaamaan. Sinulla on selvästi syömishäiriö”

”Miksi et vain voi huomata tilannettasi?”

”Sinä valehtelet”

5.     Keskustelkaa aiheesta avoimesti. Kuuntele, mitä lähimmäisesi sinulle kertoo ja kysy tarkentavia kysymyksiä kuulemasi perusteella. Anna hänen tuoda vapaasti esille asioita, joista hän on valmis puhumaan. Huomioi, että nämä asiat voivat olla jotain aivan muuta, kuin syömiseen ja syömishäiriön oireisiin liittyviä. Kuvaa omin sanoin kuulemaasi ja anna positiivista palautetta, kun lähimmäinen kertoo itse tilanteestaan. Muistuta uudelleen, että välität. Älä takerru keskustelussa liikaa oireisiin ja ruokaan, anna enemmän sijaa ajatuksille ja tunteille. Älä uhkaile tai syyttele. Vältä pelottelua ja keskity toivon luomiseen.

”Olen tässä sinua varten ja valmis kuuntelemaan. Voit vapaasti puhua minulle kaikesta.”

”Ikävä kuulla, että sinulla on raskasta koulussa. Mitä siellä välitunnilla tapahtui? Miten toivoisit minun auttavan sinua kouluun liittyvien murheidesi kanssa?”

”Kuulen kertomastasi, että syöminen on sinulle pelottavaa. Olenko ymmärtänyt oikein?”

”Kiitos, rakas! Olen huojentunut, kun pystyt tästä minulle puhumaan.”

”Kultaseni, tuen sinua niin hyvin kuin vain osaan. Olet minulle rakas.”

”Me löydämme keinon, miten voit voida paremmin. Tästä päästään eteenpäin.”

”Nyt sinun täytyy puhua asioistasi rehellisesti.”

”No koulussa nyt on välillä raskasta ja välitunneilla sattuu ja tapahtuu, ei siihen noin kannata reagoida.”

”Kerro nyt kuinka vähän/paljon sinä oikeasti syöt! Mikä siinä syömisessä nyt pelottaa”

”Huomaatko, että kaikki toimintasi on sairasta? Et syö ikinä/ahmit, jumppaat koko ajan, oksennat kaiken…”

”Sinun täytyy alkaa nyt syömään paremmin tai muuten, et voi…”

”Sinä saat kaikki läheisesi voimaan pahoin. Olet pilannut minulta/meiltä…”

”Tilanteesi tappaa sinut.”

(Syömishäiriön vakavista seurauksista on tärkeä puhua, mutta niistä kannattaa puhua liiallista pelottelua vältellen vasta kun puheeksi ottaminen on johtanut hyvään puheyhteyteen ja/tai avun piiriin.)

6.     Miettikää yhdessä miten tilannetta voisi lähteä korjaamaan. Sopikaa, mistä lähdette hakemaan apua. (Selvitä ennen puheeksi ottamista paikkoja, mistä apua voi löytää. Löydät tietoa asiasta jälkikirjoituksesta.) Muista, että sinun tehtäväsi ei ole toimia terapeuttina. Olet läheinen, joka välittää ja on valmis auttamaan, mutta tarvitsette myös ammattilaisten apua.

Ole ymmärtäväinen, vaikka aina ensimmäinen puheeksi ottaminen ei johda vaiheisiin 5. ja 6. Voit joutua toistamaan syömishäiriön puheeksi ottamisen useita kertoja ennen kuin pääsette vaiheisiin 5. ja 6. Muista myös, että syömishäiriöön sairautena liittyy sairaudentunnottomuutta ja pelkoa muutoksesta. Läheisen hämmennys huomioihisi voi siis olla todellinen. Suuttumus taas nousee usein pelosta. Sinä voit tuntua uhalta syömishäiriölle ja siihen sairastunut reagoi toisinaan suuttumalla.

Tärkeää on, että pystyt ottamaan läheisen tunnereaktion vastaan rauhallisesti ja empaattisesti. Joku päivä läheisesi saattaa kiittää sinua siitä, että otit asian puheeksi. Muista myös, että läheisesi saattaa olla heti helpottunut puheeksi ottamisesta, sillä hänellä on voinut olla salaa toive, että joku huomaisi hänen tilanteensa. Puheeksi ottaminen voi poistaa häneltä salailun raskaan taakan.

Muistathan: Puheeksi ottaminen on välittämistä <3

Millaisia ajatuksia ja kokemuksia sinulla on puheeksi ottamisesta? Kommentoi aihetta, niin muut voivat saada kommenteistasi apua ja hyviä työkaluja puheeksi ottamiseen.

Terveisin,

Venla Eronen

PS. Syömishäiriökeskuksesta saa apua syömishäiriöön ja syömishäiriön puheeksi ottamiseen. Soita palvelevaan puhelimeemme 040 411 5481 ja olemme valmiina auttamaan. Neuvomme tarvittaessa myös mistä muualta apua voi löytyä. Lisää Syömishäiriökeskuksesta voit lukea täältä.

PPS. Syömishäiriöliiton sivuilta löydät lisää tietoa, mistä apua voi saada.

Ensimmäisiä kokemuksia Syömishäiriökeskuksen harjoitteluasunnosta

Syömishäiriökeskuksen osastohoitojaksot ovat usein pitkiä osastolle tulevien syömishäiriön mutkikkuuden vuoksi. Tämän vuoksi osastohoito pyritään lopettamaan asteittain. Asteittainen hoidon lopettaminen parantaa myös muutoksen pysyvyyttä kokovuorokautisen tuen päätyttyä. Aikuisten ja aikuistuvien nuorten kohdalla kokovuorokautisen hoidon loppuvaiheisiin Syömishäiriökeskuksessa onkin nyt otettu kokeiluun itsenäistymistä tukeva lomailu Syömishäiriökeskuksen vuokraamassa harjoitteluasunnossa. Sen tarkoitus on valmistella toipuvaa myöhempään hoidon vaiheeseen eli itsenäisen asumisen vaiheeseen.

Syömishäiriökeskuksella on tällä hetkellä vuokrattuna yksi harjoitteluasunto. Harjoitteluasunto on vielä varsin uusi asia Syömishäiriökeskuksessa, vain muutama kuukausi kokemusta takana. Käytännön hyödyntäminen kehittyykin vielä varmasti tulevaisuudessa, mikäli päätämme sisällyttää harjoitteluasunnon pysyväksi osaksi hoitomalliamme.

Harjoitteluasuntoa voivat hyödyntää sellaiset asiakkaamme, jotka tarvitsevat hetkiä harjoitella yksinoloa, joiden ei ole enää tarkoitus palata asumaan vanhempiensa luo ja/ tai joiden oma asunto sijaitsee sen verran kaukana, että lyhyemmille lomille ei ole järkevää lähteä. Harjoitteluasunto sijaitsee Syömishäiriökeskuksen lähellä Malmilla, joten sinne voi mennä viettämään alussa aikaa vaikka vain muutamaksi tunniksi. Myöhemmässä vaiheessa harjoitteluasunnolla voi käydä useamminkin ja viettää siellä pidempiä aikoja kerrallaan.

Haastattelin ensimmäisiä harjoitteluasuntoa hyödyntäviä asiakkaitamme aiheesta ja jälleen tuli todistettua, että palveluja kehitettäessä kannattaa todellakin kuunnella asiakkaita. Itse en kaikkia haastateltavien näkökulmia olisi osannut tuoda esille.

Haastateltavat toivat esille, että ajatus yksinolosta harjoitteluasunnolla tuntui alkuun pelottavalta. Yksinolo saattoi olla lähes täysin uusi kokemus, koska lähes koko elämän ajan on ollut paikoissa, joissa on ihmisiä lähes koko ajan ympärillä. Itselle ei ollut selvää mitä asunnolla voisi tehdä tai mitä edes haluaisi tehdä. Yksinolo ei sinänsä tuntunut pelottavalta, mutta yksinolo omien ajatusten kanssa jännitti. Pian kuitenkin huomasi, että ei siinä yksinolemissa lopulta ollutkaan mitään ihmeellistä. Alun jännityksestä selvittyä oma aika alkoikin tuntua mukavalta.

Oleskelun asunnolla haastateltavat ovat kokeneet vapauttavaksi. Asunnolla voi itse päättää mitä tekee ja milloin tekee. Osaston aikataulut eivät ole rajoittamassa. Vapaus tuo kosketuksen normaaliin elämään. Vaikka alussa olikin olo, että on ihan hukassa eikä tiedä mitä tekisi, niin pian rytmi alkoi kuitenkin muodostua. Kodin askareet, aterioiden valmistelu, musiikin kuuntelu, koulutehtävien tekeminen, tietokoneella oleskelu tai vaikka vain istuskelu kahvikuppi kädessä alkoi tuntua miellyttävältä. Asunnolla oli ihana huomata, että kykenee nauttimaan ihan tavallisesta olemisesta, vaikka mielessä oli saattanut olla pelko, että palaa syömishäiriön oireisiin. Siitä sai onnistumisen kokemuksia, kun oireille ei antanutkaan valtaa.

Alussa harjoitteluasunnolla käynnit olivat lähinnä oman ajan harjoittelua ja asunnolla vietettiin vain pari tuntia. Myöhemmin harjoitteluun lisättiin itsenäisiä ruokailuja. Osastolta lähdettiin päivällisen jälkeen, syötiin iltapala asunnolla itsenäisesti, yövyttiin asunnolla ja seuraavana aamuna palattiin osastolle aamupalalle. Seuraava askel oli syödä myös aamiainen itsenäisesti asunnolla. Muita aterioita haastateltavat eivät vielä ole viettäneet asunnolla, mutta kun sen aika koittaa, voi hoitaja mennä ensimmäisillä kerroilla mukaan ja antaa tukea myös ruuanlaittoon. Vaikka haastateltavat ovatkin harjoitelleet ruuanlaittoa jo osastolla ollessaan keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin erilainen, kun pitää miettiä vain sitä mitä itse haluaisi ruuaksi laittaa eikä tarvitse ajatella muita.

Syömisen asunnolla haastateltavat ovat kokeneet yllättävän rennoksi. Rentoa tunnelmaa heille on luonut muun muassa mahdollisuus kuunnella musiikkia tai katsoa samalla esimerkiksi jotain sarjaa tietokoneelta. Vaikka välillä mielessä kävisi ajatus, että ei söisikään kaikkea, pääsee siitä yleensä yli pelkästään jo sillä tiedolla, että asia huomattaisiin kuitenkin pian osastolla ja siihen puututtaisiin tarvittavilla toimenpiteillä. Kun aterian kokoaa, ottaa siitä kuvan Syömishäiriökeskuksessa käytössä olevaan MealLogger-sovellukseen, niin siinä syntyy jo se päätös, että tämän minä myös syön. Itsenäinen ruokailu asunnolla silloin kun käytössä ei ole enää ateriasuunnitelmaa, on myös hyvää harjoitusta. Vaikka alussa huomaisi omassa ajattelussaan jäykkyyttä ja pelkoa poiketa vanhasta ateriasuunnitelmasta, pääsee harjoitteluasunnolla oikeasti kokoamaan ateriansa enemmän mieltymyksiään kuunnellen. Mieltymysten kuuntelu on kuitenkin vaatinut harjoittelua.

Harjoitteluasunnolla käymiseen on haastateltavien kohdalla yhdistetty myös itsenäinen asiointi ruokakaupassa. Vaikka kaupassa käymistä harjoitellaankin jo keittiöryhmässä, on tilanne kuitenkin jälleen erilainen, kun kaupassa käydään vain itseä varten. Itsenäinen kaupassa käyminen voi olla haastavaa. Mieleen voi palata vanhat syömishäiriön tuomat tavat ja niiden mukaan toimiminen voi olla niin syvälle selkärankaan rakentunut, että kaupassa käymiseen tarvitaan alkuun hoitajan tukea. Hoitaja voi lähteä mukaan tai ostoksista voi ottaa esimerkiksi valokuvan ja näyttää sen hoitajalle, jotta valinnat eivät olisi syömishäiriön mukaisia. Toisaalta kaupassa käyminen itsenäisesti on tärkeä osa itsenäisen vastuunoton harjoittelua. Sitähän se elämä tulee nimenomaan olemaan, että omista valinnoista kantaa itse vastuun. Jos ateriat voi jo koota ilman ateriasuunnitelmaa, pääsee kaupassa myös oikeasti miettimään, mitä haluaisi syödä. Vaikka ateriasuunnitelma olisikin vielä käytössä, voi kaupassa harjoitella myös niiden pienempien valintojen tekemistä, kuten esimerkiksi minkä makuista jugurttia haluaisi ostaa.

Harjoitteluasunnon yksi merkittävimpiä anteja on haastateltavien mukaan se, että siellä joutuu oikeasti keskittymään vain itseen. Se ei alussa välttämättä ole helppoa, koska on voinut niin kauan pyrkiä miellyttämään muita. Syömishäiriön myötä on ikään kuin menettänyt itsensä – on keskittynyt siihen, että muilla olisi hyvä olla. Itsen kuuntelu olikin alkuun vaikeaa, koska ei oikeasti edes tiennyt mitä haluaa, eikä kukaan ollut kertomassa mitä tehdä.

Tukea haastateltavat kertoivat saaneensa hoitajilta sopivasti, mutta oikeanlaisen tuen saaminen vaatii rehellisyyttä siitä, mihin sitä tukea oikeasti tarvitsee. Tuen pyytämisessä on luotettava siihen, että se ei johda harjoitteluasunnolla oleskelun kieltämiseen, vaan ongelmien yhteiseen ratkaisemiseen. Avoimuus omista ongelmista lisääntyy, kun luottamus syntyy.

Tulevaisuudessa haastateltavat tulevat lisäämään oleskeluaan harjoitteluasunnolla ja syömään myös muita aterioita siellä aamu- ja iltapalan lisäksi. Silloin pitää oikeasti kantaa itse vastuun omasta syömisestään siten, että syö monipuolisesti ja riittävästi. Toki omaa ajankäyttökin joutuu hieman miettimään. Osastolla ollessa on paljon erilaista ohjelmaa, mutta jos osastolla ei olekaan niin paljon, niin pitää osata itse miettiä miten saa kaikki päivän tunnit täyttymään.

Haastateltavat kokivat, että ilman harjoitteluasunnon vaihetta, itsenäisen asumisen vaiheeseen siirtyminen tuntuisi liian isolta harppaukselta, koska itsenäisyyden ja yksinolon harjoittelu osasto-oloissa on aika vaikeaa. Harjoitteluasuntovaihe on tuntunut oikea-aikaiselta ja tärkeältä askeleelta eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä ja turvalliselta välietapilta ennen itsenäisen asumisen vaihetta.

Itselleni haastateltavien esille tuomat näkökulmat olivat osittain yllätys. En arvannut kuinka iso tarve yksinolon harjoitteluun asukkaillamme voi olla. En ehkä ymmärtänyt, että osastolla ollessa sen harjoittelussa ei päästä tarpeeksi pitkälle ennen itsenäisen asumisen vaihetta. Myös oman itsensä löytäminen tuntui harjoitteluasunnon yhtenä tärkeimmistä anneista. Näkisinkin, että harjoitteluasunto on hyvä ratkaisu siihen, kun itsenäistymistä ja vapautta olisi hyvä päästä harjoittelemaan, mutta itsenäisen asumisen vaihe olisi vielä liian iso harppaus otettavaksi. Kokeilumme vaikuttaakin minusta varsin lupaavalta. Käytännön juurruttaminen osaksi hoitomalliamme vaatii kuitenkin vielä ratkaisuja siihen, miten harjoitteluasuntoa voisi hyödyntää silloin, kun osastolla ei ole sellaisia asukkaita, jotka voisivat hyödyntää harjoitteluasuntoa itsenäistymisen tukena.

Millaisia ajatuksia harjoitteluasuntokokeilumme sinussa herättää? Millaisiin muihin asioihin harjoitteluasuntoa voisi mielestäsi hyödyntää?

Terveisin,
Venla Eronen

Syömishäiriökeskuksen Oman elämänsä urheilija -projekti

Syyskuussa kirjoitin blogikirjoituksen urheilijoita kohtaavista syömishäiriöistä ja mainitsin Syömishäiriökeskuksen projektista, jonka avulla pyritään auttamaan pulaan joutuneita urheilijoita.

Kutsuimme tammikuussa muutamia asiantuntijoita palaveriin kanssamme ideoimaan projektimme sisältöä. Asiantuntijoittemme joukossa oli henkilöitä, jotka ovat itse mukana urheiluvalmennuksessa ja myös henkilöitä, joiden lapset ovat urheiluvalmennettavia. Saimme mukaan monenlaisia näkökulmia urheilijoiden syömisongelmiin ja elämänhallintaan liittyvistä vaikeuksista.

Ryhmämme kiinnitti huomiota siihen, että urheilijan uralla on muutamia ongelmakohtia, jotka vaativat lähempää tarkastelua ja joiden haittavaikutuksia voisimme pyrkiä vähentämään projektimme puitteissa. Esittelen seuraavassa muutaman niistä.

Jatkuva arvioitavana oleminen

Urheiluun kuuluu jatkuva kovan arvostelun kohteeksi joutuminen jo nuoresta iästä alkaen, mikä on kenelle tahansa henkisiä voimia koettelevaa. Kritiikkiä tulee niin urheilusuorituksista kuin ulkonäöstäkin. Tämä asettaa urheilijalle suuria paineita vastata häneen kohdistuviin odotuksiin. Joskus urheilutuloksiaan parantamaan pyrkivä urheilija voi saada valmentajalta ohjeet laihduttaa tai hän voi itse päätellä laihduttamisen edesauttavan suoritusten paranemista ja ulkonäön hyväksyttävyyttä. Tämä laihduttaminen voi pahimmillaan johtaa vuosien syömishäiriökierteeseen. Syömishäiriö aiheuttaa urheilijalle mm. lisääntyneitä urheiluvammoja ja hidastaa loukkaantumisista palautumista.

Aktiiviurheilu-uran lopettaminen

Toisinaan pitkän urheilu-uran jälkeen urheilija jätetään yksin selviytymään urheilijaelämästä siviilielämään siirtymisestä. Monesti koko ikänsä urheillut henkilö voi olla hieman hukassa pyrkiessään hahmottamaan kuka hän on jos ei ole enää urheilija. Identiteetti on voinut rakentua voimakkaasti urheilijana olemisen ympärille ja uran loppuessa voi jäädä tyhjän päälle. Voi olla vaikeaa hahmottaa mikä elämässä on arvokasta ilman urheilua. Myös jatkuvan palautteensaamisen loppuminen, voi aiheuttaa eksymisen tunnetta – mistä nyt tiedän, milloin olen tehnyt riittävästi?

Urheilu-ura ja kilpailuihin valmistautuminen on usein vaatinut urheilijalta melkoista keskittymistä harjoitteluun. Tällöin lähipiiri usein haluaa tukea urheilijaa hoitamalla hänen puolestaan kaikki juoksevat asiat, kuten ruoanlaiton, pyykinpesun ja laskujen maksun. Kun urheilu-ura loppuu, saattaakin urheilija löytää itsensä vailla elämässä selviytymisen perustaitoja, koska kaikkia asiat on aina tehty hänen puolestaan. Tämä vaikeuttaa oman paikan löytämistä urheilun jälkeisessä elämässä, sillä taitojen puutteessa tarttumapinnat ovat vähissä. Tämä voi altistaa entisen urheilijan ongelmille, kuten päihteiden väärinkäytölle ja syömishäiriöille.

Paine tehdä enemmän kuin jaksaisi

Toki urheilu-uralla eteneminen vaatii ponnisteluja ja harjoituksiin osallistumista silloinkin, kun ei kauheasti huvittaisi. Toisinaan kuitenkin voitontahtoiset valmentajat ja kunnianhimoiset vanhemmat puskevat urheilijan harjoittelemaan ja kilpailemaan siinä määrin, että urheilija väsyy, stressaantuu ja uupuu. Tällöin ei jää aikaa sairastamiseen, vaan harjoituksiin ja kilpailuihin mennään lääkkeiden voimalla puolikuntoisina. Kehon lisäksi uupuu myös mieli ja urheilija voi muuttua haluttomaksi, masentuneeksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Tällöin kärsii sekä urheilu-ura että muu elämä.

Olen urallani tavannut muutamia urheilijoita, jotka huomasivat syömishäiriönsä kehittyneen avuksi uuvuttavasta urheilu-urasta vapautumiseksi. Valmentajien ja vanhempien odotusten paineessa urheilija ei nähnyt muuta ulospääsyä kurimuksestaan. Tämä ei tietenkään tapahtunut tietoisesti, vaan urheilijan mielen systeemi ratkaisi mahdottoman ongelman tällä tavalla.

Urheilijoiden, vanhempien ja valmentajien heikko ravitsemustietämys

Suomalaisessa tutkimuksessa saatiin selville, että sekä urheilijoiden, valmentajien että vanhempien tietämys oikeanlaisesta ravinnosta on keskimäärin melko heikkoa. Yrityksiä tilanteen parantamiseksi ollaan useissa joukkueissa tehty esimerkiksi hankkimalla ravitsemusasiantuntija puhumaan urheilijoille vuosittain. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että valistus ei jää mieleen eivätkä urheilija osaa syödä niin, että ravitsemus tukisi harjoittelua parhaalla mahdollisella tavalla. Usein ongelmana on, että urheilija syö liian vähän harjoittelumääräänsä nähden ja hänen kehonsa nälkiintyy. Tämä ennen pitkää heikentää suoritusta, palautumista ja kokonaisterveyttä.

Toisaalta vapautuneesti uransa ajan syönyt urheilija, voikin hämmästellä tutun syömistavan uudenlaista vaikutusta kehon muotoon uran jälkeen. Ilman riittävää ravitsemustietämystä, urheilijan voi olla vaikeaa hahmottaa miten syömistä olisi hyvä muuttaa harjoittelun vähenemisen myötä. Tämä on monille se kohta, jossa syömishäiriöt saattavat astua kuvaan.

Miten urheilijoiden tilannetta voisi auttaa?

Työryhmämme ajatteli, että ongelmakohtiin voisi vaikuttaa muutamaa erilaista reittiä. Yksi reitti olisi valmentajien ja vanhempien tietoiseksi tekeminen kyseisistä ongelmakohdista ja heidän mahdollisuuksistaan ehkäistä näitä ongelmia. Tämä tapahtuisi olemassa olevien kirjallisten materiaalien ottamisella tehokkaaseen käyttöön sekä laatimalla tarvittavia uusia materiaaleja. Tietoa jaettaisiin saattamalla se osaksi valmentajien koulutusta ja vanhempien ohjausta.

Urheilijoille itselleen tarjottaisiin tietoa somen kautta välitettävän materiaalin avulla sekä järjestämällä erilaisia tapahtumia. Myös esim. syrjäytymisvaarassa olevien urheilijoiden tunnistaminen ja heille avun tarjoaminen hyvissä ajoin olisi tärkeässä roolissa ongelmien ennaltaehkäisyssä.

Projektissa haluaisimme vaikuttaa mahdollisimman monella tasolla, jotta muutos olisi mahdollinen. Toivomme voivamme aloittaa projektin täysimittaisena viimeistään vuoden 2019 alussa.

Terveisin,
Pia Charpentier

Hoitaja nuoruuden kehitystä tukevissa rooleissa

Syömishäiriöitä sairastavien nuorten parissa työskentelevillä hoitajilla on monenlaisia rooleja, jotka ovat erittäin tärkeitä nuoruuden kehityksen kannalta, mutta jotka ensi silmäyksellä voivat kuulostaa kyseenalaisilta tai kummallisilta. Hoitaja voi toimia vanhempaa, sisarusta, kaveria ja ihastuksen kohdetta muistuttavissa rooleissa nuoren osastohoidon aikana. Hoitaja on toki aina terveydenhuollon ammattilainen ja siten noudattaa terveydenhuollon ammattieettisiä ohjeita ja pitää suhteen ammatillisella tasolla. (Täältä voit lukea sairaanhoitajamme Siirin ajatuksia ammatillisuudesta.) Roolit tuleekin nähdä enemmän todellisuuden peileinä – peileinä, joiden avulla nuori voi saada kokemuksia siitä, mitä todellinen elämä osaston ulkopuolella voi olla, oppia erilaisissa ihmissuhteissa toimimista ja jatkaa nuoruuden kehitystään. Tässä kirjoituksessa tarkastelen näitä ei niin perinteisesti hoitoalaan yhdistettyjä rooleja ja niiden merkitystä syömishäiriöitä sairastavien nuorten osastohoidossa.

Vanhempi

Nuori muodostaa usein hoitajaansa vahvan kiintymyssuhteen, joka jäljittelee vahvasti suhdetta, jonka hän muodostaisi johonkin turvalliseen aikuiseen hoidon ulkopuolella. 
Hoitajan tehtävä ei ole korvata vanhempia. Sitä paikkaa kukaan muu ei tietenkään voi ottaa. Vanhemmuutta jäljittelevän roolin merkitys kuitenkin kasvaa syömishäiriöön sairastuneen nuoren kohdalla, koska nuori voi joutua pitkän osastohoidon aikana jossain määrin eroon omista vanhemmistaan. Hoitotahon onkin siten osittain paikattava tuota eroa ja tarjottava nuorelle ympäristö, jossa nuori voi kasvaa ja kehittyä kohti aikuistumista.

Joskus hoitoon tulevan nuoren perheolot ovat myös voineet olla sellaiset, että nuoren on täytynyt selvitä itsenäisesti liian varhain ilman riittäviä itsenäisyyteen tarvittavia taitoja ja turvallista ympäristöä, jossa taitoja voisi oppia. Silloin nuorelle on tarjottava korjaava kokemus turvallisesta ja välittävästä aikuisesta. Jo yksikin välittävä aikuinen voi olla ratkaiseva nuoruuden kehityksen tukemisessa ja toisaalta siinä, että nuori voi kokea itsensä tärkeäksi ja välittämisen arvoiseksi nykyhetkessä sekä myöhemmin aikuisuudessa.

Hoitajan on oltava turvallinen aikuinen, joka osoittaa tarvittaessa välittämisensä myös asettamalla rajoja. Syömishäiriöiden yhteydessä rajojen asettaminen on usein oireilun rajaamista, mutta toki välillä myös perinteisempää vanhempienkin tehtävään kuuluvaa yleisen turvallisuuden takaamista. Rajaaminen saattaa nostaa nuoressa samankaltaisia vihan tai kiukun tunteita, joita nuori normaalisti kokee nuoruudessaan vanhempiaan kohtaan. Hoitaja voikin olla nuorelle toisessa hetkessä täydellinen typerys, mutta toisessa hetkessä jo se tärkeä aikuinen, jolta nuori kaipaa välittämistä ja hoivaamista. Nuoren pitää saada kapinoida sääntöjä ja normeja vastaan pelkäämättä sitä, että hoitaja hylkää hänet.

Toisaalta hoitaja on auttamassa nuorta oppimaan sellaisia taitoja, joita hän tarvitsee itsenäistyäkseen. Hän tukee nuoren itsenäistä ja omien arvojen mukaista päätöksentekoa aina kun se on mahdollista. Tarvittaessa hoitaja on myös opastamassa esimerkiksi raha-asioiden hoitamista, kodinhoitoa tai vaikka virastoissa asioimista. Fyysinen kehittyminen voi myös olla nuorelle hämmentävää, joten hoitajan on oltava myös tässä tukena ja osattava ottaa nuoruuden kehityksen asioita puheeksi. Toisaalta hoitajan tulee olla sensitiivinen, kuunteleva ja välittävä, kun nuori itse ottaa puheeksi näitä asioita usein arastellen tai jopa häpeillen.

Sisarus

Hoidon aikana nuori jakaa usein kokemuksiaan lapsuudestaan ja perheestään hoitajan kanssa. Tämän vuoksi hoitajasta voi muodostua henkilö, joka ainakin osittain myötäelää tuon kokemuksen, vaikka hoitaja ei sitä varsinaisesti olekaan ollut kokemassa. Tämän vuoksi hoitajan rooli voi muistuttaa sisaruksen roolia. Nuori ehkä tahtoo jakaa joitain asioitaan tavalla, joka muistuttaa sisarussuhteiden tapaa. Jaetut asiat voivat olla sellaisia, joita nuori ei välttämättä jakaisi vanhempiensa eikä edes ystäviensä kanssa. Hoitaja sisaruksen roolissa on tärkeä, sillä usein nuorelle on tärkeää se, että hän löytää jonkun jonka kanssa kokemuksia omasta perheestä ja lapsuudesta voi jakaa. Isosisaruksen tavoin hoitaja voi olla ymmärtävä, mutta samalla uusia näkökulmia esille nostava.

Toisaalta nuori voi ihailla hoitajaa, kuten ehkä ihailisi vanhempaa sisarustaan, ja toivoo, että hoitaja näyttäisi mallia elämästä isosisaruksen tavoin. Hoitajan tehtävä onkin toimia eräänlaisena esimerkkinä. Tällainen kokemus voi olla nuorelle erittäin tärkeä, koska kaikilla ei ole omaa sisarusta tai yhteys omaan sisarukseen voi olla heikentynyt syömishäiriön ja osastohoidon vuoksi.

Kaveri

Hoitajasta voi muodostua nuorelle myös kaverin kaltainen ihminen – ihminen, jonka kanssa asioita voi jakaa, joka kannustaa vaikeuksien edessä ja jonka kanssa voi tehdä myös jotain kivaa. Vapaa-ajan toimintaan osallistuminen voi esimerkiksi tuntua mielekkäämmältä, kun toinen ihminen on siinä mukana. Vaikka hoitaja ei voi koskaan olla nuoren todellinen ystävä, voi hoitajan seura ja läsnäolo luoda korvaavan kokemuksen varsinkin silloin, kun omia ystäviä tai kavereita ei ole. Hoitajan kanssa nuori voikin harjoitella niitä vuorovaikutustaitoja, joita hän tarvitsee kaveri- ja ystävyyssuhteissaan ja niitä hankkiakseen.

Toisaalta suhde hoitajaan voi edustaa samanlaista vanhemmista etääntymistä, jota tavallisesti nuori harjoittelee tiivistämällä suhteitaan ystäviinsä. Hoitajan tehtävä onkin edistää tuota kehitystä tuoden kuitenkin samalla esille vanhempien merkitystä nuoren elämässä.

Nuori voi tuntea myös samankaltaista mustasukkaisuutta hoitajastaan, kuin mitä hän kokisi, jos hänen paras ystävänsä viettäisikin päivänsä toisen ystävän kanssa. Nuori voikin kokea hylätyksi tulemisen tunteita hoitajan viettäessä aikaa jonkun toisen osastolla hoidossa olevan kanssa. Tämä on varsin yleinen reaktio hoidon aikana, mutta sekin on hyvä nähdä osana normaalia nuoruuden kehitystä. Nuori tarvitsee hoitajaltaan tukea selvitäkseen hylätyksi tulemisen kokemuksensa kanssa. Hoitajan tulee tuoda esille, että hän ei ole nuorta hylkäämässä, vaikka joinakin päivinä antaisikin aikaansa enemmän jollekin toiselle.

Ihastuksen kohde

Monilla nuorilla kehitykseen kuuluu ihastuminen ihmisiin, joiden kanssa he eivät voi todellisuudessa muodostaa romanttista ja/tai seksuaalista suhdetta. Tällaisia ovat esimerkiksi idolit ja opettajat. Ja joskus siten myös hoitajat. Hoitaja ei tietenkään tieten tahtoen pyri saamaan potilaitaan ihastumaan itseensä, mutta syömishäiriöstä toipuessaan nuori ihastuu hoitajaansa kuitenkin yllättävän usein. Sitä ei pidä missään nimessä säikähtää. Hoitaja voi olla turvallinen yksipuolisen kaukorakkauden kohde.

Syömishäiriö sotkee usein normaalia nuoruuden kehitystä, joten jossain mielessä nämä ihastumiset on hyvä nähdä normaaleina nuoruuden kehityksen ilmentyminä. Hoitajalta vaaditaan tässä kohtaan kuitenkin kykyä ottaa nämä potilaan tunteet vastaan ammatillisesti ja lempeästi rajat asettaen.  Samalla hoitajan tulee auttaa nuorta huomaamaan, että ihastumisessa ei ole mitään hävettävää. Hoitaja voi käsitellä ihastumista nuoren kanssa ja tukea siten sitä, että nuori voi joku päivä ihastua kohteeseen, jonka voi myös saavuttaa.

Se millaisia rooleja hoitajalle muodostuu, on riippuvainen hoitosuhteesta, hoitajan omasta persoonasta ja joskus myös sukupuolesta ja iästä. Kaikki hoitajat eivät ole kaikille nuorilla kaikissa näissä rooleissa tai eivät välttämättä edusta nuorelle mitään rooleja näistä. On kuitenkin tärkeää, että nuori voi löytää tarpeidensa mukaan hoitajista ne henkilöt, jotka hänelle voivat edustaa näiden roolien peilejä. Näin nuori voi jatkaa syömishäiriön vuoksi kesken jäänyttä kehitystään ja sitten kun se aika koittaa, palata omaan ikätasonsa ja kehityksensä mukaiseen elämään osaston ulkopuolelle. Hoitaja on saanut kunnian olla matkassa mukana erilaisia rooleja ilmentävänä kanssakulkijana.

Millaisia kokemuksia sinulla on hoitajien rooleista? Mitä muita tällaisia rooleja näkisit tarpeelliseksi hoitajalle syömishäiriöiden hoidon yhteydessä?

Terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriöt ja toiminta – Näkökulma toimintaterapiasta

Toimintaterapeutin koulutuksen käyneenä, olen erityisen kiinnostunut ihmisen toiminnasta. Koen, että syömishäiriöt (erityisesti anoreksia ja bulimia) muuttavat sairastuneiden toimintaa monesti hyvin samansuuntaisesti, vaikka yksilöllisiä eroja on toki valtavasti. Tarkoitukseni on tässä kirjoituksessa antaa esimerkki, kuinka syömishäiriöön sairastuneen toimintaa voi tarkastella ja millaisia sisältöjä toimintaterapiassa voi esimerkiksi olla. Kirjoitukseni on yleiskuvaus, eikä siten tietenkään suoraan kaikkien tilanteita ja yksilöllisiä eroja huomioiva. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä koen, että kliininen parantuminen syömishäiriöstä ei automaattisesti johda ihmiselle mielekkääseen toimintaan ja parempiin toimintamahdollisuuksiin, mikäli toiminnan moninaisuutta ei huomioida missään vaiheessa hoitoa ja kuntoutusta.

Syömishäiriöön sairastuneen toiminnan tarkastelua

Toiminnan avulla yksilö voi kontrolloida, tasapainottaa ja organisoida elämäänsä sekä saada tyytyväisyyden kokemuksia. Toiminnan kautta ympäristö voi muuttua ja toisaalta toiminnalla yksilö voi muuttaa ympäristön vaikutusta itseensä. Toiminnalla tarkoitan tässä kirjoituksessa itsestä huolehtimista, tuottavaa toimintaa/tuottavuutta (esim. työ ja opiskelu) sekä vapaa-aikaa.

Syömishäiriö muuttaa usein sairastuneen toimintaa kaikilla toiminnan osa-alueilla. Koen, että syömishäiriöön liittyvien oireiden avulla sairastunut pyrkii löytämään tyytyväisyyden itseensä ja elämäänsä sekä kontrolloimaan ympäristöään ja sen vaikutuksia itseensä. Yleisesti näen, että syömishäiriö sotkee itsestä huolehtimisen, tuottavuuden ja vapaa-ajan välistä tasapainoa ja muuttaa niiden sisältöjä.

”Terve” ihminen voi ajatella, että hyvään itsestä huolehtimiseen liittyy esimerkiksi terveellinen ja riittävä syöminen, hyvinvointia tukeva liikunta (liikunnan voi myös mieltää vapaa-ajaksi) ja riittävä lepo. Syömishäiriötä sairastavan mielestä itsestä huolehtiminen voi olla jotain aivan muuta, kuten esimerkiksi kalorien laskentaa, ruokamäärien vähentämistä, syödyn ruuan kompensoimista ja liikunnan lisäämistä loputtomasti. Sairastunut voi nähdä itsestä huolehtimisen myös merkityksettömänä ja turhana asiana.

Myös riittävän levon kanssa voi olla haasteita. Sairastunut voi esimerkiksi kokea, että nukkuminen on laiskuutta ja, että yölläkin pitäisi kuluttaa energiaa liikkumalla. Sairastunut on voinut asettaa lukuisia sääntöjä nukkumiselleen, joita hänen on ahdistuksen pelossa pakko noudattaa. Toisaalta ravitsemustilan heikkeneminen itsessäänkin vähentää unen määrää ja huonontaa sen laatua. Monilla syömishäiriöön sairastuneilla on myös masennusta, mikä saa heidät usein heräilemään helposti aamuyöstä. Itselleen voi myös olla vaikea sallia päiväunia, vaikka yöunet olisivatkin jääneet liian vähäisiksi ja väsymys olisi suuri.

Syömishäiriö voi vaikeuttaa myös ihmisen kykyä peseytyä, pukeutua ja huolehtia ihon hyvinvoinnista. Peseytyminen ja pukeutumin voivat muuttua vaikeaksi, koska itseen koskeminen voi tuntua ällöttävältä. Toisaalta itsen voi kokea niin inhottavaksi, että sairastuneen on pakko pestä itseään liikaa. Oman ihon hyvinvoinnista huolehtiminen voi muuttua vaikeaksi, koska sairastunut voi esimerkiksi pelätä kosteusvoiteiden käyttämisen nostavan hänen painoaan, hän voi inhota niiden jättämää rasvaista tuntumaa ihollaan tai toisaalta ihon kosteuttaminen voi tuntua kielletyltä itsensä hemmottelulta. Ihon kosteutuksesta huolehtiminen voi tuntua mahdottomalta, vaikka iho olisi haavoilla kuivumisen vuoksi.

Syömishäiriötä sairastavan haitallisia keinoja huolehtia itsestään voi tarkastella myös positiivisemmasta tulokulmasta.  Keinot voi nähdä pyrkimyksenä vähentää pahaa oloa ja lisätä psyykkistä hyvinvointia – mikä on muuten myös erittäin tärkeä osa itsestä huolehtimista. Moni kuvaakin tilannetta siten, että syömishäiriön oireiden toteuttaminen on ainoa asia, mikä pitää ikävät ajatukset ja ahdistuksen poissa. Tästä näkökulmasta syömishäiriöön sairastunutta onkin helppo ymmärtää, sillä onhan suurimmalla osalla ihmisistä yleensä jonkinlainen tarve pitää paha olo poissa. Syömishäiriöiden yhteydessä keinot eivät kuitenkaan ole todellisuudessa kovin kannattavia ja syömishäiriö pakottaa sairastuneen löytämään jatkuvasti uusia ja rajumpia keinoja tuohon säätelyyn. Tilannetta voisikin ajatella käänteisenä itsestä huolehtimisena – Ajallisesti itsestä huolehtiminen voi lohkaista ison osan syömishäiriötä sairastavan päivästä, vaikka se ei lopulta johdakaan todelliseen hyvinvointiin ja terveyteen.

Itsestä huolehtimisen lisäksi myös tuottavuus ja siihen liittyvä suorittaminen voi lohkaista ison osan sairastuneen ajasta. Suoriutuminen esimerkiksi töissä tai koulussa voi muodostua niin tärkeäksi, että siitä tulee jopa pakonomaista. Tuottavat toimet voivat olla keino pyrkiä välttämään syömishäiriön synnyttämiä negatiivisia ajatuksia itsestä. Tuottavuuden avulla sairastunut voikin pyrkiä osoittamaan itselleen tai muille, että on arvokas ja tärkeä. Liiallisuuksiin kasvava tuottavuus syö kuitenkin voimavaroja siinä määrin, että toipumiseen vaadittavaan psyykkiseen työskentelyyn tai esimerkiksi ihmissuhteiden ylläpitoon ei jää enää energiaa. Toisaalta sairastuneen oma vaativuustaso voi olla niin korkealla, että hänelle riittää vain täydellinen suoriutuminen.

Syömishäiriö voi kuitenkin johtaa myös siihen, että opiskelu tai työnteko ei ole enää mahdollista, koska fyysinen ja psyykkinen vointi eivät niitä enää salli ja sairastunut voi tarvita kokovuorokautista hoitoa. Usein sairastunut pyrkii silloin löytämään uuden tuottavuuden muodon. Hänen on esimerkiksi siivottava enemmän kuin tarpeeksi tai kehitettävä itseään älyllisesti jatkuvasti monilla osa-alueilla, vaikka perinteinen opiskelu ei enää onnistukaan. Kodinhoitoon ja itsensä kehittämiseen käytetty aika ja energia voivat toki kasvaa liiallisuuksiin ilman osastohoitoakin.

On myös mahdollista, että syömishäiriöön sairastuneella on niin suuri pelko epäonnistumisesta, että hän ei enää kykene tuottavaan toimintaan. Hän voi esimerkiksi lopettaa opiskelut, vaikka muutoin hän vielä olisikin vointinsa puolesta kykenevä opiskelemaan. On myös mahdollista, että toipumisen vaihe on niin raskas, että sairastunut vähentää itse hetkeksi perinteisesti tuottavuudeksi katsomiaan toimia. Silloin tuottavaksi toiminnaksi voisi nähdä toipumiseen vaadittavan työskentelyn. Sanommekin usein tästä murehtiville osastomme asukkaille, että tämä on nyt se sinun kokopäivätyösi ja se riittää tässä kohtaa.

Syömishäiriön ylläpito ja usein juuri edellä kuvaamani käänteinen itsestä huolehtiminen sekä tuottavuuteen usein liittyvä pakonomainen suorittaminen lohkaisevat yleensä niin ison osan sairastuneen ajasta, että mielekkääseen vapaa-aikaan ei juuri jää sijaa. Ihmissuhteet saattavat kariutua, jotkut harrastukset jäädä syrjään ja kaikki se, mitä ihminen ehkä aikaisemmin piti mielekkäänä, saattaa muuttua turhaksi, kielletyksi tai toissijaiseksi. Samanaikaisesti sairastunut saattaa alkaa nähdä oireiden toteuttamisen osittain vapaa-ajakseen tai keinokseen osallistua mielekkäisiin vapaa-ajan toimiin – ”Saan ystäviä, kun laihdutan ja sitten sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa”. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että monilla vakavasti syömishäiriöön sairastuneilla mielekkään, virkistävän ja palauttavan vapaa-ajan määrä vähenee. Tähän sairastunut usein havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa kokea syömishäiriön kärsimyksenä ja omaa elämää rajoittavana tekijänä.

Toiminnan sisällöt ja tasapaino vaihtelevat paljon yksilöllisesti ja toki myös sen mukaan missä vaiheessa syömishäiriö on sekä millaista hoitoa sairastunut saa. On täysin mahdollista, että sisällöllisesti tuottavuus ja vapaa-aika ovat täysin kunnossa ja ihmisen taidot myös mahdollistaisivat niihin osallistumisen. Itsestä huolehtimisessa on kuitenkin syömishäiriöiden yhteydessä aina enemmän tai vähemmän ongelmia. Usein se saa aikaan epätasapainon ihmisen toimintaan, vaikka sisällöllisesti muut alueet olisivatkin kunnossa.

Apua toimintaterapiasta

Toimintaterapia on kuntoutusta, jonka tavoitteena on auttaa ihmistä löytämään keinoja selviytyä mahdollisimman itsenäisesti oman elämänsä arkisissa tilanteissa omassa elinympäristössään. Toimintaterapialla tuetaan ihmistä huolehtimaan itsestään, olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, tekemään työtä tai opiskelemaan, viettämään vapaa-aikaa ja leikkimään. 

Syömishäiriöiden yhteydessä toimintaterapian päätavoitteena voi olla se, että syömishäiriöstä toipuva löytää uuden tasapainon toimintaan ja muuttaa toiminnan sisältöjä terveyttä ja hyvinvointia tukeviksi. Toimintaterapiassa voidaan esimerkiksi kokeilla erilaisia toimintoja ja harjoitella sellaisia taitoja, jotka toipuvalta puuttuvat, jotta hän pystyisi toimimaan normaalisti ja hyvinvointiaan edistävästi. Toimintaterapiassa lähdetään liikkeelle niistä alueista, jotka syömishäiriöstä toipuva itse mieltää ongelmallisiksi.

Toisaalta toimintaterapiassa voidaan lähteä liikkeelle jostain aivan muusta, kuin ongelma-alueista. Voimavarojen tunnistaminen, löytäminen, vahvistaminen ja hyödyntäminen voi olla ensimmäinen askel. Voimavarojen tunnistaminen ja hyödyntäminen auttavat muutoksen tekemisessä. Toimintaterapeutin onkin osattava porrastaa terapian vaiheita siten, että syömishäiriöstä toipuva pystyy saamaan onnistumisen kokemuksia toimiessaan ja siten uskaltautuu etenemään niihin vaikeampiin osa-alueisiin.

Itsestä huolehtimisen alueella toimintaterapiassa keskeistä prosessin alussa voisi olla auttaa toipuvaa löytämään ja hyödyntämään uusia keinoja oman psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen, jolloin hänen ei tarvitsisi enää hyödyntää terveydelle haitallisia ja jopa hengelle vaarallisia keinoja. Sitä kautta ihminen voi uskaltautua huolehtimaan itsestään myös esimerkiksi syömisen, liikkumisen ja levon suhteen.

Itsestä huolehtimisen näkökulmasta toimintaterapian sisällön ei siis välttämättä tarvitse olla juuri niissä itsestään selvissä itsensä huolehtimisen ongelmakohdissa, vaikka niihin toki joudutaan puuttumaan muissa yhteyksissä hoidossa. Myöhemmin syömishäiriöstä toipuva saattaa kuitenkin haluta kohdentaa myös toimintaterapian sisältöjä ongelmakohtiin, mutta koen, että toimintaterapiassa on hyvin vaikea lähteä niistä liikkeelle syömishäiriön kriittisimmissä vaiheissa, koska ihminen ei silloin näe niitä välttämättä itse ongelmallisiksi. Suoraan esimerkiksi syömiseen ja liikkumiseen vaikuttaminen toimintaterapian keinoin onnistuu vasta sitten, kun ihminen itse haluaa nimetä ne muutoskohteikseen.

Tuottavan toiminnan näkökulmasta toimintaterapiassa voisi tarkastella minkälainen tuottava toiminta olisi ihmiselle riittävää ja sopivaa suhteessa toipumiseen vaadittuihin voimavaroihin, itsensä arvokkaaksi kokemiseen, epäonnistumisen pelon voittamiseen ja lopulta ehkä myös yhteiskunnan jäsenenä olemiseen. Tuottavuuden tarkastelu ja sen tuominen sopivassa määrin elämään voi myös olla merkittävässä roolissa toipumisen keski- ja loppuvaiheissa, jotta ihminen voi löytää omaan arkeensa tasapainon ja kokea itsensä tuottavana osana yhteiskuntaa. 

Vapaa-ajan näkökulmasta, toipuvan on ensin tarkasteltava, kuinka tyytyväinen on vapaa-aikaansa ja millaiset taidot ja mahdollisuudet hänellä on siihen osallistumiseen. Mikäli hän havahtuu huomaamaan, että vapaa-aika ei ole mielekästä ja riittävää, on siihen huomattavasti helpompi lähteä hakemaan muutosta. Havahtumisen jälkeen syömishäiriöstä toipuvan ei kuitenkaan välttämättä ole helppo rakentaa uutta mielekästä vapaa-aikaa itselleen. Toimintaterapiassa voikin tarkastella, mitkä kaikki tekijät estävät mielekästä vapaa-aikaa, miten esteet voisi ylittää, mistä mielekäs vapaa-aika voisi rakentua ja miten siihen pääsisi osallistumaan ja millaisia taitoja osallistuminen vaatisi. Mielekkään vapaa-ajan tuottama uusi energia ja onnistumisenkokemukset voivat auttaa syömishäiriöstä ja sen tuomista oireista irrottautumista. Itsestä huolehtimisen, tuottavuuden ja vapaa-ajan välinen epätasapaino voikin alkaa tasoittua esimerkiksi uuden harrastuksen tai vaikka ystävien kanssa vietetyn ajan siivittämänä. Vapaa-aika voi auttaa ihmistä huomaamaan, mitä kaikkea elämään voi saada, jos syömishäiriöstä uskaltaa päästää irti.

Toiminnan tasapainon tarkastelu ja ihmisen omiin kykyihin ja taitoihin keskittyminen ei kuitenkaan yksin aina riitä. Haasteet eivät välttämättä korjaudu sillä, että ihminen opettelee uusia taitoja ja kokeilee tai harjoittelee uusia toiminnan muotoja. Yleensä toimintaterapiassa on hyvä tarkastella myös ympäristön vaikutusta, sillä ympäristö voi edistää tai estää toimintaan osallistumista ja siinä suoriutumista. Toimintaterapialla voidaan pyrkiä lisäämään edistäviä tekijöitä ja vähentämään estäviä tekijöitä tai ainakin niiden vaikutusta. Jos syömishäiriöön sairastuneelta puuttuu kodistaan esimerkiksi riittävän kokoinen jääkaappi tai uuni, on ymmärrettävää, että monipuolisesta ja terveellisestä ravitsemuksesta huolehtiminen on hankalaa. Silloin yksi toimintaterapian sisältö onkin tehdä kotiin sellaisia muutoksia, että itsestä huolehtiminen onnistuu. Tuottavuuden näkökulmasta taas voidaan esimerkiksi pyrkiä sopimaan koulun tai työpaikan kanssa uusia järjestelyjä, joiden avulla syömishäiriöstä toipuva pystyy osallistumaan tuottavaan toimintaan voimavarojensa mukaisesti. Vapaa-ajan osalta ympäristön muokkaus voi tarkoittaa esimerkiksi harrastuksen ohjaajan kanssa keskustelua syömishäiriön vaikutuksista ja sen huomioimisesta harrastuksessa tai vaikka sopivien harrastusvälineiden löytämistä ja hankkimista.

Toimintaterapian viitekehyksen näkökulmasta toiminnan tasapainon ja sisältöjen tarkastelu sekä niihin vaikuttaminen on toisinaan haasteellista syömishäiriöiden yhteydessä, sillä syömishäiriö muuttaa monin tavoin ihmisen omaa kokemusta toiminnan ja arjen merkityksellisyydestä. Toimintaterapiassa onkin huomioitava syömishäiriöiden yhteydessä syömishäiriön vaikutus ihmisen motiiveihin – On kuunneltava ja tarkasteltava tarkkaan, onko kyse syömishäiriön tahdosta vai ihmisen vilpittömästä omasta tahdosta. Onneksi toimintaterapeuteilla on kuitenkin taito hyödyntää toimintaa terapeuttisesti sekä käytössään monenlaisia tutkittuja arviointivälineitä, joiden avulla ihmisen tahto ja kokemus oman elämänsä merkityksellisyydestä voivat tulla esille. Näin toimintaterapia tarjoaa hyvät mahdollisuudet ihmisen toimintamahdollisuuksien edistämiseen terveyttä tukevalla tavalla.

Tähän loppuun haluan vielä tarjota muutaman kysymyksen, joita syömishäiriöstä toipuva ja toimintaterapeutti voivat yhdessä miettiä:

• Miten päiväsi rakentuu? Mihin aika riittää, mihin ei? 
• Mikä sinulle on merkityksellistä/tärkeää päivissäsi? 
• Kuinka tyytyväinen olet päiviesi sisältöön? Mitä kaipaat päiviisi? Onko päivissäsi jotain, mistä haluaisit luopua?
• Miten koet suoriutuvasi päivän toimistasi? Kuinka tyytyväinen olet suoriutumiseesi? Millaista muutosta kaipaisit suoriutumiseesi?
• Miten ympäristö edistää ja/tai estää toimintaan osallistumista?  Mihin näistä edistävistä ja estävistä tekijöistä voidaan tällä hetkellä vaikuttaa?
• Millaisia voimavaroja sinulla on käytössäsi? Millaiset uudet voimavarat voisivat auttaa toimintaan osallistumistasi tai suoriutumistasi?

Keväisin terveisin,

Venla Eronen

Kun tunteet hyökkäävät kimppuun

Kaikki tiedämme millaista on, kun ”kuppi menee nurin” tai ”pää räjähtää”. Tapahtuu jotain, mikä saa mielemme aivan sekaisin. Tämän tunnekuohun vallassa tulemme sitten tehneeksi tai sanoneeksi jotain, mitä myöhemmin katkerasti kadumme. Toisinaan kuohu voi jäädä päälle päiväkausiksi ja puskea mielialan lattianrajaan.

Tyypillistä on, että kuohahduksen tapahtuessa emme itse edes oikein huomaa mitä meissä tarkalleen tapahtui. Tiedämme vain, että joku sanoi tai teki jotain tai mieleemme tuli ajatus tai muisto, jonka jälkeen vain pimahti. Mielemme alkaa pyöritellä erilaisia skenaarioita, joissa kostamme meitä loukanneelle henkilölle sanomalla jotain nasevaa ja veret seisauttavaa tai muistelemme kaikkia niitä kertoja, jolloin olemme saaneet samanlaista kohtelua osaksemme. Vihan tunne mielessä vain yltyy ja koemme olevamme tunnekuohun armoilla.

Tämä on esimerkki ”putoamisesta” tunteeseen. Toiset kutsuvat sitä tunteeseen identifioitumiseksi. Pointtina on, että tunteemme sokaisee meidät ja vaikuttaa havainnointi- ja ajattelukykyymme niin, että hahmotamme kaiken vain tuon tunteen kautta. Näemme esimerkiksi vihamme kohteena olevan ihmisen yksinomaan pahana, kun taas rauhallisena hetkenä pystymme näkemään laajemmin ja tajuamme, että tuossa henkilössä on myös hyviä puolia. Kenties jopa ymmärrämme empaattisesti miksi hän tuli sanoneeksi loukkaavat sanansa.

Fysiologisesti tunnekuohu näkyy aivoissa mantelitumakkeen (tunnekeskus) aktiviteetin nousuna ja aivokuoren (ajattelukyky) aktiviteetin samanaikaisena madaltumisena. Se tarkoittaa, että voimakkaan tunteen vallassa ollessamme emme pysty ajattelemaan selkeästi. Aivomme toimivat niin. Tunne ylös, ajattelu alas.

Syömishäiriöissä on tyypillistä, että loukkauksen koettuaan henkilö kääntääkin vihan itseään kohtaan. Toisen ihmisen vihaaminen tuntuu liian uhkaavalta, joten mielen on turvallisinta kanavoida viha henkilöä itseään vastaan. Kun jonkun muun mieli täyttyy ”Minä kyllä näytän sille kehvelin puupäälle taivaan merkit” -tyyppisillä ajatuksilla, syömishäiriötä sairastavan mieli täyttyykin ”Olen ällöttävä, enkä kelpaa mihinkään. Olisi parasta kuolla” -tyyppisillä ajatuksilla.

Suuntautui viha sitten ulos tai sisäänpäin tärkeintä olisi ymmärtää, että kyse on mielen ja kehon automaattisesta reaktiokombinaatiosta, joka usein ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan.

Ja tämä on se vaikea asia.

Joku saattaisi ajatella: ”Miten niin ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan? Tuo junttihan juuri teki törkeästi. On päivän selvää, että koko sotku on hänen syytään. Hän aiheutti minulle tämän pahan mielen ja sen vuoksi hänen on kärsittävä tai pyydettävä anteeksi. Muuten vihaan häntä loppuelämäni.”

Todellisuus on kuitenkin mutkikkaampi. Nimittäin todellisuudessa tuon henkilön sanat aktivoivat meissä muiston tilanteesta tai ajasta, jolloin meille tärkeä henkilö on tehnyt tai sanonut jotain samankaltaista. Esimerkiksi paljon hylkäämistä, vähättelyä tai alistamista lapsena kokenut henkilö menee helposti pois tolaltaan samankaltaisten tapahtumien seurauksena nykypäivänä. Esimerkiksi arvostelluksi tuleminen voi tällaiselle henkilölle merkitä viestiä siitä, että hän on täysin epäonnistunut ihmisenä. Turvallisuutta ja rakkautta lapsena kokenut saattaisi todeta, että ”tuo ei ollut asiallista”, mutta hänen sisäinen tasapainonsa ei horjahtaisi noista pahoista sanoista. Arvostelluksi tuleminen saattaisi hänelle merkitä tervetullutta tilaisuutta kehittyä.

Menneisyytemme siis määrää kuinka mielemme systeemi kuulee ja ymmärtää muiden viestit. Turvattomalle henkilölle arvostelu voi olla sama kuin selkäsauna, toiselle se voi olla tervetullut ohjaus.

Tätä siis tarkoittaa, että reaktio ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan. Reaktio on suhteessa menneisyytemme kokemuksiin ja siihen, kuinka nuo kokemukset ovat muokanneet mieltämme ja maailmankuvaamme.

Pahan asian sanonut tai tehnyt henkilö ei yleensä tiedä millainen on toisen henkilön mielen systeemi, joka hänen viestinsä tulkitsee. Siksi toisen kivulias reaktio voi tulla täysin yllätyksenä. Sitä voi olla jopa vaikea ymmärtää.

No mitä sille voi tehdä? Jos mielemme reagoi melko randomisti meille tapahtuviin asioihin, mitä sillä tiedolla tekee?

Hyvä kysymys.

Kun tämän tiedostaa, voi tehdä paljonkin. Tärkein vaikutus on, että tunnekuohusta pääsee nopeammin eroon. Eli tunteiden armoilla ei tarvitse enää viettää päiväkausia. Tunnekuohun poistuessa ajattelukyky palautuu normaaliksi ja on mahdollista reagoida harkiten ja rakentavasti tapahtuneeseen asiaan. Eli reaktiot, jotka myöhemmin kaduttavat ja nolottavat, jäävät vähäisemmiksi. Kaiken tämän seurauksena yleinen hyvinvointi kohenee.

Juttu on kuitenkin se, että tämä vaatii taitoa. Taitoa, joka on jokaisen opittavissa. Mitä enemmän harjoittelee, sitä pikemmin tulee mestariksi.

Eli mitä voisi alkaa harjoitella seuraavan tunnekuohun tullessa? Esimerkiksi näitä:

1. Tunnekuohun tullessa, muistuta itsellesi, että tämä on mielesi systeemin automaattinen reaktio. Reaktio johtuu siitä, että tapahtuma on aktivoinut kipeän muiston menneisyydestäsi. Tämä muistutus auttaa sinua nousemaan pois tunnekuohun syövereistä aktivoimalla laajemman näkökulman.
2. Kun mielesi alkaa pyöritellä syytöksiä ja vihaisia ajatuksia toista tai itseäsi kohtaan, katkaise ajatusketju alkuunsa. Näiden ajatusten salliminen voimistaa tunteeseen uppoamista ja pitkittää tunteen kivuliaisuuden kestoa. Katkaisemisen voi tehdä esimerkiksi siirtämällä huomion johonkin konkreettiseen asiaan, esimerkiksi ohiajavien punaisten autojen lukumäärään tai vaikkapa sudoku-ruudukkoon.
3. Kun ajatukset meinaavat palata (ja ne tulevat tekemään sen monta kertaa), siirrä huomiosi rauhallisesti takaisin valitsemaasi asiaan. Sano, itsellesi esimerkiksi ”en halua voimistaa pahaa oloani, joten en anna näiden ajatusten vallata mieltäni”.
4. Rauhoita mielesi esimerkiksi keskittymällä hengitykseesi laskemalla hengityksiä yhdestä kymmeneen ja sitten takaisin kymmenestä yhteen. Tee tämä muutaman kerran, kunnes huomaat hieman rauhoittuneesi.
5. Päätä sitten mitä haluat tilanteessa tehdä. Omaa hyvin vointiasi parhaiten tukevat ratkaisut voivat olla esimerkiksi a) oman reaktion rauhallinen ja rehellinen selittäminen toiselle (”minulle tulee kurja olo, kun sanot/teet noin”) b) toisen kommentin jättäminen omaan arvoonsa c) tilanteesta poistuminen.

Millaisia keinoja sinä olet löytänyt tunnekuohujen voittamiseksi?

Terveisin,
Pia Charpentier

Vertaistuki syömishäiriöstä toivuttaessa

Vertaistuki määritellään useilla eri tavoilla. Yleisesti vertaistuella kuitenkin tarkoitetaan tukea, jossa samankaltaisessa elämäntilanteessa tai samoja ongelmia kohdanneet ihmiset antavat tukea toisilleen tai ovat tuen saajina. Vertaistuki on siten vastavuoroista ja se perustuu henkilöiden omiin kokemuksiin.

Syömishäiriöiden hoidossa vertaistuki on tärkeä osa-alue. Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaat kokivat sen auttaneen itseään paljon. Haastattelin heitä siitä, millaiseksi he vertaistuen kokevat ja mitä se heille merkitsee. Tässä heidän ajatuksiaan:

Vertaistuki on ymmärrystä

Vertaistuesta saa paljon voimaa, sillä toinen ymmärtää toisen syömishäiriötä sairastavan kokemuksia. Jo puolesta sanasta toinen voi ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, joten sairauden ja omien tuntemusten koukeroita ei tarvitse yleensä selittää. Muille ihmisille oman tilanteen selittäminen on yleensä huomattavasti vaikeampaa ja selittäminenkään ei aina saa toista ymmärtämään. On helpottavaa tulla ymmärretyksi.

Syömishäiriön aiheuttama ahdistus on kaikille tuttua. Siksi toisen oireitakin on helpompi ymmärtää. Ymmärrys tuo mukanaan myös sen, että toista ei tarvitse syytellä tai tuomita. Ymmärrys myös siitä, miten omat oireet voivat vaikuttaa muiden oloon, voi auttaa itseä työskentelemään oireista eroon.

Vertaistuki on läsnäoloa ja tunteiden sallimista

Yksinkertaisimmillaan vertaistuki on läsnäoloa. Se, että toinen tulee viereen ja vaikka juttelee, kysyy mikä on hätänä ja lohduttaa, voi auttaa todella paljon. Joskus jo pelkkä toisen läsnäolo auttaa, vaikka mistään ei puhuttaisikaan. Tunteet saavat näkyä ilman, että muut kaikkoaisivat ympäriltä. Vertaistuessa tärkeää onkin, että toisen tunteille annetaan tilaa, ne sallitaan eikä niistä tuomita.

Vertaistuki on yhteistä sitoutumista ja yhdessä tekemistä

Toisilta voi saada merkittävää apua yhteisestä sitoutumisesta ja yhdessä tekemisestä. Haasteet on paljon helpompi kohdata, kun ne otetaan yhdessä vastaan ja sitoudutaan niihin. Yhdessä voi mennä esimerkiksi syömään välipalan päiväloman aikana ja selvitä siitä yhdessä toinen toistaan tukien. On tärkeää, että kukaan ei sano esimerkiksi päivälomalla, ”hei, en mä syökään, mutta älkää kertoko hoitajille”. Myös se auttaa kohtamaan ja työstämään omia henkilökohtaisia haasteita, kun tietää, että toisetkin sitoutuvat työstämään omiaan. Toisten motivaatiosta saa virtaa myös omaan motivaatioon.
Vertaistuki on kannustusta, vinkkejä ja uusia näkökulmia

Vertaistuki on rohkaisevia sanoja ja vihjeitä. 

Kun itse jännittää tai pelkää jotain uutta asiaa, olipa se sitten ensimmäinen kotiloma tai vaikka lounasruokailu ravintolassa, voi toisen kannustus leikata pelolta siivet. Toinen voi kertoa, että sama asia pelotti itseäkin aikoinaan, mutta siitä kyllä selvisi. Toinen voi myös antaa vinkkejä siihen, missä ja miten jotain uutta haastetta voi kokeilla.

Toiselta voi myös saada konkreettisia keinoja, miten jonkin asian kanssa voi selvitä. Keinot voivat olla sellaisia, joita itse ei olisi osannut edes etsiä. Nähdessään konkreettisesti sen, että joku on jostain hyötynyt, haluaa sitä keinoa itsekin kokeilla. Vertaistuessa kokemusten jakamisella onkin iso merkitys. Toisen kokemuksista voi saada itselleen paljon uusia näkökulmia.

Toinen voi myös joskus kertoa, miltä toisen toiminta muista näyttää. Avoimen keskustelun kautta voi havahtua omaan toimintaansa, jota ei välttämättä muuten olisi edes huomannutkaan. Silloin saa uusia ajatuksia siitä, millaisia muutoksia kohti olisi hyvä työskennellä.

Vertaistuki saa tuntemaan, että ei olekaan niin outo, kuin on ajatellut

Moni on ollut oman sairautensa kanssa kovin yksin. Omat ajatukset ja tunteet ovat tuntuneet oudoilta, mistä on tullut helposti tunne, että on ihan ”friikki”. Vertaistuen kautta havahtuu huomaamaan, että muilla saattaa olla ihan samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Se helpottaa omaa oloa. ”En olekaan ihan outo, mua voi ymmärtää”.

Vertaistuki luo toivoa

Muiden toipumisen etenemisestä saa toivoa myös siihen, että voisi itse joskus toipua. Erityisesti syömishäiriöstä jo toipuneiden kohtaaminen luo toivoa. Vaikka hoitajat aina sanovatkin, että syömishäiriöstä toipuminen on mahdollista, on toipumiseen uskominen helpompaa, kun näkee oikeasti sellaisen ihmisen, joka on jo toipunut.

Millaista vertaistukea sinä olet saanut tai antanut? Millaisen vertaistuen olet kokenut hyödylliseksi?


Terveisin,
Venla Eronen

Ps. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida.

Saako lasta suututtaa?

Lapsuudessani 60- ja 70-luvuilla, elettiin aikaa, jolloin kasvatusmenetelmät olivat hiljattain muuttuneet ankarasta kuriin uskomisesta lasta huomioivampaan ja lempeämpään kasvatustyyliin. Aikakauden taitos oli nähtävissä siinä, että osa aikuisista edelleen uskoi ja toteutti ankaraa otetta lasten ohjaukseen ja osa otti asiat rennommin. Opin, että eri aikuisten kanssa oli hieman erilaiset kuviot ja opin säätämään käyttäytymiseni niin, että selviytymisen todennäköisyys kunkin aikuisen kanssa olisi mahdollisimman optimaalinen. Toisten kanssa sai olla äänekkäämpi, toisten kanssa oli parasta pysytellä näkymättömämpänä.

Kun sitten sain oman lapseni noin 30 vuotta sitten, oli vallalla jo vahva usko lapsen kunnioittamiseen. Lapsuuden kokemusten tärkeä merkitys psyyken muotoutumiselle oli jo hyvin löytänyt tiensä arjen kasvatuskulttuuriin ja vanhempien rooli tässä kehityksessä ymmärrettiin hyvin. Tuntuu, että tämän suuntainen kehitys on edelleen olemassa.

Minusta vaikuttaa siltä, että lasta kunnioittava kasvatustyyli on kuitenkin jossain kohdassa tehnyt käännöksen hieman haitalliseen suuntaan. Vaikuttaa siltä, että kunnioittavuus ja lempeys on toisinaan ymmärretty niin, että lasta ei saa suututtaa. Jos lapsi raivostuu, ajatellaan sen olevan merkki siitä, että vanhempi on tehnyt jotain väärin. Tämän logiikan mukaisesti vanhempi antaa raivoavalle lapselle tämän haluaman asian, jotta lapsi rauhoittuisi ja asiat palaisivat uomiinsa.

Tämä on sangen ymmärrettävä tulkinta ja reaktio, sillä lapsen raivotessa kaikkia ahdistaa ja suututtaa, kun taas lapsen hiljetessä koko perheellä on helpompaa. Olen työssäni huomannut vuosien varrella, että lapsi, joka saa määrätä perheessä tahdin on pohjimmiltaan hyvin turvaton, hämillään ja eksyksissä. Raivoamalla tahtonsa läpi saava lapsi jää loukkuun raivonsa kanssa. Kun hän yrittää saada vanhempansa/opettajansa yms. joko tekemään hänen tahtonsa mukaisesti tai yrittää välttää asiaa johon häntä yritetään ohjata, tulee häneltä automaattisena reaktiona raivo. Hän ei tavallisesti edes itse tiedä mikä häneen iski, kun raivo jo turskahtaa ulos hänestä. Hän on saattanut kokea monta kertaa, että tämä reaktio ei tuota hyvää lopputulosta, mutta ei osaa hillitä itseään eikä muuttaa käyttäytymistään. Kerta toisensa jälkeen hän löytää itsensä tilanteesta, jossa hänelle ollaan vihaisia. Vaikka hän saisikin tahtonsa läpi, mukana tulee toisten kyllästyneisyys ja kiukku hänen reaktiotapaansa.

Raivoaminen selviytymiskeinona lukitsee helposti ihmissuhteet ja estää lasta oppimasta rakentavia selviytymiskeinoja. Raivoava lapsi on impulssiensa kanssa ihan yksin. Häntä ei usein pääse lähestymään rakentavan keskustelun keinoin eikä hän yksin osaa muuttaa käyttäytymistään. Olen huomannut työssäni, että raivoavan lapsen vanhemmat saattavat jopa alkaa pelätä lastaan. Tämä entisestään vaikeuttaa lapsen hallitsematonta tunneryöpytystä.

Usein pohdimmekin kollegoiden kanssa kuinka tällaista vanhempaa voisi tukea ottamaan ohjat käsiinsä, palauttamaan voimansa vanhempana ja auttamaan lapsensa pois tästä ansasta. Raivoava lapsi tarvitsee rauhallista, mutta erittäin jämäkkää ja johdonmukaista vanhemmointia. Siinä ei saa pelätä lapsen tunnereaktioita, vaan on lähdettävä siitä, että maailmaan mahtuu ääntä, mutta siitä huolimatta tehdään niin kuin asiallista on. Mitä pienempi lapsi on, sitä nopeammin hän oppii kehittyneempiä strategioita neuvotella tahtonsa läpi – ottaen huomioon olosuhteet ja myös muiden ihmisten tarpeet ja tahtotilan. Samalla hän oppii elämässä hyvän selviytymisen kannalta välttämätöntä kykyä hillitä ja hallita tunteitaan niin, että pystyy toimimaan menestyksekkäästi tilanteen vaatimalla tavalla.

Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä mutkikkaammaksi asiat muuttuvat. Aikuisuuteen saakka ehtineellä ”lapsella” raivoava kommunikaatiomalli on jo sisäistynyt osaksi minäkuvaa: ”Olen vähän tämmöinen tulinen”. Tämä merkitsee, että impulsiivisesta reaktiomallista luopuminen vaatii todella keskittynyttä, motivoitunutta ja pitkäjänteistä työskentelyä. Ongelmana tässä on se, että impulsiivisuutensa vuoksi henkilön saattaa olla vaikeaa rauhoittua ja keskittyä riittävästi tehdäkseen muutoksen ja harjoitellakseen uusia taitoja. Lisäksi hänen on usein vaikeaa ottaa vastaan tietoa hänen toimintastrategiansa heiveröisyydestä, sillä se saattaa tuntua hyökkäykseltä hänen persoonaansa kohtaan.

Silloin kuin tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että henkilön polku johtaa meille Syömishäiriökeskukseen, ovat käsillä usein suorastaan hengenvaaralliset olosuhteet. Meille onkin vuosien saatossa muodostunut osaksi arkea se, että otetaan vastaan syvältä nousevaa raivoa ja huutoa. Tehtävämme on kestää se rauhallisina ja jatkaa nuoren kannustamista kohti paranemista. Huudosta ja volyymistä huolimatta. Ei väliä miten kovaa huutaa, ruoka on kuitenkin syötävä eikä itseään voi muutenkaan vahingoittaa. Ääntä saa olla, kuitenkin mennään eteenpäin.

Koska niin usein näemme miten syvässä ansamontussa raivoava lapsi ja hänen vanhempansa istuvat ja miten valtaviksi ongelmat voivat kasvaa huudon ja pelon tunnelmissa, haluaisimme kannustaa kaikkia vanhempia lempeään jämäkkyyteen kasvatuksessaan. Rauhallinen rajan laittaminen lapselle – jo ihan pienenä – ja hänen huutonsa rauhallinen sietäminen ovat suurimpia rakkaudellisia tekoja vanhemmuudessa. Jos tämä jostain syystä ei ollut mahdollista lapsen ollessa pieni, ei pitäisi pelätä laittaa rajoja myöhemmin. Rakkaudella asetetut rajat luovat korvaamatonta turvallisuutta lapselle. Kun hänen tunteitaan ei pelätä, ei hänen tarvitse itsekään niitä pelätä – ja sillä pärjää todella pitkälle.

Mitä sinä ajattelet rajoista kasvatuksessa?
Miten sinusta olisi hyvä rohkaista pelkäävää vanhempaa?


Terveisin,
Pia Charpentier

PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan.

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia syömishäiriöiden yhteydessä

Syömishäiriöiden hoidossa ja kuntoutuksessa hyödynnetään usein fysioterapiaa ja psykofyysistä fysioterapiaa. Monilla on varmaan jonkinlainen mielikuva fysioterapiasta. Mielikuvissa fysioterapeutin kanssa ehkä jumpataan ja fysioterapeutti hieroo välillä. Mielikuva ei varmastikaan ole täysin virheellinen, mutta kovin suppeaksi se jää. Psykofyysisestä fysioterapiasta mielikuvat voivat olla vielä suppeammat. Siksi päätinkin haastatella psykofyysistä fysioterapeuttiamme Iidaa siitä, mitä fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovat syömishäiriöiden yhteydessä.

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia yleisesti kuvattuna

Fysioterapiassa ylläpidetään ja parannetaan ihmisen toimintakykyä ja liikkumista. Toimintakyvyn alentumista pyritään korjaamaan fysioterapeuttisen ohjauksen ja neuvonnan, terapeuttisen harjoittelun sekä manuaalisen terapian keinoin. Fysioterapia voi myös olla toimintakyvyn heikentymistä ennaltaehkäisevää.

Psykofyysinen fysioterapia on fysioterapian erikoisala, jossa tavoitteena on edistää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ihminen huomioidaan kokonaisuutena eli sekä keho että mieli huomioidaan. Kehon tuntemukset vaikuttavat mieleen ja toisaalta tunteet ja ajatukset heijastuvat suoraan liikkumiseen ja kokemukseen omasta kehosta. Psykofyysinen fysioterapia on kokemuksellista oppimista, jonka avulla asiakas saa ratkaisumalleja ja selviytymiskeinoja elämäänsä.

Tavalliseen fysioterapiaan verrattuna, psykofyysisessä fysioterapiassa ei ole mitään normaalia protokollaa, minkä mukaan kuntoutus etenee, vaan kuntoutus etenee aina asiakkaan voimavarojen ja sen hetkisen tilanteen mukaan. Tavallisessa fysioterapiassa ei oteta samalla tavalla huomioon mieltä, kuin psykofyysisessä fysioterapiassa.

Kuvaus Iidan työstä ja menetelmistä

Syömishäiriötä sairastavien kanssa työskennellessään fysioterapeutillamme Iidalla on tapana tehdä kattava alkuhaastattelu. Iida selvittää muun muassa asiakkaan vuorovaikutustaitoja, läsnäoloa, kehonkuvaa, unta, rentoutumiskykyä, perhetaustaa, liikkumista, kehotuntemuksia,  mahdollisia kipuja ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja . Iida saattaa selvittää ja havainnollistaa videoinnin ja piirtämisen avulla, miten henkilö kokee oman kehonsa.

Fysioterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa Iida miettii ja sopii tavoitteista yhdessä asiakkaansa kanssa. Iida ei niitä siis määrää. Tavoitteina voivat olla esimerkiksi stressinhallintakeinojen löytäminen, rentoutumisen oppiminen, mielekkään liikuntaharrastuksen löytäminen, onnistumisen kokemukset liikkuessa jne. Prosessin aikana tapahtunutta muutosta verrataan aina suhteessa sovittuihin tavoitteisiin. Joskus muutos on suurta, esimerkiksi oman toiminnan pysyviä muutoksia tai jonkin uuden oppimista. Myös ne pienemmät muutokset, kuten ilon ja onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä.

Liikuntaharrastusten valitseminen sekä lihaskunnon ja kestävyyskunnon vahvistaminen on usein osa Iidan tarjoamaa fysioterapiaa. Siinä tärkeää on ajoitus. On harkittava tarkoin, milloin ja minkälaisen liikunnan voi aloittaa ja missä laajuudessa sitä voi harrastaa. Liikunnan ajoittamisessa on ehkä tärkeintä se, että se on terveyttä tukevaa eikä liikunta mene syömishäiriön palveluun. Liikunnan tavoitteena ei tulisi olla kaloreiden kulutus ja laihduttaminen, vaan sen tarkoitus olisi lisätä hyvinvointia ilman mitään pakonomaisuutta. Välillä voikin olla vaikea erottaa syömishäiriön ja ihmisen terveen mielen motiiveja toisistaan.

Liikunnan voi aloittaa, kun fyysinen vointi on riittävästi korjaantunut ja mielikin on siinä kunnossa, että voi aloittaa harrastuksen. Monille toimivaa voi olla esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ohjattuna. Kuntosalilla oppii hahmottamaan omaa kehoaan, kehotuntemuksiaan ja liikettä. Tarkoitus on harjoitella normaalia ja terveellistä liikkumista, sillä onhan liikunta iso osa ihmisen terveyden edistämistä ja hyvinvointia. Toki monet muutkin liikuntalajit ovat yhtä hyviä, mikäli ne ovat asiakkaalle mieluisia.

Iidan tapaamisissa voidaan käsitellä myös syömiseen liittyviä pelkoja kehon kautta. Iidan tehtävänä on antaa tietoa siitä, mitä ruoka kehossa tekee ja mitkä ovat normaaleja kehoreaktioita syödessä tai sen jälkeen. Aihetta voidaan käsitellä esimerkiksi tutkiskelemalla ruuansulatuselimistön toimintaa kirjoista ja kuvista. Iida voi myös antaa asiakkaalle ohjeita siitä, millainen asento on hyvä syödessä. Silläkin voi vaikuttaa kokemukseen ruokailuhetkestä. Keskeisiä teemoja tapaamisissa ovat myös vääristyneiden käsitysten oikaisemien esimerkiksi liikkumisesta, palautumisesta ja levosta.

Joskus Iida tarjoaa myös sitä fysioterapiaan helposti miellettyä hierontaa. Hieronta voi auttaa rentoutumaan ja antaa asiakkaalle luvan levätä hetken. Toisaalta hieronta voi myös helpottaa kipuja, joita syömishäiriöitä sairastavilla on usein puutteellisen ravitsemuksen ja ahdistuksen aiheuttaman lihasjännityksen vuoksi. Lisäksi hieronnassa asiakas saa kokemuksen kosketuksesta ja oppii vastaanottamaan sitä.

Syömishäiriöille tyypillisiin kehonkuvan vääristymiin voidaan paneutua monin keinoin. Yksi keino, erityisesti anoreksiaa ja bulimiaa sairastavien kanssa, on piirtää oman kehon ääriviivat isolle paperille. Kun asiakas on piirtänyt arvionsa omasta kehosta, käy hän makaamaan kuvan päälle. Tämän jälkeen Iida piirtää asiakkaan kehon todelliset ääriviivat. Yleensä asiakkaan arviossa ja todellisissa ääriviivoissa on merkittävä ero. Tätä eroa sitten tarkastellaan ja tutkitaan. Toinen keino on arvioida kehon mittoja narun avulla. Siinäkin tulee esille yleensä valtava ero. Asiakas arvioi yleensä itsensä suuremmaksi kuin todellisuudessa on.

Kehonkuvaharjoitusten tehtävänä on aiheuttaa ristiriitaa aivoille. Ristiriidan kautta vääristynyt kehonkuva saa aineksia realisoitumiseen ja muutokseen. Kehonkuvaharjoitusten käyttöä pitää kuitenkin harkita tarkasti. Kaikille ne eivät sovi. Niiden tarkoitus ei saisi olla siinä, että asiakas saakin syömishäiriölleen vahvistusta todellisella laihuudellaan. Näissä tehtävissä on hyvä myös huomata se, että terveetkin arvioivat usein kehonsa hieman vääristyneesti, joskin ehkä hieman pienemmässä mittakaavassa.

Iida käyttää myös toisenlaisia omakuvapiirroksia apuna työssään. Syömishäiriön erityispiirteet tulevat mielenkiintoisella tavalla näissä esille. Iida pyytää usein syömishäiriöitä sairastavia piirtämään kuvan itsestään paperille. Ihminen, jolla ei ole syömishäiriötä, aloittaa piirtämisen usein päästä ja kasvoista. Yllättävän moni syömishäiriötä sairastava ei piirrä kuvaan päätä ja kasvoja ollenkaan. He eivät ikään kuin koe kehoaan yhtenäisenä ja se kuvastuu hyvin kuvassa, minkä he piirtävät. Kuva havainnollistaa, kuinka irrallinen oma mieli ja ajattelu ovat omasta itsestä. Kuvan piirtämisen aloittaminen on myös usein syömishäiriöitä sairastaville vaikeaa.

Piirrokset omasta kehosta tuovat hyvin esille myös syömishäiriöön sairastuneen negatiiviset kokemukset omasta kehosta. Esimerkiksi vatsan kohta saattaa ilmestyä paperille mustana, sotkuisena ja isona möykkynä. Kuva havainnollistaa hyvin sen, että moni syömishäiriöön sairastunut ei hahmota kehoaan realistisesti. Omaan kuvaan sekoittuvat pelot ja monet negatiiviset ajatukset itsestä. Näitä päästään sitten käsittelemään keskustelun ja muiden harjoitusten avulla.

Tehtävien tekemisen yhteydessä Iida joutuu heittämään myös itsensä usein peliin. Iida käyttää muun muassa huumoria. Hän saattaa joskus itse käydä asiakkaan kuvan päälle makaamaan ja sanoo ”sori, ohjeistinko mä vahingossa piirtämään mun reidet tänne?”. Iida on siis itsekin ikään kuin yksi työkalu, johon asiakkaat voivat verrata itseään. Iidan keho toimii siten eräänlaisena peilinä asiakkaan vääristyneelle kehonkuvalle.

Työssään Iida kokee saavansa olla koko ajan olla luova ja keksiä kaikkea uutta kokeiltavaa. Fysioterapeutin tehtävänä on etsiä ja esitellä erilaisia työkaluja, joista asiakas sitten valitsee itselleen toimivimman. Fysioterapeutti ei määrää mikä otetaan käyttöön, vaan tukee asiakasta itse huomaamaan mikä toimii. Kyse on voimavaralähtöisestä työskentelystä – tutkiskellaan ja hyödynnetään omia jo olemassa olevia voimavaroja sekä etsitään uusia. Tarkoitus on löytää itselle mielekkäitä apukeinoja.

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovatkin varsin monipuolista kuntoutusta. Ehkä jopa monipuolisempia, kuin ennalta osaisi arvatakaan.

Millaisia kokemuksia sinulla on fysioterapiasta ja/tai psykofyysisestä fysioterapiasta? Millaiset harjoitukset ovat auttaneet sinua?


Terveisin,

Venla Eronen

PS. Haastateltu Iida Viitasalo on Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti (AMK), joka on erikoistunut psykofyysiseen fysioterapiaan. Lisäksi Iida on koulutettu hieroja ja urheiluhieroja. Iida työskentelee osaston lisäksi myös terapiayksikössämme. Lisää Iidan osaamisesta ja työn kohteista voit lukea Syömishäiriökeskuksen verkkosivuilta täältä ja täältä.

PPS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.