Mitä osastohoidon jälkeen, kun hoito on loppunut ennen aikojaan? (Osa 2)

Edellisessä kirjoituksessani tarkastelin tilannetta, jossa hoito loppuu sovitusti riittävän pitkän osastohoidon jälkeen. Tällä kertaa pohdin tilannetta, jossa hoito loppuu ennenaikaisesti. Kuten edellisessäkin kirjoituksessa, käsittelen aihetta kaikkien syömishäiriöiden kannalta yhteisesti enkä erottele eri syömishäiriöitä, koska tilanne on hyvin samankaltainen riippumatta syömishäiriön muodosta.

Syömishäiriökeskuksen hoitomallin tärkeänä periaatteena on hoitaa sairastunutta niin pitkään, että hänen oireettomat selviytymiskeinonsa ehtivät vahvistua riittävän voimakkaiksi, jotta omassa varassa pärjääminen onnistuu mahdollisimman hyvin ja uudelleen sairastumisen todennäköisyys jää pieneksi. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Hoito voi keskeytyä kahdesta syystä: 1) hoidon maksava taho kokee, että hoidon jatkamiseen ei riitä enempää varoja tai 2) sairastunut kokee, ettei ole valmis paranemaan ja keskeyttää hoidon itse. Seuraavassa pohdin ensin hoidon keskeytymistä silloin, kun sairastunut olisi motivoinut jatkamaan hoitoa ja sen jälkeen pureudun tilanteeseen, jossa sairastuneen omat voimat eivät riitä hoidon jatkamiseen.

Joskus hoito keskeytyy ennenaikaisesti. Olipa keskeytymisen syy mikä tahansa, on tilanne usein tavalla tai toisella sairastuneelle ja/tai hänen läheisilleen raskas.

Paranemisen jatkuminen kotona ennenaikaisesti keskeytetyn osastohoidon jälkeen

Kun omaan varaansa joutuu ennen kuin siihen olisi ihan valmis, täytyy sairastuneen ja hänen tukijoukkojensa olla erityisen valppaana, jotta hoidossa saavutettuja tuloksia ei menetetä. Kotona eteen voi nousta yllättäviä haasteita, sillä syömishäiriö saattaa alkaa helposti nostaa päätään ympäristössä, jossa oireilua on aiemmin tapahtunut. Ihmisen mielelle on tyypillistä, että se asettuu toistamaan toimintamalleja, joihin se on tietyssä paikassa tottunut. Tämä usein tapahtuu niin automaattisesti, ettei sitä huomaa ennen kuin on tullut jo tehneeksi jotain katumusta aiheuttavaa vanhoihin tapoihin kuuluvaa.

Syömishäiriökeskuksessa pyritään keskeytyvänkin hoidon jälkeisiin haasteisiin varautumaan suunnittelemalla ja tukemalla kotona olemisen onnistumista. Osastolla käytössä olleet ruokalistat annetaan mukaan tarkkojen toimintaohjeiden kera. Osastolla aloitettua ateriarytmiä sekä opittuja ruokamääriä on tärkeää noudattaa tarkasti, jotta estetään syömishäiriötä tukevaa käyttäytymistä ottamasta jalansijaa. Pakko-oireiden pitäminen loitolla on niin ikään tärkeää, sillä ne ovat yhtä vahva syömishäiriöoire kuin alisyöminen tai ahmiminen. Tämän vuoksi mm. kävelylenkkien pituuksia, ylenpalttista kotitöiden tekemisen tarvetta, liiallista läksyjen lukua sekä muuta kiivasta puuhastelua on pidettävä tarkasti silmällä. Aina kun syömishäiriötä tukeva ajattelu meinaa alkaa ohjata toimintaa, on sille laitettava yhteistuumin loppu. Selkeästi sovitut säännöt auttavat tässä, sillä kaikkien tietäessä kuinka toimia kriisitilanteessa, on kunnialla selviytyminen helpompaa.

Keskenjääneen osastohoidon jälkeen läheiset joutuvatkin usein ottamaan kontolleen hoitavien henkilöiden tehtäviä ja tarjoamaan runsaasti tukea sairastavan paranemisprosessiin. Syömishäiriöt ovat sitkeitä sairauksia ja saavat paranemisesta vahvastikin motivoituneen henkilön toisinaan sortumaan oireilun houkutuksiin. Muiden puuttuessa tilanteeseen tulee sairastavalta usein kiukkuisia vastareaktiota, joita läheisten voi olla raskasta kestää jos ne jatkuvat pitkään. On kuitenkin tärkeää, että paranemista tuetaan pitkäjänteisesti. Läheisten oma jaksaminen nousee tässä tilanteessa keskeiseen merkitykseen ja heidän olisikin hyvä rohkeasti hakea itselleen tarvitsemaansa apua ja tukea.

Sairastuneen ja hänen läheisten tunteet saattavat välillä kuohua yli äyräiden taistelussa syömishäiriötä vastaan. Myös läheisten on hyvä hakea apua itselleen selvitäkseen haastavasta ja kuormittavasta tilanteesta.

Osalla kotiin paluu vanhempien luokse ei ole mahdollista tai järkevää. Tällaisissa tilanteissa olisikin tärkeää, että toipumisen tukena olisi jonkinlainen läheisistä muodostuva tukiverkko. Läheisten mahdollisuudet tukea vaikeassa tilanteessa ovat sitä paremmat, mitä enemmän he ovat olleet jo osastohoidon aikana mukana syömishäiriötä sairastavan tukena. Tiivis yhteistyö hoitavien henkilöiden kanssa jo hoidon aikana onkin tärkeää.


Ammattiapu ennenaikaisesti keskeytetyn hoidon jälkeen

Lähettävän tahon keskeyttäessä hoidon ennenaikaisesti, he ottavat takaisin itselleen vastuun hoidon toteuttamisesta. Ihannetapauksessa siirto tapahtuu tiiviissä yhteistyössä. Lähettävä taho tavallisesti pyytää kirjallista jatkohoitosuunnitelmaa, johon kirjoitetaan tarkasti Syömishäiriökeskuksen tiimin ehdotus hoidon elementeistä jatkossa. Tämä käsittää esimerkiksi ruokailuissa tarjottavan tuen määrän, muusta oireilusta luopumisessa tarvittavan tuen, Syömishäiriökeskuksen ravitsemusterapeutin laatiman ruokalistan, työstön alla olevien psyykkisten oireiden kuvaukset jne. Siirtotilanteessa lähettävä taho myös arvioi itse sairastuneen tilanteen ja tekee oman yksikkönsä hoitomalliin sopivan hoitosuunnitelman arvionsa perusteella.

Usein hoidon keskeytyminen sairastuneen halutessa jatkaa, aiheuttaa hänelle ja hänen perheelleen voimakkaan pettymyksen. Tällöin lähettävän tahon tärkeänä tehtävänä onkin panostaa voimakkaasti luottamuksen rakentamiseen sairastuneen ja hänen perheensä kanssa. Perheelle on tärkeää, että sairastuneen paraneminen saa jatkua ja että hoidon laatu jatkuu hyvänä. Tiedon antaminen, hoitosuunnitelman teko ja läheisten sekä sairastuneen tarkka kuuleminen ovat avainasioita. Luottamuksen palautumiseen kuluu joskus hieman aikaa, mutta tähän on tärkeää panostaa, jotta hoidon jatkuminen mahdollistuu.

Käytännössä tavoitteena on jatkaa hoitoa omalla paikkakunnalla siten, että paraneminen pääsee jatkumaan saumattomasti. Tähän tarvitaan sekä hoitavien henkilöiden että sairastuneen ja hänen perheensä panostusta. On aina sairastuneen etu, että hänen ympärillään olevat tukihenkilöt puhaltavat yhteen hiileen. Hoitopaikan muuttuessa hoito aina väistämättä muuttuu jonkin verran, sillä jokaisella hoitopaikalla on oma hoitokulttuurinsa ja hoitomallinsa. Siirron tapahtuessa tuleekin aina väistämättä jonkin verran uuteen sopeutumista – uudet hoitavat henkilöt, uusi ympäristö ja uusi tapa kohdata paranemisen haasteet. Pieni sopeutumisjakso on luonnollinen ja sille kannattaa antaa sen vaatima aika.


Paranemisen jatkuminen kotona sairastuneen keskeyttäessä hoidon itse

Sairastuneen kokiessa, että oireista luopuminen on tässä hetkessä hänelle liian suuri haaste ja että paraneminen pelottaa liikaa, hän saattaa joskus päätyä keskeyttämään hoidon itse. Tällaisessa tilanteessa hän usein haluaa myös joko välttää hoitoa omalla paikkakunnalla tai ottaa vastaan vain minimaalisen tuen, joka mahdollistaa sairauden ylläpysymisen. Syömishäiriökeskuksessa pyritään aina tällaisessa tilanteessa motivoimaan sairastunutta rohkaistumaan sairauden voittamiseen, sillä mielestämme periksi antamiselle ei ole koskaan riittävän hyvää syytä. Paraneminen on aina kaikkien vaikeuksien voittamisen arvoista, vaikka se olisi pelottavaa tai raskasta.

Joskus sairastunut kokee paranemisen eteen vaadittavan työn liian pelottavaksi. Silloin hänen voi olla vaikea nähdä hoidon jatkamista vaihtoehtona.

Itse tehdyn hoidonkeskeytyksen jälkeen hoitovastuu siirtyy usein käytännössä läheisten harteille. Tällöin tärkeää, että läheiset etsivät itselleen tukea, jotta jaksavat tukea sairastavaa. Läheiset eivät voi toimia hoitavina henkilöinä täysin samalla tavalla kuin ammattihenkilöt, sillä he ovat tilanteessa aina huolineen ja pelkoineen mukana eikä kaikkien tilanteiden rauhallinen kestäminen ole mahdollista, kun haasteet ovat läsnä 24/7. Väistämättä tulee uupumista ja ristiriitoja, jolloin jaksaminen voi olla koetuksella. Tämä on täysin normaalia tässä tilanteessa, eikä itseään pidä syyllistää eikä vaatia liikoja. Läheisten kannattaa hyväksyä se, että tekevät parhaansa niillä voimilla, jotka ovat käytössä. Välillä jaksaa enemmän ja välillä pinna palaa herkemmin.

Hoidon keskeyttäneen kohtaamisessa on tärkeintä toivon valaminen häneen ja rohkeuden etsiminen paranemisprosessin jatkamiseksi. On hyödyllistä, jos hoidon keskeyttänyt uskaltaa vastaanottaa apua joltain ammattihenkilöltä, joka voi auttaa häntä pelkojen voittamisessa ja tervehtymistä tukevan perspektiivin löytymisessä. Pelokkaan syömishäiriötä sairastavan hoitamisessa avainasemassa on hänen kuulemisensa, rinnalla kulkeminen ja pelkojen kohtaaminen yhdessä hänen kanssaan. Riiteleminen ja pakottaminen eivät tavallisesti tuota kovin hyvää lopputulosta, joten keskusteluyhteyden löytymiseen kannattaa panostaa.

Tilannetta, jossa hoidon keskeyttävä palaa asumaan yksinään omaan asuntoonsa ilman minkäänlaista tukiverkkoa, tulee välttää kaikin keinoin. Tällaisessa tilanteessa aikuisenkin hoidon keskeyttäneen kohdalla vanhempien, sisarusten tai ystävien on hyvä tarjota tukeaan, mikäli se vain on mahdollista. Yksin jäädessään sairastavan on helppoa upota syömishäiriöiseen maailmaansa ja altistua kaikille syömishäiriön vaaroille.


Mitä tehdä jos tilanne kotona huononee hoidon keskeyttämisen jälkeen?

Joskus hoidon keskeyttämisen jälkeen sairastuneen vointi heikkenee voimakkaasti. Tällöin voi olla, että hän havahtuu tilanteeseen ja on aikaisempaa valmiimpi ottamaan vastaan hoitoa. Hän on saattanut hoidon keskeyttäessään uskoa, että pystyy itse jatkamaan paranemistaan omassa varassaan. Huomattuaan,  että tämä ei onnistukaan, hän saattaa olla avoin vastaanottamaan tarvitsemaansa hoitoa. Näin keskeyttäminen joskus synnyttää juuri sen tarvitun uskon palasen, joka mahdollistaa hoidon saattamisen menestyksekkäästi loppuun.

Toisinaan käy niin, että kunnon heikkenemisestä huolimatta sairastunut kokee vaikeana palata hoidon piiriin. Sairastuneen hengen pelastamiseksi joudutaan joskus turvautumaan pakkokeinoihin. Pakottaminen on aina viimeinen keino ja siihen kannattaa turvautua vain silloin, jos sairastunut menee oireilunsa vuoksi niin huonoon kuntoon, että hänen fyysinen terveytensä on vakavasti uhattuna. Jos joudutaan tilanteeseen, jossa pakottaminen esimerkiksi sisätauti- tai suljetulle psykiatriselle osastolle on välttämätöntä, korostuu lempeän lähestymisen merkitys. Yleisenä sääntönä voisikin pitää, että mitä kovempia toimenpiteitä joudutaan tekemään, sitä tärkeämpää on, että ne tehdään mahdollisimman lempeällä asenteella. Vihaisesti tai kovalla otteella tehdyt kovat toimenpiteet voivat traumatisoida sairastuneen ja pitkittää paranemisen onnistumista.

Sairastuneen voinnin heiketessä oleellista on puuttua tilanteeseen. Tavallisimmin sairastunut itsekin ymmärtää tilanteen vaativan hoitoa eikä pienen motivoinnin jälkeen vastusta sitä. Tästä syystä onneksi pakkokeinoihin joudutaan turvautumaan suhteellisen harvoin. Voinnin huonontuessa, yhteydenotto lähimpään syömishäiriöitä tuntevaan hoitotahoon on hyvä tehdä viipymättä ja pysäyttää tilanteen heikkeneminen mahdollisimman nopeasti.

Ota heti yhteyttä syömishäiriöitä ymmärtävään hoitotahoon, mikäli sinun tai läheisesi syömishäiriö alkaa uhkaavasti vahvistua! Syömishäiriökeskukseen voi olla yhteydessä esimerkiksi soittamalla numeroon
040 411 5481.

Ympäristöstä toivoa

Hoidon keskeytyessä syystä tai toisesta, sairastava itse on tavallisesti toivoton tai syömishäiriöenergian voimantunteessa, eikä osaa nähdä paranemista todellisena mahdollisuutena. Tässä korostuukin ympäristön merkitys toiveikkaan näkökulman tuomisessa esille. Sairastava ei aina halua sitä kuulla, mutta sille pienelle osalle hänessä, joka haluaa parantua, positiivisen viestin kuuleminen on elintärkeää. Valoa kannattaa siis aina luoda pimeyteen, vaikka pimeys meinaisikin nielaista sen.

Vaikka jossain hetkessä tuntuu, että paraneminen on mahdotonta tai turhaa, se ei tarkoita sitä, että asia olisi oikeasti niin. Syvälläkin sairauden syövereissä uiva henkilö kokee vähintäänkin silloin tällöin hetkiä, jolloin toive paranemisesta on voimakas ja todellinen. Nämä ovat arvokkaita tuokioita, joiden voima kannattaa tunnistaa ja pysähtyä niiden äärelle kokien ne täydesti. Aina on mahdollista tehdä jotain ja kaikista vaikeuksista on löydettävissä tie ulos. Se täytyy vain päättäväisesti etsiä yhdessä tukijoukkojen kanssa.

Joskus saattaa tuntua, että paraneminen on mahdotonta. Vaikeuksista on kuitenkin löydettävissä tie ulos. Toivoa on!

Millaisia kokemuksia sinulla on ollut hoidon keskeytymisestä? Miten olet päässyt tilanteesta eteenpäin?

Terveisin,

Pia Charpentier

Mitä osastohoidon jälkeen? (Osa 1)

Osastohoidon lähestyessä loppuaan nousee tärkeimmäksi kysymykseksi se, kuinka viedä kotiin osastolla opitut uudet selviytymiskeinot ja oireeton olemisen tapa. Hoidon turvallisissa puitteissa syöminen onnistuu hyvin ja oleminen ilman pakko-oireita alkaa olla luonnollista. Kun sitten hoito alkaa lähestyä loppuaan, konkretisoituu omassa varassa pärjäämisen haaste. Syömishäiriökeskuksen tavoitteena on aina hoitaa sairastuneet sellaiseen paranemisen vaiheeseen, että osastohoidon lopettamisen jälkeen riittää avohoidon tuki. Tällöin hoidossa opitut taidot on saatu rakennettua niin vahvoiksi, että omassa varassa pärjääminen onnistuu riittävän hyvin. Paranemisen eteneminen avohoidossa on mahdollista, kun sairastunut toimii itsenäisesti tervehtymistään edesauttavalla tavalla. Kun opit on perusteellisesti sisäistetty, ei enää tarvita tiivistä tukea, vaan läheisten kannustus ja avohoidon tuki riittävät hyvin.

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon tavoitteena on, että hoidon loppuessa toipuvalla on riittävästi avaimia omassa varassa pärjäämiseen.

Tässä kirjoituksen 1. osassa tarkastelen paranemisen jatkumista kotona riittävän pitkän Syömishäiriökeskuksen osastohoidon jälkeen. Lisäksi tarkastelen millaisia tukimuotoja vielä tarvitaan sekä millaisia asioita kouluun palaamisessa tulee huomioida. Myöhemmin julkaistava kirjoituksen 2. osa tulee käsittelemään tilannetta, jossa osastohoito on syystä tai toisesta katkennut ennenaikaisesti. Mutta nyt kuitenkin huomio ensin ideaalitilanteeseen.

Paranemisen jatkuminen kotona riittävän pitkän osastohoidon jälkeen

Sairastuneen sisäistettyä paranemisprosessin ylläpysymiseen tarvittavat taidot, kuten uudet ahdistuksensäätelykeinot oireilun sijaan, riittää usein tueksi lämmin kannustus. Tässä vaiheessa sairastunut usein pystyy hyvin ottamaan itse vastuun paranemisensa etenemisestä, mutta myös heikkoja hetkiä on odotettavissa. Onkin tärkeää, että näinä hetkinä läheiset ovat saatavilla ja ohjaavat herkän tilanteen takaisin oikeille raiteilleen. Saatavilla olo, keskustelumahdollisuus ja tunne hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta ovat tärkeitä. Samoin tunne siitä, että omalle paranemisprosessille on käytettävissä se aika minkä se tarvitsee – ilman paineita olla heti täysin terve.

Tukea ja rakkautta tarjoava perhe tai muut läheiset on keskeinen paranemista edistävä tekijä myös hoidon jälkeen.

Vanhemmilla on tavallisesti suuri huoli sairauden palaamisesta vielä pitkään senkin jälkeen kun sairastunut itse tietää vaaran olevan ohi. Molempien toipumisprosesseille on annettava tilaa, sillä sairauden koettelemuksista joutuvat toipumaan sairastaneen lisäksi myös hänen läheisensä. Läheisten toipumisprosessi tulee tavallisesti hieman jälkijunassa, sillä taustalla on usein runsaasti kokemuksia hyvän tilanteen kääntymisestä huonoksi. Tämän vuoksi paranemiseen on vaikeaa luottaa ja varovaisuus säilyy vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun huolta ei enää tarvitsisi olla. Tämä on täysin luonnollista ja tapahtuu melkein kaikille syömishäiriötä sairastavien omaisille. Toipumiseen menee heiltäkin oma aikansa. Tämä voi tarkoittaa sitä, että sairastanutkin joutuu puolestaan kestämään läheisten jatkuvaa huolta silloinkin kun siihen ei enää ole aihetta. Joskus sairastaneelle tulee tunne, että läheiset eivät usko hänen paranemiseensa, vaikka kyse on normaalista eritahtisesta toipumisesta. Sairastunut toipuu nopeammin kuin läheiset ja läheisten huolta joutuu kestämään hieman pidempään kuin huvittaisi. Tämä on kaikki normaalia ja kuuluu paranemiseen. Sairastuneen kannattaakin yrittää ymmärtää, että huoli on osoitus myös välittämisestä, ei vain epäluottamuksesta.

Psykiatrinen avohoito jatkohoitona

Osastohoidon tavallisin jatkohoidon muoto on psykiatrinen avohoito. Tämä tapahtuu oman paikkakunnan psykiatrisella poliklinikalla. Usein hoito palautuu samaan hoitotiimiin, jonka lähettämänä osastohoito alun perin toteutettiin. Poliklinikalla hoitotiimiin kuuluu tavallisesti vähintään psykiatri ja sairaanhoitaja sekä paikkakunnasta riippuen lisäksi mahdollisesti psykologi, ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti ja pediatri tai sisätautilääkäri. Parhaimmillaan hoito sisältää vähintään viikoittaiset tapaamiset. Ne voivat olla psykoterapiaa tai sen kaltaista keskustelutyöskentelyä, painon, kehon tilan ja muun voinnin seurantaa. Resurssipulan vaivaamissa yksiköissä polikliininen kontakti voi valitettavasti tarkoittaa joskus myös vain 3-4 viikon välein tapahtuvaa sairaanhoitajan tai lääkärin suorittamaa seurantaa. Tällöin korostuu erityisesti kotona tarjottavan tuen merkitys.

Ihanteellisinta olisi, että hoito avohoidossa jatkuisi saumattomasti eikä osastohoidon loppumisen ja avohoidon alkamisen välissä olisi lainkaan taukoa. Hoidon tulisi sisältää psyykenhoidon, ravitsemustilan korjaantumisen ja syömiskäyttäytymisen normalisoinnin sekä kehon voinnin seurannan. Kokonaisvaltainen hoito tuottaa parhaan tuloksen.

Hoito olisi hyvä rajata mahdollisimman harvojen ammattihenkilöiden käsiin, sillä syömishäiriöissä hoidon hajauttaminen useaan paikkaan vaikeuttaa luottamuksellisen hoitosuhteen muodostumista ja antaa syömishäiriöiselle oireilulle turhia tilaisuuksia päästä vahvistumaan. Syömishäiriöhoito on hyvä olla tiukasti osaavissa käsissä, jotta kaikkia paranemisen osa-alueita voidaan riittävästi tukea eikä informaatiossa tule katkoksia eikä hoidossa epäjohdonmukaisuuksia. Kaikki hoitosuhteen luottamuksellisuutta ja sairastavan turvallisuuden tunnetta heikentävät tekijät hidastavat paranemista.

Ihanteellista on jos avohoito voidaan järjestää niin, että paraneminen saa tapahtua rauhassa samoina pysyvien hoitavien henkilöiden tukemana. Hoitavien henkilöiden vaihtuminen kesken hoidon aina jonkin verran hidastaa toipumista, koska hoitosuhteen ja luottamuksen rakentaminen on aloitettava alusta. Toisille tämä on raskaampaa kuin toisille. Toiset vaativat pitkä ajan alkaakseen luottaa, toisille luottamuksen syntyminen on helpompaa – yhteistä on, että paranemisprosessiin tulee vähintäänkin pieni viive. Syömishäiriökeskuksessa onkin tämän vuoksi mahdollisuus jatkaa osastohoidon jälkeen myös eriasteisissa avohoidoissa, mikäli maksusitoumus sen sallii. Tällöin paraneminen voi jatkua tuttujen henkilöiden tukemana ilman katkoksia.

KELA:n kuntoutuspsykoterapiat jatkohoitona

KELA:n tukemien terapioiden saamisen mahdollisuus vaihtelee kokemuksemme mukaan kovasti eri paikkakunnilla ja syömishäiriöstä toipuvan iän mukaan. Pääkaupunkiseudulla olemme törmänneet säädöksiin, joiden mukaan osastohoidosta pitää olla kulunut vähintään vuosi ennen kuin KELA katsoo sairastuneen kuntoutusvaiheeseen valmiiksi. Vuoden odotusaikana on tarkoitus käydä saamassa hoitoa oman alueen psykiatrian poliklinikalla, jotta kuntoutuskelpoisuus pääsee toteutumaan. Käytännössä ainakin riittävän pitkän Syömishäiriökeskuksen osastohoidon läpikäyneet olisivat hyvin kykeneviä psykoterapiaan jo heti suoraan osastohoidon jälkeen.  KELA:n tukeman terapian mahdollisuuden puuttuessa, tähän on toisinaan mahdollista saada maksusitoumus kunnalta siten, että psykoterapia yksityisellä terapeutilla onnistuu. Paikkakunnasta riippuen voi myös olla, että on itse kustannettava psykoterapia kokonaan kunnes KELA:n tukema kuntoutuspsykoterapia tulee mahdolliseksi. Mahdollisuus saada KELA:n tukemaa psykoterapiaa, kannattaa tarkistaa oman paikkakunnan KELA:sta.

Psykoterapia toteutuu tavallisesti 1-2 kertaa viikossa kolmen vuoden aikana. Terapia kuitenkin anotaan uudestaan joka vuosi, jolloin KELA:lle raportoidaan terapian etenemisestä ja perustellaan jatkon tarve. Syömishäiriöiden hoidossa tehokkaimmaksi psykoterapiamuodoksi on todettu kognitiivinen psykoterapia, mutta monet ovat saaneet tarvitsemansa avun myös esim. ratkaisukeskeisestä ja dynaamisesta psykoterapiasta. Psykoterapiatutkimusten mukaan terapiaorientaatiota tärkeämpi on terapiasuhde. Tämän vuoksi on hyvä käydä haastattelemassa 2-3 psykoterapeuttia, jotta löytää henkilön, jonka kanssa ”kemiat” tuntuvat toimivan parhaiten. Näistä käynneistä joutuu tosin tavallisesti maksamaan normaalitaksan, joten myös suosituksia kannattaa pyytää tutuilta tai esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI Ry:ltä.

Syömishäiriökeskuksen avohoito jatkohoitona

Syömishäiriökeskuksen osastohoitoon kuuluu psykoterapia, joka aloitetaan silloin, kun sairastunut kokee olevansa siihen valmis ja tuntee kiinnostusta omien asioittensa prosessimaiseen pohdintaan. Terapian aloittamiselle ei ole painorajaa, vaan aloitus tapahtuu kiinnostuksen mukaan. Aivan kaikki potilaat eivät tätä halua, mutta suurella osalla terapia alkaa osastohoidon osana.

Kun osastohoito loppuu, ihannetapauksessa psykoterapiaa jatketaan suoraan jatkohoitona. Ne, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla tai lähistöllä, käyvät Syömishäiriökeskuksessa terapiassa normaalisti viikoittain. Pidemmällä asuvien kanssa käytetään tavallisesti nettiterapian ja kasvokkain tapahtuvan terapian yhdistelmää. Vaikka saattaa kuulostaa hassulta tehdä terapiaa internetin välityksellä, on Syömishäiriökeskuksessa tästä hyviä kokemuksia usean vuoden ajalta. Riittää, että tavataan kasvokkain vaikkapa kerran kuussa tai kahdessa ja loput tapaamiset pidetään netin kautta.

Saman terapeutin kanssa jatkamisen kiistaton etu on, että osastohoidon aikana alkanut terapia voi jatkua saumattomasti eikä prosessiin tule katkosta. Tällöin terapeutilla on mainio mahdollisuus tukea myös siirtymävaihetta osastohoidosta avohoitoon. Osa osastohoidon kustantaneista kunnista tukee lisäksi Syömishäiriökeskuksen tarjoamaa jatkohoitoa maksusitoumuksella.

Koulunkäynti hoidon jälkeen

Kouluun palatessa on hyvä varmistaa, että koulutyön määrä ei kuormita liikaa ja varasta paranemiseen tarvittavaa energiaa. Paranemisprosessin aikana tervehtyminen tulee aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Koulussa ja harrastuksissa edistyminen tulee kuvaan vasta sitten, kun psyykkistä energiaa liikenee paranemiselta. Liian varhain aloitetut koulutyöt luovat helposti stressiä ja voimistavat ahdistusta. Tämä kuluttaa mielen voimavaroja, joita tarvitaan melkoinen määrä paranemisen mahdollistamiseen.

Tavallisesti kouluissa mielellään tuetaan paranemista. Yleensä koulutöiden suorittaminen räätälöidysti on helppo järjestää opettajien, opinnonohjaajan ja koulupsykologin tai terveydenhoitajan kanssa yhteistyössä. Tärkeintä onkin muistaa, että toipilasaika kestää jonkin tovin. Tälle on tärkeää antaa rauhassa aikaa eikä vaatia liiallisesti asioita, jotka aikaansaavat paranemista haittaavan stressitilan. Sairastuneella saattaa olla paine kiriä menetetty opiskeluaika takaisin ja ehkä näyttää kavereille, että hyvin tässä pärjätään. Turhien paineiden hillitsemiseksi lempeä jarruttelu voi olla tarpeen. Hitaasti kiiruhtaminen on turvallisin vaihtoehto.

Monesti sairastava pohtii, että kuinka paljon koulukavereille pitäisi kertoa sairaudesta. Asiaan ei ole yhtä oikeaa vastausta ja itselle sopivin vaihtoehto varmasti löytyy omaa tilannetta ja tahtotilaa tutkiskelemalla. Monet kokevat helpottavana asiasta kertomisen avoimesti. Kaverit ovat tavallisesti hyvin ymmärtäväisiä ja tukevat sekä auttavat mielellään kaikessa missä voivat. Monesti kaverit itsekin ottavat Syömishäiriökeskukseen yhteyttä ja kysyvät kuinka voisivat auttaa ystäväänsä paranemaan – niin suuri huoli on ja myös halu auttaa.

Kaverit ovat usein ymmärtäväisiä ja haluavat olla syömishäiriöstä toipumisen tukena.

Millaisia sinun tai läheisesi kotiutumiskokemukset ovat olleet? Millaisia keinoja olette löytäneet selviytyäksenne?

Terveisin,

Pia Charpentier