Tieni syömishäiriöiden parissa työskentelyyn – Miksi tätä työtä teen?

Minulta kysytään aika ajoin, miksi teen töitä syömishäiriöitä sairastavien parissa. ”Onko sinulla omakohtainen kokemus asiasta tai jokin muu kutsumus työskennellä juuri tuon potilasryhmän parissa?” En tiedä kysyttäisikö asian henkilökohtaisuutta yhtä usein, jos työskentelisin esimerkiksi skitsofreniaa tai masennusta sairastavien parissa tai jos olisinkin suuntautunut työelämässäni neurologian maailmaan. On kuin syömishäiriöihin pitäisi olla jotain kosketuspintaa omasta elämästä, jotta niiden parissa haluaisi työskennellä. Syömishäiriöt tuntuvat olevan sen verran mystisiä, että alavalintani ihmetyttää. Jokainen syömishäiriöiden parissa työskentelevä kuitenkin tietää, että tarinoita alalle ajautumisesta ja on yhtä monta kuin työntekijääkin. Osalla varmasti valintaan on vaikuttanut kutsumus tai kokemukset omasta elämästä itse sairastaneena tai läheisen tilannetta epätoivoisena seuranneena. Itselläni näin ei ollut. Minulla kyse oli sattumasta, mistä en olisi etukäteen arvannut mihin se johtaa.

Ennen työskentelyäni syömishäiriötä sairastavien parissa, tiesin syömishäiriöistä varmaan suunnilleen saman verran kuin kuka tahansa tavallinen tallaaja – pinnallisesti ja vähän. Ehkä hieman ammattikorkeakoulun psykiatrian opintojen kautta saatoin tietää jotain enemmän, kuin vaikkapa vanhempani, mutta en merkittävästi. Luettu tieto ei nimittäin vielä pitkälle vienyt, varsinkin kun tuo tieto oli lähinnä diagnostisten kriteerien mukaista jaottelua. Eihän sen tiedon välityksellä voinut saada mitään käsitystä siitä, kuinka rankkoja ja vaikeita sairauksia syömishäiriöt ovat.

Uskon, että suurin osa ihmisistä on varmaan joskus nähnyt ja tunnistanut syömishäiriötä sairastavan. Itse tiesin peruskoulu- ja lukioajoilta muutaman anoreksiaan sairastuneen, mutta en yhtään ehkä enemmän piiloon jäävää bulimiaan tai epätyypilliseen syömishäiriöön sairastunutta. Yksi anoreksiaa sairastunut oli hieman läheisempi minulle, mutta en kuitenkaan tunnistanut hänen tilannettaan ennen kuin hän joutui sairaalaan. Kävin tervehtimässä häntä pari kertaa sairaalassa ja anoreksiaa ymmärtämättä otin tuttavani lautaselta omenalohkon, kun hän sitä minulle innokkaasti ja kohteliaasti tarjosi. Hups! Koko komeuden olisi kruunannut, jos olisin vielä sanonut: "Näytät hyvinvoivalta". Sillä kerralla en sanonut niin, mutta olisin hyvin voinut niin sanoa. Niin vähäistä ymmärrykseni anoreksiasta hyvästä tahdostani huolimatta oli.

Toinen tietämäni anoreksiaan sairastunut henkilö tuntui puolestaan olevan – surullista kyllä – koko koulun yleinen silmätikku mahdottomine, näkyvine oireineen. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Vaikean, näkyvän anoreksian vuoksi kuitenkin tiesin hänet nimeltä. Näin, kuulin ja saatoin joidenkin ystävieni kanssa hänen tilanteestaan joskus jotain puhuakin, mutta todellisuudessa kuljin kuin hevonen silmälaput silmieni edessä näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä toisen hätää. Oli helppoa kulkea ohi – olla puuttumatta – kun ei toista tuntenut. 

Minulle syömishäiriöt olivat siis ennen alalla ajautumistani lähinnä marginaalisia sairauksia, jotka eivät kovin monia koskettaneet. Kuinka väärässä olinkaan. Miten siis päädyin tällä alalle, josta en oikein tiennyt mitään? Toimintaterapian opintojeni loppuvaiheissa vuonna 2008 minun täytyi valita itselleni viimeinen työharjoittelupaikka. Aiempien harjoittelujaksojen paikat koulu oli valinnut opiskelijoiden puolesta, mutta viimeisen jakson sai valita oman kiinnostuksen mukaan. Ja minullapa ei ollut siinä vaiheessa hajuakaan mikä minua kiinnostaisi. Tiesin, että haluaisin ehkä enemmän psykiatrian puolelle työskentelemään, mutta siitäkin olin epävarma. Epätoivoissani kysyin luokkakavereiltani vinkkejä. Yksi kertoi tavanneensa mukavan oloisen toimintaterapeutin, joka työskentelee Syömishäiriökeskuksessa. ”Soita sinne, sieltä saisit varmaan ainakin hyvän ohjaajan.” 

Noudatin luokkakaverini ohjetta ja kohta istuinkin jo tuon, ihanan toimintaterapeutin haastateltavana Syömishäiriökeskuksessa. En vielä siinä vaiheessa olisi arvannut, että sille tielle jään. Niin vain kävi. Aloin tehdä ensin loppuopintojeni aikana keikkatöitä Syömishäiriökeskuksessa ja valmistuttuani sain määräaikaisen työsuhteen, jota sitten uusittiin joitakin kertoja ja lopulta vakinaistettiin. Työpaikan saaminen oli helppo sattuma,  mutta se ei selitä miksi tätä työtä teen edelleen – työssä täytyy olla jotain muutakin, minkä vuoksi sitä tekee.

Alkuun työn imu syntyi uuden oppimisesta, hämmennyksestä syömishäiriöitä kohtaan ja myyttien murtumisesta. Alun uutuuden jälkeen viehätys muodostui hyvän potilassuhteen rakentamisesta. Noiden vaiheiden jälkeen tuli karikko. Tuntui, että silmäni aukesivat ja näin syömishäiriöitä siellä missä en ollut niitä ennen tunnistanut. Myös lähipiirissäni sain kuulla, että osalla oli joskus ollut syömishäiriö. Maailma alkoi äkkiä tuntua jotenkin surullisemmalta, kun näin sen pahan olon määrän mitä ihan lähelläkin saattoi olla. Myös kaikki ne elämänkohtalot mitä sain työssäni kuulla tuntuivat nuorelle alalle tulleelle käsittämättömiltä ja kohtuuttomilta. Syömishäiriö tuntui kokonaisuudessaan kamalan rumalta sairaudelta ja toisinaan syyt sairauden takana vielä kamalammilta vääryyksiltä. Siinä hetkessä ajattelin, että tieto lisää tuskaa. Kävinkin karikon yhteydessä pyrähtämässä hieman muualla työelämässä, mutta huomasin uudessa työssäni miettiväni, että mitäköhän Syömishäiriökeskukseen kuuluu? Mitenköhän siellä olevat asukkaat ja upea työyhteisö voivat? En koskaan lakannut uudessa työssäni puhumasta Syömishäiriökeskuksesta.

Vapaa-ajallani huomasin edelleen kiinnittäväni ympäristössä huomiota syömishäiriöitä sairastaviin. Huomioihin sisältyi huoli ihmisestä. Välittämisen tunnetta täysin tuntemattomasta ihmisestä ei samalla tavalla ollut ennen Syömishäiriökeskuksessa työskentelyä. Totta kai olen aina välittänyt muista ihmisistä, myös tuntemattomista, mutta nyt tuohon välittämiseen liittyi tieto siitä, että syömishäiriöitä sairastavia voi oikeasti auttaa. Tiesin, että vaikka maailma on välillä surullinen, niin vaikeissakin tilanteissa voi olla toivoa. Syömishäiriöistä voi parantua ja ihminen voi saada elämänsä takaisin. Tämä tieto auttoi minut pääsemään karikon yli ja niin palasin Syömishäiriökeskukseen. Nyt tuo toivo on se mikä minut pohjimmiltani Syömishäiriökeskuksessa pitää myös niinä vaikeimpina hetkinä. Meillä onkin työntekijöiden kanssa tapana sanoa, että kun Syömishäiriökeskukseen kerran tulee työskentelemään, niin sieltä ei niin vaan lähdekään. Onneksi tämä pätee vain työntekijöihin.

Mikä on sinun tarinasi syömishäiriöiden parissa työskentelystä tai ymmärryksen lisääntymisestä?

Terveisin,

Venla Eronen

Kirjoittaja on Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön työntekijä ja koulutukseltaan toimintaterapeutti (ylempi AMK)

Bulimian itsehoito – apua nälkäiselle sydämelle

Saimme kahden kollegani kanssa juuri valmiiksi bulimian itsehoito-oppaan. Kirjan kirjoittamiseen lähti kipinä siitä ajatuksesta, että bulimiaa sairastavat usein kärsivät sairautensa kanssa yksin jopa useita vuosia eivätkä uskalla tai halua kertoa ongelmastaan kenellekään. Asia voi tuntua liian henkilökohtaiselta tai hävettävältä eikä sitä tee mieli jakaa kenenkään kanssa. Joskus käy niinkin, että apua on kyllä suurin toivein haettu, mutta riittävän osaavaa auttajaa ei olla onnistuttu löytämään.

Tarkoituksenamme ei ollut sysätä ketään yksinäisyyteen kirja kainalossa, vaan kannustamme lämpimästi jakamaan ongelmaa lähipiirin tai ammattiauttajien kanssa. Joskus kuitenkin voi olla helpointa ottaa ensimmäinen askel kohti paranemista omilla ehdoilla, rauhassa, ilman paineita onnistumisesta. Tällöin itsehoito-opas voi toimia tuumauskumppanina, ideapankkina ja ehkä lohtunakin. Sen avulla voi tutkia omaa tilannetta ja tutustua parantumismenetelmiin sekä hahmotella millainen lähestymistapa voisi olla omaa paranemista ajatellen kiinnostavin. Sitten asialle voi alkaa tehdä jotain, jos siltä tuntuu tai tuumailua ja rohkeuden keräämistä voi vielä jatkaa, jos se tuntuu tärkeältä. Asia on omissa käsissä, mutta sen kanssa ei ole yksin.

Voi myös käydä niin, että halu avun saamiseen on kova, mutta sopivaa apua on vaikeaa löytää. Tai sen piiriin pääsemistä joutuu odottamaan kauan aikaa. Tämä on toinen mainio kohta, jolloin itsehoito-oppaasta voi olla hyötyä. Paranemisprosessia tai sen valmistelua voi alkaa jo itsekseen aloitella. Näin paraneminen ei turhaan viivästy ja herännyttä innostusta paranemisen aloittamiseen pääsee hyödyntämään ajallaan. Inspiraatiota kannattaa aina seurata – varsinkin paranemishommissa. Kun sopiva hoitopaikka tai hoitava henkilö sitten löytyy, hänen luokseen voi mennä kirjan kanssa. Kirjan tehtävät, harjoitukset ja tietopaketit on rakennettu niin, että niitä voi hyvin käyttää myös hoitosuhteen työvälineenä. Osaa tehtävistä – erityisesti tunnepuolta käsittelevässä kirjan osassa – voi olla antoisampaakin käydä läpi hoitavan henkilön tuella.

Sellaistakin sattuu, että ihana hoitava henkilö on löytynyt ja hänen kanssaan olisi kiva työskennellä, mutta hänen osaamisalueeseensa eivät satu kuulumaan syömishäiriöt. Tällöin itsehoito-opas voi toimia arvokkaana työvälineenä ja tarjota tärkeää tietoa auttajallesi. Yleensä ammattiauttajilla on hyvä tietous yleisesti mielen ongelmista ja bulimiakirja voi auttaa heitä soveltamaan tietouttaan bulimian erityispiirteisiin. Paranemismatkastasi voi tulla hieno kokemus, kun yhdessä auttajasi kanssa tutustutte bulimian saloihin uteliaina ja kiinnostuneina. Sellaisesta hoitavasta henkilöstä, jonka kanssa yhteinen aallonpituus on löytynyt, kannattaa pitää kiinni. Hyvä hoitosuhde on arvokas asia.

Halusimme rakentaa kirjan niin, että sen avulla voi tutkia oman bulimian taustalla olevia yksilöllisiä tekijöitä – mikä sitä pitää yllä, mitä tarkoitusta se palvelee, mikä sen ehkä alun perin on synnyttänyt. Kun omaa tilannettaan ymmärtää mahdollisimman hyvin, on helpompaa löytää keinoja tehdä siihen muutoksia. Nykymaailmassa ihmiset harvoin pysähtyvät tutkimaan elämäänsä silloinkaan, kun ovat siihen tyytymättömiä. Jos ei tarkasti hahmota mikä on pielessä ja millaisia mahdollisuuksia tilannetta olisi muuttaa, on muutoksen tekemiseen vaikeaa tarttua. Tämä pätee niin bulimiasta paranemiseen kuin elämän muihinkin asioihin, joihin toivoo muutosta.

Halusimme tehdä kirjasta yksilöllisen tutkimusapulaisen, joka auttaa monenlaisten harjoitusten avulla pysähtymään oman tilanteen ääreen hyväksyvästi ja kiinnostuneena. Kirjan tehtävien toisena tärkeänä tarkoituksena on auttaa löytämään omaan tilanteeseen sopivia ulospääsykeinoja. Pelkkä ymmärrys ilman konkreettisia keinoja ei johda kovin pitkälle, mutta ei myöskään pelkillä konkreettisilla keinoilla ilman ymmärrystä päästä maaliin saakka. Kirjassa tarjotaan perinteiseen tapaan keinot syömisen normalisoimiseksi. Tätä käsittelee kirjan koko ensimmäinen puolisko. Nimittäin vaikka kyseessä onkin psyyken ongelma, epätasapainossa ja hätätilassa oleva keho horjuttaa myös mielen voimia. Tämän vuoksi syöminen ja keho on tärkeää saada tasapainoon, jotta päästään kunnolla käsiksi mielen sisäisiin seikkoihin, joissa bulimia varsinaisesti pitää pesäänsä.

Usein käy kuitenkin niin, että oireista on vaikeaa luopua ilman, että tunnepuolella tapahtuu ensin jotain. Tämän vuoksi kirjassa on toinen puolisko, joka tarjoaa apua siihen bulimian osaan, joka asuu mielen sisällä. Ehkä tärkein kirjan sanoma on, että tunteita ei tarvitse pelätä, vaikka ne tuntuvatkin toisinaan todella kamalilta ja pelottavilta. Kirja tarjoaa monenlaisia keinoja ystävystyä pelottavien tunteiden kanssa ja opetella hyödyntämään niiden tarjoamaa tärkeää informaatiota.

Jos sinä kuulut siihen porukkaan, joka haluaa ensin muutosta mielen sisälle ja sitten vasta konkretiaan, voit aloittaa lukemisen kirjan toisesta osasta. Jos taas haluat heti muutoksen näkyviin oireisiin, voit aloittaa lukemaan kirjaa alusta. Jollekin voi olla hyödyllisintä pomppia rinnakkain kirjan molempien puoliskojen välillä ja hoitaa sekä mieltä että kehoa yhtä aikaa. Mitään ainoaa oikeaa tapaa käyttää kirjaa – tai parantua bulimiasta - ei ole. Etsi itsellesi strategia, joka sopii juuri sinulle.

Kirjan ovat kirjoittaneet Pia Charpentier (psykologi), Riikka Viljanen (ravitsemusterapeutti) ja Anna Keski-Rahkonen (psykiatri) ja kirjan nimi on ”Nälkäinen sydän – parane bulimiasta”. Kustantaja on Duodecim. Sitä saa kirjakaupoista ja netistä tilaamalla. Kirja tulee myyntiin myös Syömishäiriökeskukseen.

Jos haluat tutustua tähän ensimmäiseen suomalaiseen ja suomalaisille kirjoitettuun bulimian itsehoito-oppaaseen, käy kurkkaamassa sitä täältä.

Sopiiko itsehoito sinun mielestäsi avuksi bulimiaan?

Kesäisin terveisin,

Pia Charpentier

Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)

Onko syömishäiriön sairastaminen huomiohakuisuutta?

Omenatuvan blogikirjoituksiin tuli mielenkiintoisia pohdintoja siitä, mikä rooli huomiohakuisuudella on syömishäiriön sairastamisen motiivina. Ajattelimme aiheen olevan niin keskeinen, että halusimme omistaa sille oman blogikirjoituksen. Huomiohakuisuus on nimittäin monimutkaisempi ilmiö kuin äkkikatsomalla arvaisi. Tutkailen tässä kirjoituksessa ensin hieman mitä huomiohakuisuus on ja mikä sen rooli on ihmisen elämässä. Sen jälkeen pohdin kuinka se kaikki liittyy syömishäiriöihin.

Huomion saaminenhan on meille kaikille varhaislapsuudessa elintärkeää. Vanhempiemme tarjoama huomio kertoo meille, että olemme turvassa, tarpeemme tyydytetään, olemme arvokkaita ja että ihmisiin voi luottaa. Nämä elämämme koossapitävät voimat rakentuvat meihin vuorovaikutuksessa hoivaajiemme kanssa ja se puolestaan vaatii melko omistautunutta huomion antamista.

Huomion saaminen ja sen kaipaaminen ei siis ole mikään pikkujuttu. Riittämätön huomion saaminen lapsena jättää ihmiseen tunteen ulkopuolisuudesta, kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Lapsi alkaa uskoa, että ei ole kiinnostava omana itsenään, että hän ei ansaitse huomiota. Tästä huolimatta huomion kaipuu voi olla valtava.

Kun samaan aikaan uskoo ettei ansaitse huomiota ja kaipaa sitä kipeästi, pyrkii mieli ratkaisemaan tämän ristiriidan järjestämällä asiat niin, että huomio tulee ikään kuin pyytämättä. Kun esimerkiksi voi oikein huonosti, muissa herää helposti hoivaamisen halu. Kun on oikein fiksu ja menestyy opinnoissa tai työssä, saa jälleen huomiota ilman, että sitä tarvitsee aktiivisesti pyytää. Sama tapahtuu, kun on oikein hauska tai kun tekee muiden puolesta heidän toivomiaan asioita. Mieli on todella ovela ja kekseliäs pyrkiessään täyttämään tämän monimutkaisen tarpeen.

Mielenkiintoista tässä koko kuviossa onkin se, että vaikka mieli kuinka keksisi hienot keinot huomion saamiseksi, ei ihmiselle tule koskaan sellaista tunnetta, että ”nyt tuli tarpeeksi huomiota ja olen tyydyttynyt”. Huomiota pitääkin saada jatkuvasti lisää ja elämästä voikin muodostua yksi suuri huomionhakukampanja. Miksi tyydytystä ei sitten tule kaikesta hienosta yrityksestä huolimatta?

Se johtuu siitä, että ihmisen mieleen kehittyy puutteen oheen este. Missä tarve, siellä muuri. Kun olemme kasvaneet huomionnälässä, olemme joutuneet jatkuvasti kohtaamaan pettymystä ja tuskaa siitä, ettemme saa tarvitsemaamme huomiota. Vähitellen mieli alkaa puolustautua tätä jatkuvaa kipeää tekevää pettymystä vastaan siten, että se ei uskalla huolia huomiota silloinkaan kun sitä olisi tarjolla. Mieli on oppinut, että jos joku tarjoaa huomiota, se vedetään kuitenkin pois eikä toisen kiinnostus ole aitoa. Mieli tietää, että pettymys aina ennen pitkää seuraa huomion saamista, joten sen on täytynyt rakentaa itselleen suoja. Suoja pitää loitolla pettymyksen, mutta se pitää loitolla myös kipeästi kaivatun huomion saamisen kokemuksen.

Jos mieli samalla suojaa itseään pettymykseltä, kun se hakee huomiota, ei mikään määrä huomiota pääse tämän vaivalla rakennetun suojamuurin ylitse. Näin nälkä jää, vaikka ravintoa olisi runsain mitoin tarjolla. Terapiamaailmassa puhutaankin ”herkkupöytien ääreen nääntymisestä” – myös ei-syömishäiriöisissä yhteyksissä. Se on hyvin tavallinen mielen ilmiö. Samankaltainen ilmiö esiintyy myös esimerkiksi läheisyyden pelossa. Toisen ihmisen läheisyyttä kaivataan kipeästi, mutta suhteeseen ei uskalleta antautua siinä pelossa, että toinen saattaa jossain vaiheessa kyllästyä ja hylätä. Kun toinen sanoo rakastavansa, ei tätä uskotakaan. Kaivattua rakkautta ei osata ottaa vastaan, koska pettymykseltä suojaavat muurit ovat niin voimakkaat.

Onko siis syömishäiriöiden sairastamisessa kyse huomiohakuisuudesta? Kyllä näin voi olla. Mutta kyse on todella kipeästä asiasta ja syvästä haavasta. Ei mistään pinnallisesta ja vähäteltävästä turhamaisuudesta. Huomion saamisen tarve, kontakti toisiin ihmisiin, yhteisöön kuulumisen tarve on meissä kaikissa sisäsyntyisenä. Toisten ihmisten huomion kautta saamme kokemuksemme arvostamme ja paikastamme yhteisössämme, mikä on meille kaikille elintärkeää.

Näin ollen syömishäiriötä sairastava henkilö, jolla on kipeä huomion kaipuu, täytyy saada arvostavaa ja parantavaa huomiota osakseen. Tämän lisäksi hänen täytyy oppia ottamaan tätä huomiota vastaan. Tässä on ikään kuin avain ja lukko. Kumpikaan ei ole hyödyllinen ilman toista, vaan molemmat tarvitaan. Kyky vastaanottaa sitä asiaa, mitä kipeimmin tarvitsee, voikin olla hoidossa keskeisin teema. Ilman tätä kykyä jää ikuinen vajaus, ikuinen nälkä. Silloinkin kun kaivattua asiaa on runsain mitoin tarjolla.

Mielestäni syömishäiriöihin kuuluu usein huomion saamisen syvä kaipuu ja samalla suuri vaikeus vastaanottaa positiivista huomiota – erityisesti silloin, kun koetaan että sitä ei olla ansaittu. Monien sairastavien mielestä hyväksyntä ja huomio pitää ansaita olemalla tietynlainen, täyttämällä tietyt vaatimukset, suorittamalla. Ajatus siitä, että olisi hyväksyttävä ja ihana juuri sellaisenaan – kaikkine karvoineen ja oireineen päivineen – on todella monelle suorastaan mahdoton. Oma toiveeni olisi, että huomion tarve syömishäiriöisellä osattaisiin nähdä sille kuuluvassa arvossa. Kyseessä on keskeinen, syvä, ihmisyyden perustarve, joka ansaitsee tulla kuulluksi, nähdyksi ja tyydytetyksi arvostavasti ja kunnioituksella.

Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöön liittyvästä huomion tarpeesta?

Kesäisin terveisin,

Pia Charpentier

Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)

Miksi pitkillä syömishäiriöhoidoilla on paikkansa

Syömishäiriöiden hoidon pituudesta on ollut syömishäiriöpiireissä paljon keskustelua viime aikoina. Pitkiä hoitoja tarjotaan yhä harvemmille ja lyhyitä hoitoja suositaan, koska niiden ajatellaan olevan edullisempia. Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat kovassa rahapulassa ja säästöpaineet ovat suuret. Itse ajattelen, että hoitojen pituus ei saisi olla itseisarvo, vaan potilaalle tulisi tarjota hänen yksilölliseen tilanteeseensa sopiva ja hänen paranemisensa parhaiten mahdollistava hoito. Hoidon tulisi olla sisällöltään sekä pituudeltaan riittävä ja asiantunteva.

Syömishäiriökeskus haluaa sinnikkäästi tarjota lyhyiden hoitojen lisäksi myös pitkiä hoitoja, sillä tietty pieni osa syömishäiriöitä sairastavista ei selviä lyhyiden hoitojen tuella. Näillä potilailla on tavallisesti takanaan monta sairastettua vuotta, useita eri pituisia osasto- ja avohoitojaksoja, monimutkaista problematiikkaa, traumoja, paljon sietämätöntä ahdistusta ja suuri paranemisen pelko.

Lyhyet painokeskeiset hoidot eivät salli vakavasti sairaalle henkilölle riittävästi aikaa oppia uusia ahdistuksen ja tunteen säätelykeinoja, jotta oireista luopuminen olisi hänelle mahdollista. Sairauden vakavuuteen nähden riittämättömän hoidon jälkeen sairastunut on tilanteessa, jossa turvallinen laihuus, ahmiminen tai oksentaminen on viety pois, mutta mitään uutta selviytymiskeinoa ei ole luotu tilalle. Näin ollen hänellä ei ole yksin jäätyään muuta mahdollisuutta kuin turvautua ainoaan osaamaansa helpotuskeinoon eli oireiluun.

Liian lyhyet ja epäsopivat hoidot voivat viestiä sairastuneelle, että hän on toivoton tapaus ja että hän on vääränlainen ja huono potilas. Hoidoissa sairastavat usein kokevat, että heitä pidetään motivoitumattomina sekä huomiohakuisina ja että he haluavat ärsyttää ympäristöään oireillaan. Itse näen tällaisen lähestymistavan pahimmillaan sairastuneen tilaa heikentävänä ja paranemisprosessia pitkittävänä. Jos hoitoympäristö viestittää toivottomuutta paranemisen suhteen, on sairastuneen itsensä vaikeaa ylläpitää toivoa. Toivottomalle paranemisen vaatima ponnistelu käy helposti ylivoimaiseksi.

Onneksi useimmat sairastuneet selviävät avohoidossa eivätkä koskaan tarvitse osastohoitoa ja yhtä lailla monet pääsevät paranemiseen kiinni lyhyiden osastohoitojen tuella. Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan mahdu näihin kategorioihin ja mielestäni heillä pitää olla myös mahdollisuus saada omaan tilanteeseensa räätälöityä, riittävän pitkää hoitoa. Syömishäiriökeskus haluaa olla paikka, jonne voi tulla paranemaan silloinkin kun kaikki muut mahdollisuudet näyttävät olevan käytetty. Uskomme, että mikään vaikeus ei ole niin suuri, etteikö siihen voisi etsiä ratkaisua ja tiedämme, että koskaan ei kannata luovuttaa, vaikka tilanne näyttäisi miten synkältä. Aina on toivoa ja me autamme pääsemään takaisin kiinni elämään.

14-vuotisen historiamme aikana Syömishäiriökeskuksessa olemme nähneet suuren joukon sairastuneita, joista useat ovat olleet lähes mahdottoman oloisessa tilanteessa hoidon alkuvaiheessa. Oireet ovat rankat, olo sietämätön ja pelko melkein voittamaton. Kun sitten aloitetaan yhdessä paranemisprosessi, etsitään tie ulos synkkyydestä, harjoitellaan selviytymiskeinoja, saadaan toivoa, löydetään ratkaisuja – alkaa valo näkyä tunnelin päässä ja vähitellen päästään pois sairauden syövereistä. Paranemisen polun varrella on monenlaisia ansoja, kuoppia ja kiusaavia houkutuksia, mutta yhdessä ja riittävän ajan kanssa niistä kaikista päästään yli. Syömishäiriökeskuksen hoitomallissa huomioidaankin paranemisprosessin vaikeimmatkin vaiheet.

Vakavista sairauden syövereistä paluu takaisin elämään on syvällinen kasvuprosessi. Se vaatii aikaa eikä sitä voi kiirehtiä. Jokainen haaste on kohdattava sen noustessa eteen. Jokainen voitto merkitsee uusien taitojen omaksumista, rohkeuden vahvistumista ja henkistä kehittymistä. Mitä pitempään sairaus on jatkunut ja mitä rankempia asioita elämässään on joutunut kohtaamaan, sitä pidemmän ajan eheytyminen ja paraneminen vaatii.

Parikymmenvuotinen kokemukseni syömishäiriöiden parissa on osoittanut, että jos vakavasti sairaan syömishäiriöisen hoitoon satsataan kerralla ja sallitaan riittävän pitkä hoito, paranemiseen ei tarvitse mennä useita vuosia. Vuoden tai parin osastohoito saattaa kuulostaa pitkältä ja kalliilta, mutta se on äärimmäisen edullista verrattuna siihen, että ilman tätä satsausta henkilö on työkyvytön ja käy läpi monenlaisia hoitoja kymmenen vuoden ajan. Tässä ei kärsi ainoastaan sairastunut, vaan koko perhe kuormittuu voimakkaasti. Usein myös läheiset joutuvat ottamaan sairaslomia yrittäessään jaksaa taistella sairastuneen rinnalla. Kerrannaisvaikutukset tulevat kalliiksi.

Ajattelen, että syömishäiriöhoitoa tarjoavan yksikön on tärkeää ottaa kokonaisvastuu sairastuneen hoidosta eikä pallotella häntä hoitopaikasta toiseen. Erittäin monet sairastuneet kokevat turvattomuutta ja luottamisen vaikeutta hoitotahojen ja hoitavien henkilöiden vaihtuessa. Heillä jokainen vaihdos horjuttaa luottamusta ja hidastaa paranemista. Tämä on keskeinen syy, miksi haluamme tarjota pysyvyyttä ja turvallisuutta sairastuneen hoitoon. Näin paranemisprosessi ei katkea eikä pitkity turhaan.

Ajattelen myös, että lähettävän tahon sekä omaisten on rauhoittavaa tietää, että potilas voi olla meillä, kunnes hän on sellaisessa kunnossa, että oman paikkakunnan tarjoama hoito riittää tukemaan sairastuneen paranemista. Jos sairastunut palautetaan oman alueen hoitopaikkaan liian varhain, on hoitavilla henkilöillä edessään sama ongelma kuin heidän alun perin lähettäessään potilaan hoitoomme.

Minusta on loogista, että kullakin paikkakunnalla keskitytään hoitamaan ne potilaat, joille käytössä oleva hoitomalli sopii parhaiten. Kun sitten tulee vastaan potilas, jonka oireisto on monimutkainen ja jonka hoito vaatii erityisosaamista, hänet voisi lähettää juuri siihen ongelmaan erikoistuneeseen yksikköön riittävän pitkään hoitoon. Näin paikkakunnan resurssit vapautuvat niiden potilaiden käyttöön, jotka niistä parhaiten hyötyvät ja hoitavien henkilöiden työ pysyy mielekkäänä, kun resurssit on järkevästi suunnattu. Win-win.

Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöhoitojen pituudesta?

Terveisin,

Pia Charpentier

Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)