Paraneminen – kuinka kauan on vielä toivoa?

Pitkäaikaisen laihuushäiriön hoidosta puhuttaessa nousee esille säännöllisin väliajoin ajatus hoidosta, jossa ei tavoitella paranemista. Ajatuksena on auttaa sairastunutta löytämään keino elää sairautensa kanssa mahdollisimman täysipainoista elämää. Syksyllä Helsingissä pidetyssä pohjoismaisessa kongressissa kuultiin ruotsalaisesta EIRA-klinikasta, jossa hoidetaan pitkään sairastaneita syömishäiriöpotilaita ilman paranemistavoitetta.

Tällaisen hoidon mielekkyys tulee siitä, että sairastunutta ei painosteta muutoksiin, jotka hän kokee liian vaikeiksi. Hänelle annetaan rauha valita omat toimintatapansa ja häntä tuetaan niissä sen mukaan mitä hän haluaa. Sairastuneen omat toiveet ja tarpeet ohjaavat hoitoa täysin. Itse pidän tällaisesta lempeästä asenteesta ja sairastuneen kuuntelemiseen perustuvasta lähestymistavasta.

Kuitenkin ajatus luovuttamisesta paranemisen suhteen on itselleni vieras. Olen todella monta kertaa nähnyt, kuinka toivottomalta näyttänyt tilanne saadaan korjattua ja elämä asettumaan uomiinsa, enkä siksi osaa nähdä luovuttamista ratkaisuna. Mahdottoman tuntuisesta tavoitteesta on tullut mahdollinen, kun ollaan jaksettu sitkeästi työskennellä vaikeimpienkin paikkojen yli eikä olla luovutettu. Kun on investoitu riittävästi aikaa sekä kärsivällisyyttä ja annettu riittävän tiivistä hoitoa, tuloksiin on päästy useimmissa tapauksissa.

Ilahduinkin kovasti, kun hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa todettiin laihuushäiriöstä paranemisen olevan todennäköistä vielä pitkänkin sairastamisen jälkeen. Tutkimuksessa seurattiin yli 200 syömishäiriön vuoksi hoidossa ollutta henkilöä yli kaksikymmentä vuotta. Näin pitkät seurantatutkimukset ovat erittäin harvinaisia, mikä tekee tutkimuksesta sitäkin kiintoisamman. Aineiston keruu toteutettiin 9 vuoden kuluttua hoidon alkamisesta sekä 20-25 vuoden kuluttua uudelleen.

Yhdeksän vuoden kohdalla 31,4% laihuushäiriötä sairastaneista oli parantunut ja 68,2% ahmimishäiriöisistä. 22 vuoden jälkeen laihuushäiriöstä parantuneiden määrä oli tuplaantunut 62,8 prosenttiin. Eli vielä sellaisenkin ajan jälkeen, jolloin sairastuneen tilannetta usein aletaan pitää kroonistuneena ja muuttumattomana, parantuneiden määrä vielä kaksinkertaistui. Ahmimishäiriötä sairastaneiden parantuneiden määrä oli tässä aineistossa pysynyt samana seuranta-aikojen välillä. Tutkijat päättelivät tuloksista, että ahmimishäiriöstä parannutaan aikaisemmin, mutta laihuushäiriöstä paraneminen voi tapahtua vielä pitkänkin ajan kuluttua.

Tutkimusaineiston kerääminen oli aloitettu vuonna 1987, jolloin syömishäiriöiden hoidon kehittäminen oli vielä alkutaipaleellaan. Ehkä tulokset olisivat vieläkin rohkaisevammat, jos vastaavaa tietoa saataisiin nykyisin käytössä olevan tiedon ja hoitomenetelmien soveltamisesta syömishäiriöiden hoidossa?

Minusta tämä tutkimustulos luo toivoa pitkäänkin sairastaneille ja viestittää selkeästi, että sitkeimmänkään sairauden kourissa ei kannata luovuttaa. Osalla sairastuneista paranemisen polku vain on monenlaisista syistä pitkä, mutta lopulta tien päässä odottaa helpotus, elämä, palkinto. Jatketaan siis ponnistelua, pidetään kiinni toivosta eikä luovuteta.


Terveisin,

Pia Charpentier

Tarvitseeko hoitavan henkilön ymmärtää syömishäiriön syytä voidakseen hoitaa asiakastaan hyvin?

Olin kuuntelemassa Veera Pohjolaisen hienoa väitöstilaisuutta 13.1.2017. Väitöskirjan tuloksena oli, että syömishäiriöiden hoito kannattaa. Tämä oli kovin ilahduttava tulos suuresta tutkimustyöstä.

Erityisen ajatuksia herättävää oli, kun kustos kysyi Veeralta, minkä vuoksi hän oli käsitellyt usean sivun verran syömishäiriöiden etiologiaa, eli syy-seuraus vaikutuksia. Kustoksen kanta oli, että syömishäiriön syy ei ole oleellinen hoidon kannalta. Esimerkkinä hän mainitsi lasketteluonnettomuuden, jonka seurauksena jalka katkeaa. Voidakseen kipsata katkenneen raajan, lääkärin ei tarvitse tietää laskettelumäestä mitään, sen kuin vain hoitaa kipsaamisen toimiviksi todettujen hoitomenetelmien mukaisesti. Jalka pääsee paranemaan eikä kenenkään tarvitse pohtia, että kuinkas se mäki nyt tuollaisen aiheutti.

Tässä esimerkissä huomaan olevani aivan samaa mieltä kustoksen kanssa. Jalan kipsaamiseen tosiaan on olemassa melko suoraviivaiset hoitomenetelmät, joita voi soveltaa katkonaiseen raajaan riippumatta siitä mikä sen on rikkonut. Mutta jokin pieni ääni sisälläni kysyi: voiko tätä periaatetta soveltaa psykiatrisiin hoitoihin ihan yksi yhteen?

Yleisössä istuessani ja keskustelua kuunnellessani minulle kirkastui, että juuri tämän kaltainen medikaalinen ajattelu meillä Suomessa tosiaan usein ohjaa psykiatristen hoitojen suunnittelua ja toteutusta sekä myös tutkimustyötä. Hoitomenetelmätutkimukset pyrkivät löytämään selkeitä ja helposti toteutettavia malleja, joita voitaisiin soveltaa lääketieteen periaatteen mukaisesti kaikkiin asiakkaisiin menestyksekkäästi riippumatta siitä mistä heidän kohdallaan syömishäiriössä on kysymys. Ymmärrettävä tavoite, mutta onko se realistinen ja soveltuva monimutkaisten psyyken sairauksien ollessa kyseessä?

Lääketieteessä on totuttu katsomaan oiretta ja poistamaan se. Kun on kipu, otetaan kipulääkettä; katkennut jalka kipsataan, haava kursitaan kiinni. Psykiatrisissa häiriöissä tällainen lähestymistapa voi kuitenkin aiheuttaa monenlaista hankaluutta tekemällä hoitopyrkimyksistä liian suoraviivaisia ja yksinkertaistavia.

Esimerkiksi syömishäiriöiden hoidossa perinteisesti pidetään painon normalisointia keskeisimpänä hoidon tuloksena. Kun paino on normalisoitunut, ongelman ajatellaan olevan oleellisilta osiltaan voitettu. Käytännössä lyhyen ruokintahoidon jälkeen paino kuitenkin useimmilla laskee hoitoa edeltäviin lukemiin. Tämä viittaa siihen, että syy miksi paino on alun perin laskenut, eli sairauden varsinainen ongelma, on vielä jäänyt hoitamatta.

Jos hoidossa keskityttäisiinkin pääasiassa oireilun taustalla oleviin tekijöihin, jotka ovat aiheuttaneet painon laskun, voitaisiin hoito todennäköisesti suunnitella tehokkaammaksi ja tulokset saada pysyvämmiksi. Tämä edellyttäisi tarkkaa etiologian tuntemusta sekä yleisellä tasolla että potilaan henkilökohtaisella tasolla. ”Tehtävä”, jonka kautta syömishäiriö palvelee sairastuneen mieltä, on opittava ”suorittamaan” uudella tavalla. On opittava uusia keinoja, joiden avulla mielen tasapaino on mahdollinen ilman haitallisia oireita. Näiden keinojen opettelemiseen hoidossa olisikin hyödyllistä keskittyä pelkän oireen korjaamisen sijaan.

Tässä mielessä ajattelen, että ongelman syiden ymmärtäminen on keskeistä menestyksekkään hoidon kannalta – syiden avulla voidaan kohdistaa hoito oikeisiin asioihin tehokkaammin. Erityisen hyödyllistä on pyrkiä ymmärtämään mihin sairastuneen mieli tarvitsee tai käyttää oireita. Onko se pakokeino, helpotuskeino, selviytymiskeino vai mikä? Kun tästä syntyy jonkinlainen käsitys, on mahdollista suunnitella hoito niin, että sairastunut oppii käyttämään tämän tarkoituksen täyttämiseen keinoja, jotka eivät ole hänelle haitallisia.

Väittäisinkin, että menestyksekkäässä syömishäiriöhoidossa on erityisen tärkeää ymmärtää sairauden syitä ja rakentaa yksilöllinen hoitosuunnitelma tämän ymmärryksen pohjalta. Pyrkimys löytää hoidollinen kaava, jonka automaattinen toteutus kaikilla potilailla parantaisi syömishäiriöt, ei minusta ole realistinen tavoite. Realistisempaa olisi hyväksyä, että monenlaisia lähestymistapoja tarvitaan ja keskittyä selvittämään kuka hyötyisi parhaiten mistäkin lähestymistavasta.


Terveisin,

Pia Charpentier

Ystävää vailla – Avunpyyntö lukijoille

Yksi syömishäiriön ikävistä puolista on sen vaikutus sairastuneen ystävyyssuhteisiin. Varsinkin nuoruudessa syömishäiriöllä voi olla hankalat ja pitkäkantoiset seuraukset ystävyyssuhteiden muodostamiseen ja ylläpitämiseen. Syömishäiriöön sairastunut usein eristäytyy ihmisistä, kun oireilu ottaa valtaa ja vie aikaa päivistä. Samaan aikaan terveet nuoret tapaavat toisiaan, viettävät mukavaa aikaa yhdessä ja luovat tiiviitä kaveriporukoita. Syömishäiriöön sairastunut jää tai jättäytyy näistä helposti ulkopuolelle.

Työskentelyhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen myötäelänyt monien toipuvien kanssa yksinäisyyden aiheuttamaa tuskaa. Kun syömishäiriö alkaa jäädä taka-alalle, havahtuu moni toiveeseen löytää ystäviä, mutta heistä tuntuu kuin olisi liian myöhäistä muodostaa uusia ihmissuhteita. Tiiviisiin kaveriporukoihin on vaikea päästä mukaan ja toisaalta uusien ihmisten lähestyminen voi tuntua pelottavalta.

Uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen voi olla vaikeaa ilman syömishäiriötäkin. Yksi Syömishäiriökeskuksessa työskentelyni haastavimpia osa-alueita onkin auttaa toipuvaa löytämään ystäviä. Osastolla syömishäiriöstä toipuva on voinut harjoitella turvallisessa ympäristössä sosiaalisia taitoja ja selvinnytkin varsin hyvin. Osaston ulkopuolella kuitenkin ihmissuhteiden luominen voi tuntua hankalalta. Uskallus tai ideat puuttuvat.

Syömishäiriöstä toipuvan pitäisikin usein olla itse erittäin aktiivinen löytääkseen uusia ystävyyssuhteita. Itsetunto on usein sairauden jäljiltä haavoilla, joten muiden lähestyminen voi tuntua pelottavalta. Mieli voi tehdä vielä tepposia ja moittia itseä milloin mistäkin sanasta, teosta, sanattomuudesta tai tekemättömyydestä. Oman mielen moitteiden välttely sosiaalisia tilanteita välttelemällä voi olla houkuttelevaa. Tällöin kuitenkin mahdollisuudet rakentaa uusia ystävyyssuhteita jäävät vähäisiksi. Itsetunnon työstämiseen on olemassa paljon hyviä menetelmiä, joita kannattaakin harjoitella ammattilaisen tuella.

Joillekin käy niinkin, että omat persoonallisuuden piirteet tuntuvat sotivan aktiivista ystävien etsimistä vastaan. Heistä voi tuntua, että pitäisi olla enemmän ulospäin suuntautunut ekstrovertti, vaikka jokainen sopukka itsessä toitottaa, että sisäänpäin suuntautuva introverttiys on luontaisempaa. Vaikka maailma on rakentunut vahvasti ekstroverttien ehdoilla, introverttiys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toipuva haluaisi olla yksinäinen ja jäädä kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle. Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat eri asioita. Myös introvertit tarvitsevat ystävän tai ystäviä. Omien persoonallisten piirteiden kanssa pitää kuitenkin olla rehellinen. Introvertti ei voi eikä hänen tarvitsekaan muuttua ekstrovertiksi löytääkseen ystäviä, vaan hän voi etsiä omat yksilölliset tapansa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Vinkkejä introverttinä ihmissuhteissa toimimiseen löydät mm. Tietoisesti introvertti –blogin teksteistä ihmissuhteista.

Olivatpa toipuvan ystävien löytämisen haasteet itsetunnossa, persoonallisuuden piirteissä tai joissain muissa syissä, varmaa on, että ystävien etsimiseksi pitää hakeutua tilanteisiin ja ympäristöihin, joissa ystävyyssuhteita voi muodostaa. Harvemmin ystävät vain tupsahtavat kotiin. Mikä sitten avuksi?

Yksi apu voi löytyä harrastuksista, mitkä tarjoavat mahdollisuuden löytää uusia ystäviä saman henkisten ihmisten parista. Mieti millainen harrastus olisi sinulle mieleen? Yritä löytää sellainen harrastus, jossa kohtaisit toisia ihmisiä. Voisiko se olla esimerkiksi näytteleminen, kuorossa laulaminen tai bändissä soittaminen, jonkinlainen yhdistys- tai kerhotoiminta, joukkueena harrastettava liikunta tai muuten sellainen liikunta, jossa kohtaa ihmisiä? Vaihtoehtoja on lukuisia, mutta paikkakuntakohtaisia eroja toki on. Etsi siis tietoa alueesi tarjonnasta ja käy rohkeasti kokeilemassa.

Kuuntele harrastusta valitessasi myös toipumisesi tahtia. Liikuntaharrastukset tarjoavat paljon hyviä mahdollisuuksia ystävien löytämiseksi, mutta jos kärsit pakkoliikunnasta, tarvitset ehkä alkuun muunkinlaisia harrastuksia. Suosittelisin toki pakkoliikunnasta toipuvalle yleensä ensisijaisesti sosiaalisia liikuntatapoja yksin liikkumisen sijaan. Sosiaalisia virikkeitä tarjoavia lajeja ovat esimerkiksi pallopelit, kamppailu- ja itsepuolustuslajit ja ryhmätanssi. Myös yksilölajit voivat tarjota mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, jos lajia harrastaa liikuntaseurassa. Haluan myös muistuttaa, että uuden lajin voi aloittaa vanhempanakin ihan puhtaasti harrastuksen merkeissä. Kilpaurheilijaksi ei tarvitse tulla.

Syömishäiriöstä toipumisen aikana ja jälkeen myös Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n jäsenyhdistysten tarjonta voi auttaa ystävien löytämisessä. Syömishäiriöliitto järjestää erilaisia vertaistukiryhmiä ja monenlaisia tapahtumia viikoittain. Ryhmissä ja tapahtumissa voi löytää ystäviä, jotka ymmärtävät syömishäiriön koukeroita. Oman alueen jäsenyhdistystä kannattaa seurata esimerkiksi Facebookissa, missä jäsenyhdistykset tiedottavat aktiivisesti tapahtumistaan.

Nuorille yhden hyvän mahdollisuuden kohdata muita nuoria tarjoavat erilaiset nuorisotilat, -talot ja -yhdistykset, joissa on järjestettyä toimintaa. Useimmista kaupungeista löytynee jonkinlainen nuorten toimintaa ja vapaa-aikaa tukeva taho. Mikäli sinua jännittää mennä tällaiseen tahoon tutustumaan, voit vaikka ensin ottaa yhteyttä paikan työntekijöihin. He voivat auttaa sinua jännityksen kanssa ja kertovat varmasti mitä kaikkea heillä on tarjota.

Luonnollisia ympäristöjä ihmissuhteiden muodostamiseen ovat myös koulut ja työpaikat.  Näissä ympäristöissä oma aktiivisuus on kuitenkin tarpeen, mikäli haluaa muodostaa myös vapaa-ajalle ulottuvia ihmissuhteita. Etsi koulusta tai työpaikalta alkuun edes yksi ihminen, jonka seuraan hakeudut juttelemaan. Pyydä apua esimerkiksi koulu- tai työtehtävään tai tarjoa itse apua sitä tarvitsevalle. Osallistu oppilaille, opiskelijoille tai työntekijöille tarkoitettuihin yhteisiin avoimiin tilaisuuksiin. Älä luovuta yhden kerran perusteella.

Nykyään ystäviä voi löytää myös sosiaalisesta mediasta. Esimerkiksi Facebookissa on erilaisia ryhmiä tätä varten. Oman alueensa ihmisiin voi yrittää myös tutustua oman kaupungin Facebook-ryhmässä. Ei ole nykyään enää mitenkään tavatonta, että uuteen kaupunkiin muuttava etsii uusia tuttavuuksia alueensa Facebook-ryhmässä. Mikäli et uskalla itse laittaa ryhmään viestiä, voit myös vastata jonkun toisen viestiin. Huomaathan myös, että esimerkiksi Facebook, Instagram ja Snapchat ovat hyviä paikkoja tutustua alueesi harrastustoimintaan. Myös monet nuorisotilat ovat hyvin aktiivisia somessa, joten voit ensin rauhassa seurata millaista tarjontaa heiltä löytyy ennen kuin menet paikan päälle tutustumaan.

Ystävien löytäminen vaatii aikaa, sitkeyttä ja ideoita. Koska koen, että uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen on yksi haastavimmista asioista minkä monet syömishäiriöstä toipuvat kohtaavat, pyytäisin teitä lukijoita kertomaan vinkkejänne kommentteihin. Miten itse onnistuit uusien ystävien löytämisessä tai onko sinulla tiedossa jokin taho, mikä voisi tässä erityisesti auttaa? Nyt saa myös vapaasti mainostaa. Nuorisotilat yms, kertokaa ihmeessä kommenteissa hieman tarjonnastanne ja lisätkää vaikka linkki omille sivuillenne. Muistakaa mainita, missä kaupungissa toimitte. Autetaan kaikki yhdessä yksinäisyyden kanssa kamppailevia löytämään uusia sosiaalisia mahdollisuuksia ja löytämään omalle persoonalleen sopivan tavan toimia ihmissuhteissa.

Terveisin,

Venla Eronen

Kohti tervettä liikuntaa (OSA 2): Irti pakkoliikunnasta

Kirjoitin joulukuussa Omenatuvassa pakkoliikunnan tunnistamisesta. Ongelman tunnistaminen on välttämätöntä, jotta pakkoliikunnasta voi päästä eroon ja löytää tien kohti tervettä liikuntaa. Pakkoliikunnan tunnistaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen pääsisi irti haitallisesta toimintatavastaan. Muutoksen tekeminen vaatii sitkeyttä, halua muuttua ja uusien toimintatapojen löytämistä.

Liikunta on tunnetusti hyvä ja terveellinen keino edistää psyykkistä hyvinvointia, mutta joillakin raskaasta, usein toistuvasta liikunnasta on tullut keino katkaista yhteys omiin tunteisiinsa. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ikään kuin juoksevat pakoon tunteitaan. Toisille taas pakkoliikunta edustaa jatkuvaa valppautta. He ovat kuin olisivat koko ajan valmistautuneet kohtaamaan jonkinlaisen vaaratilanteen. Heillä pakkoliikunta näkyy jatkuvana jännittyneisyytenä tilanteessa kuin tilanteessa. Kolmas puolestaan on kadottanut yhteyden kehotuntemuksiinsa, erityisesti ”ytimeensä”. Ytimeen kuuluu omat kehon tarpeet ja tuntemukset sekä tunteet. Kehon ydin paikantuu helposti vatsan taakse, josta ihminen löytää oman voimansa ja  toimintansa itsesäätelyn. Jatkuva vatsalihasliikkeiden yms. tekeminen voikin olla kuin pyrkimys löytää tuo yhteys uudelleen. Näiden syiden myllerrykseen kun sotkeutuu vielä omaan kehoon ja suorittamiseen liittyvä kriittisyys, on pakkoliikuntapaketti tiukassa solmussa.

Tärkein askel irtipäästämisessä onkin tunnistaa oman pakkoliikuntansa syyt ja lähtökohdat sekä lähteä työstämään näitä asioita. Tunnista siis ensin oletko omien tunteiden pakenija, äärilleen viedystä valppaudesta kärsivä, omaan kehoon yhteyden menettänyt vai kenties jotain näistä kaikista. Tämän jälkeen sinun tulisi lähteä etsimään edes hetken ajaksi turvallisuutta, rentoutta ja yhteyttä itseesi ja tunteisiisi. Tunnista millaisia tarpeita siinä hetkessä nousee mieleesi. Tämän jälkeen voit lähteä miettimään millaisin konstein voit noita tarpeita täyttää. Tarvitsisitko esimerkiksi toisia ihmisiä lähelle tai kaipaisitko kenties etäisyyttä ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin? Sen jälkeen voit lähteä opettelemaan itsesi hyväksymistä ja uusia toimintamalleja.

Kyse on kuitenkin pitkästä prosessista, joten tarvitset todennäköisesti myös konkreettisempia ohjeita muutoksen tueksi. Tässä muutama vinkki:

Riko luomiasi sääntöjä ja raameja

Pakkoliikunnalle on tyypillistä, että liikunta on lukuisten aikataulujen, rituaalien ja sääntöjen värittämää. Riko tietoisesti näitä rakentamiasi raameja. Jos olet tottunut esimerkiksi aina juoksemaan saman lenkin, vaihda reittiä. Jos liikut aina tietyllä intensiteetillä, vaihda välillä intensiteettiä. Hae siis tuntumaa erilaisiin tapoihin liikkua. Välttele kuitenkin sitä, että rakentaisit vaihtelulle säännöt. Tässä kohdin sinun ei ole tarkoituksenmukaista lukea liikuntaoppaista vinkkejä treenien rytmittämisestä parhaan tuloksen saavuttamiseksi,  vaan harjoittelet uutta suhdetta liikuntaan ja omiin kehotuntemuksiisi.

Voit myös vaihdella liikuntalajeja. Olet nimittäin ehkä luonut itsellesi ajatusmallin, että tiettyä liikuntaa harrastamalla pysyt turvassa, mitään pahaa ei tapahdu ja pystyt kontrolloimaan oloasi ja kehoasi. Vaihtelulla voit lähteä rikkomaan tuota ajatusmallia. Kun huomaat, että mitään pahaa ei tapahdukaan, voit löytää vaihtoehtoisia ajatuksia ja olet siten askeleen lähempänä pakkoliikunnasta irti päästämistä.

Vaihtele myös ajankohtia jolloin liikut. Tunnustele mitä ajatuksissasi tapahtuu, jos ajankohta muuttuu. Oletko ehkä käyttänyt liikuntaa aina tietyissä hetkissä päivääsi esimerkiksi syömiseen liittyviä tunteitasi helpottaaksesi tai vaikkapa sosiaalisia tilanteita vältelläksesi. Tunnista nuo aikatauluihin liittyvät kaavat ja riko niitä, vaikka se ahdistaisi. Kuulostele mitä mielessäsi tapahtuu. Ne ajatukset ja tuntemukset ovat avaimia pakkoliikunnasta irti päästämiselle.

Harjoittele tietoista läsnäoloa ja kehoyhteyttä 

Kun lähdet esimerkiksi lenkille, pyri kiinnittämään ympäristöösi huomiota. Seuraa vaikka minkälaisia eläimiä, rakennuksia tai  ihmisiä näet matkalla. Etsi silmilläsi esimerkiksi erilaisia pyöreitä tai teräviä muotoja luonnosta ja rakennuksista. Kuulostele millaisia ääniä matkan varrelle mahtuu. Voit myös ottaa kameran mukaan ja pysähtyä reitin varrella aina kun näet jonkin ennalta päättämääsi teemaa kuvaavan asian. Nämä auttavat sinua pysymään kytköksissä ympäristöön.

Sinun tulisi oppia myös erottamaan kehotuntemustesi ja ajatusten eroa. Tässä erottelussa sinua voi auttaa hengitys- ja maadoittamisharjoitukset. Hengitä ilmaa ”ytimeesi” eli aina vatsaan asti. Huomaa kuinka myös hengityksessä liike on mukana. Tunne sitten maa jalkojesi alla. Tunne kuinka alusta kannattelee ja tukee, kuinka siihen voi turvallisesti pysähtyä. Kuulostele sitten itseäsi. Miten hengityksesi kulkee, miltä sykkeesi tuntuu, mikä on kehosi lämpötila, miltä liike tuntuu? Miten ajatukset vaikuttavat kehoaistimuksiin ja –tuntemuksiin. Leikittele erilaisten ajatusten kanssa. Ajattele esim. jotain pelottavaa asiaa tai jotain mitä haluaisit todella paljon. Millaisia erilaisia kehotuntemuksia ja toimintatarpeita voit huomata ajatuksiisi liittyen? Nämä esille nousevat ajatukset ovat usein sellaisia, joita sinun kannattaa tutkiskella ja työstää jonkun toisen kanssa, esimerkiksi fysioterapeutin tai psykoterapeutin kanssa.

On myös hyvä huomata, että pakkoliikunnan työstämisen yhteydessä kehoyhteyden löytämisen avulla sinun ei ole tarkoitus opetella mentaalisia keinoja kestämään kovempaa rasitusta, vaan sinun tulisi löytää uudelleen yhteys siihen, mitä kehossasi ja mielessäsi todella tapahtuu. Opettele huomaamaan liikkumisen turvalliset rajat. Kehosi on ainoa keho mitä sinulla on, sitä ei kannata rikkoa liian pitkälle viedyillä suorituksilla.

Lepää ja harjoittele oleskelua ilman liikuntaa

Liikkujan tulisi oppia myös lepäämään. Tärkeää on, että et tingi yöunista. Nuku riittävästi ja muista levätä myös raskaan liikuntasuorituksen jälkeen. Liikunnan hyödyn saaminen vaatii lepoa. Ilman lepoa et myöskään kehity. Ota käyttöösi lepopäivä, jolloin et liiku. Pyri oleskelemaan lepopäivänä rennosti myös ilman fyysisiä arjen askareita. Kuulostele mitä lepopäivä mielessäsi herättää ja työstä mieleesi mahdollisesti nousevia ajatuksia esimerkiksi terapeutin tai jonkun läheisen kanssa.

Huolehdi myös, että löydät elämääsi miellyttäviä hetkiä ilman liikuntaa. Voit esimerkiksi tavata ystäviä, lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, katsella elokuvia tai tehdä muita sellaisia sinulle miellyttäviä asioita, joissa liikunta ei ole läsnä. Jos sinun on vaikea löytää mielekkyyttä muista asioita, tulisi sinun tutkiskella tätä asiaa ja pyrkiä löytämään uusia kiinnostuksen kohteita. Tärkeää on myös se, että pyrit luopumaan suorittamisesta näissä hetkissä.

Syö riittävästi, monipuolisesti ja säännöllisesti

Ruoka on liikunnan tärkeä kumppani. Voidaksesi liikkua sinun tulisi syödä riittävästi, monipuolisesti ja säännöllisesti 4-6 kertaa päivässä. Pakkoliikunta on usein kietoutunut yhteen syömiseen liittyvien sääntöjen kanssa. Unohda joidenkin liikuntaoppaiden tms. ohjeet tyhjällä vatsalla lenkille lähtemisestä. Kyseinen ohje ei ole hyväksi silloin kun kärsit pakkoliikunnasta ja syömishäiriöistä. Vaihda sääntösi sellaiseksi, että liikunta pitää unohtaa, jos syömisestä on kulunut esimerkiksi yli 3-4 tuntia. Älä kuitenkaan lähde liikkumaan heti syötyäsikään, sillä silloin sinua todennäköisesti ohjaa kulutusajattelu ja ahdistus. Muista, että liikuntasuorituksen, erityisesti raskaan sellaisen, jälkeen tulisi syödä jotain mahdollisemman pian. Tämä edistää palautumistasi liikunnasta. Tärkein sääntö kuitenkin on se, ettet rankaise itseäsi liikunnalla syömisestä tai syömättömyydellä liikkumattomuudesta.

Valitse mieluisat tavat liikkua

Liikunnan tulisi olla mieltä virkistävää ja mukavaa. Valitse niitä tapoja liikkua, jotka tuntuvat sinusta miellyttäviltä. Tällä en tarkoita sitä, että liikunnassa ei saisi tulla vaikeita tai raskaita hetkiä eteen. Esimerkiksi kovat sykkeen nousut tuntuvat monista pahoilta, mutta ne voivat silti tarjota liikunnan iloa. Samoin uuden oppiminen voi olla välillä raskasta, mutta onnistuminen on lopulta palkitsevaa. Jos kuitenkin lähdet joka kerta suorittamaan pakosta liikuntaa josta et oikeastaan edes pidä, kannattaa sinun miettiä lajisi uudelleen.

Kuvittele millaisia positiivisia asioita elämääsi voisi tulla

Kuvittele elämääsi ilman pakkoliikuntaa. Visualisoi mieleesi tai vaikka paperille millaisia asioita pakkoliikunnan väistyminen mahdollistaisi? Huomaa, että mielesi saattaa olla taipuvainen näkemään vain negatiivisia ajatuksia ja seurauksia. Tiedosta tämä mielesi negatiivinen ja muutosta estävä malli ja pyri aktiivisesti suuntaamaan ajatuksesi positiivisiin seurauksiin. Mikäli sinun on vaikea löytää positiivisia seurauksia pakkoliikunnan väistymisestä, muistele vaikka hetkeä kun olet ollut erityisen iloinen ilman, että muistoon liittyisi liikunta. Lähde laajentamaan ajatustasi siitä eteenpäin. Jos tämäkin tuntuu vaikealta, niin tarkastele elämääsi hyvästä tulevaisuudesta käsin. Mitä hyvän tulevaisuuden sinä kertoisi nykyhetken sinulle? Millaisia positiivisia asioita hyvässä tulevaisuudessa on ilman pakkoliikuntaa?

Rajaa tarvittaessa liikunta hetkeksi kokonaan pois elämästäsi

Joskus fyysinen tai psyykkinen vointisi voi olla niin huono, että liikunta aiheuttaa haittaa terveydellesi tai uhkaa jopa henkeäsi. Silloin on tarpeenmukaista rajata liikunta hetkeksi pois kokonaan ja lähteä voinnin parannuttua etsimään varovaisesti uutta suhdetta liikuntaan. Etsi uusia liikuntamuotoja vanhojen pakkoliikuntamuotojen tilalle. Jos olet ennen esimerkiksi lenkkeillyt pakonomaisesti, älä aloita lenkkeilyä heti liikuntatauon jälkeen, vaan aloita jollakin täysin erilaisella lajilla. Alussa liikunnan on hyvä olla rauhallista.

Toista opettelemiasi asioita

Uusien toimintatapojen opettelu ottaa aikansa. Hyväksy se, että joudut toistamaan opettelemiasi asioita useita kertoja. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Haitallisia toimintamallejasi sinnikkäästi rikkomalla voit kuitenkaan huomata, että pelkäämäsi asiat eivät tapahdukaan. Ajatusmalleihisi alkaa siten rakentua uutta väljyyttä ja joustoa, jolloin terveempi suhtautuminen liikuntaankin mahdollistuu.

Pyydä apua

Pakkoliikunta on usein iso haaste yksin ratkaistavaksi. Hae rohkeasti apua esimerkiksi fysioterapeutilta, sairaanhoitajalta, psykologilta, terapeutilta tai muulta sellaiselta ammattilaiselta, jolla on ymmärrystä aiheesta.

Muista, että sinun ei ole pakko liikkua

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa, että pakkoliikunta voi jättää mieleesi epämukavia muistoja, vaikka voisit muuten jo paremmin. Opettele erottamaan mennyt ja nykyisyys ja muista, että sinun ei ole pakko olla aktiiviliikkuja, mikäli se tuntuu pahalta. Terveyssuosituksilla on paikkansa, mutta ne on tehty väestötasolla. Yksilöllisen elämäsi koukerot voivat johtaa siihen, että kohdallasi liikkumattomuus on terveellisempi valinta kuin liikunta. Tämä on kuitenkin yksilöllistä ja sinun on itse etsittävä mikä lopulta on hyväksi sinulle.

Ohjeistukseni ei missään nimessä ole täydellinen. Sitä voisi varmasti täydentää lukuisilla tavoilla. Millaisia ohjeita sinä lisäisit? Mikä on auttanut sinua pakkoliikunnasta irti päästämisessä?

Terveisin,

Venla Eronen

Ps. Kiitokset fysioterapeutti, tanssi- ja liiketerapeutti Marita Kaijanen avustasi tämän blogikirjoituksen kanssa. Se oli kullan arvoista <3

Joululahjaksi myötätunto

Läheisemme kohdatessa vaikean tilanteen elämässään useimpien meistä on helppoa tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Lohdutus, lämmin katse ja halaus tulevat kuin itsestään. Toivomme hänelle voimaa kestää vastoinkäyminen ja pyrimme auttamaan häntä kaikilla osaamillamme tavoilla. Haluamme hänen pääsevän tasapainoon mahdollisimman pian ja teemme hänen olonsa helpottamiseksi kaiken minkä osaamme.

Entäpä sitten kun itse joudumme pulaan tai kun joku kohtelee meitä kurjasti tai elämä heittää eteemme odottamattoman kierrepallon? Monesti alamme syyttää itseämme, koemme huonommuutta tai ehkä jopa ajattelemme ansainneemme osaksemme osuneen onnettoman sattuman. Synkissä tunnelmissa reagoimme usein tekemällä asioita, jotka lopulta vain pahentavat oloamme. Saatamme esimerkiksi laittaa syömisemme täysin sekaisin, turvautua alkoholiin, vetäytyä yksinäisyyteen, kiduttaa itseämme liiallisella liikunnalla tai palauttaa mieleemme kaikki ikinä meille sattuneet kamaluudet ja kylpeä niiden myrkyllisissä liemissä.

Mistähän johtuu, että itseään kohtaan on niin vaikeaa osoittaa myötätuntoa silloinkin, kun elämä on todella mullistanut maailmamme ja vienyt pohjan pois kaikelta? Onko ehkä suomalaiseen kulttuuriin kuuluva ”kel onni on, se onnen kätkeköön” -mentaliteetti osaltaan opettanut meille, että itsensä hyväksi asioiden tekeminen on itsekästä, omahyväistä ja paheksuttavaa? Ajattelemmekohan sen sijaan itsensä kurissa pitämisen ja ajoittaisen rankaisemisen kasvattavan luonnetta ja vahvistavan mieltä ja olevan muutenkin jotenkin oikein?

Ehkä oma osansa on lapsuutemme ympäristön kulttuurissa. Ne asiat, jotka tärkeät aikuiset ja auktoriteettihahmot meille kasvuvuosinamme opettavat omalla käytöksellään, sanoillaan sekä asenteillaan, jäävät mieleemme elämään totuuksina. Jos meitä on hädän hetkellä usein moitittu, vähätelty, kritisoitu, paheksuttu tai jätetty yksin selviytymään, olemme oppineet, että emme ansaitse heikolla hetkellä lämpöä emmekä myötätuntoa. Tästä voi seurata, että kiusaannumme jonkun tarjotessa lohtua hädän hetkellä, emmekä osaakaan enää ottaa tarjottua lohtua vastaan.

Joskus tuntuu vaikealta yrittää jäljittää logiikkaa, jonka pohjalta olemme aikojen saatossa päätyneet ajattelemaan, että paha onkin hyväksi ja hyvä pahaksi. Ehkä olisi aika kyseenalaistaa näitä mielissämme vahvasti eläviä totuuksia, joita noudattaessamme teemme huomaamatta elämästämme kurjempaa kuin sen tarvitsisi olla.

Aikuisinahan meillä on vapaus valita, miten asennoidumme asioihin. Jos jossain mielen perukoilla tuntuu epäloogiselta kurittaa itseään tilanteessa, jossa toiselle ihmiselle mielihyvin tarjoaisi hellyyttä ja hyviä asioita, on mahdollista alkaa harjoitella ihan uudenlaista toimintatapaa. Voit oppia uuden toimintatavan ottamalla neljä askelta.

Ensimmäinen askel on huomata mielen epäloogisuus ja ymmärtää, että itselle kuuluu sama myötätunto, jota automaattisesti osoittaisi toiselle.

Toinen askel on saada kunnon tuntuma siihen, miltä myötätunnon kokeminen tuntuu. Tätä voi tunnustella esimerkiksi kuvittelemalla eteensä itselle rakkaimman ihmisen tai vaikkapa lemmikin ja muistella häntä hankalassa tilanteessa. Sitten voi palauttaa mieleen miltä myötätunto ja lempeys häntä kohtaan tuolloin tuntui.

Kolmas askel on kokeilla suunnata tuo samainen myötätunto itseä kohtaan ja tarkastella, yrittääkö mieli jollain tavalla estää myötätunnon kohdistumisen itseen. Yrittääkö se vähätellä sitä sanomalla ”tuo nyt on ihan kukkua, turhaa nutturapäiden höpinää”? Pelkääkö se, että myötätunnosta on haittaa ”jos istun tässä olemassa tyytyväinen itseeni, sittenhän lakkaan yrittämästä ja kaikki kehitys pysähtyy”? Arveleeko se, että et ansaitse sitä ”ihan outoa… ei tuo minulle kuulu”? Uskooko se, että myötätunto tekee sinusta heikon ”pitää puskea vaan ja kestää kaikki. Ihan turhaa ruikuttamista ja paijaamista”? Laita tarkasti merkille kuinka mielesi yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Tarkastele sitten näitä selityksiä ja katso saatko jäljitettyä mistä nämä uskomukset (”totuudet”) ovat saaneet alkunsa.

Neljäs askel on harjoitella yhä uudelleen myötätunnon suuntaamista itseä kohtaan. Myötätuntoa voi suunnata myös sitä kohtaan, että mieli yrittää ”suojella” sinua myötätunnolta. Mieli pyrkii aina pysymään vanhassa ja toteuttamaan oppimiaan automaattisiksi ajatuksiksi vuosien toiston seurauksena muuttuneita ”totuuksiaan”. Näiden automaatioiden uudelleenohjelmointi vaatii harjoittelua ja toistoa.

Kun olet harjoitellut jonkin aikaa, huomaat, että myötätuntoiset ajatukset alkavat vähitellen tuntua luontevilta. Saatat myös huomata merkittävän muutoksen mielialassasi. Kun myötätuntoharjoittelun seurauksena olet vähemmän kriittinen ja ankara itsellesi, yleinen vointisi ja mielesi ilmapiiri alkavat kohentua.

Me kaikki ansaitsemme myötätuntoa. Sitä on ihanaa saada muilta, mutta muut eivät aina ole läsnä tarjoamassa sitä meille. Emmekä aina osaa ottaa sitä vastaan muilta. Lisäksi itsemme sättiminen ja arvosteleminen masentaa meidät sekä aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Tämän vuoksi on tärkeää opetella tuntemaan itseään kohtaan myötätuntoa. Se lisää omavaraisuutta myötätunnon suhteen, jolloin se on aina käytettävissä, kun elämä menee hankalaksi. Lisäksi se vahvistaa henkistä hyvinvointia ja itsetuntoa.

Jospa tänä jouluna antaisimme kaikki itsellemme tämän parhaan mahdollisen lahjan? Siitä voi ammentaa vuosikausia ja siitä nauttivat kaikki läheisemmekin, sillä onnellisina tuomme hyvinvointia myös muille. Sujauta Omenatuvan myötätuntokortti vaikka kirjekuoreen ja anna se joululahjaksi itsellesi tai hänelle, joka mielestäsi kaipaisi itseen kohdistuvaa myötätuntoa.

Tulostettavan tai vaikkapa sähköpostitse lähetettävän myötätuntokortin löydät täältä.

Rauhaisaa joulunaikaa toivottaa,

Pia Charpentier

Kohti tervettä liikuntaa (OSA 1) – Pakkoliikunnan tunnistaminen

Liikunta vahvistaa ihmisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia.  Sen merkitys terveydelle on selkeä. Syömishäiriö kuitenkin ottaa usein liikunnan vaaralliseksi työkalukseen, jolloin liikunnan terveyttä edistävät vaikutukset katoavat ja liikunta muuttuu haitalliseksi pakkoliikunnaksi. Raja terveen, mutta runsaan ja tavoitteellisen liikunnan sekä pakkoliikunnan välillä voi olla vaikea hahmottaa.

Pakkoliikunnasta löytyy useita blogikirjoituksia, joten en kuvaile tässä pakkoliikuntaa tarkemmin. En halua antaa vahingossa  kenellekään syömishäiriön kanssa kamppailevalle vinkkejä itsensä kiduttamiseen, sillä sitä pakkoliikunta mielestäni todellisuudessa on. Keskityn kaksiosaisessa kirjoitussarjassani pakkoliikunnan kuvailun sijaan siihen, miten pakkoliikunnasta voisi päästä irti ja liikkua terveellisesti. Tämä ensimmäinen osa käsittelee pakkoliikunnan tunnistamista. Toisen osan julkaisen tammikuussa.

Päästäkseen irti pakkoliikunnasta, ihmisen tulee ensin tiedostaa tekevänsä sitä. Moni syömishäiriöön sairastunut kuitenkin kieltää voimakkaasti kärsivänsä pakkoliikunnasta, sillä liikunnasta on muodostunut heille keino paeta ahdistavia tunteita tai he eivät edes huomaa liikkuvansa pakonomaisesti. Silloin muut ihmiset voivat joutua herättelemään sairastunutta asian äärelle. Tilanteen selkeyttämiseksi, kannattaa pohtia seuraavia kysymyksiä itsekseen tai yhdessä jonkun kanssa:

Mitkä ovat motiivisi liikkua?
Mikäli liikunta ei tuota sinulle iloa, kannattaa suhdetta liikuntaan miettiä. On mahdollista, että liikkumisen motiivit eivät enää ole terveitä, jos liikunnasta on poistunut iloa ja hyvää oloa tuottavat vaikutukset. Toki on välillä normaalia lähteä liikkumaan, vaikka hetken tekisi mieli jättää liikkuminen väliin, mutta jos huomaat lähteväsi aina tai lähes aina liikkumaan itseäsi pakottaen, on suhteessasi liikuntaan jotain vialla. Olet joko väärän lajin äärellä tai liikut vääristä syistä. Liikunta tuottaa harvemmin iloa, jos liikunnan ainoat motiivit ovat ulkonäkö, energian polttaminen ja tunteiden vältteleminen. Ei ole myöskään tavatonta, että syömishäiriöön sairastunut perustelee liikkumistaan näennäisesti hyvillä syillä, kuten terveys, vaikka todelliset liikkumiseen ajavat motiivit olisivat pahan olon vältteleminen ja itseinho. Liikunnan perimmäisten motiivien rehellinen tarkastelu onkin yleensä tarpeen.

Mitä tapahtuu, jos suunniteltu liikunta jää väliin? 
Ärtymys tai harmitus peruuntuneista treeneistä voi vielä olla ihan normaalia, mutta jos huomaat, että ahdistut voimakkaasti, muutut huonotuuliseksi, alat vähentää merkittävästi syömiäsi ruokia tai lisäät toiseen päivään sanktiona ylimääräisiä treenejä muiden treenien lisäksi, voi liikuntasi olla epäterveellä pohjalla.

Pystytkö jättämään liikunnan väliin, jos olet esimerkiksi sairaana tai loukannut itsesi?
Suhteesi liikuntaan on pakonomainen ja vaarallinen, jos lähdet liikkumaan vaikka pää kainalossa. Asetat itsesi hengenvaaraan, jos lähdet esimerkiksi juoksulenkille, kun olet kuumeessa. Jos taas rasitat esimerkiksi jalkaasi, jos se on loukkaantunut, hidastat sen parantumista ja sinulle voi jäädä pysyviä vammoja. Sairaana pitäisi pystyä lepäämään. Jos et pysty, liikuntasi on pakonomaista.

Millainen suhde liikunnalla on syömiseesi? 
Tilanteesi on todennäköisesti hyvä, mikäli syöt riittävästi ja ajattelet, että ruuasta saat virtaa jaksaaksesi liikkua. Pystyt myös nauttimaan ruuasta. Jos taas näet, että kaikki syöty ruoka tulee heti kuluttaa, olet väärillä teillä. Moni syömishäiriöön sairastunut haluaa lähteä pakonomaisesti kuluttamaan heti syötyään. Toiset taas haluavat liikkua jatkuvasti nälkäisenä. Molemmat ovat huonoja toimintatapoja. Ruuan ja liikunnan suhteessa on myös yleensä jotain kyseenalaista, jos näet ruuan vain polttoaineena eikä ruualla ole sinulle minkäänlaista mielihyvää tuottavaa ja sosiaalista merkitystä.

Liittyykö liikkumiseen paljon erilaisia itse muodostettuja ja joustamattomia sääntöjä ja aikatauluja?
Mikäli huomaat, että liikkumistasi ohjaavat itse rakentamasi joustamattomat säännöt ja aikataulut, kärsit todennäköisesti pakkoliikunnasta. Joustamattomuus, itsensä rankaiseminen ja liikkuminen sääntöjen mukaan tilanteesta riippumatta, ovat aina hälyttäviä merkkejä. Olet jo todella heikoilla jäillä, jos et esimerkiksi selviä jumppaamatta vaikkapa läheisen juhlista tai koulupäivästä. Sinun olisi hyvä pysähtyä pohtimaan sääntöjesi järkevyyttä, jos ne rajoittavat merkittävästi elämääsi. Mikäli alat sättiä tai rangaista itseäsi voimakkaasti sääntöjäsi rikkoessasi, on tarpeen tuoda lempeyttä ja väljyyttä mukaan liikuntakuvioihisi.

Millaisia muistikuvia edelliseen liikuntasuoritukseesi liittyy? 
Kysy itseltäsi millainen oli ympäristö missä liikuit. Pystyitkö kiinnittämään huomiota esimerkiksi luontoon tai muihin ihmisiin? Mitä ajatuksia sinulla oli liikunnan aikana? Mikäli huomaat, että muistat vain verenmaun suussa tai synkkiä ajatuksia itsestäsi, kehostasi tai ruuasta, et ole ollut tietoisesti läsnä. Et ehkä muista miten kaunis luonto oli ympärillä tai millaisia ohjeita sait ohjaajalta ryhmäliikuntatunnilla. Olet ollut jossain sisäisessä kuplassa, jossa tarkoituksenasi on ollut vain kuluttaa, paeta tai rangaista itseäsi. Olet myös saattanut jättää kuuntelematta kehosi viestejä, etkä ole esimerkiksi huomannut loukanneesi itseäsi. Toki äärirajoille viedyissä liikuntasuorituksissa mm. huippu-urheilijat osaavat etäännyttää huomionsa väsymyksestä ja kivusta. Jos kuitenkaan et ole huippu-urheilija ja huomaat jatkuvasti olleesi irti kehotuntemuksistasi, huoli on aiheellinen.

Pystytkö rentoutumaan liikuntasuoritusten välillä? 
Liikunnan jälkeen pitäisi antaa kehon palautua ja levätä. Tarkastele pystytkö istumaan lihaksia jännittämättä tai seuraako pitkällään olemisesta tai istumisesta ahdistusta. Pakotatko itsesi liikkumaan edes pienimuotoisesti kaikissa arjen hetkissä? Mikäli huomaat, että et salli lepoa ja ”energian kuluttaminen” on ajatuksissasi tai toimintatavoissasi jatkuvasti läsnä, tulisi tilanteeseen hakea muutosta. Pakkoliikunta on tällaisessa tilanteessa jo varsin voimakasta ja pitkälle vietyä.

Sanovatko muut jatkuvasti, että liikut liikaa?
Onko joku muu tuonut esille huolta liikkumisestasi? Mikäli näin on ja huomaat jopa suuttuvasi siitä, olisi sinun hyvä pysähtyä tarkastelemaan mistä läheisen huoli kumpuaa ja mitä oma reaktiosi kertoo. Paljon ja kovaa treenaaminen on usein haitallista ilman oikeanlaista ohjausta ja terveyden kokonaisvaltaista huomioimista. Moni syömishäiriöön sairastunut ei myöskään laske liikunnaksi esimerkiksi kävelyä tai sitä, että liikkuminen on läsnä kaikissa toimissa, jopa levossa. Määrittele toisen kanssa mitä tarkoitatte liikunnalla. Pakkoliikunta ei ole vain sitä, että teet äärisuorituksia. Pakkoliikunta on jatkuvaa itsensä rasittamista, vaikka rasituksen intensiteetti ei olisikaan koko ajan suurta. Toisella on yleensä siis syy huoleensa.

Onko liikunta elämäsi keskipisteenä vai rakentuuko liikunta osaksi elämääsi?
Liikunta on yleensä terveemmällä pohjalla, mikäli se on osa elämää ja se ei estä esimerkiksi sosiaalista elämääsi. Liikunta rakentuu silloin elämäsi ympärille joustavasti. Liikuntasi on todennäköisesti pakonomaista silloin, kun se on elämäsi keskipiste, jonka ympärille rakennat muun elämän, jos se sinne vain mahtuu. Muu elämä saattaa jäädä jopa täysin syrjään. Toki monet paljon ja tavoitteellisesti treenaavat urheilijat ovat tämän kysymyksen kanssa varmasti eri linjoilla, mutta jos edellisten kysymysten kanssa huomasit tilanteessasi ongelmia, on todennäköistä, että liikunta on haukannut elämästäsi liian ison palan ja kärsit pakkoliikunnasta.

Millaisia kysymyksiä sinä lisäisit tähän listaan? Miten pakkoliikunnan voi tunnistaa?

Terveisin,

Venla Eronen

Tarina kolmesta syömishäiriön sairastaneesta huolehtijasta

Haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Tarina on fiktiivinen ja mutkat suoriksi laittava, mutta sitä on muokattu useiden syömishäiriön sairastaneiden ihmisten tarinoiden siivittämänä. Jokaisen ihminen on yksilöllinen, mutta tarinan avulla voi löytyä jotain, mikä auttaa ymmärtämään syömishäiriön kanssa kamppailevaa.

Kaisa oli ollut koko elämänsä huolissaan lähes kaikesta. Läheisten hyvinvointi, eläinten oikeudet, ilmastonmuutos, taloustilanne, maailman rauha ja moni muu asia pyöri hänen mielessään usein. Huoli ylettyi laajoille alueille, mutta jätti ison aukon Kaisan itsensä kohdalle. Oman hyvinvoinnin Kaisa työnsi syrjään kaiken muun huolen tieltä. Kaisa ahdistui aina kun huoli itsestä meinasi puskea pintaan.

Saara oli Kaisan tavoin ikuinen huolehtija. Kaisasta poiketen Saara pelkäsi jatkuvasti, että hänelle itselleen tapahtuisi jotain pahaa sosiaalisissa tilanteissa. Sosiaaliset pelot kasvoivat lähes kaikissa kohtaamisissa, sillä Saara koki aina olevansa jotenkin vääränlainen, huono ja jopa paha. 

Jannekin oli huolehtija. Janne pelkäsi onnettomuuteen joutumista, sairastumista ja kuolemaa. Esimerkkinä huolesta mainittakoon Jannen lentopelko. Lentokoneen wc:ssä hän puristi rystyset valkoisina käsikahvoja ja mietti miksi ihmeessä wc:ssä ei ollut turvavöitä. Ilmakuopan sattuessa wc:ssä olijallehan voisi käydä huonosti. Pelkonsa vuoksi Janne luopui lopulta kokonaan itselleen rakkaasta matkustamisesta. Lisäksi Janne tutkiskeli ylikorostuneesti kehossaan tapahtuvia reaktioita. Jokainen outo tai kivulias tuntemus oli Jannelle merkki alkavasta sydänkohtauksesta tai vähintään syövästä .

Kaisan kohdalla syömisen kontrollointi auttoi etäännyttämään ajatukset itsestä. Hän ajatteli, että hän antaa itselleen riittävästi huomiota syömisiään kontrolloimalla. Kun oma itse oli hoidettu alta pois, hän voisi keskittää huolensa kaikille tärkeille asioille. Usein omat tarpeet nousivat kuitenkin pintaan ja Kaisan kontrolli syömisestä heilahti ääripäähän. Yksinäisinä ja häpeää tuottavina hetkinä Kaisa teki kaikkensa, jotta lipsahdukset tulisivat korjatuiksi. 

Saara huomasi, että syömättömyydellä hän pystyi välttelemään vaikeita sosiaalisia tilanteita, kuten koulun ruokailuja. Ajatukset omasta huonommuudesta upposivat nälkiintymisen myötä jonnekin sumuun, kun Saara laskeskeli sosiaalisissa tilanteissakin mielessään syömiensä ruokien kaloreita. Omaan sisäiseen kuplaan uppoutuminen piti muut ihmiset etäällä ja siten pelottavien kohtaamisten määrä väheni. 

Kaisan ja Saaran tavoin Janne huomasi olonsa helpottuvan syömisen kontrolloinnilla. Monet keholliset reaktiotkin tuntuivat helpottuvan, kun ruuan laatua ja määrää karsi. Kiellettyjen ruokien lista kasvoi kasvamistaan. Janne myös huomasi sietävänsä paremmin pelkojaan, kun ruoka vei kaiken huomion ja muuttui konkreettiseksi pelon kohteeksi. Oli helpompi pelätä sitä mihin pystyi vaikuttamaan. Syömisen pelko  tuntui pieneltä pahalta kaikkien muiden pelkojen rinnalla.

Aikansa syömishäiriön kanssa kuherrettuaan Kaisan, Saaran ja Jannen huolet alkoivat kuitenkin jälleen nostaa päätään. Turvan tunne ei enää muodostunutkaan vaivattomasti. Kaisa huomasi, että maailma alkoi näyttää vähän liiankin pahalta ja jollain tavalla Kaisa alkoi ajatella, että se oli hänen vikansa. Jopa nälänhätä maailmassa oli hänen syytään. Lipsahdukset syömisen kontrolloimisessa tuntuivat nyt rintarangassa painavan häpeän lisäksi itsekkyydeltä. Oliko hän keskittynyt liikaa itseensä, oliko hän sittenkin vain itsekeskeinen oman edun tavoittelija? 

Saara puolestaan huomasi kuinka ihmiset hänen ympärillään olivat alkaneet kuiskutella. Saara uskoi, että ihmiset pitivät häntä laiskana, rumana ja lihavana. Vaikka Saara ei ollut pitkään aikaan halunnut erityisemmin ihmisiä kohdatakaan, ei hän halunnut, että ihmiset pitivät häntä huononakaan. Kokemus huonommuudesta, vääränlaisuudesta ja pahuudesta alkoi jälleen vahvistua ja Saara alkoi tuntea olonsa entistä turvattomammaksi sosiaalisissa tilanteissa.

Jannea ruoka oli alkanut pelottaa valtavasti. Painajaiset syömisestä tunkeutuivat jopa uniin. Janne myös tajusi, että vanhat pelot eivät olleet poistuneet mihinkään, vaikka hän ei niitä jatkuvasti ajatellutkaan. Hän oli vain lakannut tekemästä asioita, joissa pelkäämiään vaaroja olisi voinut kohdata. Nyt hänen elämänsä oli siis kapeutunut, mutta rinnalle oli tullut pelko syömisestä. Janne tarkasteli itseään herkeämättä peilistä. Näkyikö edellinen ateria kasvoilla tai kehossa? Janne tarkisti ruokien tuoteselosteet moneen kertaan, punnitsi kaiken lautaselle pistämänsä kolmeen kertaan ja jätti aina varmuuden vuoksi vielä osan syömättä. Ruuan pelko teki kaikesta Jannen toiminnasta kaavamaista ja pakko-oireista. Arki kapeutui jatkuvasti rituaalien täyttäessä päiviä. Samalla Jannen fyysinen vointi heikkeni heikkenemistään.

Lopulta syömishäiriöstä kohtuuttomasti kärsittyään, kaikki kolme ajautuivat siihen pisteeseen, että apua olisi saatava. Syömishäiriöstä irti päästäminen vaati heiltä muun muassa pelkojensa kohtaamista. He joutuivat kohtaamaan huolensa monelta kantilta ja ymmärtämään miten jatkuvan huolehtiminen oli tullut osaksi heidän elämäänsä. 

Hoidon ja terapian myötä Kaisa oivalsi, että hänen intonsa huolehtia maailmasta olikin isolta osalta pyrkimystä pitää omat tarpeensa huomioimatta. Prosessi oli kivulias, sillä Kaisa joutui kohtamaan sen, että hänen ideologiansa ei välttämättä noussutkaan niin jaloista lähtökohdista mitä hän oli aina ajatellut. Kaisa joutui opettelemaan sen, että voidakseen pitää huolta muista, tulisi hänen ensin huolehtia itsestään. 

Saaran polku kulki turvattomuuden tunteen lähteelle lapsuuteen. Hän joutui kohtaamaan sen, että oli oikeastaan jäänyt vaille turvaa ja huomiota. Hän muisti kuinka oli oppinut jo lapsena ajattelemaan, että hänen täytyy pysyä syrjässä ja näkymättömänä. Virheitä ei saanut tehdä, sillä rangaistus saattoi tulla mistä tahansa. Kodissa pyöri myös aina kaikenlaisia ihmisiä, joiden seurassa saattoi tapahtua kaikkea arvaamatonta ja pelottavaa. Vähitellen Saara oli alkanut pelätä kaikkia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita.

Jannen matka itseymmärrykseen oli vaikeampi. Mitään järjellistä syytä jatkuvalle pelkäämiselle ei tuntunut löytyvän. Janne toivoi monesti, että olisi löytänyt selvän syyn. Voi kun hän olisikin ollut joskus jossain onnettomuudessa tai seurannut vierestä läheisen kuolemaan johtavaa sairautta. Pelkoja ja syömishäiriöön sairastumista olisi ollut siten helpompi ymmärtää. Terapiassa paljastui kuitenkin lopulta, että Jannella oli ollut pakko-oireita jo lapsena. Janne oli järjestellyt huoneessaan tavaroita pakonomaisesti järjestykseen värin mukaan syystä mitä kukaan ei tiennyt. Myös Jannen enolla oli ollut pakko-oireita. Lisäksi äiti muisteli, että Janne olisi joskus katsonut elokuvan, jossa Jannen ikäinen poika loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Tämän tyyppisiä useita mahdollisia tarinan koukeroita Jannen tarinaan mahtuikin. Elämän tapahtumien, Jannen persoonallisuuden ja mahdollisesti perinnöllisten tekijöidenkin yhteissummana Janne oli ajautunut pelon tielle ja sairastunut lopulta myös syömishäiriöön. 

Toipumisen aikana Kaisa löysi keinot huolehtia itsestään ja löysi myös sen osa-alueen maailmassa, johon hän koki voivansa vaikuttaa omilla toimillaan. Nykyään hän ei enää koe olevansa vastuussa kaikesta. Hän työskentelee tällä hetkellä yhdessä avustusjärjestössä ja on saanut siellä vastuullisen tehtävän. Työssään hän joutuu olemaan esimerkkinä muille, mikä ei onnistuisi, jos hän jatkuvasti kieltäisi omat tarpeensa ja hyvinvointinsa. Stressin kasvaessa liian suureksi, Kaisa osaa ottaa hengähdystauon ja nauttia vain elämästään.

Saara jatkaa vielä terapiatyöskentelyä osaavan traumaterapeutin kanssa. Hän on vaiheessa, jossa hän oppii luomaan itselleen turvallisen olotilan vaikeiden asioiden käsittelyä varten. Syömishäiriö alkaa kuitenkin olla jo pitkälti selätetty, mutta aika ajoin Saara tarvitsee tukea, jotta syöminen ei lähtisi jälleen ajautumaan raiteiltaan. Suunta on kuitenkin hyvä ja Saara pärjää nykyään terapian turvin.

Janne hyväksyi lopulta sen, että pelkäämisen syy oli moninainen. Hyväksynnän myötä Janne pääsi eteenpäin. Ensin Janne toipui syömishäiriöstä osastohoidon saattelemana. Syömishäiriön jäädessä syrjään Janne joutui jälleen kohtaamaan pelkojaan.  Janne löysi terapiassa keinoja, miten omia pakko-oireita pystyi vähentämään. Tällä hetkellä Janne vielä työstää joitakin pakonomaisia pelkojaan ja joutuukin välillä altistamaan itseään tilanteille joita mieli kuiskii vaarallisiksi. Jokainen selviäminen vahvistaa kuitenkin Jannea ja hän on alkanutkin suunnitella reissua Australiaan, jonne hän haluaisi mennä surffaamaan. Lentokoneeseen astuminen toki jännittää, mutta kauniit hiekkarannat ja surffiaallot kirkkaina mielessään, Janne aikoo haaveensa toteuttaa. 

Tunnistatko itsestäsi tai läheisestäsi jatkuvan huolehtijan piirteitä? Miten jatkuva huolehtiminen on näkynyt sinun tai läheisesi elämässä?


Terveisin,

Venla Eronen

Tutkimusnäyttöön perustuvat syömishäiriöhoidot – onko niitä?

Täällä Helsingissä järjestettiin syyskuussa kansainvälinen syömishäiriökongressi, jonne minua pyydettiin yhdessä kollegani David Clintonin kanssa puhumaan tutkimustiedolla tehokkaaksi todistetuista hoidoista arjen hoitotyössä. Ilahduin suuresti mahdollisuudesta perehtyä kunnolla tähän tärkeään ja paljon puhuttuun aiheeseen.

Syömishäiriöistä ja niiden hoidosta on tehty valtavasti tutkimusta. Monenlaisia ehdotuksia hyviksi lähestymistavoiksi on löydetty sekä nuorilla että aikuisilla. Monelle – minut mukaan lukien – saattaa kuitenkin tulla melkoisena yllätyksenä sekä järkytyksenä, että yhtään ainoaa tutkimuksilla toimivaksi osoitettua hoitoa ei ole olemassa syömishäiriöihin. Vaikka meillä tällä Suomessakin on käypähoitosuositukset ja yleisesti ajatellaan sieltä löytyvän se yksi tutkimuksilla toimivaksi osoitettu tapa hoitaa syömishäiriöitä, näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Siellä esitellään tällä hetkellä paras käytettävissä ole tieto – jota voisi pitää hieman hiuksia nostattavana.

Toki voidaan pohtia sitä, millaisia hoitotuloksia pidämme riittävän hyvinä. Esimerkiksi käypähoitosuosituksissa esille nostettu perheterapia auttaa 40%:ia laihuushäiriötä sairastavia [1]. Kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia – jota pidetään ahmimishäiriön kultaisena standardina ja jota esim. Britanniassa annetaan rutiininomaisesti kaikille ahmimishäiriöisille - auttaa noin 50%:ia kyseistä hoitoa saavista [2]. Kokovuorokausihoito auttaa käypähoitosuosituksen siteeraaman tutkimuksen mukaan hyvin tai kohtalaisesti 44%:ia ja päiväosastohoito 40%:ia [3]. Itse en osaa pitää näitä tuloksia kovin tyydyttävinä.

Miten sitten voi olla mahdollista, että useamman vuosikymmenen tutkimus- ja kehittämistyön lopputuloksena on, että toimivia hoitoja ei ole löydetty? Tähän kysymykseen on vastannut syömishäiriökentän kunnioitettu guru, Oxfordilainen Christoffer Fairburn [4]. Hän toteaa, että syömishäiriöiden hoitoa koskevia tutkimuksia on kyllä olemassa suuret määrät, mutta niissä on aina jonkin hankaluus, joka estää niiden tulosten yleistettävyyden. Isoimmiksi ongelmiksi hän nimeää anoreksian hoitoa käsittelevissä tutkimuksissa mm. liian pienet koehenkilöryhmät ja satunnaistamisen ongelmat. Anoreksia on suhteellisen harvinainen sairaus, minkä vuoksi tutkimuksiin on työlästä saada mukaan riittävä määrä koehenkilöitä. Tilannetta hankaloittaa se, että hoidon vaikutuksia tutkittaessa koehenkilöt pitää jakaa satunnaisesti erilaisia hoitoja tarjoaviin ryhmiin. Tämä entisestään pienentää koehenkilöiden määrää ryhmää kohti. Vähenemistä aiheuttaa myös koehenkilöiden poisputoaminen kesken hoidon tai esimerkiksi hoitointensiteetin lisäämisen tarve kesken hoidon, jolloin hoito joudutaan siirtämään poliklinikalta osastolle joksikin aikaa. Tämä vaikuttaa heti hoidon vaikuttavuuden tulkintaan. Ei voida tietää miten paljon osastojakso vaikutti lopputulokseen ja miten paljon tutkimuksen kohteena oleva terapia.

Potilaiden ohjaaminen satunnaisesti tutkimuksen kohteena oleviin hoitoihin on vanha tutkimuskäytäntö, jonka tarkoituksena on neutralisoida potilaiden tietoisesta valikoitumisesta aiheutuva tutkimustuloksen vääristyminen. Ajatellaan, että kun potilaat ohjataan hoitoihin satunnaisesti, on suurempi todennäköisyys, että koehenkilöt ovat ryhmissä mahdollisimman samanlaisia. Tämä mahdollistaa sen, että tutkimuksen tulosten voidaan luottaa johtuvan tarjotusta hoidosta eikä esimerkiksi siitä, että yhteen koehenkilöryhmään ovat menneet kaikki lievemmin tai vaikeammin sairaat.

Myös hoitoasetelmien, kuten avohoidon, päiväosastohoidon ja terapioiden tutkimista vaikeuttaa se, että niihin on hankalaa satunnaistaa potilaita. Arthur Crisp -niminen maineikas syömishäiriötutkija urhoollisesti yritti tätä vuonna 1991 sillä seurauksella, että osastohoitoon satunnaisesti määrätyt potilaat eivät suostuneet menemään osastojaksolle, koska he eivät aidosti tarvinneet sitä. Tämä sabotoi hoidon tulokset eikä niistä voitu lopulta päätellä mitään pitävää.

Mielessäni herääkin nyt kysymys, että jos useiden vuosikymmenien aikana ei olla löydetty sinnikkäistä ja älykkäistä yrityksistä huolimatta riittävän monella potilaalla toimivaksi osoitettuja hoitoja, voiko niitä olla löydettävissä tulevaisuudessakaan? Ja jos ei, mitä tämä tarkoittaa syömishäiriöhoidon kannalta?

Itse ajattelen, että yhtä ainoaa, kaikilla toimivaa hoitoa ei ole mahdollista löytää sen vuoksi, että syömishäiriötä sairastavat ovat hyvin erilaisia yksilöitä yhtäläisestä diagnoosistaan huolimatta. Heidän paranemispolkunsa ja avuntarpeensa vaihtelevat yksilöittäin suuresti eikä mielestäni ole mielekästä edes yrittää puristaa kaikkia saman hoitomankelin läpi. Tämän vuoksi voimavarat olisi järkevää suunnata erilaisten hoitomenetelmien soveltuvuuden tutkimiseen. Ei siis enää etsittäisi sitä yhtä oikeaa, vaan selvitettäisiin sen sijaan millaisia asiakkaita tietynlainen lähestymistapa auttaa.

Edesmennyt syömishäiriökentän grand old man Brian Lask sanoo kirjoituksessaan [5] viisaasti, että ”hoidoissa pitäisi huomioida asiakkaiden geneettiset, kehitykselliset, fyysiset, psyykkiset sekä kulttuuriin ja ympäristöön liittyvät samankaltaisuudet ja erot. Sen sijaan, että tutkijat ja kliinikot yrittävät todistaa oman lähestymistapansa ylivertaisuutta, heidän pitäisi tutkia löydöksiä kiinnostuneina siitä ketkä potilaat hyötyvät mistäkin hoidosta. On irrationaalista hoitaa kaikkia samalla tavalla.”

Kiintoisan lisänäkökulman asiaan tuo mielestäni kliinikoiden arkinäkemys. Koulutan ja työnohjaan terveydenhoitoalan ammattilaisia isona osana työtäni ja olen havainnut, että hyvin harva hoitaa kaikkia potilaitaan samalla tavalla – kuten tutkimusasetelmissa tehdään. Useimmat opettelevat erilaisia lähestymistapoja ja intuitiivisesti tunnustelevat millainen hoito kullekin asiakkaalle sopii. Kliinikoiden oma kokemus on, että selvästi suurempi osa heidän potilaistaan, kuin tutkimusten väittämä puolet tai alle, paranevat heidän hoidossaan. Myös Syömishäiriökeskuksessa on käytössä yksilöllisyyttä painottava hoitomalli ja juuri analysoimiemme tulosten mukaan 90% kokovuorokausiosastomme hoidon läpikäyneistä ei tarvitse enää uutta sairaalahoitojaksoa. Mielestämme tämä on merkittävä tulos, sillä monet meille tullessaan ovat kokeneet useiden vuosien sairaalakierteen.

Ehkä arkikokemuksen ja tutkimustulosten eroa selittää juuri se, että tutkimuksissa etsitään yhden kaavan tulosta ja arjessa hoidetaan orgaanisesti yksilölliset tarpeet huomioiden? Ajattelen, että se tosiseikka, että yhtä oikeaa hoitomenetelmää ei ole olemassa, vapauttaa kliinikot tekemään hyvällä omalla tunnolla sitä, minkä tietävät oman kokemuksensa mukaan hyvin toimivaksi. Kun vapaudumme siitä, illuusiosta, että joku jossain osaa sen ainoan oikean tavan – joka meidänkin pitäisi jotenkin osata oppia - voimme valjastaa luovuutemme hoidon kehittämiseen ja luottaa siihen minkä kokemuksemme pohjalta tiedämme oikeaksi.

Ihanne kuitenkin mielestäni olisi, että voisimme tutkimustyön avulla selvittää mikä ketäkin auttaa parhaiten ja sen avulla suunnata jo heti hoidon alusta omat ja asiakkaamme voimavarat oikeaan suuntaan. Mielestäni tutkimuksen tekemisellä on suuri arvo ja näkisinkin sen mieluusti suuntaavan voimansa näille uusille urille.

Mitä sinä ajattelet tutkimusnäytöllisistä hoidoista – tai niiden puutteesta?


Syksyisin terveisin,

Pia Charpentier


1 Couturier ym (2013). Efficacy of family-based treatment for adolescents with eating disorders: A systematic review and meta-analysis. Int J Eat Disord 46:3–11.
2 Fairburn ym. (2009) Transdiagnostic cognitive-behavioral therapy for patients with eating disorders: a two-site trial with 60 week follow-up. Am J Psychiatry 166(3):311-319.
3 Herpertz-Dahlmann ym (2014). Day patient treatment after short inpatient care versus continued intpatient treatment in adolescents with anorexia nervosa (ANDI): an multicentre, randomised, open-label, non-inferiority trial. Lancet 383:1222-1229.
4 Fairburn (2005). Evidence-based treatment of anorexia nervosa. Int J Eat Disord 37:26-30.
5 Lask (2013). Editorial: Dogma or humility? Advances in eating disorders: Theory, research and practice 3:183-185.

Omenatupa on kasvanut taaperoikään

Tänään on tasan vuosi siitä, kun Omenatupa starttasi kirjoituksella Tervetuloa Omenatupaan. Omenatuvan taival alkoi kuitenkin jo kesäkuussa 2015, kun Pia Charpentier kysyi minulta haluaisinko ryhtyä kirjoittamaan Syömishäiriökeskuksen blogia. Ehdotus tuli minulle täysin puskista, mutta ilahduin siitä kovasti.

Olin varsin ummikko blogimaailman suhteen, joten perfektionistisine taipumuksineni (joita yhdessä kirjoituksessa paljastin omaavani) luin ensin pari blogiopasta – ja vielä pari varmuuden vuoksi lisää. Omenatuvan suunnittelu kestikin varsin pitkään. Pöytälaatikkoon kertyi melko monta mappi ö:hön saman tien sujahtavaa kirjoituksen tynkää, jotka hylkäsin liian kouluesseen kaltaisina. Oman kirjoitustyylin löytäminen veikin hetken. Ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni hoidon ansaitsemisesta on varsin erilainen kuin esimerkiksi kirjoitus vanhempien kokemuksista tai kirjoitus syömishäiriöiden kadehtimisesta.

Minulle oli alusta asti myös selvää, että Pian olisi hyvä kirjoittaa välillä. Koin, että Pialla on sellaista osaamista, mikä minulta puuttuu – sellaista minkä voi saada vain pitkällä ja uraa uurtavalla työllä. Pian ajatuksia olisikin tärkeää saada yleisesti kuuluviksi. Pia kirjoitti ensimmäisenä kirjoituksenaan Syömishäiriökeskuksen historiasta, mutta syvensi tekstejään pikkuhiljaa keskustelua synnyttäviin teemoihin, kuten huomiohakuisuus, paranemismotivaatio, pitkän osastohoidon tarpeellisuus sekä osastohoidon jälkeinen aika. Pian kirjoitukset ovat osoituksia siitä, että syömishäiriöissä on paljon kuohuttavia aiheita, joita ei ole paljon käsitelty tai, joita on käsitelty vain yhdestä näkökulmasta. Tällaisia kirjoituksia tarvitaan lisää.

Riippumatta siitä, olenko minä vai Pia ollut  kirjoittajana, olen jännittänyt jokaisen julkaisun yhteydessä miten kirjoitus otetaan vastaan. Tuo jännitys ei ole hälventynyt yksivuotisen taipaleen aikana yhtään. On ollut kuitenkin ilo huomata kuinka hyvin Omenatupa on otettu vastaan. Lukijakunta on kasvanut pienin harppauksin ja joistakin kirjoituksista on tullut kiitosta suoraan syömishäiriöitä sairastavilta. Omenatuvasta on ollut siis muutakin hyötyä kuin viihdykettä työ- tai koulumatkoilla. Se tietysti tekee kirjoittamisesta mielekästä.

Olen saanut ensimmäisen vuoden aikana jonkin verran myös sähköpostia lukijoilta blogin aiheisiin liittyen. Omenatuvalta on toivottu kirjoituksia muun muassa syömishäiriöistä ja traumoista, ravitsemushoidosta osastohoidon aikana, liikunnasta ja pakkoliikunnasta, potilaiden kokemuksista hoidosta, paranemistarinoita, oman tilanteen vakavuuden ymmärtämisestä sekä yleisesti osaston käytänteistä. Osa näistä aiheista on sellaisia, että en voi kirjoittaa niistä kovin monipuolisesti ilman työyhteisöni apua, vaikka minulla aiheista kokemusta onkin. Onneksi minulla on kuitenkin tukenani laaja moniammatillinen tiimi, jonka kanssa yhdessä voin kirjoittaa myös itselleni vieraammista aiheista. Paranemistarinoita varten voisin selvittää haluaisiko joku hoitomme läpi käynyt kirjoittaa tarinansa ja kertoa kokemuksiaan hoidosta. Lukijat voitte myös tietenkin kertoa tarinoitanne blogin kommentteihin.

Ilo on ollut myös huomata, että olemme saaneet arvokkaita yhteistyökumppaneita blogitaipaleemme aikana. Erityisesti Syömishäiriöliitto jäsenyhdistyksineen on lisännyt blogimme tunnettavuutta ja löydettävyyttä. Suuret kiitokset siis Syömishäiriöliitolle ja kaikille muillekin blogiamme sosiaalisessa mediassa tai muualla jakaneille! Teidän avullanne Omenatupa on saanut kasvaa ja kehittyä nopeammin kuin olisin arvannutkaan.

Näin yhden vuoden jälkeen voisi sanoa, että Omenatupa on kasvanut taaperoikään. Paljon on vielä opittavaa, mutta mielenkiinto uusia käsiteltäviä aiheita kohtaan vain kasvaa. Kiitoksia lukijoille kuluneesta vuodesta! Te teette Omenatuvasta kirjoittamisen arvoisen! Jatkoa on siis luvassa. Huomaattehan myös, että Omenatupa on saanut pikkusisaruksen. Ruotsinkielinen blogimme Balansbloggen syntyi 28.9.2016. Antoisia lukuhetkiä molempien blogiemme parissa!

Terveisin,

Venla Eronen

NEDS-konferenssikuulumisia – Mikrobeja, kilpaurheilua, toivoa toivottomuuteen ja "kehoterapiaa"

Pohjoismainen syömishäiriökonferenssi NEDS järjestettiin Helsingissä 21.-23.9. Päivien aikana kuulimme erilaisia puheenvuoroja ja osallistuimme pienempiin workshoppeihin. Tässä hiukan konferenssikuulumisia kaikille luettavaksi. Kaikesta en raportoi, joten valitsin neljä aihetta, jotka tuntuivat minusta kiinnostavilta. Blogikirjoitus käsittelee tällä kerralla poikkeuksellisesti useita aiheita, mutta voit toki poimia siitä vain itseäsi kiinnostavat aiheet:
• Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
• Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä
• EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
• Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa

Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
(Cynthia Bulik)

Ajatus siitä, että vatsamme ovat yhteydessä aivoihimme on elänyt puhutussa kielessä jo kauan ennen kuin mekanismia on edes tunnettu. Puhumme kuinka meillä on perhosia vatsassa tai kuinka tiedämme jonkin asian vatsatuntemuksemme pohjalta. Vatsassa olevien mikrobien vaikutusta ihmisen mielialaan, käyttäytymiseen, aineenvaihduntaan, sairauksiin ja moneen muuhun tekijään on alettu viime aikoina tutkia. Näin myös laihuushäiriöitä sairastavien kohdalla.

Terveellä ihmisellä suolistomikrobisto on monipuolinen ja runsas. Tutkimuksissa on havaittu, että laihuushäiriötä sairastavan suolistomikrobisto on suppeampi kuin terveiden verrokeiden. Mikrobeja on niin määrällisesti kuin laadullisestikin vähemmän. Syy voi piillä nälkiintymisessä. Vain osa mikrobeista kestää olosuhteissa, joissa on liian vähän ravintoa  saatavilla.

Mikä merkitys suolistomikrobistolla sitten on? Tutkimuksissa on havaittu, että masennus on yhteydessä suolistomikrobiston monipuolisuuteen. Mitä korkeampia pisteitä laihuushäiriötä sairastavat henkilöt saivat masennuskyselyssä (BDI), sitä yksipuolisempi oli heidän suolistomikrobistonsa. Entä mitä tapahtuu, kun laihuushäiriötä sairastavan henkilön suolistomikrobistoa siirretään hiirelle, joka on kasvanut steriileissä olosuhteissa ja jonka suolistossa ei ole lainkaan mikrobeja? Hiiri ahdistuu. Kun siirteen saanut hiiri pääsee avoimeen ympäristöön, jossa se voi saada uusia mikrobeja, sen ahdistus vähenee.

Tutkijoita kiinnostaa myös voivatko suolistomikrobit ennustaa laihuushäiriöstä toipuvan henkilön painon ylläpitoa. Selittävätkö mikrobit sitä, miksi osa sairastavista ei saa ylläpidettyä painoaan? Mielenkiintoinen tutkimusalue on myös probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntäminen laihuushäiriöpotilaan hoidossa. Voidaanko niillä parantaa toipuvan henkilön painon ylläpitämistä sekä vähentää ahdistusta ja syömiseen liittyvää epämukavuutta? Mielenkiintoisia tutkimuksia on siis myös tulevaisuudessa luvassa näiden teemojen ympäriltä.

Cynthia Bulikin luentoa kuunnellessani huomasin, kuinka sisäisen biologini sormet syyhysivät. Olin todella innoissani. Jään mielenkiinnolla odottamaan tutkimuksia probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntämisestä. Laihuushäiriö on vaikea sairaus ja sen hoidossa tarvitaan välillä luoviakin ratkaisuja. Ehkä monipuolisia menetelmiä hyödyntämällä yhä harvemman tarvitsisi saada otsaansa toivottoman leimaa.

Mitä sinä ajattelet aiheesta? Tarjoaako mikrobien huomiominen mahdollisuuden kehittää hoitoa ja yksilöidä hoitoa ja hoidon seurantaa vieläkin tarkemmin henkilölle sopivaksi?

Mikäli Cynthia Bulikin luento kiinnostaa sinua enemmänkin, voit tutustua siihen täällä.

Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä 
(Jorunn Sundgot-Borgen & Solfrid Bratland Sandra)

Kilpaurheilussa monissa lajeissa kilpailijan paino on keskeisessä asemassa. Tällaisia lajeja ovat mm. pitkän matkan juoksu, mäkihyppy ja hiihto (muutaman tässä vain mainitakseni). Tällaisissa lajeissa 8–75 prosenttilla kilpailijoista ilmenee epänormaalia syömistä ja terveyden vaarantavia painonhallinnan menetelmiä. Kuuluisimmista 20 syömishäiriötä sairastavasta kilpaurheilijasta 13 on saanut mitalin olympialaisista, maailman mestaruuskisoista tai maailman cup –kisoista. Kolme on kuollut syömishäiriöön. Onkin kuin osa olisi valmis vaikka kuolemaan voittaakseen. Syömishäiriöt voidaankin nähdä suurena ongelmana kilpaurheilussa.

Kilpaurheilijoilla (ja muillakin tietysti) syömisen ja liikkumisen välinen suuri epäsuhta johtaa terveydellisiin ongelmiin. Kova liikkuminen ja ravinnon vähäisyys voivat johtaa RED-S -oireyhtymään (Relative Energy Defiency in Sport). RED-S on laajennos entiselle naisurheilijan oireyhtymälle (Female Athlete Triad, FAT), sillä liikunnan ja ravinnon epäsuhdasta aiheutuu ongelmia myös miehille. Naisurheilijoiden kohdalla puhutaan usein kuukautisten poisjäämisestä (omasta mielestäni ehkä jopa hieman vähättelevään sävyyn). Oireyhtymällä on kuitenkin todellisuudessa laaja-alaisia vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, ruuansulatuselimistöön, endokriinisiin elimiin, luulihaksiin ja keskushermostoon. Kyse ei siis ole vain mistään pienestä terveydellisestä haitasta. Lisää RED-S ja FAT -oireyhtymistä kannattaa lukea Ida Heikuran blogikirjoituksesta, joka on myös julkaistu Juoksija -lehden numerossa 7/2014. Siinä on mielestäni kohtalaisen helposti ymmärrettävää tekstiä aiheesta.

Syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen oireet voivat tilapäisesti auttaa saavuttamaan lajissa tavoiteltuja ominaisuuksia – tosin kovalla hinnalla. Myös persoonallisuuden piirteet syömishäiriötä sairastavan ja hyvän kilpailijan välillä voivat olla samankaltaisia. Harva kilpailija myöskään tunnustaa itse, että hänellä on ongelmia syömisen suhteen. Miten sitten kilpaurheilijoiden joukosta voi tunnistaa heidät joiden ei pitäisi kilpailla syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen ja RED-S oireyhtymän vuoksi? Kansainvälinen olympiakomitea IOC on kehittänyt työkalun RED-S CAT (Relative Energy Deficiency in Sport Clinical Assessment Tool), jonka avulla ratkaisua voidaan etsiä. RED-S CAT sisältää urheiluun ja kilpailuun osallistumisen riskiarvioinnin sekä urheiluun ja kilpailuun palaamisen valmiuden arvioimisen. Voit tutustua RED-S CAT –menetelmään  tarkemmin täällä.

Syy miksi päätin kirjoittaa tästä konferenssin aiheesta on se, että kohtaamme Syömishäiriökeskuksessa aika-ajoin kilpaurheilijoita niin osastolla kuin avopuolellakin. RED-S CAT voisi auttaa arvioimaan milloin kilpaurheilijan terveys taas sallii kilpailemisen ja raskaamman liikunnan aloittamisen. Samalla se voisi tehdä myös potilaalle paremmin näkyväksi mihin hoitotiimin päätökset perustuvat ja lisätä siten yhteisymmärrystä hoidon tavoitteista ja etenemisestä.

Mitä sinä ajattelet painoon ja ulkonäköön liittyvistä paineista kilpaurheilussa? Miten syömishäiriöitä ja häiriintynyttä syömistä voitaisiin ehkäistä kilpaurheilijoiden keskuudessa?

Norjalaiskaksikon paljon muitakin liikuntaan liittyviä näkökulmia sisältäneeseen luentoon voit tutustua täällä.

EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
(Maja Molin & Stephanie Ekström)

Itselleni yksi konferenssin vaikuttavimmista aiheista oli Tukholmassa sijaitsevan EIRA-klinikan esittely. EIRA on osa Stockholms centrum för ätstörningar (SCÄ) -klinikkaa.  EIRA on suunnattu vaikeasti ja pitkäkestoisesti sairastaneille syömishäiriöpotilaille. Potilaalla täytyy olla takanaan vähintään kymmenen vuotta sairastamista ja vähintään kolme loppuun saatettua hoitojaksoa, jotta hän voi päästä EIRA-klinikan asiakkaaksi. EIRA-klinikan potilaiden keski-ikä on 38-vuotta ja sairastamishistoriaa heillä on keskimäärin 22,8 vuotta.

EIRA-klinikan hoidon tarkoituksena ei ole enää parantaa syömishäiriöstä, vaan hoito keskittyy elämän laadun kohentamiseen syömishäiriöstä huolimatta. Potilaan tila pyritään pitämään vakaana ja tavoitteena on estää potilaan joutuminen osastohoitoon. Toivottomiksi tapauksiksi leimatut potilaat saavat jälleen toivoa paremmasta elämästä. EIRA:n hoidossa keskeistä on se, että hoitosuhde on loppuelämän ajaksi potilaan niin halutessaan. Potilaan ei tarvitse enää ikinä pelätä sitä, että hoitosuhde katkaistaan ”huonon hoitomotivaation” tai raha-asioiden vuoksi. Hoidossa pyritään siihen, että potilas ottaa itse vastuun elämästään – syöminen ja paino mukaan lukien – joten hoidossa on mahdollisemman vähän sääntöjä.

Itselleni EIRA:n toiminta-ajatuksen hyväksyminen vaati isoa näkökulman muutosta. Ei ole helppoa ajatella, että hoidossa ei enää pyrittäisi siihen, että potilas paranee. EIRA-klinikan työntekijöiden puheessa kuulsi kuitenkin sellainen lämpö ja potilaiden kunnioitus, että pystyin ymmärtämään tällaisen lähestymistavan. Jokaisen yksilöllisiin arvoihin pohjaava elämän laatu on arvokas lähtökohta hoidolle erityisesti silloin, kun toivo paremmasta on lähes kokonaan kadonnut. Toivoon onkin löydettävä uusi tulokulma. Sanomattakin on selvää, että EIRA:n asiakkaaksi ei päädytä heppoisin perustein, mutta joskus tällainen lähestymistapa on varmastikin tarpeen.

Mitä sinä ajattelet EIRA:sta? Voidaanko potilaan kohdalla luopua parantumisen tavoitteesta? Missä vaiheessa näin voidaan tehdä? Millaista toivoa tälläinen lähestymistapa antaa toivonsa menettäneille?

Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa
(Hanne Netland Øxnes)

Hyvää konferenssiantia oli myös kehollinen lähestymistapa syömishäiriöistä ja traumoista kärsivien potilaiden terapiassa. Traumatisoituneilla henkilöillä voi olla vaikeuksia pysyä kokemuksellisesti nykyhetken tapahtumissa. He saattavat joutua äkillisesti mielessään keskelle traumansa tapahtumia tai olosuhteita, vaikka alkuperäisestä tilanteesta olisi kulunut jo kauan aikaa.

Traumatisoituneella henkilöllä kehon ja mielen välinen yhteys häiriintyy ja ihmisen eloonjäämiseen liittyvät taistele, pakene tai jähmety –reaktiot jäävät herkästi aktivoituvaan tilaan. Tämän vuoksi hätäreaktiot aktivoituvat yhä uudelleen nykyhetken tapahtumiin liittyvien tunnelmien, tuoksujen, äänensävyjen tai muiden tunnetasoa koskettavien ärsykkeiden laukaisemina. Reaktiot ovat voimakkuudeltaan usein alkuperäisen kokemuksen luokkaa, vaikka uhkaava tilanne on jo päättynyt kauan aikaa sitten. Reaktioiden yhteydessä henkilö elää traumaattisia asioita uudelleen ja vaikeiden sekä kipeiden asioiden käsittely ei onnistu elimistön hätätilan aktivoitumisen vuoksi.

Traumatisoituneen terapiassa tarvitaan hätätilan aktivoitumisen vuoksi ensin vakauttamista. Sen tarkoituksena on opettaa henkilölle keinoja, joiden avulla hän voi rauhoittaa keskushermostonsa aktivoitunutta tilaa ja jotka auttavat häntä pysymään riittävän rauhallisessa tilassa pystyäkseen tiedollisesti käsittelemään kokemustaan. Tätä tilaa kutsutaan pysymiseksi toleranssi-ikkunan sisällä eli mielen ja kehon vireystilan tasossa, jossa kytkös nykyhetkeen pysyy. Tämä mahdollistaa asian kokemisen ilman kauhun tunnetilaa ja kokemuksen säilömisen muistiin selkeänä menneisyyteen kuuluvana tapahtumana.

Konferenssissa saimme kokeilla ja nähdä videolta kehoharjoituksia, joilla traumatisoituneen henkilön vireystila saadaan taistele, pakene tai jähmety –reaktiosta toleranssi-ikkunaan. Tällaisia harjoituksia olivat mm. varpaiden kipristely ja nilkkojen taivuttelu, varpaillaan tai kantapohjillaan kävely, terapiapallojen puristelu sekä ympäristön ääniin keskittyminen. Kehollinen traumaterapia oli minulle osittain tuttua, sillä Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti käyttää vastaavia tekniikoita asiakastyössään. Aihe on myös mielestäni niin kiinnostava, että yritän houkutella fysioterapeuttiamme tekemään kanssani vaikka videopätkän menetelmistä. Katsotaan miten käy. Oma ymmärrykseni aiheesta ei kuitenkaan riitä menetelmien ja teorian tarkkaan kuvaamiseen, joten en aio siitä tätä enempää omin avuin kirjoittaa. Toivottavasti tässä olen saanut kuitenkin kuvattua aiheitta edes kohtalaisen oikein.

Tunnistatko sinä itsessäsi tai asiakkaassasi traumatisoitumisen merkkejä? Millaisia kokemuksia kehollisesta lähestymistavasta trauman hoitamisessa sinulla on?

Lue lisää konferenssin aiheista

Tässä siis nyt joitakin konferenssin aiheita. Tutustu lisää konferenssin luentoihin ja abstrakteihin. Niissä on mielenkiintoista asiaa esillä. Innolla jään seuraamaan miten konferenssin anti tulee näkymään käytännössä työssämme Syömishäiriökeskuksessa.


Terveisin,

Venla Eronen