Kehopositiivisuus kuuluu kaikille – Vastakkainasettelun aika on ohi

Tänään vietetään Älä laihduta –päivää. Teemana on kehopositiivisuus. Omenatupa haluaa jälleen kerran olla mukana edistämässä sanomaa omalta osaltaan.

Jokaisen keho on ainutlaatuinen ja kaunis, mahtuipa se perinteisiin kauneusihanteisiin tai ei. Näin ajattelemme myös itsestämme me Syömishäiriökeskuksen työntekijät. Älä mahdu muottiin -kuvaukset, Mirkku & Niina, Studio Onni

Tällä hetkellä yhteiskunnassa tuntuu olevan esillä kahta rintamaa. Mediassa ja keskustelussa on esillä paljon itsensä hyväksymiseen ja armollisuuteen liittyviä näkökulmia. Samalla kuitenkin jo heti seuraavassa hetkessä voi törmätä laihdutusohjeisiin ja laihuuden ihannointiin. Laihuuteen liitetään paljon positiivisia asioita, kuten terveys, hyvä olo, reippaus, menestys, kauneus – muutamia mainitakseni. Ylipainoisista toisinaan puhutaan täyteläisinä ja runsasmuotoisina, mutta muuten ihailevia määreitä esiintyy vähemmän. Paino- ja ulkonäkökeskustelu saakin helposti vastakkainasettelun piirteitä ja samalla unohtuu se, että ihminen on paljon muutakin kuin painonsa. Monet määreet, mitä ihmiseen liitetään painon perusteella, eivät ole todellisuudessa painosta riippuvaisia.

Viime vuonna somessa levisi merenneitoreisikampanja. Kampanjan aikana moni postasi kuvansa reisistään, jotka koskettavat toisiaan, kun jalkaterät ovat yhdessä. Reisien yläosaan ei jäänyt kuvissa usein kauniiksi miellettyä rakoa. Merenneitoreisiä kampanjoitiin kauniina. Kaikkia kampanja ei kuitenkaan miellyttänyt. Jotkut kokivat, että kampanja lyttäsi sellaisien reisien arvoa, joihin tuo rako jää ja, että itsestään ei saisi yrittää pitää huolta esimerkiksi reisiä treenaamalla kuntosalilla. Jokin meni siis kampanjassa vikaan hyvistä aikeista huolimatta.

Kehopositiivisuudesta ja laihduttamisen vaaroista puhuttaessa moni hoikka tai laiha ihminen saattaakin kokea, että hänen kehoaan paheksutaan ja että kampanjoinnin tarkoitus olisi jotenkin vastustaa laihuutta. Näinhän ei pitäisi olla. Kehopositiivisuuden henkeen ei kuulu se, että lytätään kauneusihanteita ja niihin luonnostaan ”mahtuvat” ihmiset nähdään huonoina. Eikä myöskään laihduttamisen vastaisissa kampanjoissa ole tarkoitus alentaa hoikkia ihmisiä. Samoin ylipainon vaaroista puhuttaessa ei tulisi tuoda esille, että hoikkuus liittyy onnellisuuteen, terveyteen ja ihmisarvon lisääntymiseen.

Vastakkainasettelu saa meidät helposti unohtamaan, että asiat ovat harvoin joko tai. Olisi hyvä, jos voisimme luopua ihmisten luokittelemisesta hoikkiin ja lihaviin. Tai timmeihin ja löysiin. Tai kauniisiin ja rumiin. Ei ole olemassa vain kahta vastakkaista joukkoa. Joskus puhutaan siitä, että vastakkaisten näkökulmien sijaan voisi ajatella jatkumoa, johon mahtuu monenlaisia vartaloita ja ihmisiä. Itse haastaisin kuitenkin laajentamaan ajatusta vielä tästäkin eteenpäin. On vain erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisiä, joita ei voi mitenkään laittaa kokonaisuudessaan minkäänlaiselle jatkumolle.

Jokainen ihminen on yksilöllisen kehonsa kanssa kaunis, hyvä, arvokas ja tärkeä. Erilaisuus on rikkautta, joten meidän on aika oppia tuomaan esille keskustelussa ja mediassa kirjavuutemme arvokkuus toisiamme väheksymättä. Ehkäpä vastakkainasettelusta luopuminen voisi auttaa meitä kaikkia kokemaan itsemme hyviksi, kauniiksi ja normaaleiksi. Samalla toivoisin, että esimerkiksi ylipainoon tai laihduttamiseen liittyvien vaarojen esille tuomisessa pysyttäisiin sellaisessa neutraalisuudessa, jossa kenenkään toisen arvoa ja oikeutta olla omanlaisensa ei lytättäisi.

Tämän vuoden Älä laihduta –päivän teema kannustaakin tuomaan esille sen, että kehopositiivisuus kuuluu kaikille. Itseään ja toisia saa rakastaa ja katsoa arvostavasti juuri sellaisena kuin on.

Terveisin,

Venla Eronen

Tyhjyyden tunne – Syömishäiriöstä toipumisen raskas vaihe

Moni syömishäiriöstä toipuva on sen ehkä kokenut – sen sietämättömältä tuntuvan tyhjyyden, mihin toipumisprosessin aikana ajoittain törmää. Syömishäiriöstä toipumisen yksi raskas ja haastava vaihe on se kohta, jossa sairaudesta on luopumassa, mutta elämään ei ole vielä rakentunut riittävästi uutta sisältöä eikä yhteys omaan sisäiseen, terveeseen maailmaan ole vielä kunnolla muodostunut. Oireilusta luopuminen on vapauttanut paljon aikaa, mutta toipuva ei aina tiedä miten tuon kaiken ajan voisi käyttää. Yhteyden puuttuminen omaan sisäiseen maailmaan taas johtaa helposti siihen, että mikään ei välttämättä tunnu miltään, mikään ei oikein edes kiinnosta, olo on yksinäinen ja elämä tuntuu päämäärättömältä – tästä syntyy tyhjyyden tunne.

Kun tunteet koetaan epämiellyttävinä ja niitä pyritään olemaan tuntematta erilaisten toimintojen ja virikkeiden avulla, mieli ”täyttää” torjuttujen tunteiden jättämän tilan tyhjyyden tunteella. Tämän vuoksi tyhjyys ei aidosti täyty tekemisen, suorittamisen tai saavuttamisen kautta, sillä sen voi täyttää vain palauttamalla yhteyden tunteisiin, joiden puuttuminen tyhjyyden on aiheuttanut.

Koska usein ei tiedetä tyhjyyden tunteen alkuperää, saatetaan uskoa, että ulkoinen maailma tarjoaa kaikki ratkaisut tyhjyyden voittamiseen. Toipuva alkaa ehkä kiireessä ja suorittaen elää sairaudelle menetettyjä vuosia. Kaikki pitäisi kokea nopeasti ja uusia asioita pitäisi tulla elämään jatkuvasti, mutta olo tuntuukin pyristelyistä huolimatta tyhjältä. Toisaalta voi myös huomata, että ulkoinen maailma ei pysty täyttämään sisäistä tyhjyyttä, joten siihen osallistuminen tuntuu turhalta. Tämän ajatuksen äärellä on helppo lamaantua.

Tyhjyyden tunteen kalvaessa, moni erehtyy ajattelemaan, että tätäkö se terveys onkin, se paljon luvattu ja ihannoitu päämäärä. Toipuva on ehkä luullut jo parantuneensa, kun hän on pystynyt luopumaan oireistaan. Tässä hetkessä halu palata sairauden tielle voi olla kutkuttava. ”Sairauden kanssa mulla oli sentään jotain”. On kuitenkin erittäin tärkeää ymmärtää, että jatkuvan tyhjyyden tunteen kanssa eläminen ei ole se paljon kehuttu terve elämä. Se ei ole se lupaus paremmasta.

Tyhjyyden tunteen voittaminen on tärkeä etappi toipumisessa. Yksi merkittävä askel etapin saavuttamisessa on hyväksyä hetkeksi tuo tyhjyys ja pysähtyä sen äärelle hyväksyvästi. Tyhjyyden tarjoamien mahdollisuuksien näkeminen on mahdotonta, mikäli on pyrkinyt elämään kiireellä tyhjyyden välttääkseen. Tyhjyyden tunnetta ei tulisikaan nähdä pelkästään negatiivisena asiana. Se on viesti siitä, että mielessä on tilaa uudelle upealle itselle ja kaikille tunteille. Mikäli tyhjyys taas on lamaannuttanut, on tärkeää auttaa itseään näkemään, että elämä on täynnä upeita mahdollisuuksia. Silmät on avattava niin sisäiseen kuin ulkoiseen maailmaan ja tunnusteltava ja kokeiltava, mitkä mahdollisuudet tarjoavat juuri itselle hyvää. On sallittua ja tärkeää ajatella itseä ja omia tarpeitaan.

Olipa tyhjyyden tunne johtanut kiirehtimiseen tai lamaantumiseen, on tärkeää, että omille ajatuksille, tunteille ja arvoille antaa sijaa. On pysähdyttävä miettimään itseä – kuka on, mitä haluaa, mihin uskoo, miltä tuntuu ja mitä rakastaa. On ystävystyttävä itsensä kanssa ja sallittava oman ihanuuden esille tuleminen. Tyhjyyden tunteen voittamiseen ei ole yhtä ainoaa kaikille sopivaa tietä, sillä vastaukset tyhjyyden voittamiseen löytyy jokaisen itsensä sisältä. Ulkoinen maailma tarjoaa puitteet, mutta niitä ei voi hyödyntää, jos ei pysähdy oppimaan itseään.

Tyhjyyden tunne on siis voitettavissa. Älä anna tyhjyyden tunteen säikäyttää. Avaa sille ovi ja huomaat, että tyhjyydessä on todellisuudessa vaikka mitä, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa.

Millaisia kokemuksia sinulla on tyhjyyden tunteesta ja sen voittamisesta?


Terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriöt ja kuormittava pitäisi-ajattelu

Ystäväni sanoi minulle taannoin: ”Mun elämässä oli aiemmin selkeä suunta. Mulla oli kaikki suunniteltuna. Tiesin, mitä haluan.  En kuitenkaan ollut onnellinen. Nyt mun elämässä ei ole suuntaa enkä tiedä tulevasta mitään, mutta olen onnellisempi kuin koskaan.”

Pysähdyin miettimään asiaa. Miten ihminen voi olla onnellisempi, kun elämältä puuttuu selkeä suunta? Aikani asiaa mutusteltuani oivalsin, että kyse on vapaudesta, kontrollista luopumisesta ja tässä hetkessä elämisestä. Ystäväni lausahdus ei varmastikaan tarkoittanut sitä, että mitään ei voi suunnitella, vaan sitä, että on vapaa ”minun pitäisi” –ajattelusta. Vapaus tarkoittaa sitä, että ei tarvitse hokea itselleen koko ajan, että pitäisi olla esimerkiksi ahkerampi, kauniimpi, urallaan eteenpäin kiitävä, itseään jatkuvasti kehittävä ja aikansa tehokkaammin käyttävä täydellisyys.

Pitäisi-ajattelu käy pitkän päälle raskaaksi. Se vie huomion kaikista niistä asioita, jotka ovat hyvin jo nyt. Se estää usein huomaamasta, kuinka ahkera, kaunis, urallaan eteenpäin menevä, itseään kehittävä ja aikansa tehokkaasti käyttävä hyvä ihminen on jo nyt. Se estää helposti ilon pienistä hetkistä. Se tukahduttaa spontaanisuuden, sillä se estää tarttumasta elämän eteen tuomiin yllättäviin mahdollisuuksiin, jos ne eivät sovi ihmisen itselleen tekemään elämänsuunnitelmaan. Pahimmillaan pitäisi-ajattelu estää toimimasta omaa hyvinvointia edistävällä tavalla, koska tavoitteet ovat niin suuria ja keinoja tai voimia niiden saavuttamiseksi ei ole. Sen sijaan, että ihminen edistäisi omaa hyvinvointiaan tässä hetkessä, vaikka vain ihan pienillä teoilla, ihminen keskittyykin kuuntelemaan mielensä negatiivisia pitäisi-moitteita.

Syömishäiriötä sairastavan pää on usein täynnä kohtuuttomia pitäisi-ajatuksia. Elämä on usein suunniteltu niin valmiiksi, että jokainen poikkeama suunnitelmasta nostaa pintaan suunnattoman ahdistuksen. Toipumiselle voi olla vaikea antaa aikaa, koska toipumistyö vie aikaa elämänsuunnitelman askareilta. Kaikki muu paitsi oma terveys menee etusijalle, sillä syömishäiriö on taitava uskottelemaan, että lopulta sen kanssa voi saavuttaa kaikki päämäärät. Syömishäiriö toistaa jatkuvasti, että ihmisen pitäisi toimia sairauden mukaan, koska nyt hän on vain huono ja säälittävä ihmisen raakile. Todellisuudessa syömishäiriön pitäisi-vaatimukset vain lisääntyvät, eikä niitä voi koskaan täysin saavuttaa.

Pitäisi-ajattelun mukanaan tuoma kontrollointi on siis keskeisessä asemassa monen syömishäiriötä sairastavan arjessa ja tulevaisuuden hahmottamisessa. Jokainen tai lähes jokainen teko on pyrkimys päästä korkealle asetettuihin vaatimuksiin. Päivärytmi on muodostunut vaatimusten mukaiseksi. Sairastunut kontrolloi itseään ja lähes kaikkea, jotta mikään ei estäisi pitäisi-vaatimuksiin vastaamista.

Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan voi kontrolloida kaikkea. Elämässä ja arjessa sattuu ja tapahtuu itsestä riippumattomia asioita. Aikataulut muuttuvat, kaupasta onkin loppunut jokin tietty leipä, ei saakaan haluamaansa opiskelupaikkaa, tuttava tuleekin yllättäen vierailulle, sää ei olekaan sitä mitä ennustettiin tai itselle tuleekin flunssa. Lista on loputon. Syömishäiriötä sairastava kauhistuu näistä yllätyksistä.

Miten pitäisi-ajattelusta sitten voisi luopua? Osastohoidossa yksi keino on tarjota syömishäiriötä sairastavalle vapaata jatkuvasta kaukaisen tulevaisuuden suunnittelusta. Hoidon alussa keskitytään tervehtymiseen. Toipuvalla on lupa olla ja unohtaa hetkeksi elämänsuunnitelmat. Hänen ei varsinaisesti tarvitse olla vastuussa juuri mistään. Samanaikaisesti hoitohenkilökunta vahvistaa puheillaan ja toimintatavoillaan, että toipuva on hyvä ilman jatkuvaa täydellisyyteen pyrkimystäkin. Itsetunnon vahvistuminen on yksi keskeisimmistä pitäisi-ajattelua karsivista tekijöistä.

Myös mindfulness eli tietoinen hyväksyvän läsnäolon taito auttaa päästämään irti pitäisi-ajattelusta. Tulevaisuuden sijaan huomio kiinnittyy tähän hetkeen. Ihminen oppii huomaamaan mieleensä lipuvat pitäisi-ajatukset, mutta samalla kykenee olemaan tarttumatta niihin tuomitsevasti ja itseään syyllistäen. Mindfulness voi auttaa tekemään hyvinvointitekoja tässä hetkessä.

Yksi keino pitäisi-ajattelusta irti päästämiseen on myös suunnitelmien tekeminen toiveiden ja itselle mielekkäiden mahdollisuuksien näkökulmasta. Toipuvaa autetaan tunnistamaan omat todelliset arvonsa, jotka eivät nouse syömishäiriön vaatimuksista – ”minun pitäisi”- ajatukset muutetaan vähitellen ”minä haluan” -ajatuksiksi. Ajan kanssa jatkuvan elämän kontrolloinnin rinnalle alkaa nousta uusien mahdollisuuksien näkemistä ja elämää voi taas alkaa suunnitella uudella tavalla ilman kohtuuttomia vaatimuksia. Kun aiemmin toipuva on esimerkiksi ajatellut, ”minun pitäisi matkustaa enemmän ja nähdä maailmaa”, niin nyt ajatus voikin olla ”minä haluan matkustaa ja nähdä maailmaa”. Jälkimmäinen ajatus on huomattavasti mielekkäämpi ja tuottaa enemmän hyvinvointia. Siinä haaveillaan ja toteutetaan haaveita mielekkäällä tavalla. Ensimmäisessä puolestaan syyllistetään itseä, ja mikäli joskus maailmalla matkaaminen toteutuukin, niin reissuista tulee helposti vain vaatimusten mukaisia suorituksia.

Mahdollisuuksien näkemisen vallatessa sijaa pitäisi-ajattelulta, voi ihminen lopulta päätyä tilanteeseen, jota ystäväni kuvasi. Onnellisuus muodostuukin mahdollisuuksista, ei lukkoon lyödyistä joustamattomista suunnitelmista. Pitäisi-ajatuksista luopuminen avaa uusia ovia tulevaisuuteen – tulevaisuuteen, josta haaveilee aidosti ja jonka voi myös saavuttaa.


Millaista pitäisi-ajattelua sinä itsessäsi tunnistat? Miten olet päässyt siitä irti?

Terveisin,

Venla Eronen

Ajatuksia syömishäiriötä sairastavan huippu-urheilijan identiteetistä

Kohtaan usein työssäni syömishäiriöön sairastuneita, joilla koko identiteetti on ikään kuin rakentunut yhden asian varaan. Ennen sairastumistaan kilpaurheilu on esimerkiksi ollut henki ja elämä, kaikki kaikessa. On ehkä tähdätty huipulle, pärjätty ja tehty kovasti töitä oman menestyksen eteen. Ihminen on oppinut määrittelemään itsensä ensisijaisesti kilpa-urheilijaksi tai huippu-urheilijaksi nyt tai tulevaisuudessa. Kenenkään identiteetin ei olisi kuitenkaan hyvä rakentua yhden asian varaan. Blogissa Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä Arto Kuuluvainen kirjoittaa asiasta osuvasti:

Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle… 

Kuivalainen kuvaa myös kuinka aiemmin varsinkin urheilijoita on kannustettu keskittymään urheiluun ja jättämään esimerkiksi opinnot myöhempään elämän vaiheeseen. Hän kirjoittaa:

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää” yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen…

Mitä käy kun tähän kuvioon lisätään syömishäiriö? Kuten varmaan arvata saattaa, syömishäiriö sotkee kaiken. Yhden asian varaan rakentunut identiteetti on silloin hyvin haavoittuvainen. Voinnin heikentyessä mahdollisuus harjoitella omaa lajia vähenee tai jopa estyy. Moni kuitenkin yrittää jatkaa sitkeästi edes jotain, mikä muistuttaa urheilijan elämästä, vaikka tulokset heikkenevät, voimat eivät oikeasti enää riittäisi edes sängystä ylös nousemiseen ja romahdus on vain kulman takana. Kipu ja suru musertavat, kun tuo romahdus tulee ja ihminen menettää sen, mikä on aina ollut elämän keskiössä ja iso osa itseä. Jäljelle jäävä identiteetin tyhjiö on silloin usein valtava.

Syömishäiriö voi täyttää tuota tyhjiötä, kun oireiden avulla voi täyttää päivän ja seurata jotain muuta kuin harjoitusohjelmaa. Syömishäiriö ikään kuin paikkaa menetettyä identiteettiä ja tuo syömishäiriöön sairastuneelle uuden rutiinin jota noudattaa ja jonka mukaisia tavoitteita tavoitella. Lopulta sairastuneen voi olla vaikea erottaa syömishäiriötä enää itsestään. ”Tällainen minä olen. Olen kaikin puolin kelvoton. En kelvannut urheilijaksi, koska olen laiska ja huono. Minusta ei ole mihinkään.”

Tästä uudesta syömishäiriön vääristämästä identiteetistä kiinni pitäminen voi olla helpompaa, kuin lähteminen uuden identiteetin rakentamisen tutkimusmatkalle. Ihminen tietää ainakin olevansa jotain. Ilman huippu-urheilua tai syömishäiriötä identiteetti voi tuntua olemattomalta ja tulevan identiteetin ennakoimattomuus pelottavalta.

Mikäli henkilö on ollut nuori sairastuessaan, voi erityisesti huippu-urheilijaidentiteetin menetys olla pysyvä välttämättömyys. Sairastamisen viemät vuodet voivat olla kriittisiä huipulle tähtäämisen näkökulmasta. Ja vaikka huipulle pääsisikin vielä toipumisen jälkeen, on huippu-urheilija väistämättömästi joskus sen edessä, että ura urheilijana päättyy jonain päivänä. Uuden, monipuolisemman identiteetin löytäminen onkin tärkeää, jotta syömishäiriöstä voi toipua ja myöhemmistä elämänmuutoksista selvitä.

Onneksi nykyään kuitenkin tiedetään, että identiteetti rakentuu vielä pitkään aikuisuudessakin (mm. Fadjukoff 2007). Niinpä toipuvalla on mahdollisuus löytää itsensä uudelleen ja nähdä se moninaisuus mikä hänessä on. Identiteetin löytäminen edistää ihmisen elämänhallinnantunnetta, kykyä huolehtia toisista ihmisistä, tuotteliaisuutta ja psykososiaalista hyvinvointia (Fadjukoff 2007). Tämän vuoksi tuolle tutkimusmatkalle kannattaa uskaltaa lähteä. Lopulta tutkimusmatkan varrella voi myös huomata, että huippu-urheilijaidentiteettikin jäsentyy jotenkin osaksi omaan uuteen elämäntarinaan ja palaset loksahtavat paikalleen.

Miten sinä olet selvinnyt vastaavista identiteetin tutkimusmatkoista?


Terveisin,

Venla Eronen


Lähteet:

Fadjukoff, Päivi 2007. Identity formation in adulthood. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 319. University of Jyväskylä.

Kuuluvalainen, Arto 2014: Urheilijan identiteetti voi olla hauras. Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä. Verkkodokumentti. Päivitetty 15.8.2014. <http://kuuluvainen.blogspot.fi/2014/08/urheilijan-identiteetti-voi-olla-hauras.html>. Luettu 28.4.2017.

Mindfulness – voinnin kohentamisen taito

Mindfulness on tällä hetkellä kovin muodikas lähestymistapa psykoterapian kentällä. Monet erilaiset psykoterapeuttiset suuntaukset ovat ottaneet sen omakseen ja sitä on sovellettu tähän mennessä useimpien mielenterveydenongelmien sekä monien somaattistenkin vaivojen hoitoon. Itse tutustuin mindfulnessiin hieman yli 10 vuotta sitten ja olen siitä asti ollut ihastunut sen hyvää tekeviin vaikutuksiin niin omassa elämässäni kuin asiakkaittenikin elämässä.

Jon Kabatt-Zinn ymmärsi buddistisessa perinteessä vuosituhansia käytössä olleen mindfulness-menetelmän käyttökelpoisuuden ja alkoi 1970-luvulla tutkia sen mahdollisuuksia auttaa länsimaalaisia ihmisiä stressiperäisissä ongelmissa sekä kroonisen kivun kanssa. Sittemmin siitä on kehitetty versioita mm. masennuksen, ahdistushäiriöiden, syömishäiriöiden ja epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Tutkimuksia on ilmestynyt jo satoja ja tulokset ovat olleet lupaavia. Leena Pennanen toi menetelmän Suomeen reilun kymmenen vuotta sitten ja on kouluttanut täällä satoja osaajia.

Mindfulness tarkoittaa tietoista hyväksyvää läsnäoloa. Siinä ollaan kaiken tässä hetkessä läsnäolevan kanssa hyväksyvästi.

Mitä ihmeellistä siinä sitten on ja miten se auttaa?

Länsimaiselle ihmiselle on tyypillistä, että olemme suorituskeskeisiä ja mietimme joko tulevaisuudessa odottavia tehtäviä tai menneisyydessä tapahtuneita asioita. Näihin ajatuksiin liittyy usein huolta, ahdistusta, kriittisyyttä, pelkoa, pettymystä jne. Ongelmallista tässä on se, että käytämme paljon psyykkisiä voimavarojamme sellaisten asioiden parissa askartelemiseen, joille emme voi enää mitään tai jotka mahdollisesti eivät tulevaisuudessakaan tule tapahtumaan. Menneisyydessä voi mietityttää, että ”Miksi hän sanoi niin ikävästi?” ja analysoimme pitkällisesti erilaisia selityksiä tapahtuneelle. Tulevaisuudessa voimme pelätä vaikkapa selviytymistämme: ”Jos tentissä kysytäänkin vain pieniä yksityiskohtia, joita en muista?” ja rakentelemme monenlaisia kauhuskenaarioita siitä, kuinka asiat voisivat mennä huonosti. Mielemme jää myös usein pitkiksi ajoiksi ratkomaan myös ”mitä jos” ja ”jospa vain” -ongelmia: ”Mitä jos silloin olisikin tullut auto, enkä olisi ehtinyt alta pois?”, ”Jospa vain olisin valinnut numeron 8 lottokuponkiin, olisin nyt rikas!”.

Niin koukuttavia kuin tämänkaltaiset ajatukset ovatkin, niiden pohtimiseen käytetty energia kuluu täysin hukkaan ja niiden aiheuttama negatiivinen olotila masentaa meitä aivan turhaan. Menneisyyttä emme voi muuttaa, toisen sanomisen motiivia emme voi selvittää ilman hänen apuaan, tulevaisuutta emme tiedä.

Ainoastaan tässä hetkessä läsnä oleviin asioihin on mahdollisuus vaikuttaa. Toki esimerkiksi huomenna tapahtuva asia saattaa vaatia valmisteluja tänään. Tällöin se onkin tähän hetkeen kuuluva asia ja sitä on mielekästä työstää.

Paitsi asioiden turha murehtiminen, kärsimystä aiheuttaa myös tässä hetkessä läsnä olevien asioiden harmittelu. Jos jokin asia ei ole mieleemme, saatamme kiukutella siitä, surra sitä tai muuten vain inhota sitä. Asia ei kuitenkaan mene pois, sillä se nyt on siinä sinnikkäästi. Tällainen voi olla vaikkapa punainen valo liikenteessä. Usein meiltä jää huomaamatta, että suhtautumalla kiukkuisesti johonkin mikä joka tapauksessa on olemassa, teemme vahingossa itsellemme kokemuksesta tarpeettoman epämiellyttävän. Esimerkiksi punaisissa valoissa tuohtuneena istuminen ei nopeuta valon vaihtumista, mutta tekee istumisesta sangen keljua.

Juuri tällaisiin turhiin, mielemme huomaamattamme aiheuttamiin vaikeuksiin mindfulness toimii todella tehokkaasti. Mindfulnessin avulla oppii ottamaan ajatuksiinsa helpottavaa etäisyyttä. Siinä tulee mahdollisuus huomata, että ajatuksia ei tarvitse ottaa aina kauhean tosissaan ja että joskus ne ovat jopa täysin turhaa psyykkisen energian tuhlaamista. Mindfulnessin avulla voi harjoitella päästämään irti turhista ajatuksista ja suhtautua aiheellisiin ajatuksiin rauhallisesta ja viisaasta näkökulmasta käsin. Tämä auttaa näkemään asiat laajemmassa kokonaisuudessa ja tekemään harkittuja ratkaisuja. Tästä voimistuu vähitellen luottamus siihen, että vaikka nyt tilanne näyttäisi karulta, se kuitenkin lopulta ratkeaa parhain päin. Se tuo mieleen perusrauhallisen ja luottavaisen olon, joka lisää hyvin vointia ja auttaa selviytymään arjessa.

MIndfulness -harjoituksissa harjoitellaan olemaan läsnä tämän hetken kokemuksille. Jos mietit asiaa, huomaat, että oikeastihan elämässä ei ole koskaan olemassa mitään muuta kuin tämä hetki. Mennyt ja tuleva ovat olemassa vain mielikuvituksessamme. Ainoastaan tämä hetki on todellinen. Ja sen pystyt tekemään mieleiseksesi. Jos et konkreettisesti, ainakin suhtautumisellasi.

Harjoituksissa keskeistä on, että harjoitellaan suuntaamaan mieli tiettyyn kohteeseen. Kun mieli karkaa – ja on normaalia, että se karkaa muutaman sekunnin välein – laitetaan merkille mihin asiaan se karkasi ja palautetaan se lempeästi takaisin kohteeseen. Usein kohteeksi otetaan hengitys, sillä se on aina mukana ja siihen on helppoa suunnata huomio monenlaisissa tilanteissa. Kohteena voi toki olla jonkin muukin kehon osa tai vaikkapa kynttilän liekki. Harjoituksen tärkeä elementti on karanneen ajatuksen huomaaminen, ajatuksesta irtipäästäminen ja huomion palauttaminen takaisin kohteeseen. Ja kaiken tämän tekeminen hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Ajatuksen karkaaminen ei siis ole epäonnistuminen, vaan se on juuri se harjoitus. Hieman samaan tapaan kuin hauista harjoitettaessa tarvitaan sekä suoristava että koukistava liike vaikka koukistava liike varsinaisesti auttaa koukistajalihasta kehittymään. Ilman suoristavaa liikettä ei ole mahdollista myöskään koukistaa.

Tämä yksikertainen harjoitus auttaa oppimaan uuden suhtautumisen ajatuksiin. Niiden annetaan tulla ja mennä tarttumatta niihin. Opitaan huomaamaan, että voimakkaankin tunteen aiheuttanut ajatus menee kohta pois ja jatkaa matkaansa. Sitten tulee toinen ajatus ja sekin jatkaa matkaansa. Herättämistään tunteista huolimatta ajatus meni pois eikä osoittautunutkaan niin vakavaksi. Sille ei tarvinnut tehdä mitään. Antaa vain tulla ja mennä.

Liikennevaloissa voi harmittelun sijaan keskittyä ihailemaan punaisen valon kaunista sävyä. Tenttiin lukiessa voi murehtimisen sijaan keskittyä painamaan mieleen tärkeimmät asiat. Toisen sanomista muistellessa voi siirtää huomion tässä hetkessä läsnä olevaan asiaan ja antaa ajatuksen jatkaa matkaa.

Tässä yksi helppo harjoitus, josta voi lähteä liikkeelle:

Istu mukavasti tuolille. Etsi käsillesi mukava ja rento asento, esimerkiksi sylissäsi. Suorista selkäsi niin, että pääsi keikkuu rennosti selkärankasi jatkeena. Anna asentosi huokua itsesi arvostusta. Sulje silmäsi tai suuntaa katseesi parin metrin päähän lattiaan. Tunnustele kumpi tuntuu sinusta paremmalta. Suuntaa sitten huomiosi hengitykseesi. Tunne miten ilma kulkee sisään ja ulos omaan tahtiinsa. Älä muuta hengitystä, vaan seuraa sen kulkua uteliaasti ja hyväksyvästi. Tunnustele missä kohdassa tunnet hengityksen voimakkaimmin. Esimerkiksi sieraimissasi, rintakehässäsi, vatsassasi. Anna mielesi seurata tätä luonnollista liikettä. Kun huomaat ajatuksesi karkaavan. Huomaa mihin se karkasi. Voit halutessasi nimetä kohteen, esimerkiksi ”huoli”, ”työ”, ”askareet” ja niin edelleen. Päästä sitten ajatuksesta irti ja suuntaa huomiosi takaisin hengitykseesi. Tee tätä esimerkiksi viiden minuutin ajan. Voit halutessasi pidentää aikaa vaikkapa puoleen tuntiin. Tutkimuksissa on havaittu, että lyhyetkin harjoitukset auttavat merkittävästi näiden mielen taitojen kehittämisessä, joten jos on vaikeaa malttaa tehdä pidempää harjoitusta, kannattaa tehdä lyhyitä harjoituksia.

Mindfulnessista voit oppia lisää Leena Pennasen sivuilta. You Tubessa on aiheesta lukuisia videoita ja tallenteita, joiden avulla mindfulnessia voi alkaa harjoitella. Myös menetelmän alkuperäisen kehittäjän Jon Kabatt-Zinnin sivuilta löytyy englannin kielellä hyvää tietoa. Basam Books on julkaissut suomeksi kaksi hyvää mindfulness –kirjaa ”Mielekkäästi irti masennuksesta” kirj.Williams, Teasdale, Segal ja Kabatt-Zinn, 2009 ja ”Mielekkäästi irti ahdistuksesta” kirj. Orsillo ja Roemer, 2012.

Ystävällisin terveisin,

Pia Charpentier

Päivä Kuntoutus- ja hoitoyksikössä

Sain taannoin toiveen Omenatuvan lukijalta, että kertoisin hieman osaston arjesta. Päätinkin tarttua toiveeseen. Tässä kuvaus yhdestä satunnaisesta päivästä.

Aamu 

Saavun töihin klo: 7.28. Työkaverini istuu jo kansaliassa kuuntelemassa aamuraporttia yöhoitajalta ja hörppii kahvia. Hyvä niin, sillä olen havainnut, että ilman kahvia kyseinen hoitaja ei aina oikein käynnisty. Hänellä olikin aikoinaan kahvikuppi, jossa luki ”THE BOSS”. Se oli sellainen reippaasti yli puolen litran vetoinen. Nykyään omat kupit on korvattu yhteisillä teemakupeilla. Kahvikuppiunionin vuoksi tuo hoitaja tarvitseekin nykyään 3-4 kuppia kahvia aamuisin, sekoitussuhde puolet kahvia puolet maitoa. Silmien viirumaisesta muodosta päättelen, että nyt on meneillään vasta ensimmäinen kuppi. Toista kuppia aloittaessaan hoitajan silmät avautuvat lisää joka hörppäyksellä ja hän alkaakin pikku hiljaa herätä aamu-unisesta horroksestaan. Raportti voi alkaa. Kuulemme mitä osaston asukkaille kuuluu ja jaamme työtehtävät.

Hoitajat suuntaavat raportilta keittiöön. Kurkkaamme millaista puuroa yöhoitaja on keittänyt. Nälkä alkaa olla. Onneksi kohta pääsemme syömään. Annostelemme ateriat tarkasti valmiiksi ravitsemusterapeutin kanssa laaditun ateriasuunnitelman mukaisesti niille asukkaillemme, jotka eivät sitä vielä itse vointinsa vuoksi tee. Tämän jälkeen kutsumme loput asukkaat keittiöön annostelemaan itse aamupalansa. Seuraamme annostelua ja ohjaamme tarvittaessa. Joskus syömishäiriö aiheuttaa sitä, että ruuan annostelussa yritetään monenmoisia silmänkääntötemppuja. Lempeän napakasti näissä hetkissä hoitaja kehottaa ottamaan vielä vähän lisää.

Osalla asukkaistamme annostelu ja syöminen sujuu jo niin hyvin, että heidän ei tarvitse enää noudattaa ravitsemusterapeutin kanssa laadittua ateriasuunnitelmaa.  Nämä asukkaat kuvaavat annostelunsa MealLogger-palveluun. Näin voimme seurata ja tukea asukkaan syömistä kokonaisuutena, jolloin asukas voi rohkeammin kuunnella tarpeitaan ja makumieltymyksiään yksittäisellä aterialla ja syömiseen tulee normaalia vaihtelua kokonaisuuden pysyessä kuitenkin sopivana.

Annostelun jälkeen siirrymme ruokailemaan. Osa jää ruokailutilaan syömään niin kutsuttuun isoon pöytään. Osa asukkaistamme puolestaan tarvitsee hoitajan henkilökohtaisen tuen, jolloin he saavat syödä hoitajan kanssa rauhassa kahdestaan. Itse syön tällä kertaa yhteisissä tiloissa. Tänään porukka on hyvällä tuulella. Se näkyy vilkkaana keskusteluna ja humoristisina juttuina.

Aamupäivä 

Aamupalan jälkeen siirrymme kaikki olohuoneeseen. Pidämme aamupiirin, jossa käymme läpi kaikkien ohjelman päivällä. Päivän tunnelmiakin jaetaan. Aamupiirin jälkeen asukkaat päättävät pelata yhdessä Trivial pursuittia. Hoitajatkin pääsevät peliin mukaan. Asukkaat ovat sellaisia mestaritietäjiä, että hoitajat saavat olla huulet pyöreinä. Itse taisin vastata väärin kysymykseen kuka oli ensimmäinen presidenttimme :D Onneksi tuosta kömmähdyksestä pystyy oppimaan ja siitä selviää muutenkin huumorilla.

Olohuoneessa vietettävän yhteisen ajan jälkeen asukkailla on oman viikkosuunnitelmansa mukaista ohjelmaa. Osalla voi olla omahoitajakeskusteluja, terapiaa, harrastuksia, koulua tai omaa vapaa-aikaa. Osa käy ehkä ulkoilemassa tai asioimassa osaston lähiympäristössä. Itse keskustelen yhden asukkaan kanssa. Mietimme yhdessä miten sosiaalista verkostoa voisi laajentaa ja miten sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä jännitys voisi hieman helpottua.

Aamupäivän aikana yksi hoitajista kurkkaa lomalla olevan asukkaan MealLogger-ateriakuvia ja kommentoi niitä suoraan MealLogger-sovelluksessa. Lomalla oleva asukas saa puhelimeensa ilmoituksen saapuneista kommenteista. Näin myös kotilomilla voi saada tukea ruokailujen sujumiseen.  Yksi hoitajista keskustelee ravitsemusterapeutin kanssa, miten asukas on edistynyt ravitsemusterapeutin ohjaamassa keittiöryhmässä.

Lounasaika

Kello on 10.45. Asukkaat alkavat siirtyä olohuoneeseen odottelemaan lounasta. Yksi asukkaista keskustelee vielä huoneessaan hoitajan kanssa, sillä lähestyvä ruokailu pelottaa häntä. Hoitaja rauhoittelee asukasta ja asukas saakin varmuutta siihen, että syöminen ei aiheuta mitään pahaa.

Kokki kilauttaa kelloa merkiksi siitä, että lounas on valmis. Hoitajat ja asukkaat, jotka saavat annostella ruokansa itse, siirtyvät keittiöön. Kokki on taikonut herkullista  ja tuoksuvaa ruokaa. Tänään on vuorossa intialaisia makuja.  Onneksi olen tänään töissä, sillä intialainen ruoka on yksi lemppareistani. Moni asukaskin on innoissaan.

Annostelujen jälkeen lähden syömään yhdessä tiiviimpää tukea tarvitsevan asukkaamme kanssa.  Rauhoittelen asukasta ja rohkaisen häntä aloittamaan ruokailun. Ohjaan syömistä tarpeen mukaan, mutta yritän myös tuoda tilanteeseen rentoutta. Pian keskustelumme maailmalla matkaamisesta tempaiseekin mukaansa ja ruokailuhetki sujuu ongelmitta. Jaamme asukkaan kanssa haaveen Intiaan matkustamisesta. Intialainen ruoka nostikin tällä kerralla esille elämään liittyviä haaveita ja toiveita.

Ruokailun jälkeen kaikki asukkaat siirtyvät olohuoneeseen odottelemaan yhteisen rentoutushetken alkamista. Tänään rentoutuksen pitää hieronnan hyvin hallitseva hoitaja. Hän laittaa rentouttavan musiikin päällä ja hieroo halukkaiden hartioita. Lounaan jälkeinen levottomuus hälvenee. Osa osaa jo nauttia rentoutushetkistä, toisille se on vielä hieman vaikeampaa. Jokainen edistyykin hoidossa omaan tahtiinsa.

Iltapäivä ja päivällisaika

Rentoutuksen jälkeen useimmilla asukkaillamme on jälleen omaa vapaa-aikaa. Yksi lähtee käymään kaupassa, toinen päättää pestä pyykkiä. Loput asukkaamme ryhtyvät pelaamaan korttia. Jossain vaiheessa yhdestä huoneesta kuuluu myös pianonsoittoa.

Iltavuoron hoitajat saapuvat töihin ja kansliassa pidetään päiväraportti. Raportin jälkeen on välipala. Tänään välipalaksi on hedelmärahkaa. Poikkeuksellisesti välipalan jälkeen ei tällä kerralla ole olohuoneessa vietettävää yhteistä hetkeä, sillä ravitsemusterapeutin ohjaama psykoedukaatioryhmä alkaa heti kaikkien syötyä. Tänään psykoedukaatioryhmässä käsitellään suolan käyttöä. Ravitsemusterapeutti kertoo aiheesta ja asukkaat saavat vapaasti kysellä. Aihe herättää vilkasta keskustelua.

Ryhmän jälkeen muutama asukas käy ulkoilemassa, yhdellä on omahoitajakeskustelu. Koulukirjat aukeavat yhdessä huoneessa. Klo:15.45 asukkaat siirtyvät olohuoneeseen odottelemaan päivällistä. Kellon kilahdettua päivällisannostelut käynnistyvät tuttuun tapaan. Päivälliseksi saamme nauttia lohikeittoa, minkä jälkeen kaikki siirtyvät olohuoneeseen viettämään yhteistä aikaa.

Ilta

Kahdella asukkaallamme on tänään lupa lähteä iltalomalle. Päivällisen jälkeen he sujauttavat nopeasti ripsiväriä ripsiin, vaihtavat tyylikkäät farkut jalkaansa ja lähtevät iloisesti nauraen Helsingin keskustaan. Muu porukka osastolla päättää katsoa yhdessä elokuvan. Elokuva nimeltään "Hachiko – tarina uskollisuudesta" avaa yhden hoitajan padot ja nenäliinoille on tarvetta. Elokuvan jälkeen on vielä hetki aikaa omahoitajakeskusteluille ja omalle vapaa-ajalle. Ilta sujuu kaikin puolin mukavasti.

Iltapala alkaa klo: 19.30 ja isossa ruokapöydässä katsellaan iltapalan aikana televisiosta Salattuja elämiä. Se on sellainen osastolla elänyt perinne, joka on siirtynyt vanhoilta asukkailtamme aina uusille asukkaille – vuodesta toiseen. Mitäköhän sitten käy kun Salatut elämät joskus päättyy? Osa saattaa ehkä huokaista helpotuksesta ;)

Iltapalan jälkeen kaikki viettävät jälleen yhdessä aikaa olohuoneessa. Yksi asukkaista pyytää hoitajaa hieromaan hartioitaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen olohuoneessa aloitetaan yhdessä musiikin kuuntelu. Jokainen soittaa halutessaan ja vuorollaan yhden kappaleen. Hoitajat saavat myös vuoronsa. Hoitajat eivät voi välttyä nuoruuden nostalgisilta fiiliksiltä, kun 70–90-luvun hitit kajahtavat ilmoille.

Yö

Yöhoitaja saapuu klo:20.30. Hoitajat siirtyvät iltaraportille. Asukkaiden ilta jatkuu vielä leppoisaan tapaan olohuoneessa yöhoitajan seurassa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Hyvin nukkuneena on helpompaa jatkaa uuteen päivään.


Mukavaa päivää lukijoille!
Terveisin,

Venla Eronen

Paraneminen – kuinka kauan on vielä toivoa?

Pitkäaikaisen laihuushäiriön hoidosta puhuttaessa nousee esille säännöllisin väliajoin ajatus hoidosta, jossa ei tavoitella paranemista. Ajatuksena on auttaa sairastunutta löytämään keino elää sairautensa kanssa mahdollisimman täysipainoista elämää. Syksyllä Helsingissä pidetyssä pohjoismaisessa kongressissa kuultiin ruotsalaisesta EIRA-klinikasta, jossa hoidetaan pitkään sairastaneita syömishäiriöpotilaita ilman paranemistavoitetta.

Tällaisen hoidon mielekkyys tulee siitä, että sairastunutta ei painosteta muutoksiin, jotka hän kokee liian vaikeiksi. Hänelle annetaan rauha valita omat toimintatapansa ja häntä tuetaan niissä sen mukaan mitä hän haluaa. Sairastuneen omat toiveet ja tarpeet ohjaavat hoitoa täysin. Itse pidän tällaisesta lempeästä asenteesta ja sairastuneen kuuntelemiseen perustuvasta lähestymistavasta.

Kuitenkin ajatus luovuttamisesta paranemisen suhteen on itselleni vieras. Olen todella monta kertaa nähnyt, kuinka toivottomalta näyttänyt tilanne saadaan korjattua ja elämä asettumaan uomiinsa, enkä siksi osaa nähdä luovuttamista ratkaisuna. Mahdottoman tuntuisesta tavoitteesta on tullut mahdollinen, kun ollaan jaksettu sitkeästi työskennellä vaikeimpienkin paikkojen yli eikä olla luovutettu. Kun on investoitu riittävästi aikaa sekä kärsivällisyyttä ja annettu riittävän tiivistä hoitoa, tuloksiin on päästy useimmissa tapauksissa.

Ilahduinkin kovasti, kun hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa todettiin laihuushäiriöstä paranemisen olevan todennäköistä vielä pitkänkin sairastamisen jälkeen. Tutkimuksessa seurattiin yli 200 syömishäiriön vuoksi hoidossa ollutta henkilöä yli kaksikymmentä vuotta. Näin pitkät seurantatutkimukset ovat erittäin harvinaisia, mikä tekee tutkimuksesta sitäkin kiintoisamman. Aineiston keruu toteutettiin 9 vuoden kuluttua hoidon alkamisesta sekä 20-25 vuoden kuluttua uudelleen.

Yhdeksän vuoden kohdalla 31,4% laihuushäiriötä sairastaneista oli parantunut ja 68,2% ahmimishäiriöisistä. 22 vuoden jälkeen laihuushäiriöstä parantuneiden määrä oli tuplaantunut 62,8 prosenttiin. Eli vielä sellaisenkin ajan jälkeen, jolloin sairastuneen tilannetta usein aletaan pitää kroonistuneena ja muuttumattomana, parantuneiden määrä vielä kaksinkertaistui. Ahmimishäiriötä sairastaneiden parantuneiden määrä oli tässä aineistossa pysynyt samana seuranta-aikojen välillä. Tutkijat päättelivät tuloksista, että ahmimishäiriöstä parannutaan aikaisemmin, mutta laihuushäiriöstä paraneminen voi tapahtua vielä pitkänkin ajan kuluttua.

Tutkimusaineiston kerääminen oli aloitettu vuonna 1987, jolloin syömishäiriöiden hoidon kehittäminen oli vielä alkutaipaleellaan. Ehkä tulokset olisivat vieläkin rohkaisevammat, jos vastaavaa tietoa saataisiin nykyisin käytössä olevan tiedon ja hoitomenetelmien soveltamisesta syömishäiriöiden hoidossa?

Minusta tämä tutkimustulos luo toivoa pitkäänkin sairastaneille ja viestittää selkeästi, että sitkeimmänkään sairauden kourissa ei kannata luovuttaa. Osalla sairastuneista paranemisen polku vain on monenlaisista syistä pitkä, mutta lopulta tien päässä odottaa helpotus, elämä, palkinto. Jatketaan siis ponnistelua, pidetään kiinni toivosta eikä luovuteta.


Terveisin,

Pia Charpentier

Tarvitseeko hoitavan henkilön ymmärtää syömishäiriön syytä voidakseen hoitaa asiakastaan hyvin?

Olin kuuntelemassa Veera Pohjolaisen hienoa väitöstilaisuutta 13.1.2017. Väitöskirjan tuloksena oli, että syömishäiriöiden hoito kannattaa. Tämä oli kovin ilahduttava tulos suuresta tutkimustyöstä.

Erityisen ajatuksia herättävää oli, kun kustos kysyi Veeralta, minkä vuoksi hän oli käsitellyt usean sivun verran syömishäiriöiden etiologiaa, eli syy-seuraus vaikutuksia. Kustoksen kanta oli, että syömishäiriön syy ei ole oleellinen hoidon kannalta. Esimerkkinä hän mainitsi lasketteluonnettomuuden, jonka seurauksena jalka katkeaa. Voidakseen kipsata katkenneen raajan, lääkärin ei tarvitse tietää laskettelumäestä mitään, sen kuin vain hoitaa kipsaamisen toimiviksi todettujen hoitomenetelmien mukaisesti. Jalka pääsee paranemaan eikä kenenkään tarvitse pohtia, että kuinkas se mäki nyt tuollaisen aiheutti.

Tässä esimerkissä huomaan olevani aivan samaa mieltä kustoksen kanssa. Jalan kipsaamiseen tosiaan on olemassa melko suoraviivaiset hoitomenetelmät, joita voi soveltaa katkonaiseen raajaan riippumatta siitä mikä sen on rikkonut. Mutta jokin pieni ääni sisälläni kysyi: voiko tätä periaatetta soveltaa psykiatrisiin hoitoihin ihan yksi yhteen?

Yleisössä istuessani ja keskustelua kuunnellessani minulle kirkastui, että juuri tämän kaltainen medikaalinen ajattelu meillä Suomessa tosiaan usein ohjaa psykiatristen hoitojen suunnittelua ja toteutusta sekä myös tutkimustyötä. Hoitomenetelmätutkimukset pyrkivät löytämään selkeitä ja helposti toteutettavia malleja, joita voitaisiin soveltaa lääketieteen periaatteen mukaisesti kaikkiin asiakkaisiin menestyksekkäästi riippumatta siitä mistä heidän kohdallaan syömishäiriössä on kysymys. Ymmärrettävä tavoite, mutta onko se realistinen ja soveltuva monimutkaisten psyyken sairauksien ollessa kyseessä?

Lääketieteessä on totuttu katsomaan oiretta ja poistamaan se. Kun on kipu, otetaan kipulääkettä; katkennut jalka kipsataan, haava kursitaan kiinni. Psykiatrisissa häiriöissä tällainen lähestymistapa voi kuitenkin aiheuttaa monenlaista hankaluutta tekemällä hoitopyrkimyksistä liian suoraviivaisia ja yksinkertaistavia.

Esimerkiksi syömishäiriöiden hoidossa perinteisesti pidetään painon normalisointia keskeisimpänä hoidon tuloksena. Kun paino on normalisoitunut, ongelman ajatellaan olevan oleellisilta osiltaan voitettu. Käytännössä lyhyen ruokintahoidon jälkeen paino kuitenkin useimmilla laskee hoitoa edeltäviin lukemiin. Tämä viittaa siihen, että syy miksi paino on alun perin laskenut, eli sairauden varsinainen ongelma, on vielä jäänyt hoitamatta.

Jos hoidossa keskityttäisiinkin pääasiassa oireilun taustalla oleviin tekijöihin, jotka ovat aiheuttaneet painon laskun, voitaisiin hoito todennäköisesti suunnitella tehokkaammaksi ja tulokset saada pysyvämmiksi. Tämä edellyttäisi tarkkaa etiologian tuntemusta sekä yleisellä tasolla että potilaan henkilökohtaisella tasolla. ”Tehtävä”, jonka kautta syömishäiriö palvelee sairastuneen mieltä, on opittava ”suorittamaan” uudella tavalla. On opittava uusia keinoja, joiden avulla mielen tasapaino on mahdollinen ilman haitallisia oireita. Näiden keinojen opettelemiseen hoidossa olisikin hyödyllistä keskittyä pelkän oireen korjaamisen sijaan.

Tässä mielessä ajattelen, että ongelman syiden ymmärtäminen on keskeistä menestyksekkään hoidon kannalta – syiden avulla voidaan kohdistaa hoito oikeisiin asioihin tehokkaammin. Erityisen hyödyllistä on pyrkiä ymmärtämään mihin sairastuneen mieli tarvitsee tai käyttää oireita. Onko se pakokeino, helpotuskeino, selviytymiskeino vai mikä? Kun tästä syntyy jonkinlainen käsitys, on mahdollista suunnitella hoito niin, että sairastunut oppii käyttämään tämän tarkoituksen täyttämiseen keinoja, jotka eivät ole hänelle haitallisia.

Väittäisinkin, että menestyksekkäässä syömishäiriöhoidossa on erityisen tärkeää ymmärtää sairauden syitä ja rakentaa yksilöllinen hoitosuunnitelma tämän ymmärryksen pohjalta. Pyrkimys löytää hoidollinen kaava, jonka automaattinen toteutus kaikilla potilailla parantaisi syömishäiriöt, ei minusta ole realistinen tavoite. Realistisempaa olisi hyväksyä, että monenlaisia lähestymistapoja tarvitaan ja keskittyä selvittämään kuka hyötyisi parhaiten mistäkin lähestymistavasta.


Terveisin,

Pia Charpentier

Ystävää vailla – Avunpyyntö lukijoille

Yksi syömishäiriön ikävistä puolista on sen vaikutus sairastuneen ystävyyssuhteisiin. Varsinkin nuoruudessa syömishäiriöllä voi olla hankalat ja pitkäkantoiset seuraukset ystävyyssuhteiden muodostamiseen ja ylläpitämiseen. Syömishäiriöön sairastunut usein eristäytyy ihmisistä, kun oireilu ottaa valtaa ja vie aikaa päivistä. Samaan aikaan terveet nuoret tapaavat toisiaan, viettävät mukavaa aikaa yhdessä ja luovat tiiviitä kaveriporukoita. Syömishäiriöön sairastunut jää tai jättäytyy näistä helposti ulkopuolelle.

Työskentelyhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen myötäelänyt monien toipuvien kanssa yksinäisyyden aiheuttamaa tuskaa. Kun syömishäiriö alkaa jäädä taka-alalle, havahtuu moni toiveeseen löytää ystäviä, mutta heistä tuntuu kuin olisi liian myöhäistä muodostaa uusia ihmissuhteita. Tiiviisiin kaveriporukoihin on vaikea päästä mukaan ja toisaalta uusien ihmisten lähestyminen voi tuntua pelottavalta.

Uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen voi olla vaikeaa ilman syömishäiriötäkin. Yksi Syömishäiriökeskuksessa työskentelyni haastavimpia osa-alueita onkin auttaa toipuvaa löytämään ystäviä. Osastolla syömishäiriöstä toipuva on voinut harjoitella turvallisessa ympäristössä sosiaalisia taitoja ja selvinnytkin varsin hyvin. Osaston ulkopuolella kuitenkin ihmissuhteiden luominen voi tuntua hankalalta. Uskallus tai ideat puuttuvat.

Syömishäiriöstä toipuvan pitäisikin usein olla itse erittäin aktiivinen löytääkseen uusia ystävyyssuhteita. Itsetunto on usein sairauden jäljiltä haavoilla, joten muiden lähestyminen voi tuntua pelottavalta. Mieli voi tehdä vielä tepposia ja moittia itseä milloin mistäkin sanasta, teosta, sanattomuudesta tai tekemättömyydestä. Oman mielen moitteiden välttely sosiaalisia tilanteita välttelemällä voi olla houkuttelevaa. Tällöin kuitenkin mahdollisuudet rakentaa uusia ystävyyssuhteita jäävät vähäisiksi. Itsetunnon työstämiseen on olemassa paljon hyviä menetelmiä, joita kannattaakin harjoitella ammattilaisen tuella.

Joillekin käy niinkin, että omat persoonallisuuden piirteet tuntuvat sotivan aktiivista ystävien etsimistä vastaan. Heistä voi tuntua, että pitäisi olla enemmän ulospäin suuntautunut ekstrovertti, vaikka jokainen sopukka itsessä toitottaa, että sisäänpäin suuntautuva introverttiys on luontaisempaa. Vaikka maailma on rakentunut vahvasti ekstroverttien ehdoilla, introverttiys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toipuva haluaisi olla yksinäinen ja jäädä kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle. Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat eri asioita. Myös introvertit tarvitsevat ystävän tai ystäviä. Omien persoonallisten piirteiden kanssa pitää kuitenkin olla rehellinen. Introvertti ei voi eikä hänen tarvitsekaan muuttua ekstrovertiksi löytääkseen ystäviä, vaan hän voi etsiä omat yksilölliset tapansa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Vinkkejä introverttinä ihmissuhteissa toimimiseen löydät mm. Tietoisesti introvertti –blogin teksteistä ihmissuhteista.

Olivatpa toipuvan ystävien löytämisen haasteet itsetunnossa, persoonallisuuden piirteissä tai joissain muissa syissä, varmaa on, että ystävien etsimiseksi pitää hakeutua tilanteisiin ja ympäristöihin, joissa ystävyyssuhteita voi muodostaa. Harvemmin ystävät vain tupsahtavat kotiin. Mikä sitten avuksi?

Yksi apu voi löytyä harrastuksista, mitkä tarjoavat mahdollisuuden löytää uusia ystäviä saman henkisten ihmisten parista. Mieti millainen harrastus olisi sinulle mieleen? Yritä löytää sellainen harrastus, jossa kohtaisit toisia ihmisiä. Voisiko se olla esimerkiksi näytteleminen, kuorossa laulaminen tai bändissä soittaminen, jonkinlainen yhdistys- tai kerhotoiminta, joukkueena harrastettava liikunta tai muuten sellainen liikunta, jossa kohtaa ihmisiä? Vaihtoehtoja on lukuisia, mutta paikkakuntakohtaisia eroja toki on. Etsi siis tietoa alueesi tarjonnasta ja käy rohkeasti kokeilemassa.

Kuuntele harrastusta valitessasi myös toipumisesi tahtia. Liikuntaharrastukset tarjoavat paljon hyviä mahdollisuuksia ystävien löytämiseksi, mutta jos kärsit pakkoliikunnasta, tarvitset ehkä alkuun muunkinlaisia harrastuksia. Suosittelisin toki pakkoliikunnasta toipuvalle yleensä ensisijaisesti sosiaalisia liikuntatapoja yksin liikkumisen sijaan. Sosiaalisia virikkeitä tarjoavia lajeja ovat esimerkiksi pallopelit, kamppailu- ja itsepuolustuslajit ja ryhmätanssi. Myös yksilölajit voivat tarjota mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, jos lajia harrastaa liikuntaseurassa. Haluan myös muistuttaa, että uuden lajin voi aloittaa vanhempanakin ihan puhtaasti harrastuksen merkeissä. Kilpaurheilijaksi ei tarvitse tulla.

Syömishäiriöstä toipumisen aikana ja jälkeen myös Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n jäsenyhdistysten tarjonta voi auttaa ystävien löytämisessä. Syömishäiriöliitto järjestää erilaisia vertaistukiryhmiä ja monenlaisia tapahtumia viikoittain. Ryhmissä ja tapahtumissa voi löytää ystäviä, jotka ymmärtävät syömishäiriön koukeroita. Oman alueen jäsenyhdistystä kannattaa seurata esimerkiksi Facebookissa, missä jäsenyhdistykset tiedottavat aktiivisesti tapahtumistaan.

Nuorille yhden hyvän mahdollisuuden kohdata muita nuoria tarjoavat erilaiset nuorisotilat, -talot ja -yhdistykset, joissa on järjestettyä toimintaa. Useimmista kaupungeista löytynee jonkinlainen nuorten toimintaa ja vapaa-aikaa tukeva taho. Mikäli sinua jännittää mennä tällaiseen tahoon tutustumaan, voit vaikka ensin ottaa yhteyttä paikan työntekijöihin. He voivat auttaa sinua jännityksen kanssa ja kertovat varmasti mitä kaikkea heillä on tarjota.

Luonnollisia ympäristöjä ihmissuhteiden muodostamiseen ovat myös koulut ja työpaikat.  Näissä ympäristöissä oma aktiivisuus on kuitenkin tarpeen, mikäli haluaa muodostaa myös vapaa-ajalle ulottuvia ihmissuhteita. Etsi koulusta tai työpaikalta alkuun edes yksi ihminen, jonka seuraan hakeudut juttelemaan. Pyydä apua esimerkiksi koulu- tai työtehtävään tai tarjoa itse apua sitä tarvitsevalle. Osallistu oppilaille, opiskelijoille tai työntekijöille tarkoitettuihin yhteisiin avoimiin tilaisuuksiin. Älä luovuta yhden kerran perusteella.

Nykyään ystäviä voi löytää myös sosiaalisesta mediasta. Esimerkiksi Facebookissa on erilaisia ryhmiä tätä varten. Oman alueensa ihmisiin voi yrittää myös tutustua oman kaupungin Facebook-ryhmässä. Ei ole nykyään enää mitenkään tavatonta, että uuteen kaupunkiin muuttava etsii uusia tuttavuuksia alueensa Facebook-ryhmässä. Mikäli et uskalla itse laittaa ryhmään viestiä, voit myös vastata jonkun toisen viestiin. Huomaathan myös, että esimerkiksi Facebook, Instagram ja Snapchat ovat hyviä paikkoja tutustua alueesi harrastustoimintaan. Myös monet nuorisotilat ovat hyvin aktiivisia somessa, joten voit ensin rauhassa seurata millaista tarjontaa heiltä löytyy ennen kuin menet paikan päälle tutustumaan.

Ystävien löytäminen vaatii aikaa, sitkeyttä ja ideoita. Koska koen, että uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen on yksi haastavimmista asioista minkä monet syömishäiriöstä toipuvat kohtaavat, pyytäisin teitä lukijoita kertomaan vinkkejänne kommentteihin. Miten itse onnistuit uusien ystävien löytämisessä tai onko sinulla tiedossa jokin taho, mikä voisi tässä erityisesti auttaa? Nyt saa myös vapaasti mainostaa. Nuorisotilat yms, kertokaa ihmeessä kommenteissa hieman tarjonnastanne ja lisätkää vaikka linkki omille sivuillenne. Muistakaa mainita, missä kaupungissa toimitte. Autetaan kaikki yhdessä yksinäisyyden kanssa kamppailevia löytämään uusia sosiaalisia mahdollisuuksia ja löytämään omalle persoonalleen sopivan tavan toimia ihmissuhteissa.

Terveisin,

Venla Eronen

Kohti tervettä liikuntaa (OSA 2): Irti pakkoliikunnasta

Kirjoitin joulukuussa Omenatuvassa pakkoliikunnan tunnistamisesta. Ongelman tunnistaminen on välttämätöntä, jotta pakkoliikunnasta voi päästä eroon ja löytää tien kohti tervettä liikuntaa. Pakkoliikunnan tunnistaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen pääsisi irti haitallisesta toimintatavastaan. Muutoksen tekeminen vaatii sitkeyttä, halua muuttua ja uusien toimintatapojen löytämistä.

Liikunta on tunnetusti hyvä ja terveellinen keino edistää psyykkistä hyvinvointia, mutta joillakin raskaasta, usein toistuvasta liikunnasta on tullut keino katkaista yhteys omiin tunteisiinsa. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ikään kuin juoksevat pakoon tunteitaan. Toisille taas pakkoliikunta edustaa jatkuvaa valppautta. He ovat kuin olisivat koko ajan valmistautuneet kohtaamaan jonkinlaisen vaaratilanteen. Heillä pakkoliikunta näkyy jatkuvana jännittyneisyytenä tilanteessa kuin tilanteessa. Kolmas puolestaan on kadottanut yhteyden kehotuntemuksiinsa, erityisesti ”ytimeensä”. Ytimeen kuuluu omat kehon tarpeet ja tuntemukset sekä tunteet. Kehon ydin paikantuu helposti vatsan taakse, josta ihminen löytää oman voimansa ja  toimintansa itsesäätelyn. Jatkuva vatsalihasliikkeiden yms. tekeminen voikin olla kuin pyrkimys löytää tuo yhteys uudelleen. Näiden syiden myllerrykseen kun sotkeutuu vielä omaan kehoon ja suorittamiseen liittyvä kriittisyys, on pakkoliikuntapaketti tiukassa solmussa.

Tärkein askel irtipäästämisessä onkin tunnistaa oman pakkoliikuntansa syyt ja lähtökohdat sekä lähteä työstämään näitä asioita. Tunnista siis ensin oletko omien tunteiden pakenija, äärilleen viedystä valppaudesta kärsivä, omaan kehoon yhteyden menettänyt vai kenties jotain näistä kaikista. Tämän jälkeen sinun tulisi lähteä etsimään edes hetken ajaksi turvallisuutta, rentoutta ja yhteyttä itseesi ja tunteisiisi. Tunnista millaisia tarpeita siinä hetkessä nousee mieleesi. Tämän jälkeen voit lähteä miettimään millaisin konstein voit noita tarpeita täyttää. Tarvitsisitko esimerkiksi toisia ihmisiä lähelle tai kaipaisitko kenties etäisyyttä ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin? Sen jälkeen voit lähteä opettelemaan itsesi hyväksymistä ja uusia toimintamalleja.

Kyse on kuitenkin pitkästä prosessista, joten tarvitset todennäköisesti myös konkreettisempia ohjeita muutoksen tueksi. Tässä muutama vinkki:

Riko luomiasi sääntöjä ja raameja

Pakkoliikunnalle on tyypillistä, että liikunta on lukuisten aikataulujen, rituaalien ja sääntöjen värittämää. Riko tietoisesti näitä rakentamiasi raameja. Jos olet tottunut esimerkiksi aina juoksemaan saman lenkin, vaihda reittiä. Jos liikut aina tietyllä intensiteetillä, vaihda välillä intensiteettiä. Hae siis tuntumaa erilaisiin tapoihin liikkua. Välttele kuitenkin sitä, että rakentaisit vaihtelulle säännöt. Tässä kohdin sinun ei ole tarkoituksenmukaista lukea liikuntaoppaista vinkkejä treenien rytmittämisestä parhaan tuloksen saavuttamiseksi,  vaan harjoittelet uutta suhdetta liikuntaan ja omiin kehotuntemuksiisi.

Voit myös vaihdella liikuntalajeja. Olet nimittäin ehkä luonut itsellesi ajatusmallin, että tiettyä liikuntaa harrastamalla pysyt turvassa, mitään pahaa ei tapahdu ja pystyt kontrolloimaan oloasi ja kehoasi. Vaihtelulla voit lähteä rikkomaan tuota ajatusmallia. Kun huomaat, että mitään pahaa ei tapahdukaan, voit löytää vaihtoehtoisia ajatuksia ja olet siten askeleen lähempänä pakkoliikunnasta irti päästämistä.

Vaihtele myös ajankohtia jolloin liikut. Tunnustele mitä ajatuksissasi tapahtuu, jos ajankohta muuttuu. Oletko ehkä käyttänyt liikuntaa aina tietyissä hetkissä päivääsi esimerkiksi syömiseen liittyviä tunteitasi helpottaaksesi tai vaikkapa sosiaalisia tilanteita vältelläksesi. Tunnista nuo aikatauluihin liittyvät kaavat ja riko niitä, vaikka se ahdistaisi. Kuulostele mitä mielessäsi tapahtuu. Ne ajatukset ja tuntemukset ovat avaimia pakkoliikunnasta irti päästämiselle.

Harjoittele tietoista läsnäoloa ja kehoyhteyttä 

Kun lähdet esimerkiksi lenkille, pyri kiinnittämään ympäristöösi huomiota. Seuraa vaikka minkälaisia eläimiä, rakennuksia tai  ihmisiä näet matkalla. Etsi silmilläsi esimerkiksi erilaisia pyöreitä tai teräviä muotoja luonnosta ja rakennuksista. Kuulostele millaisia ääniä matkan varrelle mahtuu. Voit myös ottaa kameran mukaan ja pysähtyä reitin varrella aina kun näet jonkin ennalta päättämääsi teemaa kuvaavan asian. Nämä auttavat sinua pysymään kytköksissä ympäristöön.

Sinun tulisi oppia myös erottamaan kehotuntemustesi ja ajatusten eroa. Tässä erottelussa sinua voi auttaa hengitys- ja maadoittamisharjoitukset. Hengitä ilmaa ”ytimeesi” eli aina vatsaan asti. Huomaa kuinka myös hengityksessä liike on mukana. Tunne sitten maa jalkojesi alla. Tunne kuinka alusta kannattelee ja tukee, kuinka siihen voi turvallisesti pysähtyä. Kuulostele sitten itseäsi. Miten hengityksesi kulkee, miltä sykkeesi tuntuu, mikä on kehosi lämpötila, miltä liike tuntuu? Miten ajatukset vaikuttavat kehoaistimuksiin ja –tuntemuksiin. Leikittele erilaisten ajatusten kanssa. Ajattele esim. jotain pelottavaa asiaa tai jotain mitä haluaisit todella paljon. Millaisia erilaisia kehotuntemuksia ja toimintatarpeita voit huomata ajatuksiisi liittyen? Nämä esille nousevat ajatukset ovat usein sellaisia, joita sinun kannattaa tutkiskella ja työstää jonkun toisen kanssa, esimerkiksi fysioterapeutin tai psykoterapeutin kanssa.

On myös hyvä huomata, että pakkoliikunnan työstämisen yhteydessä kehoyhteyden löytämisen avulla sinun ei ole tarkoitus opetella mentaalisia keinoja kestämään kovempaa rasitusta, vaan sinun tulisi löytää uudelleen yhteys siihen, mitä kehossasi ja mielessäsi todella tapahtuu. Opettele huomaamaan liikkumisen turvalliset rajat. Kehosi on ainoa keho mitä sinulla on, sitä ei kannata rikkoa liian pitkälle viedyillä suorituksilla.

Lepää ja harjoittele oleskelua ilman liikuntaa

Liikkujan tulisi oppia myös lepäämään. Tärkeää on, että et tingi yöunista. Nuku riittävästi ja muista levätä myös raskaan liikuntasuorituksen jälkeen. Liikunnan hyödyn saaminen vaatii lepoa. Ilman lepoa et myöskään kehity. Ota käyttöösi lepopäivä, jolloin et liiku. Pyri oleskelemaan lepopäivänä rennosti myös ilman fyysisiä arjen askareita. Kuulostele mitä lepopäivä mielessäsi herättää ja työstä mieleesi mahdollisesti nousevia ajatuksia esimerkiksi terapeutin tai jonkun läheisen kanssa.

Huolehdi myös, että löydät elämääsi miellyttäviä hetkiä ilman liikuntaa. Voit esimerkiksi tavata ystäviä, lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, katsella elokuvia tai tehdä muita sellaisia sinulle miellyttäviä asioita, joissa liikunta ei ole läsnä. Jos sinun on vaikea löytää mielekkyyttä muista asioita, tulisi sinun tutkiskella tätä asiaa ja pyrkiä löytämään uusia kiinnostuksen kohteita. Tärkeää on myös se, että pyrit luopumaan suorittamisesta näissä hetkissä.

Syö riittävästi, monipuolisesti ja säännöllisesti

Ruoka on liikunnan tärkeä kumppani. Voidaksesi liikkua sinun tulisi syödä riittävästi, monipuolisesti ja säännöllisesti 4-6 kertaa päivässä. Pakkoliikunta on usein kietoutunut yhteen syömiseen liittyvien sääntöjen kanssa. Unohda joidenkin liikuntaoppaiden tms. ohjeet tyhjällä vatsalla lenkille lähtemisestä. Kyseinen ohje ei ole hyväksi silloin kun kärsit pakkoliikunnasta ja syömishäiriöistä. Vaihda sääntösi sellaiseksi, että liikunta pitää unohtaa, jos syömisestä on kulunut esimerkiksi yli 3-4 tuntia. Älä kuitenkaan lähde liikkumaan heti syötyäsikään, sillä silloin sinua todennäköisesti ohjaa kulutusajattelu ja ahdistus. Muista, että liikuntasuorituksen, erityisesti raskaan sellaisen, jälkeen tulisi syödä jotain mahdollisemman pian. Tämä edistää palautumistasi liikunnasta. Tärkein sääntö kuitenkin on se, ettet rankaise itseäsi liikunnalla syömisestä tai syömättömyydellä liikkumattomuudesta.

Valitse mieluisat tavat liikkua

Liikunnan tulisi olla mieltä virkistävää ja mukavaa. Valitse niitä tapoja liikkua, jotka tuntuvat sinusta miellyttäviltä. Tällä en tarkoita sitä, että liikunnassa ei saisi tulla vaikeita tai raskaita hetkiä eteen. Esimerkiksi kovat sykkeen nousut tuntuvat monista pahoilta, mutta ne voivat silti tarjota liikunnan iloa. Samoin uuden oppiminen voi olla välillä raskasta, mutta onnistuminen on lopulta palkitsevaa. Jos kuitenkin lähdet joka kerta suorittamaan pakosta liikuntaa josta et oikeastaan edes pidä, kannattaa sinun miettiä lajisi uudelleen.

Kuvittele millaisia positiivisia asioita elämääsi voisi tulla

Kuvittele elämääsi ilman pakkoliikuntaa. Visualisoi mieleesi tai vaikka paperille millaisia asioita pakkoliikunnan väistyminen mahdollistaisi? Huomaa, että mielesi saattaa olla taipuvainen näkemään vain negatiivisia ajatuksia ja seurauksia. Tiedosta tämä mielesi negatiivinen ja muutosta estävä malli ja pyri aktiivisesti suuntaamaan ajatuksesi positiivisiin seurauksiin. Mikäli sinun on vaikea löytää positiivisia seurauksia pakkoliikunnan väistymisestä, muistele vaikka hetkeä kun olet ollut erityisen iloinen ilman, että muistoon liittyisi liikunta. Lähde laajentamaan ajatustasi siitä eteenpäin. Jos tämäkin tuntuu vaikealta, niin tarkastele elämääsi hyvästä tulevaisuudesta käsin. Mitä hyvän tulevaisuuden sinä kertoisi nykyhetken sinulle? Millaisia positiivisia asioita hyvässä tulevaisuudessa on ilman pakkoliikuntaa?

Rajaa tarvittaessa liikunta hetkeksi kokonaan pois elämästäsi

Joskus fyysinen tai psyykkinen vointisi voi olla niin huono, että liikunta aiheuttaa haittaa terveydellesi tai uhkaa jopa henkeäsi. Silloin on tarpeenmukaista rajata liikunta hetkeksi pois kokonaan ja lähteä voinnin parannuttua etsimään varovaisesti uutta suhdetta liikuntaan. Etsi uusia liikuntamuotoja vanhojen pakkoliikuntamuotojen tilalle. Jos olet ennen esimerkiksi lenkkeillyt pakonomaisesti, älä aloita lenkkeilyä heti liikuntatauon jälkeen, vaan aloita jollakin täysin erilaisella lajilla. Alussa liikunnan on hyvä olla rauhallista.

Toista opettelemiasi asioita

Uusien toimintatapojen opettelu ottaa aikansa. Hyväksy se, että joudut toistamaan opettelemiasi asioita useita kertoja. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Haitallisia toimintamallejasi sinnikkäästi rikkomalla voit kuitenkaan huomata, että pelkäämäsi asiat eivät tapahdukaan. Ajatusmalleihisi alkaa siten rakentua uutta väljyyttä ja joustoa, jolloin terveempi suhtautuminen liikuntaankin mahdollistuu.

Pyydä apua

Pakkoliikunta on usein iso haaste yksin ratkaistavaksi. Hae rohkeasti apua esimerkiksi fysioterapeutilta, sairaanhoitajalta, psykologilta, terapeutilta tai muulta sellaiselta ammattilaiselta, jolla on ymmärrystä aiheesta.

Muista, että sinun ei ole pakko liikkua

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa, että pakkoliikunta voi jättää mieleesi epämukavia muistoja, vaikka voisit muuten jo paremmin. Opettele erottamaan mennyt ja nykyisyys ja muista, että sinun ei ole pakko olla aktiiviliikkuja, mikäli se tuntuu pahalta. Terveyssuosituksilla on paikkansa, mutta ne on tehty väestötasolla. Yksilöllisen elämäsi koukerot voivat johtaa siihen, että kohdallasi liikkumattomuus on terveellisempi valinta kuin liikunta. Tämä on kuitenkin yksilöllistä ja sinun on itse etsittävä mikä lopulta on hyväksi sinulle.

Ohjeistukseni ei missään nimessä ole täydellinen. Sitä voisi varmasti täydentää lukuisilla tavoilla. Millaisia ohjeita sinä lisäisit? Mikä on auttanut sinua pakkoliikunnasta irti päästämisessä?

Terveisin,

Venla Eronen

Ps. Kiitokset fysioterapeutti, tanssi- ja liiketerapeutti Marita Kaijanen avustasi tämän blogikirjoituksen kanssa. Se oli kullan arvoista <3