Selviytyjän tarina (osa 1)

Olin teini-iässä, juuri siinä kriittisessä 14-15-vuoden iässä, kun anoreksiapeikko astui elämääni. Olen aina ollut liikunnallinen, jonka takia jalkani olivat suhteellisen lihaksikkaat. Tästä vedin sen johtopäätöksen, että jalkani ovat paksut ja pitää alkaa laihduttaa, ihan vähän edes, se "kuuluisa" muutama kilo. Pikkuhiljaa ruokamääräni väheni ja ruokavalioni supistui olemattomiin. Kaikki herkut olivat ehdottomasti kiellettyjen listalla eikä niiden välttäminen loppujen lopuksi edes ollut vaikeaa. Olen luonteeltani hyvin päättäväinen ja kun jotakin päätän niin se pitää.

Vähitellen lähipiiri alkoi huolestua ja ihmetellä laihtumistani ja yletöntä liikkumistani. Aluksi monet olivat vain mielissään, kun jaksoin liikkua niin paljon ja syödä terveellisesti, mutta pikkuhiljaa epäilykset heräsivät. Siitä sitten alkoi pitkä taival anoreksian kanssa. Hoitojaksoja sairaalassa oli monia, joskus pidempiä, joskus lyhyempiä. Hoitojaksot pitivät minut hengissä, mutta pidempiaikaista hyötyä niistä ei ollut. Kotiin päästyäni sama rumba jatkui ja pian olinkin taas lähtöruudussa. Siinä alkoi toivo mennä sekä minulta että läheisiltäni. Jossain vaiheessa hoitohenkilökuntakin menetti toivonsa ja minut luokiteltiin kroonistuneeksi tapaukseksi, johon on turha tuhlata yhteiskunnan resursseja, kun mikään ei kuitenkaan minua auta. Itsekin menetin täysin toivon, kun kerran hoitohenkilökuntakaan ei minuun uskonut.

2000-luvun alussa minulla tosin oli muutaman vuoden parempi kausi, jonka aikana pystyin elämään suhteellisen normaalia elämää. Silloin olo oli toiveikas ja kuvittelin jo päässeeni sairaudesta eroon. Sitten taas joku elämän kriisi laukaisi sairauden uudelleen ja tutut oireet palasivat takaisin. Sitten se oli taas menoa.

Käänne parempaan tapahtui vuoden 2015 alussa, kun pääsin Syömishäiriökeskukseen hoitoon. Se oli ensimmäinen kerta, kun ihan todella halusin itse parantua eikä kukaan pakottanut. Halun parantua pitää lähteä itsestä eikä kenenkään pakottamana. Joku järjen ääni sisälläni sanoi minulle, että tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni tai käy huonosti. Muutenkin olin jo täysin väsynyt sairastamaan ja salaa jopa toivoin hoitoon pääsyä. Oli pakko myöntää, etten omin voimin selviä. Kävi todella hyvä tuuri, että pääsin Syömishäiriökeskukseen juuri silloin. Siellä hoito oli aivan erilaista mihin olin muissa paikoissa tottunut ja siellä uskottiin minuun. Hoito suunniteltiin yksilöllisesti eikä jonkun tietyn kaavan mukaan. Pieni potilasmäärä myös mahdollisti hoitajilta enemmän keskusteluapua ja läsnäoloa.

Ei Syömishäiriökeskuksessa silti helppoa ollut! Tiukat rajat ahdistivat, kun oireilulle laitettiin ihan todella stoppi. Välttämätöntä ja toisaalta myös turvallistahan se oli, mutta ainahan se ahdisti, kun oireilua alettiin rajoittaa. Elo osastolla oli enimmäkseen ahdistuksen kanssa kärvistelyä ja selviytymistä ateriasta toiseen. Joskus luulin, että kuolen ahdistukseen, kun olo oli niin kamala! Viikkojen kuluessa vähän helpotti, mutta koko ajan ahdistus oli jollain tavalla läsnä. Niinhän se on, että toipumiseen kuuluu ahdistus ja uskallan väittää, ettei kukaan parane ilman ahdistusta. Se on kuitenkin fakta, että ahdistus vähenee pikkuhiljaa toipumisen edetessä. Mitä huonommassa kunnossa on, sitä suurempaa myös ahdistus on.

Vietin osastolla reilut pari kuukautta. Olin päässyt hiukan parempaan, mutta silti olin vielä toipumisen alussa enkä millään mittapuulla kunnossa. Toki tilanne oli lähtötilanteeseen verrattuna huomattavasti parempi. Koin vahvasti, että pärjään omillani ja halusin lähteä kotiin hoitohenkilökunnan vastusteluista huolimatta. Siitä sitten väännettiin aikamme ja minua yritettiin suostutella jäämään, mutta silti lähdin kuin lähdinkin kotiin.

Tällä kertaa ei kuitenkaan käynyt niin kuin yleensä hoitojakson jälkeen, vaan pystyin jatkamaan toipumistani kotioloissa ja terapian avulla. Joskus tuli vähän takapakkia, mutta pystyin puuttumaan siihen ajoissa ja sain tilanteen hallintaan ennen kuin mitään katastrofia sattui.

Jälkikäteen minulta on monesti kysytty miten tein sen? Miten pystyin? Siihen on aika vaikea vastata. Tein muutoksia parempaan pikkuhiljaa, omaan tahtiini. Näin ne eivät tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Painokin nousi niin maltillisesti, etten aina edes oikein tajunnut sen nousseen. Olen monelle sanonut, että kaikki vaan jotenkin meni, loksahti kohdalleen. Toki olen saanut tehdä töitä eikä ahdistukselta ole vältytty, mutta kaikki tapahtui paljon kivuttomammin, mitä etukäteen kuvittelin. Kun tein muutoksia parempaan, terve puoleni vahvistui ja sairauden voima alkoi heikentyä. Oli mahtava huomata, ettei sairaus enää hallitse samalla tavalla kuin ennen.

Vuoden 2017 alussa tapahtui jotain todella yllättävää. Aloin nimittäin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa olin ollut vuosia pelkkä kaveri. Hän tiesi sairaudestani, joten minun ei tarvinnut miettiä miten siitä kertoisin ja pelätä hänen reaktiotaan. Alusta lähtien pystyin siis avoimesti puhumaan sairaudestani ja se oli todella helpottavaa. Oli suuri muutos ryhtyä pitkän tauon jälkeen seurustelemaan. En ollut edes kuvitellut vielä joskus seurustelevani. Eihän se aikaisemmin olisi ollut mitenkään mahdollista, kun sairaus vei kaiken ajan ja energian. Nyt ilokseni huomasin, että pystyin seurustelemaan ja se tuntui hyvältä! Oli ihana huomata, että joku ihan todella tykkäsi minusta ja halusi olla kanssani. Seurustelun myötä sairauden viimeisetkin rippeet alkoivat hävitä, kun elämään tuli enemmän sisältöä ja ennen kaikkea jotain aivan uutta.

Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen aloimme varovasti puhua lapsista, ihan vain ajatuksen tasolla. Olin jo ajat sitten haudannut lapsihaaveet, vaikka aina olen lapsista pitänyt. Anoreksia on vienyt yli puolet elämästäni eikä siinä paljon mitään lapsia tai perhettä tullut mietittyä.

Vähitellen, ensi kertaa elämässäni, minulle iski vauvakuume, joka vain yltyi yltymistään. Etukäteen kuitenkin surin, että olen pilannut kehoni vuosien sairastamisella eikä lapsen saaminen välttämättä onnistuisi. Päätimme kaikesta huolimatta katsoa miten käy ja hyvinhän siinä lopulta kävi. Alkuvuodesta 2018 vauva ilmoitti tulostaan enkä ollut uskoa sitä todeksi. Kesti pitkään ennen kuin ihan oikeasti uskoin, että todellakin saan vauvan kaikkien näiden vaikeiden ja ankeiden vuosien jälkeen, kun kehoni on ollut kovilla. Vasta ensimmäisen ultran jälkeen aloin vähitellen uskoa asian todeksi, kun näin omin silmin pienen sikiön polskivan vatsassani ja myöhemmin kasvava vatsa ja vauvan liikkeet tietenkin auttoivat tajuamaan tämän tosiasian.

Odotusaika sujui hyvin eikä minulla tullut minkäänlaista ahdistusta muuttuvan kehoni kanssa. Toki joskus koin olevani iso ja kömpelö, mutta uskon että sellainen tunne on jokaisella raskaana olevalla joskus. Pikemminkin tykkäsin kasvavasta vatsastani. Kasvatinhan siellä uutta elämää! Marraskuussa 2018 meidän rakas, pieni tyttömme syntyi ja teki minusta äidin. Pitkä odotus oli päättynyt ja sain pienen nyytin rinnalleni. Tunne oli aivan uskomaton ja epätodellinen. Minä sain kuin sainkin kokea tämän onnen!

Arki vauvan kanssa lähti sujumaan hyvin, vaikka alussa yöunet jäivätkin olemattomiin. Nautin niin paljon tästä uudesta elämäntilanteesta, ettei siinä paljon olemattomat yöunet haitanneet. Aika nopeasti vauvamme alkoi nukkua kunnon unet ja muutenkin löytyi jonkunlainen järkevä päivärytmi.

Nyt olemme eläneet lapsiperheen arkea reilun vuoden verran enkä vaihtaisi päivääkään pois! Joulukuussa koitti uusi tilanne kun toinen lapsemme syntyi. Tuntuuhan se aika uskomattomalta, että nyt olen kahden lapsen äiti! Anoreksia on enää ikävä muisto menneisyydestä. Olen selvinnyt vaikeasta sairaudesta voittajana, vaikka se joskus tuntui mahdottomalta. Synkimpinä hetkinä ajattelin, etten tule koskaan parantumaan, mutta onneksi kävi toisin. Tällaisesta elämästä en edes uskaltanut unelmoida!

Anoreksia ei enää niin sanotusti näy elämässäni. Toki joskus tulee mieleen jotain vanhoja ajatuskuvioita, kuten täydellisyyden tavoittelua ja vaativuutta itseä kohtaan, mutta ne menevät yhtä nopeasti ohi kun tulivatkin. Ja ne todellakin jäävät ajatuksiksi eivätkä sen enempää. Ei niistä varmaan koskaan pääse kokonaan eroon, sairaus kun kuitenkin hallitsi elämääni vuosikausia, mutta pääasia on, että ne jäävät VAIN ajatuksen tasolle. En voisi kuvitellakaan alkavani enää oireilla enkä pelkää ollenkaan, että niin kävisi. Elämässäni on nyt kaikki hyvin ja olen onnellinen. Olen saanut elämäni takaisin ja osaan arvostaa joka hetkeä! Ei ole itsestään selvää, että ylipäätään olen tässä.

Haluan tarinallani kertoa, että toipuminen vaikeastakin tilanteesta on mahdollista kunhan vaan jaksaa taistella ja uskoa itseensä!

Terveisin,

Selviytyjä

Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden terveiset ja toiveet uudelle vuodelle

Vuosi 2019 saatiin hetki sitten päätökseen ja nyt on vuoden 2020 aika. Uuden vuoden kunniaksi haastattelin Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaita. Kysyin heiltä millaisia toiveita heillä on uudelle vuodelle ja millaisia toiveita tai terveisiä he haluaisivat lähettää ammattilaisille, läheisille, toisille syömishäiriöön sairastuneille tai muille ihmisille.

Itselle esitetyissä toiveissa nousi esille toipuminen tai toipumisen edistyminen sekä kyky selviytyä vaikeista hetkistä. Yksi asukkaamme toi esille toivovansa, että vuonna 2020 hän todella pääsisi syömishäiriöstä irti. Toinen kertoi toivovansa tai oikeastaan tietävänsä, että kykenee selviämään tästä vuodesta. Yksi toi esille, että jos elämässä tulisi vaikeita hetkiä vastaan, hän selviäisi niistä tipahtamatta täysin vaikeuksien kaninkoloon, koska osaisi hyödyntää oppimiaan taitoja.

Ammattilaisilta asukkaamme toivoivat parempaa ymmärrystä syömishäiriöistä ja niiden vakavuudesta. Kaikissa maissa olisi hyvä ymmärtää, millaista hoitoa syömishäiriöihin sairastuneet tarvitsevat ja ymmärtää se, että syömishäiriö on samalla tavalla hoitoa vaativa sairaus, kuin monet somaattiset sairaudetkin. On tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei tapahdu hetkessä, vaan vaatii paljon aikaa ja energiaa.

Lisäksi ammattilaisilta toivottiin enemmän kykyä asettua potilaan asemaan. Syömishäiriöistä saa nykyään paljon tietoa, mutta kirjoista ei voi oppia samalla tavalla empaattista kohtaamista, ihminen ihmiselle keskustelua. Jokainen tulisi kohdata yksilönä ja pyrkiä näkemään juuri yksilön tarpeet ja tunteet oireiden takana. Ammattilaisten ei tulisi tehdä näkyvien oireiden perusteella oletuksia siitä, mihin sairastunut pystyy tai ei pysty. Jos toinen sairastunut on pystynyt johonkin asiaan, ei toinen siihen välttämättä pysty. Asukkaat toivat esille olevansa yksilöitä, eivät vain ryhmä ihmisiä, joilla on jokin tietty sairaus.

Syömishäiriökeskukselta asukkaamme toivoivat sitä, että henkilökunta loisi arkeen jotain sisältöä silloin, kun siinä ei ole mitään. Spontaanit asiat tuovat sisältöä ja valmistavat osaston ulkopuoliseen elämään. Teoriaosaaminen on hyvää, mutta teorian soveltaminen käytäntöön ei aina ole mahdollista tai toimivaa. Tervettä kritiikkiä on hyvä käyttää ja kokeilla uusia asioita. Välillä henkilökunnan on hyvä pysähtyä kysymään, mitä voisimme tehdä paremmin ja miten voisimme saada asukkaamme voimaan paremmin. Hoitokeinojen tai uusien toimintatapojen toimivuutta ei voi tietää ennen kuin niitä on kokeiltu. Aina voi palata takaisin vanhaan, jos uusi kokeilu ei ollutkaan toimiva ratkaisu. Vaikka hoidossa onkin yleisiä sääntöjä, on myös hyvä muistaa yksilöllisyys hoidossa ja muistuttaa siitä myös asukkaita. Ehdotettiinpa hoitajillemme myös sitä, että he viettäisivät päivän potilaana, jotta ymmärrys osaston arjen herättämistä tunteista voisi kehittyä.

Myös koulumaailmaan toivottiin lisää ymmärrystä sekä keskustelua syömishäiriöistä. Syömishäiriö on raskas sairaus, josta toipuminen vaatii aikaa ja voimavaroja. Olisikin hyvä, että kouluissa ymmärrettäisiin paremmin, että joskus koulu on keskeytettävä väliaikaisesti, jotta voimavarat riittäisivät toipumiseen. Myös opetuksessa, esimerkiksi terveystiedon tunneilla, voisi tuoda syömishäiriöitä syvemmin esille. Syömishäiriöistä jää väärä kuva, jos kouluissa opetetaan vain, että anoreksiaa sairastava on laiha ja bulimiaa sairastava oksentaa.

Läheisilleen asukkaamme lähettivät sekä kiitoksia että toiveita. Läheisiä kiiteltiin siitä, että he ovat jaksaneet kulkea rinnalla ja tukea sairastunutta toipumisessa. Läheisille esitettiin toive siitä, että he olisivat halukkaita ymmärtämään ja tukemaan. Päätä ei saisi pistää pensaaseen tai ajatella, että asia on niin raskas, ettei siihen kykene suuntaamaan voimavaroja. Sairastuneen asemaan olisi hyvä yrittää asettua itsekin, jotta syömishäiriötä voisi ymmärtää. Asukkaamme toivoivat, että läheiset pystyisivät tukemaan sairastunutta laajemmin, kuin kysymällä vain esimerkiksi oireilusta. Tärkeää olisi puhua asioista ja tunteista oireiden taustalla sekä siitä, miten läheinen voi tukea ja auttaa ennaltaehkäisemään takapakkeja toipumisessa.

Asukkaillamme oli myös toiveita ja terveisiä yleisesti ihmisille. Olisi hyvä, jos mielenterveyden ongelmista voitaisiin puhua enemmän. Ymmärtävämpi ilmapiiri helpottaisi oman tilanteen selittämistä. Myös ennakkoluuloista olisi tärkeää päästää irti. Yleisesti vieläkin tuntuu olevan sellainen ajatus, että vain laihoilla voi olla syömishäiriö. Toiveissa oli, että ihmiset eivät tekisi johtopäätöksiä vain näkemänsä perusteella, vaan asioista keskusteltaisiin enemmän. Asukkaamme tiedostivat sen, että syömishäiriöiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos lähipiirissä ei ole ketään, joka on sairastunut syömishäiriöön. Ymmärryksen lisääntyminen auttaisi kuitenkin valtavasti niissä tilanteissa, jos joku läheinen tai tuttava sairastuu syömishäiriöön.

Lopuksi välitän myös asukkaidemme terveiset muille syömishäiriöön sairastuneille:

”Jos sinulla on mahdollisuus päästä hoitoon ja saada toipuminen vauhtiin, tartu tilaisuuteen! Yritä löytää asioita, jotka motivoivat sinua toipumaan ja pidä niistä kiinni! ”

Toivottavasti asukkaidemme terveiset tavoittavat mahdollisimman monta lukijaa ja heidän toiveensa toteutuisivat. Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille Omenatuvan seuraajille!

Asukkaidemme puolesta ystävällisin terveisin,

Venla Eronen

Myötätunto ja paraneminen – mitä tutkimukset sanovat?

Olin marraskuussa mielenterveysmessuilla pitämässä luennon myötätuntoisesta hoito-otteesta ja luentoa valmistellessani sukelsin kirjallisuuteen tutkimaan millaista tutkimustietoa myötätunnosta on olemassa hoitotyön saralla. Olen aina tiennyt myötätunnon olevan tärkeä osa psyykkistä hyvinvointia ja läheisiä sekä ammatillisia ihmissuhteita, mutta nyt minulle valkeni kuinka keskeinen osa se on myös fyysistä paranemista.

Sairastavien ihmisten paranemiseen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka heitä hoitavat henkilöt käyttäytyvät. Nykyään tiedetään, että pelkkien oikeiden hoitotoimenpiteiden tekeminen ei riitä, vaan on oleellista millaisessa mielentilassa hoitotyötä tehdään. Hoitavan henkilön mielentila näkyy ulospäin hänen toiminnassaan ja asenteessaan, jolla hän kohtaa potilaansa. Tutkimukset osoittavat, että hoitavien henkilöiden myötätuntoinen ja ystävällinen käyttäytyminen nopeuttaa potilaiden paranemista, parantaa heidän elämänlaatuaan sekä kohentaa myös hoitavien henkilöiden omaa vointia. Myötätunto auttaa siis sekä sen antajaa että sen vastaanottajaa – vaikutus ulottuu ulospäin ja sisäänpäin.

Eräs tutkimusryhmä ⁽¹⁾ tutki 107 vakavaa keuhkosyöpää sairastavaa potilasta. Heidät jaettiin satunnaisesti kahteen ryhmään. Toinen ryhmä sai palliatiivista hoitoa (saattohoitoa) sekä halutessaan normaalia syöpähoitoa ja toinen ryhmä sai vain normaalia syöpähoitoa. Palliatiiviseen ryhmään kuuluvista 33% valitsi lisäksi aggressiiviset syöpähoidot ja toisessa ryhmässä 54% halusi näitä hoitoja. Palliatiiviseen hoitoon kuului lempeä ja myötätuntoinen potilaan kohtaaminen. Tuloksena oli, että palliatiivista hoitoa saaneet elivät pidempään (12kk) kuin toinen ryhmä (9kk). Lisäksi he kokivat elämänsä laadun paremmaksi. Vain 16% heistä sai masennusoireita, kun toisessa ryhmässä olleista 38% sai masennusoireita. Tulokset viittaavat siihen, että myötätuntoisessa ympäristössä hoidon saaminen tuotti paremman tuloksen kuin pelkkään lääkitykseen perustuvan hoidon saaminen. Se jopa pidensi merkittävästi elinikää.

Toinen tutkimusryhmä ⁽²⁾ havaitsi, että hoitavien henkilöiden ystävällisyys hoitotilanteessa vaikuttaa paranemiseen voimakkaammin kuin aspiriini vaikuttaa sydänkohtausten vähenemiseen. Ihmisten oireet lähtivät selvästi nopeammin helpottumaan sen jälkeen, kun heidät kohdattiin ystävällisesti ja myötätuntoisesti. Kolmas porukka ⁽³⁾ huomasi, että mitä myötätuntoisempaa hoitoa potilaat saivat, sitä vähemmän heidän verenpaineensa kohosi stressaavassa tilanteessa. He siis pysyivät rauhallisina, vaikka tilanne olisikin antanut aihetta ahdistumiseen. Hoitavan henkilön ystävällisyys ja myötätuntoinen suhtautuminen rauhoitti potilaita syvällisellä tasolla ja laaja-alaisesti.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että kun potilasta kohdellaan myötätuntoisesti ensiavussa, hän suuremmalla todennäköisyydellä ei palaa takaisin sinne saman vaivan vuoksi. Myötätuntoisesti kohdatun henkilön vaiva lähtee paranemaan tehokkaasti, eikä uutta hätätilannetta synny niin helposti. Mahdollisesti hoitava henkilö on rauhallisesti toimiessaan pystynyt myös kuuntelemaan potilasta huolellisemmin ja osannut suunnitella hoitotoimenpiteet myös täsmällisemmin ja tehokkaammin ⁽⁴⁾.

Myös leikkauspotilailla on havaittu nopeampaa toipumista ystävällisissä käsissä. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että kun leikkauspotilaat saavat rohkaisua anestesiologiltaan heti leikkauksen jälkeen, he paranevat nopeammin ja pääsevät pois sairaalasta aikaisemmin, koska tarvitsevat vähemmän kipulääkkeitä. Lääkärin antamilla rohkaisun sanoilla on suuri merkitys siihen, miten potilas uskoo paranemisensa etenevän. Potilaan oma toiveikas asenne puolestaan auttaa hänen kehoaan paranemaan optimaalisesti ⁽⁵⁾.

Tutkimusten valossa vaikuttaisi siis vahvasti siltä, että myötätuntoisella hoito-otteella potilaan vaivojen paranemista saadaan tehostettua merkittävästi. Tämän lisäksi myötätunnon tarjoaminen näyttäisi parantavan myös hoitavan henkilön omaa vointia. On havaittu, että myötätuntoisilla ja ystävällisillä ihmisillä on alentuneet veren kortisolipitoisuudet (=stressihormoni) sekä vähemmän stressiä, ahdistusta ja masennusta kuin vähemmän myötätuntoisilla henkilöillä. Kun hoitavat henkilöt ovat ystävällisiä potilaille, myös potilaat ovat toisiaan kohtaan ystävällisempiä. Näin koko hoitoyksikön ilmapiiristä tulee myötätuntoinen, mikä tukee paremmin potilaiden paranemista ⁽⁶⁾.

Näyttäisi siltä, että myötätuntoisen hoitokulttuurin rakentaminen olisi vahvasti myös työnantajan etu, sillä työtiimin toiminta muuttuu selvästi tehokkaammaksi myötätuntoisessa hoitokulttuurissa. Siellä tehdään enemmän yhteistyötä sekä kollegoiden että potilaiden kanssa ja ollaan sitoutuneempia työhön ⁽⁷⁾. Tällaiselle henkilökunnalle potilaat kokevat myös voivansa kertoa oireistaan, huolistaan ja käyttäytymisestään tarkemmin ja luottamuksellisemmin. Näin hoitavat henkilöt saavat paremmin informaatiota potilaan tilanteesta, mikä puolestaan auttaa tarkempien diagnoosien sekä yksilöllisesti hyödyllisempien hoitopäätösten tekemisessä ⁽⁸⁾.

Näin joulun alla on mukavaa palauttaa mieleen myötätuntoisen asenteen tärkeys niin työssä kuin siviilielämässäkin. Olen huomannut, että myötätuntoisuus on olotila, johon voi palata aina halutessaan. Mitä enemmän aikaa sellaisessa olotilassa viettää, sitä mukavammin päivät sujuvat ja sitä ihanammalta maailma ja muut ihmiset näyttävät. Myötätunnon hyvää tekevä vaikutus on helppoa huomata omassa elämässä, mutta on aina jotenkin vakuuttavampaa, kun se on tutkimuksissakin todettu. Voidaan siis virallisesti todeta myötätunnon olevan tärkeä parantava voima. Ehkä voimme joukolla tehdä Uuden Vuoden lupauksen ja alkaa järjestelmällisesti lisätä myötätuntotaitojamme kaikille elämän osa-alueille.

Rauhaisaa ja nautinnollista Joulua kaikille ja valoisaa sekä toiveikasta Uutta Vuotta!

Toivottaa Pia Charpentier

Lähteet

1.     Temel JS yms (2010). Early palliative care for patients with metastatic non-small-cell lung cancer. N Engl J Med. 2010 Aug 19;363(8):733-42.

2.     Kelley JM ym. (2014). The influence of the patient-clinician relationship on healthcare outcomes: A systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials.
PLOS One, 9:4, 1-7.

3.     Cosley, BJ ym (2010). "Is compassion for others stress buffering? Consequences of compassion and social support for physiological reactivity to stress." Journal of Experimental Social Psychology 46.5: 816-823.

4.     Barsade SG, O’Neill OA (2014). What’s love got to do with it? A longitudinal study of the culture of companionate love and employee and client outcomes in the long-term care setting. Administrative Science Quarterly, 0001839214538636.

5.     Egbert, L. D., Battit, G. E., Welch, C. E., & Bartlett, M. K. (1964). Reduction of postoperative pain by encouragement and instruction of patients: A study of doctor-patient rapport. New England Journal of Medicine, 270, 825-827.

6.     Youngson R (2008). Compassion in health care. The missing dimension of healthcare reform. https://www.researchgate.net/publication/281256034

7.     Barsade SG, O’Neill OA (2014). What’s Love Got to Do with It? A Longitudinal Study of the Culture of Companionate Love and Employee and Client Outcomes in a Long-term Care Setting. http://asq.sagepub.com/content/59/4/551

8.     Larson EB, Yao X (2005). Clinical Empathy as Emotional Labor in the Patient-Physician Relationship. JAMA. 2005;293:1100-1106