perjantai 19. elokuuta 2016

Kehumisen paikka – Miten ja milloin syömishäiriötä sairastavaa kehutaan?

Työssäni syömishäiriöitä sairastavien parissa huomaan rämpiväni usein kehumisen haasteen kanssa. Milloin kehun syömishäiriötä sairastavaa ja miten kehuni muotoilen? Kehunko, kun margariini levittyy leivälle rennosti tai kun sairastava on saanut syötyä hänelle haasteellisen aterian loppuun? Kehunko siis toiminnasta, joka on terveyteen liittyvä normi? Vai pitäisikö minun sittenkin kehua, kun sairastava tekee suuren oivalluksen esimerkiksi peloistaan – sellaisen oivalluksen, mikä ”terveelläkin” ihmisellä olisi osoitus uudesta syvemmästä itseymmärryksestä? Entä milloin minun kannattaa kehua esimerkiksi sairastavan ulkonäköä, vaatteita, luonnetta tai taitoja?



Kehumisen haastetta ei helpota yhtään se tieto, että osa syömishäiriötä sairastavista rakentaa oman arvonsa suoritusten varaan, kun taas toinen omiin ominaisuuksiinsa pohjautuen. Kolmannelle ryhmälle kehu osoittaa pelottavalta tuntuvaa edistymistä hoidossa. Ensimmäiselle ryhmälle mikään kehun määrä ei välttämättä  riitä, sillä hyvän itsetunnon rakentuminen vaatisi sen huomaamista, että on rakastettu ja hyvä ilman huippuunsa hiottua suoriutumistakin. Toinen ryhmä on varsin haavoittuvainen, kun omat ominaisuudet ovat arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen mittari. Kolmas ryhmä taas tarvitsisi ajattelussaan muutosta siihen, että on lupa onnistua, olla hyvä ja mennä eteenpäin toipumisessa. Ensimmäinen ja toinen ryhmä pelkää, että ilman hyviä suorituksia tai upeaa olemusta tulee hylätyksi, kun taas kolmas sitä, että parantuminen johtaa hylkäämiseen ja yksinoloon.

Olen huomannut usein, että kehumisen haaste elää vahvasti myös osassa syömishäiriötä sairastavien perheistä. Joissakin perheissä kehumisen kanssa kuljetaan kuin nuoralla tanssien – kannattaako vai ei, uskallanko kehua vai en. Toisissa perheissä lasta kuvaillaan superlatiiveilla, usein suoritusten osalta. Nämä kehut kohdistuvat toisinaan syömishäiriön ydinalueille eli syömiseen ja liikkumiseen, toisinaan harrastuksissa ja koulussa pärjäämiseen. Kolmansissa perheissä vanhempi on saattanut sanoa lapselleen, että lapsi on hyvä sellaisenaan, mutta on samalla katsonut peiliin itseään inhoten. Lapsi onkin voinut olla ymmällään ja alkanut ajatella, että jos se mikä on riittävän hyvää minussa ei olisi sitä sinussa, niin voiko se oikeasti olla hyvää silloin minussakaan. Kaikissa tapauksissa kehuista huolimatta sairastavalla voi olla kokemus, että on riittämätön tai, että mistään ei saa hyvää palautetta. Perheet saattavatkin olla varsin ymmällään. Rakkautensa kun useimmat kuitenkin yrittävät parhaaksi katsomallaan ja osaamallaan tavalla osoittaa.

Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin muutamia ajatuksia herättäviä kirjoituksia lasten kehumisesta. Muutamaan tällaiseen kirjoitukseen pääset tutustumaan esimerkiksi täältä ja täältä. Näissä kirjoituksissa huonon itsetunnon ja kehumisen välillä on kuvattu yhteyksiä. Valmiiksi huonon itsetunnon omaavan lapsen itsetunto voi heikentyä entisestään, jos häntä kehutaan liioitellusti. Kehuminen nostaa lapsen riman niin korkealle, että lapsi ei uskalla tarttua vaikeisiin haasteisiin. Myös kehun kohdistamisen tavalla on merkitystä. Huonon itsetunnon omaavan lapsen kehua ei kannata kohdistaa hänen persoonaansa eli siihen millainen lapsi on luonnostaan. Kehu kannattaa mieluummin kohdistaa lapsen käytökseen. Persoonaan kohdistetut kehut voivat johtaa siihen, että lapsi näkee epäonnistumisen henkilökohtaisena virheenä.

Kirjoituksissa kuvatut ohjeet saavat palaamaan ensimmäisessä kappaleessa esittämääni pohdintaan. Jos syömishäiriötä sairastavalla on valmiiksi huono itsetunto ja kehun ruuan annostelemisesta ja syömisestä, asetanko huomaamattani syömiseen liittyvän riman korkeammalle. Jos kehun riittävästi täytetystä jugurttikulhosta, muuttuuko riittävän minimin ylittäminen ja rennompi annostelu pelottavaksi? Ja mikä on kehumisen vaihtoehto? Jättää kehumatta? Uskon, että olipa kyse sitten annostelujen, ruokailujen, ulkonäön, luonteen, taitojen tai oivallusten kehumisesta, hoitajan on tehtävä ratkaisu kehumisesta sairastavan toipumisen vaihetta arvioiden ja kunkin itsetunnon rakentuminen tuntien. Toisen niin syvä tunteminen ei kuitenkaan aina arjen työssä ole mahdollista, joten kehumista voi joutua työntekijäkin opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Yrittäessään ja erehtyessään hoitajan pitää kuitenkin osata ilmaista, että kehut eivät ilmennä toisesta välittämisen määrää. Välittämisen tulee ilmetä muutoinkin.

Entä perheet? Miten heidän kannattaa ohjeiden mukaan silloin toimia, jos lapsen kehumisessa on ollut sama malli lapsen syntymästä alkaen? Jos suoritukset ovat olleet se juttu mistä kehutaan ja sairastavan itsetunto on rakentunut suoritusten varaan, niin pitääkö silloin alkaa kohdistaa kehunsa persoonaan ohjeiden vastaisesti? Onkin ehkä hyvä huomata, että käytöksen ja suoritusten kehuminen eivät ole synonyymejä. Voi kehua vaikka sanomalla ”on se mukavaa, kun teet noin” tai "oletpa tehnyt ahkerasti töitä". Ei siis tarvitse kehua jatkuvasti kuinka taitava tai älykäs lapsi on tai kuinka hyvin hän on suoriutunut. Kehuessaan voisi myös unohtaa sanan ”aina” käyttämisen, kuten ”olet aina ollut niin hyvä koulussa”, ”olet aina syönyt niin terveellisesti” jne. Näin jää mahdollisuus olla välillä jotain muutakin tai tehdä toisin – Jää myös lupa epäonnistua.

Olipa sitten kyse hoitajan ja perheen jäsenen haasteesta kehua syömishäiriötä sairastavaa, voisi hyvän itsetunnon rakentumisen tukemiseksi ottaa  käyttöönsä seuraavat lasten psykiatrien lausumat ohjeet:
Janna Rantala: ”Hyvään itsetuntoon ei riitä kehu, vaikka niitä tulisi ympäri maailman. Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arvioimaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.” 
Jari Sinkkonen: “Lapsen itsetuntoa rakentaa se, että hän on edistynyt aikaisempiin suorituksiinsa verrattuna ja se huomataan. Katsopa, sait sen vaikean soittoläksyn sujumaan!
Ei ole pelkoa, että lapsi kokee olevansa hyväksytty vain suoritusten perusteella, jos hänellä on varmuus siitä, että häntä rakastetaan varauksetta. Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista vaan on seuraus hellimisestä ja vanhempien haltioituneista katseista: olet niin rakas ja ihmeellinen."
Lopuksi haluan vielä lisätä: Ei tehdä kehumisestakaan suorittamisen taistelutannerta. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – Myös niitä kehumisen virheitä suuntaan jos toiseen. Hyvä tahto, yhdessä oleminen, välittäminen ja rakkaus ovat paljon keskeisempiä asioita, kuin se tuliko kehuttua oikein vai väärin.


Oletko sinä kohdannut kehumisen haasteen? Millaisia kehuja sinä olet saanut ja miten olet niihin suhtautunut?


Terveisin,

Venla Eronen

P.S. Tässä kirjoituksessa en erityisemmin tarkastellut kehujen vastaanottamista. Kannattaa ehkä kurkata Pian kirjoitus huomiohakuisuudesta. Kirjoituksessa kuvataan "herkkupöytien ääreen nääntymisen" ilmiötä. Jotenkin tuon ilmiön tarkastelu sopisi kehumisen teemaankin, eikö vain.

perjantai 5. elokuuta 2016

Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?

Syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa kuulee usein mainittavan sanan hoitomotivaatio. Jos avo- tai osastohoidossa eteneminen takkuaa, päätellään syyksi usein hoitomotivaation puute. Tästä määritelmästä seuraa mahdollisesti hoidon keskeytyminen tai hoitoon pääsyn estyminen. Kun sairastava ei pysty hoidon tuella tekemään muutosta syömiskäyttäytymiseensä, hänet ohjataan kotiin etsimään motivaatio esille ja käyttövalmiiksi. Näin hoidossa voidaan sitten tarttua tehokkaasti toimeen, kun sairastava on itsekseen hoitanut pohjatyön kuntoon.




Olen itse aina ihmetellyt tämän ajatuskuvion logiikkaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se ei ole vieläkään auennut minulle. Jos sairastava ei pysty tekemään tätä vaativaa psyykkistä työtä hoitavien henkilöiden kanssa, kuinka hän pystyisi tekemään sen ihan yksinään ilman tukea?

Syömishäiriöiden hoito on perinteisesti keskittynyt käyttäytymisen muokkaamiseen. Siinä on jäänyt vähäiselle huomiolle se, että pystyäkseen muuttamaan käyttäytymistään, ihminen tarvitsee keinot, voiman, rohkeuden ja tuen muutoksen tekemiseen. Näiden muutosedellytysten rakentamiseen syömishäiriöiden hoidossa on kiinnitetty sangen vähän huomiota. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että toisilla sairastavilla on valmiiksi hyvä valikoima selviytymiskeinoja ja he pystyvätkin tekemään muutoksen kohtalaisen kivuttomasti. Jostain syystä on sitten jäänyt huomaamatta suuri joukko sairastavia, joilla käytössä oleva välinevalikoima on hyvin pikkuruinen, minkä vuoksi muutoksen tekeminen on heille haastavaa. Heiltä puuttuu muutoksen tekemiseen vaadittavat keinot, minkä vuoksi he helposti leimaantuvat motivoitumattomiksi.

Mielestäni on suuri tragedia, että hoitojärjestelmissämme nämä henkilöt jätetään oman onnensa nojaan etsimään ”hoitomotivaatiota” eli keinoja pystyä tekemään muutosta. Minusta loogisempaa olisi siirtää hoidon sisällön aloituskohtaa taaksepäin näiden sairastavien kohdalla. Sen sijaan, että hyppäämme suoraan muutosten tekemisen vaiheeseen, aloittaisimmekin muutoksen tekemisen valmisteluvaiheesta. Tämä tarkoittaa useimpien kohdalla esimerkiksi tunnetyöskentelyä ja minäkuvatyöskentelyä, joiden avulla saadaan keinot helpottaa oloa muilla kuin syömishäiriön keinoilla. Kun sisäiseen maailmaan on edes pieni ymmärryksen ja hallinnan tunne, on mahdollista alkaa pohtia muutoksia konkreettisella tasolla.

Kun hoito ei etene ja tilanne on jumissa, ei loogisin liike ole puskea muutosta. Kun jumi on tiukka, ei puskeminen auta. Pysähtyminen ja tilanteen tutkiminen auttaa. Jumilla nimittäin on tavallisesti jotain todella tärkeää sanottavaa, kun asetumme kuuntelemaan sitä. Se kyllä kertoo, miten eteenpäin pääseminen onnistuu, kunhan vain maltamme hiljentyä ja kuunnella. Jumin takaa löytyy aina jokin yksilöllinen, oleellinen seikka. Seuraavassa on esimerkkejä tällaisista. Niitä voi olla samalla henkilöllä useampia tai jumin takaa voi löytyä muutakin, jota tässä ei ole mainittu. Jumin sanoma on aina yksilöllinen.

Keinottomuus

Sairastava saattaa kokea, että hoitavan henkilön esittämät muutosehdotukset ovat liian vaikeita toteuttaa eikä hän osaa kommunikoida keinottomuuttaan. Aina yrittäessään toimia ohjatulla tavalla, tapahtuu jotain mikä sabotoi yrityksen. Sairastunut ei tiedä miten pääsisi tästä kierteestä eteenpäin. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaisia taitoja tarvittaisiin, jotta muutos olisi mahdollinen.

Mieli tarvitsee sairautta

Koska syömishäiriöoireet ovat useimmiten olemassa, jotta psyykkinen paha olo helpottuisi, ilman korvaavia selviytymiskeinoja mieli ei usko selviytyvänsä arjen haasteista oireetta. Oireista luopuminen voisi esimerkiksi merkitä pahan olon voimistumista sietämättömäksi. Mieli turvautuu oireisiin yhä uudelleen, koska ei tiedä mitä muutakaan tekisi. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä tutkia millaiset keinot voisivat auttaa selviytymään ja opetella niitä yhdessä. Keinovaihtoehtoja on olemassa paljon, joten niitä on hyvä yhdessä tutkia ja etsiä parhaiten auttavat menetelmät.

Oireista luopuminen tuntuu liian pelottavalta

Paraneminen ei sairastavan mielessä ole välttämättä pelkästään positiivinen asia. Vaikka hän tietäisikin siitä seuraavan paljon hyvää, voi hän nähdä siinä myös uhkakuvia. Hän saattaa pelätä esimerkiksi jäävänsä yksin, muuttuvansa läheisilleen epäkiinnostavaksi, joutuvansa ylivoimaisten vaatimusten eteen tai kiusaamisen jatkuvan. Painon nousu pelottaa useimpia, samoin sen mukanaan tuoma uhka kelpaamattomuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisestä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on hyvä käydä kaikki uhkakuvat tarkasti läpi ja tutkia mitä niille on tehtävissä.

Hallitsemattomuuden tunne

Monet sairastavat kokevat oireiden imun olevan niin suuri, että sitä on yksinkertaisesti mahdotonta vastustaa. Kun impulssi oireiluun tulee, voi se olla menoa, jota ei pysty pysäyttämään. Tällöin hoitavan henkilön kanssa voi harjoitella impulssin hallinnan keinoja ja tutkia oireen pakottavuuden takana olevia seikkoja.


Krooninen hätätila

Toisinaan syömishäiriötä sairastavan mieli on jatkuvassa hätätilassa siksi, että ahdistus on niin voimakasta, että sen sietäminen vie kaiken psyykkisen energian. Elämä on selviytymiskamppailua hetkestä toiseen. Kun mieli on sidottu hengissä säilymisen mahdollistamiseen, ei se pysty tekemään muutoksia. Sillä ei yksinkertaisesti ole muutoksen tekoon tarvittavaa energiaa eikä ajattelun väljyyttä. Tällöin hoitavan henkilön kanssa on tärkeää opetella keinoja rauhoittamaan mieli ja auttaa se pois hätätilasta, jotta muutos tulee mahdolliseksi.


Kaiken tämän valossa, mielestäni koko motivaatio-sana on syömishäiriöiden hoidosta puhuttaessa sangen kehno. Se nostaa tien pystyyn ja saa sekä hoitavan henkilön että sairastavan toivottomaksi. Motivaation puute -ilmaus estää näkemästä, että jumitilanteessa on paljon mahdollisuuksia saada tilanne liikkeelle. Sen sijaan, että käännytään kyllästyneenä ja luovuttaneena tilanteesta pois, voisimmekin antaa kiinnostuksemme ja uteliaisuutemme herätä: ”Mitähän tärkeää tämä mieli haluaa saada kuulluksi – mitä se tarvitsee voidakseen jatkaa eteenpäin?”. Sitten istutaan alas ja tutkitaan sekä kuunnellaan.

Ehdotankin uudeksi käytännöksi, että aina kun meinaamme määritellä tilanteen motivaation puutteeksi, voisimme kokeilla korvata motivaatio-sanan sanalla rohkeus, turvallisuus tai keino – ja sitten katsoa tilannetta uudelleen. Ehkä toivottomuus ja näköalattomuus voisivat näin liukua taka-alalle tehden tilaa uusille ja luoville ideoille, jotka auttavat yhdessä kulkemaan taas kappaleen matkaa eteenpäin kohti paranemista.


Mitä mieltä sinä olet? Onko paraneminen motivaatioasia?

Terveisin,
Pia Charpentier




perjantai 22. heinäkuuta 2016

Ero syömishäiriöstä voi tuntua rakkaasta luopumiselta

Syömishäiriöstä irtipäästäminen voi olla kuin ero rakkaasta, mutta kuormittavasta, tuhoisasta ja alistavasta puolisosta. Eroprosessin aikana, loppumetreillä varsinkin, voi tuntea ikävää, kaipuuta ja pelkoa tulevasta. Jokin mitä ennen oli, on eron jälkeen poissa. Toiseen ei voi enää turvautua, ei kuunnella toisen ohjeita, eikä toisesta ole enää seuraa. Samalla ne ikävät asiat, mitkä eroon ovat ehkä  johtaneetkin, eivät enää ole taakkana jokaisessa päivässä. Huutoa, toiselle raivoamista, jatkuvaa riitelyä ja sättimistä ei tarvitse enää kuunnella ja sietää.


 Jokainen eron kokenut tietää, että eron hetkellä ihminen joutuu tekemään matkan omaan sisäiseen maailmaansa, tutustumaan itseensä ja etsimään itsestään voimavarat jatkaa eteenpäin. Muutoin ihminen jää ontoksi, vanhan rakkauden perään kaipaavaksi kuoreksi. Sellainen ihminen on altis tarrautumaan ensimmäiseen vastaan tulevaan asiaan tai ihmiseen, jotta oma olo ei tuntuisi niin hylätyltä tai yksinäiseltä – tyhjältä.

Tyhjyyden tunteessa kulkeva ja oljenkorsiin tarrautuva ihminen on vaarassa upota lahon laivan lailla. Sen vuoksi matka itseen on välttämätön, vaikka se tuntuisikin vaikealta ja pelottavalta. Sen matkan aikana joutuu ehkä huomaamaan ne asiat, miksi on huonoon suhteeseen ajautunut, miksi on suhteessa roikkunut niin pitkään ja mikä omassa itsessä altisti huonolle suhteelle – miksi siis suostui alistettavaksi. Itsetietoisuuden avulla voi välttää uuteen huonoon suhteeseen ajautumisen.

On kuitenkin hyvä huomata, että vaikka rikkoutunut suhde olisikin ollut huono ja kaikin puolin haitallinen, on toista silti voinut rakastaa. Sitä on ehkä kokenut, että toinenkin on rakastanut. Onnistuakseen luopumaan toisen rakkaudesta, ihminen voi tarvita jonkinlaisen merkin. Eräälle ystävälleni tuo merkki oli entisen pitkäaikaisen poikaystävän äänen muuttuminen. Ystäväni ero oli pitkä ja toiveita suhteen jatkumisesta heräsi hänessä aina aika ajoin. Hetken aikaa hän pystyi näkemään jokaisen puhelun tai tapaamisen rakkauden ja yhdessä olon mahdollisuutena. Tuossa todellisuudessa hän riutui ennen merkin huomaamista.

Eräänä päivänä eron todellisuus ja lopullisuus iski ystävääni hyökyaallon lailla hänen puhuessaan puhelimessa entisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävän ääni oli muuttunut toisenlaiseksi. Ääni oli kuin se ääni, minkä ystäväni oli kuullut, kun poikaystävä puhui ystävilleen, tuttavilleen tai vieraille ihmisille. Se oli erilainen kuin se ääni, millä poikaystävä oli suhteen aikana puhunut ystävälleni. Se oli sellainen, mitä ystäväni oli luullut keinotekoiseksi ja epäaidoksi.

Asiaa uudesta näkökulmasta pohdittuaan, ystäväni kuitenkin ymmärsi, että tietynlainen ääni oli varattu vain omalle rakkaalle. Muille ihmisen ääni on toisenlainen, mutta silti aito. Ilman tuota vain rakkaalle suunnattua ääntä ystäväni oli helpompi päästää irti entisestä poikaystävästään. Erosta tuli todellinen ja ystäväni alkoi suunnata katsettaan tulevaan, vaikka se alkuun haikealta tuntuikin. Hän oli kuitenkin varma, että vanhaan ei ole enää palaamista.

Syömishäiriöstä eroamista voisi tarkastella myös äänen muuttumisen näkökulmasta, joskin äänen muuttuminen tapahtuu käänteisesti ystäväni tilanteeseen verrattuna. Meillä jokaisella on oma sisäinen ääni. Syömishäiriö valtaa tuon sisäisen äänen ja muuttaa äänen sävyn julmaksi, kylmäksi ja kohtuuttomaksi, mutta samalla myös jotenkin houkuttelevaksi ja monia asioita lupaavaksi. Tuon äänen sävy on juuri tietynlainen vain syömishäiriötä sairastavalle itselleen. Toipuessaan syömishäiriöstä ihminen kuulee omassa sisäisessä äänessään vaihtelua. Välillä tutun ja julman, mutta viekoittelevan äänen kuuleminen voi synnyttää ajatuksia tuhoisan suhteen jatkamisesta syömishäiriön kanssa. Välillä taas huomaa, kuinka ääni onkin lempeämpi ja itsellä on vahvempi olo irtaantua – erota syömishäiriöstä. Onnistuminen eroamisessa kuitenkin vaatii sitä, että ymmärtää tuon lempeämmän äänen olevan aito.

Voisiko ajatella, että kun tuon sisäisen äänen sävy muuttuu pysyvästi erilaiseksi, on syömishäiriö kokonaan poissa  ja ero syömishäiriöstä on täyttä totta? Olisiko syömishäiriö kokonaan poissa silloin, kun äänessä huokuu taas terve rakkaus itseä kohtaan? Niinäkin hetkinä kun sisäinen ääni ilmentää kiukkua ja vihaa tai sättii loukkaavaan sävyyn, kuultaa äänessä silti rakkaus viimeistään myrskyn jälkeen. Sellaisen sisäisen äänen kanssa voi suunnata kohti tulevaa. Silloin ei ole enää ontto ja tyhjä kuori, joka on altis tarttumaan huonoihin oljenkorsiin. Silloin on tehnyt matkan itseen. Silloin voi viimeistään antaa elämälle mahdollisuuden ilman syömishäiriötä.


Miten sinä kuvailisit eroprosessiasi syömishäiriöstä? Millaisia merkkejä sinä tarvitsit, jotta uskalsit erota?


Terveisin,

Venla Eronen



perjantai 1. heinäkuuta 2016

Tieni syömishäiriöiden parissa työskentelyyn – Miksi tätä työtä teen?

Minulta kysytään aika ajoin, miksi teen töitä syömishäiriöitä sairastavien parissa. ”Onko sinulla omakohtainen kokemus asiasta tai jokin muu kutsumus työskennellä juuri tuon potilasryhmän parissa?” En tiedä kysyttäisikö asian henkilökohtaisuutta yhtä usein, jos työskentelisin esimerkiksi skitsofreniaa tai masennusta sairastavien parissa tai jos olisinkin suuntautunut työelämässäni neurologian maailmaan. On kuin syömishäiriöihin pitäisi olla jotain kosketuspintaa omasta elämästä, jotta niiden parissa haluaisi työskennellä. Syömishäiriöt tuntuvat olevan sen verran mystisiä, että alavalintani ihmetyttää. Jokainen syömishäiriöiden parissa työskentelevä kuitenkin tietää, että tarinoita alalle ajautumisesta ja on yhtä monta kuin työntekijääkin. Osalla varmasti valintaan on vaikuttanut kutsumus tai kokemukset omasta elämästä itse sairastaneena tai läheisen tilannetta epätoivoisena seuranneena. Itselläni näin ei ollut. Minulla kyse oli sattumasta, mistä en olisi etukäteen arvannut mihin se johtaa.



Ennen työskentelyäni syömishäiriötä sairastavien parissa, tiesin syömishäiriöistä varmaan suunnilleen saman verran kuin kuka tahansa tavallinen tallaaja – pinnallisesti ja vähän. Ehkä hieman ammattikorkeakoulun psykiatrian opintojen kautta saatoin tietää jotain enemmän, kuin vaikkapa vanhempani, mutta en merkittävästi. Luettu tieto ei nimittäin vielä pitkälle vienyt, varsinkin kun tuo tieto oli lähinnä diagnostisten kriteerien mukaista jaottelua. Eihän sen tiedon välityksellä voinut saada mitään käsitystä siitä, kuinka rankkoja ja vaikeita sairauksia syömishäiriöt ovat.

Uskon, että suurin osa ihmisistä on varmaan joskus nähnyt ja tunnistanut syömishäiriötä sairastavan. Itse tiesin peruskoulu- ja lukioajoilta muutaman anoreksiaan sairastuneen, mutta en yhtään ehkä enemmän piiloon jäävää bulimiaan tai epätyypilliseen syömishäiriöön sairastunutta. Yksi anoreksiaa sairastunut oli hieman läheisempi minulle, mutta en kuitenkaan tunnistanut hänen tilannettaan ennen kuin hän joutui sairaalaan. Kävin tervehtimässä häntä pari kertaa sairaalassa ja anoreksiaa ymmärtämättä otin tuttavani lautaselta omenalohkon, kun hän sitä minulle innokkaasti ja kohteliaasti tarjosi. Hups! Koko komeuden olisi kruunannut, jos olisin vielä sanonut: "Näytät hyvinvoivalta". Sillä kerralla en sanonut niin, mutta olisin hyvin voinut niin sanoa. Niin vähäistä ymmärrykseni anoreksiasta hyvästä tahdostani huolimatta oli.

Toinen tietämäni anoreksiaan sairastunut henkilö tuntui puolestaan olevan – surullista kyllä – koko koulun yleinen silmätikku mahdottomine, näkyvine oireineen. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Vaikean, näkyvän anoreksian vuoksi kuitenkin tiesin hänet nimeltä. Näin, kuulin ja saatoin joidenkin ystävieni kanssa hänen tilanteestaan joskus jotain puhuakin, mutta todellisuudessa kuljin kuin hevonen silmälaput silmieni edessä näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä toisen hätää. Oli helppoa kulkea ohi – olla puuttumatta – kun ei toista tuntenut. 

Minulle syömishäiriöt olivat siis ennen alalla ajautumistani lähinnä marginaalisia sairauksia, jotka eivät kovin monia koskettaneet. Kuinka väärässä olinkaan. Miten siis päädyin tällä alalle, josta en oikein tiennyt mitään? Toimintaterapian opintojeni loppuvaiheissa vuonna 2008 minun täytyi valita itselleni viimeinen työharjoittelupaikka. Aiempien harjoittelujaksojen paikat koulu oli valinnut opiskelijoiden puolesta, mutta viimeisen jakson sai valita oman kiinnostuksen mukaan. Ja minullapa ei ollut siinä vaiheessa hajuakaan mikä minua kiinnostaisi. Tiesin, että haluaisin ehkä enemmän psykiatrian puolelle työskentelemään, mutta siitäkin olin epävarma. Epätoivoissani kysyin luokkakavereiltani vinkkejä. Yksi kertoi tavanneensa mukavan oloisen toimintaterapeutin, joka työskentelee Syömishäiriökeskuksessa. ”Soita sinne, sieltä saisit varmaan ainakin hyvän ohjaajan.” 

Noudatin luokkakaverini ohjetta ja kohta istuinkin jo tuon, ihanan toimintaterapeutin haastateltavana Syömishäiriökeskuksessa. En vielä siinä vaiheessa olisi arvannut, että sille tielle jään. Niin vain kävi. Aloin tehdä ensin loppuopintojeni aikana keikkatöitä Syömishäiriökeskuksessa ja valmistuttuani sain määräaikaisen työsuhteen, jota sitten uusittiin joitakin kertoja ja lopulta vakinaistettiin. Työpaikan saaminen oli helppo sattuma,  mutta se ei selitä miksi tätä työtä teen edelleen – työssä täytyy olla jotain muutakin, minkä vuoksi sitä tekee.

Alkuun työn imu syntyi uuden oppimisesta, hämmennyksestä syömishäiriöitä kohtaan ja myyttien murtumisesta. Alun uutuuden jälkeen viehätys muodostui hyvän potilassuhteen rakentamisesta. Noiden vaiheiden jälkeen tuli karikko. Tuntui, että silmäni aukesivat ja näin syömishäiriöitä siellä missä en ollut niitä ennen tunnistanut. Myös lähipiirissäni sain kuulla, että osalla oli joskus ollut syömishäiriö. Maailma alkoi äkkiä tuntua jotenkin surullisemmalta, kun näin sen pahan olon määrän mitä ihan lähelläkin saattoi olla. Myös kaikki ne elämänkohtalot mitä sain työssäni kuulla tuntuivat nuorelle alalle tulleelle käsittämättömiltä ja kohtuuttomilta. Syömishäiriö tuntui kokonaisuudessaan kamalan rumalta sairaudelta ja toisinaan syyt sairauden takana vielä kamalammilta vääryyksiltä. Siinä hetkessä ajattelin, että tieto lisää tuskaa. Kävinkin karikon yhteydessä pyrähtämässä hieman muualla työelämässä, mutta huomasin uudessa työssäni miettiväni, että mitäköhän Syömishäiriökeskukseen kuuluu? Mitenköhän siellä olevat asukkaat ja upea työyhteisö voivat? En koskaan lakannut uudessa työssäni puhumasta Syömishäiriökeskuksesta.

Vapaa-ajallani huomasin edelleen kiinnittäväni ympäristössä huomiota syömishäiriöitä sairastaviin. Huomioihin sisältyi huoli ihmisestä. Välittämisen tunnetta täysin tuntemattomasta ihmisestä ei samalla tavalla ollut ennen Syömishäiriökeskuksessa työskentelyä. Totta kai olen aina välittänyt muista ihmisistä, myös tuntemattomista, mutta nyt tuohon välittämiseen liittyi tieto siitä, että syömishäiriöitä sairastavia voi oikeasti auttaa. Tiesin, että vaikka maailma on välillä surullinen, niin vaikeissakin tilanteissa voi olla toivoa. Syömishäiriöistä voi parantua ja ihminen voi saada elämänsä takaisin. Tämä tieto auttoi minut pääsemään karikon yli ja niin palasin Syömishäiriökeskukseen. Nyt tuo toivo on se mikä minut pohjimmiltani Syömishäiriökeskuksessa pitää myös niinä vaikeimpina hetkinä. Meillä onkin työntekijöiden kanssa tapana sanoa, että kun Syömishäiriökeskukseen kerran tulee työskentelemään, niin sieltä ei niin vaan lähdekään. Onneksi tämä pätee vain työntekijöihin.


Mikä on sinun tarinasi syömishäiriöiden parissa työskentelystä tai ymmärryksen lisääntymisestä?


Terveisin,

Venla Eronen

Kirjoittaja on Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön työntekijä ja koulutukseltaan toimintaterapeutti (ylempi AMK)




perjantai 17. kesäkuuta 2016

Bulimian itsehoito – apua nälkäiselle sydämelle

Saimme kahden kollegani kanssa juuri valmiiksi bulimian itsehoito-oppaan. Kirjan kirjoittamiseen lähti kipinä siitä ajatuksesta, että bulimiaa sairastavat usein kärsivät sairautensa kanssa yksin jopa useita vuosia eivätkä uskalla tai halua kertoa ongelmastaan kenellekään. Asia voi tuntua liian henkilökohtaiselta tai hävettävältä eikä sitä tee mieli jakaa kenenkään kanssa. Joskus käy niinkin, että apua on kyllä suurin toivein haettu, mutta riittävän osaavaa auttajaa ei olla onnistuttu löytämään.

Bulimian itsehoito-opas
Tarkoituksenamme ei ollut sysätä ketään yksinäisyyteen kirja kainalossa, vaan kannustamme lämpimästi jakamaan ongelmaa lähipiirin tai ammattiauttajien kanssa. Joskus kuitenkin voi olla helpointa ottaa ensimmäinen askel kohti paranemista omilla ehdoilla, rauhassa, ilman paineita onnistumisesta. Tällöin itsehoito-opas voi toimia tuumauskumppanina, ideapankkina ja ehkä lohtunakin. Sen avulla voi tutkia omaa tilannetta ja tutustua parantumismenetelmiin sekä hahmotella millainen lähestymistapa voisi olla omaa paranemista ajatellen kiinnostavin. Sitten asialle voi alkaa tehdä jotain, jos siltä tuntuu tai tuumailua ja rohkeuden keräämistä voi vielä jatkaa, jos se tuntuu tärkeältä. Asia on omissa käsissä, mutta sen kanssa ei ole yksin.

Voi myös käydä niin, että halu avun saamiseen on kova, mutta sopivaa apua on vaikeaa löytää. Tai sen piiriin pääsemistä joutuu odottamaan kauan aikaa. Tämä on toinen mainio kohta, jolloin itsehoito-oppaasta voi olla hyötyä. Paranemisprosessia tai sen valmistelua voi alkaa jo itsekseen aloitella. Näin paraneminen ei turhaan viivästy ja herännyttä innostusta paranemisen aloittamiseen pääsee hyödyntämään ajallaan. Inspiraatiota kannattaa aina seurata – varsinkin paranemishommissa. Kun sopiva hoitopaikka tai hoitava henkilö sitten löytyy, hänen luokseen voi mennä kirjan kanssa. Kirjan tehtävät, harjoitukset ja tietopaketit on rakennettu niin, että niitä voi hyvin käyttää myös hoitosuhteen työvälineenä. Osaa tehtävistä – erityisesti tunnepuolta käsittelevässä kirjan osassa – voi olla antoisampaakin käydä läpi hoitavan henkilön tuella.

Sellaistakin sattuu, että ihana hoitava henkilö on löytynyt ja hänen kanssaan olisi kiva työskennellä, mutta hänen osaamisalueeseensa eivät satu kuulumaan syömishäiriöt. Tällöin itsehoito-opas voi toimia arvokkaana työvälineenä ja tarjota tärkeää tietoa auttajallesi. Yleensä ammattiauttajilla on hyvä tietous yleisesti mielen ongelmista ja bulimiakirja voi auttaa heitä soveltamaan tietouttaan bulimian erityispiirteisiin. Paranemismatkastasi voi tulla hieno kokemus, kun yhdessä auttajasi kanssa tutustutte bulimian saloihin uteliaina ja kiinnostuneina. Sellaisesta hoitavasta henkilöstä, jonka kanssa yhteinen aallonpituus on löytynyt, kannattaa pitää kiinni. Hyvä hoitosuhde on arvokas asia.

Halusimme rakentaa kirjan niin, että sen avulla voi tutkia oman bulimian taustalla olevia yksilöllisiä tekijöitä – mikä sitä pitää yllä, mitä tarkoitusta se palvelee, mikä sen ehkä alun perin on synnyttänyt. Kun omaa tilannettaan ymmärtää mahdollisimman hyvin, on helpompaa löytää keinoja tehdä siihen muutoksia. Nykymaailmassa ihmiset harvoin pysähtyvät tutkimaan elämäänsä silloinkaan, kun ovat siihen tyytymättömiä. Jos ei tarkasti hahmota mikä on pielessä ja millaisia mahdollisuuksia tilannetta olisi muuttaa, on muutoksen tekemiseen vaikeaa tarttua. Tämä pätee niin bulimiasta paranemiseen kuin elämän muihinkin asioihin, joihin toivoo muutosta.

Halusimme tehdä kirjasta yksilöllisen tutkimusapulaisen, joka auttaa monenlaisten harjoitusten avulla pysähtymään oman tilanteen ääreen hyväksyvästi ja kiinnostuneena. Kirjan tehtävien toisena tärkeänä tarkoituksena on auttaa löytämään omaan tilanteeseen sopivia ulospääsykeinoja. Pelkkä ymmärrys ilman konkreettisia keinoja ei johda kovin pitkälle, mutta ei myöskään pelkillä konkreettisilla keinoilla ilman ymmärrystä päästä maaliin saakka. Kirjassa tarjotaan perinteiseen tapaan keinot syömisen normalisoimiseksi. Tätä käsittelee kirjan koko ensimmäinen puolisko. Nimittäin vaikka kyseessä onkin psyyken ongelma, epätasapainossa ja hätätilassa oleva keho horjuttaa myös mielen voimia. Tämän vuoksi syöminen ja keho on tärkeää saada tasapainoon, jotta päästään kunnolla käsiksi mielen sisäisiin seikkoihin, joissa bulimia varsinaisesti pitää pesäänsä.

Usein käy kuitenkin niin, että oireista on vaikeaa luopua ilman, että tunnepuolella tapahtuu ensin jotain. Tämän vuoksi kirjassa on toinen puolisko, joka tarjoaa apua siihen bulimian osaan, joka asuu mielen sisällä. Ehkä tärkein kirjan sanoma on, että tunteita ei tarvitse pelätä, vaikka ne tuntuvatkin toisinaan todella kamalilta ja pelottavilta. Kirja tarjoaa monenlaisia keinoja ystävystyä pelottavien tunteiden kanssa ja opetella hyödyntämään niiden tarjoamaa tärkeää informaatiota.

Jos sinä kuulut siihen porukkaan, joka haluaa ensin muutosta mielen sisälle ja sitten vasta konkretiaan, voit aloittaa lukemisen kirjan toisesta osasta. Jos taas haluat heti muutoksen näkyviin oireisiin, voit aloittaa lukemaan kirjaa alusta. Jollekin voi olla hyödyllisintä pomppia rinnakkain kirjan molempien puoliskojen välillä ja hoitaa sekä mieltä että kehoa yhtä aikaa. Mitään ainoaa oikeaa tapaa käyttää kirjaa – tai parantua bulimiasta - ei ole. Etsi itsellesi strategia, joka sopii juuri sinulle.

Kirjan ovat kirjoittaneet Pia Charpentier (psykologi), Riikka Viljanen (ravitsemusterapeutti) ja Anna Keski-Rahkonen (psykiatri) ja kirjan nimi on ”Nälkäinen sydän – parane bulimiasta”. Kustantaja on Duodecim. Sitä saa kirjakaupoista ja netistä tilaamalla. Kirja tulee myyntiin myös Syömishäiriökeskukseen.

Jos haluat tutustua tähän ensimmäiseen suomalaiseen ja suomalaisille kirjoitettuun bulimian itsehoito-oppaaseen, käy kurkkaamassa sitä täältä.



Sopiiko itsehoito sinun mielestäsi avuksi bulimiaan?

Kesäisin terveisin,

Pia Charpentier

Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)