perjantai 19. heinäkuuta 2019

Pohjaton nälkä ja painonnousu ”yli tarpeen” osana aliravitsemuksen korjaantumista

Kirjoitin toukokuussa Omenatuvassa pohjattomasta nälästä. Yksi lukija kysyi, miten pitkälle pohjattomaan nälkään vastaaminen on normaalia. Tässä kirjoituksessa pyrinkin nyt tuohon kysymykseen vastaamaan. Lukijan kysymystä pohtiessani, jäin kuitenkin miettimään erityisesti sitä, kuinka paljon kysymyksen taustalla oli pelkoa siitä, että nälkään vastatessa paino nousee liikaa. Monilla syömishäiriöön sairastuneilla, joilla syömishäiriö on johtanut aliravitsemukseen tai jopa nälkiintymiseen, onkin usein pelko siitä, että paino nousee liikaa syömishäiriöstä toivuttaessa. Mielessä voi olla painolukema, jossa oli ennen syömishäiriöön sairastumista ja jota ei missään nimessä haluaisi toipuessa ylittää. Monilla toipuvilla paino kuitenkin nousee korkeammalle, kuin mitä se oli ennen aliravitsemuksen tai nälkiintymisen alkamista. Tässä kirjoituksessa avaankin myös syitä tälle painonnousulle sekä kuvaan myös miksi se on usein välttämätöntä – mutta helpotuksen sanana  todettakoon – usein myös väliaikaista.



Lähtökohtaisesti voisi sanoa, että kehon viestimiin tarpeisiin vastaaminen on aina normaalia ja hyväksi. Joskus tätä voi kuitenkin hankaloittaa syömishäiriöin aikana kehon viesteihin latautuneet merkitykset ja uskomukset, kuten ”jos syön tiettyä määrää enemmän, lihon hallitsemattomasti” tai ”en voi luottaa kehooni”. Syömishäiriö saa usein aikaan sen, että kehon tarpeita pelätään ja tämä pelko voi elää vielä voimakkaana paranemisen siinä vaiheessa, jossa pohjaton nälkä astuu kuvaan. Pelko puolestaan vaikeuttaa kehon kuuntelemista, sillä viestien huomaaminen nostaa ahdistuksen esiin.

Parasta on, jos uskaltaa luottaa kehon viisauteen ja tarjota sille sen pyytämät asiat. Tämä tarkoittaa, että annetaan keholle niin paljon ruokaa kuin se pyytää ja lopetetaan syöminen, kun keho ilmoittaa, että vatsalaukun rajat ovat tulleet vastaan. Syöminen aloitetaan uudelleen, kun keho ilmoittaa uudelleen ruoantarpeesta. Oleellisinta on, että ei pidetä kehoa lainkaan nälässä tässä paranemisen vaiheessa, sillä nälässä pitäminen voimistaa kehon epätasapainoa.

Tähän vaiheeseen usein kuuluu myös sen opetteleminen, että millä kaikilla tavoilla keho ilmoittaa nälästä. Jollakin nälkä tuntuu vatsan kouristeluna, jollain heikotuksena ja huonotuulisuutena. Toisilla keho ei sano mitään erityistä, mutta ruoka tulee mieleen ja tekee mieli alkaa syödä. Nälkä voi myös ilmoittaa itsestään eri päivinä eri tavoin. Nälän monien kasvojen tunnistaminen auttaa osaltaan pohjattoman nälän vaiheesta selviämiseen kunnialla.

Selvitäkseen painonnousuun liittyvien pelkojen kanssa, on ensin hyvä ymmärtää hieman syitä miksi paino nousee hetkellisesti "yli tarpeen". "Ylinousulle on muutamia syitä. Ensimmäinen yksinkertainen syy pätee kaikkiin heihin, joilla aliravitsemus tai nälkiintyminen on alkanut jo lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa, mutta toipuminen tapahtuu aikuisuuden kynnyksellä tai aikuisuudessa. Aikuistuessa painon kuuluu nousta. Lapsuuden paino ei ole se, missä aikuisen keho voi hyvin. Aikuisen keho hormonitoimintoineen vaatii eri painon ja kehonkoostumuksenkin kuin lapsen keho. Myös pituus on voinut muuttua syömishäiriöstä huolimatta, joten senkin vuoksi on vain luonnollista, että painon tulee olla korkeampi, kuin lapsuudessa. Silloin kyse ei oikeastaan edes ole painonnoususta ”yli tarpeen”.

Aikuiseksi kehittyminen ei kuitenkaan ole ainoa syy, sillä onhan osa syömishäiriöön sairastuneista ollut aikuisia tai aikuisen kokoisia jo sairastuessaan syömishäiriöön. Aliravitsemuksesta tai nälkiintymisestä toipumisen normaali vaihe on se, että keho varmistaa, että se voi toipua kokonaan aliravitsemuksen tai nälkiintymisen aiheuttamista tuhoista keholle ja mielelle. Varmistaakseen tämän, keho kerää usein hieman ylimääräistä. Ja tämä tapahtuu siis myös heille, joilla nälkiintyminen on johtunut muista syistä kuin syömishäiriöstä.

Kuuluisassa Yhdysvaltalaisessa Minnesota-tutkimuksessa aliravittiin 36 vapaaehtoista tervettä miestä, jotta olisi ymmärretty paremmin sodan vuoksi aliravitsemuksesta kärsineiden kuntouttamista. Tutkimukseen osallistuneille muodostui aliravitsemuksen seurauksena samanlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, kuin syömishäiriöstä kärsivillä ja heidän painonsa laski 25 prosenttia. Puolen vuoden aliravitsemuksen jälkeen ravitsemustilaa alettiin korjata ensin kontrolloiduilla ja rajoitetuilla (2000-3200 kcal/päivä) ruokavaliolla ja sen jälkeen rajoittamattomalla ruokavaliolla.

Rajoitetuilla ruokavalioilla osallistujien vointi ei korjaantunut merkittävästi (erityiset psyykkiset oireet eivät helpottaneet) ja he raportoivat pohjatonta nälkää. Vointi korjaantui vasta, kun energian saanti oli huomattavasti enemmän kuin normaalissa ravitsemustilassa olevilla. 4000 kcal osoittautui keskimääräisesti vähimmäistasoksi, keskiarvo osallistujilla oli kuitenkin noin 5000 kcal, mutta jotkut osallistujat söivät alussa ajoittain jopa 11500 kcal päivässä. Kuusi tutkittavaa raportoi ahmintahäiriöön tyypillisesti liittyviä piirteitä syömisessään kontrolloimattoman energiansaannin alussa. Tutkimukseen osallistujat raportoivat myös pohjatonta nälkää vielä rajoittamattoman ruokavalion aikanakin useiden kuukausien ajan, mutta kun keho ja paino alkoivat korjaantua, he pääsivät siitä eroon.

Tutkimukseen osallistuneiden paino nousi keskimäärin 10 prosenttia yli sen mitä heidän painonsa oli ennen aliravitsemuksen alkamista. Paino kuitenkin laski alun ”ylinousun” jälkeen ja heidän painonsa vakiintui tasolle, jossa he olivat ennen aliravitsemusta. Tämä painonlasku tapahtui ilman energiansaannin tietoista rajoittamista, vaan osallistujat söivät nälkänsä mukaisesti. Painonlasku tapahtui siis aivan itsestään kehon alkaessa ymmärtää, että nälänhätä oli ohi ja vauriot oli saatu korjattua.

Uskoisin, että painon tasaantuminen viestii siitä, että pohjattomaan nälkään vastaaminen sai tutkimukseen osallistuneiden kehontoiminnot (esim. aineenvaihdunnan) toimimaan kunnolla ja siten lopulta myös pohjaton nälkä sammui. Sitä kautta ruuasta saadun energian määrä laski normaalille tasolle ja paino laski ilman tietoista laihduttamista ja energiansaannin rajoittamista, mutta keho pystyi jatkamaan uudelleen käynnistyneitä toimintojaan. Ilman nälkään vastaamista nuo toiminnot eivät olisi käynnistyneet yhtä nopeasti ja psyykkiset oireetkin olisivat vaikeuttaneet elämää pidempään.

Keho on siis viisas. Se haluaa varmistaa, että sillä on kaikki rakennusaineet korjausten tekemiseen. Moni ymmärtää fyysiset korjaustarpeet, mutta on hyvä muistaa, että energiaa vaaditaan myös psyykkiseen korjaustyöhön, kuten Minnesota-tutkimuskin osoitti. Aliravitsemukseen tai nälkiintymiseen johtaneissa syömishäiriöissä onkin siten usein välttämätöntä hyväksyä painon ”ylinousu”, jotta toipuminen voisi todella tapahtua. Fyysisten korjausten jälkeen tarvitaan usein vielä pitkään psyykkistä korjaustyötä ja siihen auttaa se, että myös kehosta saadaan rakennusaineita työskentelyyn. Liian alas asetettu tavoitepaino ei yleensä riitä siihen, että syömishäiriön kaikista rippeistä voisi päästää irti.

Painon ”ylinousu” ja pohjaton nälkä ovatkin siten hyvä nähdä yhtenä tärkeänä toipumisen vaiheena. ”Ylinousuun” ei tulisi suhtautua asiana, joka pitäisi tietoisesti korjata ruokaa vähentämällä tai liikuntaa lisäämällä. Kompensaatio johtaa siihen, että keho ei pääse tasapainoon eikä usko olevansa turvassa, jolloin se jatkaa nälkäsignaalien pitämistä ylivirittyneinä ja energian keräämistä varastoon, jolloin painon nousu voi jatkua pidempään kuin, mitä se jatkuisi, jos tuon vaiheen uskaltaa hyväksyä osana syömishäiriöstä toipumista. Harva aliravitsemuksesta toipuva syömishäiriötä sairastava myöskään ajautuu yhtä massiiviseen ylensyömiseen kuin Minnesota-tutkimuksessa osa tutkittavista ajautui, joten pohjattomaan nälkään on hyvä vastata siinä määrin, kuin keho toivoo.

Hoitotahon on toki hyvä toimia turvana, mikäli pelko ahmintahäiriön muodostumisesta syntyy. Rajoituksia energiansaannille en halua asettaa, koska tiedän millaista kalorinlaskentaa monet syömishäiriötä sairastavat ovat aiemmin toteuttaneet ja miten paljon työtä siitä irtipäästäminen on vaatinut. Ohjenuorana kuitenkin todettakoon, että energiamäärä saa olla huomattavasti korkeampi, kuin heillä, joilla aliravitsemusta ei ole ollut. Kun pohjattomaan nälkään uskaltaa vastata, pohjaton nälkä väistyy lopulta ja paino laskee ”ylinousun” jälkeen ja hakeutuu sille, tasolle, missä keho ja mieli voivat hyvin.

Aliravitsemus olosuhteiden pakosta ja syömishäiriö ovat toki eri asioita, mutta niissä on seurauksien näkökulmasta paljon yhtäläisyyksiä. Monissa syömishäiriöissä ajatus siitä, että painon tulee nousta, on jo pelkästään aliravitsemuksen seurauksena pelottava (kyllä, aliravitsemus ilman syömishäiriötäkin saa pelkäämään painonnousua ja kehon muuttumista), mutta ajatus siitä, että painon olisi hyvä nousta hieman ”yli tarpeen” on vielä kauhistuttavampi. Onneksi yleensä aliravitsemuksen ja alipainon korjaantuessa pelko helpottaa hieman jo itsestään. On kuitenkin sanomattakin selvää, että toipuva tarvitsee psyykkistä tukea sekä psykoedukaatiota ”ylinousun” syistä ja tarpeellisuudesta. Yksin toipuvaa ei pidä jättää näiden vaiheiden kanssa selviämiseen.

On myös hyvä huomata, että asia ei ole aina helppo ammattilaisillekaan. Muistan itsekin joskus säikähtäneeni, kun joidenkin toipuvien paino on noussut korkeammalle, kuin mitä sen kaiken ravitsemustiedon valossa tulisi nousta. Siitä tuli olo, että olisi jotenkin rikkonut toipuville annetun lupauksen siitä, että painon nousu kyllä pysähtyy. Silloin en ymmärtänyt sitä, että keho tarvitsee tuon ”ylinousun” korjaantuakseen.

Samoin olen säikähtänyt, kun toipuvien paino on alkanut laskea, vaikka ruuan ja liikunnan määrä vaikuttivatkin hyviltä. Hävettää myöntää, mutta minulle on herännyt epäilys toipuvien rehellisyydestä, vaikka mikään muu kuin painonlasku ei epärehellisyydestä olisikaan antanut viitteitä ja vaikka kyseisien toipuvien kohdalla painonlasku ei niin haitallista olisi ollutkaan.

Ammattilaisiltakin vaaditaan siis rohkeutta tukea toipuvaa näiden vaiheiden läpikäymiseen ilman hätäisesti tehtyjä korjausliikkeitä ravitsemuksen ja liikunnan suhteen tai heti kytevää ajatusta siitä, että syömishäiriö ohjaa toipuvan toimintaa. On hyväksyttävä väliaikainen painonnousu sekä tehtävä ero tietoisen laihduttamisen ja aliravitsemustilan viimeisiin korjausvaiheisiin kuuluvan luonnollisen painonlaskun välille. Tarkkana saa toki olla ja on arvioitava sitä, onko toipuvan toiminnassa muuta hälyttävää kuin painonnousu ”yli tarpeen” tai painonlasku. Sellaisissa tilanteissa painonlaskuun toki tarvitsee puuttua, kun oirekuvassa on havaittavissa syömishäiriön mukaan toimimista. Samoin selkeästi ahmintahäiriön puolelle heilahtavaan oirekuvaan on hyvä reagoida. Minnesota-tutkimuksessa onneksi kuitenkin havaittiin, että ahmintahäiriön oirekuva ilmeni tutkittavilla vain alussa ja tilanne tasaantui lopulta.


Millaisia kokemuksia sinulla on painon korjaantumisesta ”yli tarpeen”? Miten selvisit tuon toipumisen vaiheen kanssa? Mitä rohkaisun sanoja antaisit hänelle, jonka arpoo uskaltaako pohjattomaan nälkään vastata?

Terveisin,

Venla Eronen

Lähteet: 


Ekkert, E – Gottesman, I – Swigart, S – Casper, R 2018. A 57-year Follow-Up Investigation and Review of the Minnesota Study on Human Starvation and Its Relevance to Eating Disorders. Archives Of Psychology. Volume 2. Issue 3: 1–19.

Kalm, L. M – Samba, R. D 2005. They Starved So That Others Be Better Fed. Remembering Ancel Keys and the Minnesota Experiment. The Jornal of Nutrition. Volume 135, Issue 6: 1347–1352.

Oras, E 2013. The Minnesota Starvation Experiment & Eating Disorders. Verkkojulkaisu. Päivitetty 13.6.2013. <https://followtheintuition.com/minnesota-starvation-experiment-eating-disorders/>  Luettu 12.7.2019.



14 kommenttia:

  1. Aivan erinomainen kirjoitus, kiitos tästä! Tämän tietoisuuden soisi tulevan laajalti ammattilaisen keskuuteen, sillä toipuvan on vaikea ylläpitää paranemisrohkeutta, jos ammattilainen varoittelee ahmimisesta tai neuvoo rajoittamaan!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, todella hyvä teksti ja kokisin, että nimenomaan ammattilaisille tärkeää asiaa! Olen koko työurani aikani kuullut keisseistä, joissa on alettu säätelemään painonnousua asiakkaan kanssa nimenomaan ammattilaisten toimesta - "ettei nyt vaan paino nouse liikaa". Mielestäni aivan kesken hoidon, aivan liian hätiköidystä ja siten hoitoa haitaten. Onneksi ollaan menty hurjasti eteenpäin ihan tässä viimeisen kymmenen vuodenkin aikana hoitoasenteissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Haastava aihe tämä toki on ammattilaisillekin. Hätiköidyissä korjausliikkeissä on mahdollisesti mukana huoli toipuvan psyykkisestä jaksamisesta, mutta ehkä sitten myös ne omat "ahdistukset" siitä, että toipuvan paino olisi jotenkin noussut liikaa ja se olisi jotenkin haitallista myönteisen kehonkuvan ja minäkuvan kehittymisessä ja siten estäisi toipumista. Toipumiseen kuuluu monia vaiheita ja noita vaiheita pitäisi pystyä katsomaan koko toipumisprosessin näkökulmasta eikä vain siinä hetkessä esille nousevien teemojen valossa.

      Terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
  3. Jes, musiikkia korvilleni!!!
    Liian monta kertaa hoitotaho asettaa painotavoitteen, joka on aaaivan liian pieni sairastavan keholle. Tästä tavoitteesta tulee maksimi ja sairastava alkaa taas rajoittaa energiansaantia tai kompensoimaan, jos tuo maaginen raja alkaa lähestyä, saati ylittyä. Pitäisi aina tehdä tutuksi termi: biologinen normaalipaino, joka on jokaisella oma ja voi olla vaikka sen tylyn BMI-taulukon yli 25 pykälissä.
    Liikaa kuulee myös hoitotaholta sitä, että tulee "buliminen vaihe" tai sairastava "ahmii". Tämä sanotaan negatiiviseen sävyyn ja sarastava häpeää nälkäänsä ja pelkää siirtyvänsä diagnoosista toiseen. Jatkuva nälkä tulkitaan "vääräksi ja pahaksi". Se on kuitenkin se juttu, jota pitää kuunnella ja joka tulee melkein väistämättä jokaiselle toipuvalle! Oli nälkä sitten mentaalista tai fyysistä, siihen pitää vastata, painosta riippumatta. Jos tähän nälkään (extreme hunger) ei vastaa, keho kuvittelee, että edelleen on nälänhätä ja sairaus ei väisty tuumaakaan. Vasta kun syö rajoittamattomasti, mitä vain, miten paljon tahansa ja milloin vain, keho alkaa tajuta, että on turvallista taas. Ruokaa on saatavilla ja sitä ei tarvitse varastoida. Nälkäsignaalit rauhoittuvat, mieli tyyntyy ja paino hakeutuu kunkin omaan biologiseen normaalipainoon, jossa kehon on juuri tällä henkilöllä hyvä olla. Ja tämä tapahtuu vain syömällä, ei taas rajoittamalla. Monelle tulee yllätyksenä, että ei tarvita mitään "ylläpitoateriasuunnitelmia" vaan alati ja aina syödään niin paljon, kuin maistuu. Ei ole "liikaa ruokaa", kun paranee syömishäiriöstä! Overshoot, eli tuo ylimeno on kehon tapa varmistaa, että on vararavintoa, jos nälänhätä (kompensaatio ja rajoittaminen) iskeekin uudelleen. Keho on viisas ja onkin tärkeää että hoitohenkilökunta ei tuomitse sairastavan nälkää, vaan tukee syömään aina, kun ruoka on mielessä. Ja jos on tarve ateriasuunnitelmalle, se on EHDOTON ALARAJA ja lisää pitää tarjota aina kun vain siltä tuntuu. Monta kertaa olen osastolla saanut haukut, kun olen ottanut "liian täyden" puurokauhallisen tai syönyt hedelmiä tyydyttääkseni nälkää, jonka liian pieni ateriasuunnitelma on jättänyt. Joka kerta minut haukuttiin ahmimisesta. Kun paino lähestyy "normaalipainon alarajaa" tiimi alkoi vähentää energiansaantia ja se toi signaalin, että syömiset on syöty, pakko alkaa taas kitkuttaa.
    Ja nämä kokemukset ovat sh erikoistuneista yksiköistä. Olisikohan henkilökuntaa aika perehdyttää Minnesota Studyyn?

    VastaaPoista
  4. Aivan upea kirjoitus ja juuri sitä tietoa mitä sairastunut tarvitsee ymmärtääkseen, hyväksyäkseen hämmentävän tilanteen joka toipuvalle on vaikeaa. Antaa myös ymmärryksen, toivon toipuvan perheelle. Kiitos!!!

    VastaaPoista
  5. Viisas kirjoitus, todella. Tämä on myös käytännössä oikeaksi todettu: anoreksiasta toipuva syö jossakin vaiheessa hurjasti ja se on merkki siitä, että ihmisen paranemismekanismi on käynnistynyt.

    Myös se on totta, että monet ammattilaiset eivät tajua yhtään tätä ylikompensaatiovaihetta. Ahmimista pelätään niin hysteerisesti, että jopa rankasti alipainosta potilasta estetään osastolla syömästä yhtään yli ateriasuunnitelman minimin ja potilas on usein nälissään. Ateriasuunnitelmasta voi tulla varsinainen ahdistuksenlähde sekä potilaalle että henkilökunnalle, jos sitä noudatetaan joustamattomasti.

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä ihan hurjan paljon. Käyn itse ilmeisesti juuri nyt läpi tätä painonnousu vaihetta, ja se tuntuu ihan kamalalta, kun kokoajan on nälkä, en mahdu puoliinkaan vaatteistani(tosin ei melkein 30vuotiaan kai kuulukaan käyttää samoja vaatteita kuin 15-vuotiaana)ja vaikka vointi muuten on paljon parempi kuin ehkä ikinä, ahdistaa keho silti ihan äärimmäisen paljon. On helpottavaa lukea, että painon nouseminen yli normaalin on normaalia(heh) ja toivon tosiaan että jaksan tämän vaiheen läpi niin että ihan oikeasti joskus paranen. Mutta pelottaa silti ihan hirveän paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä ja voimia sinulle! Pelko on sallittua ja ymmärrettävää, mutta onneksi se helpottaa ajan kanssa. Tämä on monille haastava vaihe, mutta tästäkin voi selvitä. Vaikeina hetkinä kannattaa muistuttaa itseään juuri noista positiivisista muutoksista, sillä ne voivat auttaa jaksamaan ja jatkamaan toipumista, vaikka pelko olisikin suuri.

      Ystävällisin terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
  7. Mitäs sitten, jos paino nousee niinkin hurjaa vauhtia kuin 10 kg alle viikossa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Yksittäisen ihmisen tilanteeseen on vaikea ottaa kantaa tuntematta tilannetta tarkemmin. Onko tämä todettu nousu vai pelko tai tunne siitä, että paino nousee 10 kg viikossa? Lähtökohtaisesti pitäisin 10 kg viikossa nousua melko epätodennäköisenä. Suosittelisin kääntymään ammattilaisen puoleen asiasta, mikäli se on mahdollista. Toivottavasti vastauksesta oli apua.

      Ystävällisin terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
    2. Minulla on samantapaisia ongelmia: painoni nousee jopa 15 kiloa reilussa kuukaudessa ja turvotus on todella voimakasta. Lisäksi minulla alkaa joka kerta syömisen normalisoiduttua erilaiset oireet: mm. vatsan voimakas täyttyminen ja turvotus, kivut eri puolilla vatsaa, pahoinvointi, refluksi ja oksentelu, ummetus ja ripuli, virtsaamisvaikeudet, kivut eri puolilla vartaloa, matala-asteinen kuume, hikoilu, sydämen tiheälyöntisyys, nivelkipu ja -turvotus, voimakas alaselkäkipu, -särky ja -voimattomuus, lihasheikkous, raajojen puutuneisuus, ihon punoitus, laikukkuus ja kirjavuus, kutisevat näpyt eri puolilla vartaloa tai kutisematon ihottuma ja pieniä näppyjä kasvojen ja kaulan sivuilla.

      Voivatko nämä kaikki oireet liittyä ravitsemustilan yhtäkkiseen muuttumiseen ja esimerkiksi siitä johtuvaan autonomisen hermoston häiriöön, jotka korjaantuvat kun jatkaa syömistä? Jos liittyvät, vähenevätkö oireet ajan myötä, kun keho tottuu ottamaan ruokaa vastaan?

      Luin englanniksi, että turvotus (refeeding edema) ja autonomisen hermoston häiriöt liittyvät syömishäiriöihin ja aineenvaihdunnan korjaantumiseen, mutten löydä tästä juurikaan tietoa suomeksi.

      Poista
  8. Hei! Asiaa olisi varmaan paras selvittää lääkärin kanssa. Onko esim. jotain allergioita, jotka aiheuttavat iho-oireita. Joskus vatsan toiminta on pitkän aliravitsemuksen jälkeen sekaisin ja erinäisiä vatsavaivoja voi melko pitkäänkin ilmetä. Myös ahdistus voi ilmetä vahvoinakin somaattisina oireina. Refeeding on hengenvaarallinen tila, minkä vuoksi ravitsemuskuntoutus on hyvä aloittaa ammattilaisen valvonnassa.

    Ystävällisin terveisin,

    Venla Eronen

    VastaaPoista
  9. Hei! Minä käyn tällä hetkellä tuota pohjattoman nälän vaihetta. Se on kyllä kestänyt minulla jo vuosia mutta se ei lähde millään pois, koska koen olevani asian kanssa kovin yksin ja muutenkin jäänyt nyt aikalailla yksin elämässä. Mistä voisin saada apua, jotta pääsen tästä nälästä eroon ja voisin saada elämäni takaisin?

    VastaaPoista