perjantai 1. heinäkuuta 2016

Tieni syömishäiriöiden parissa työskentelyyn – Miksi tätä työtä teen?

Minulta kysytään aika ajoin, miksi teen töitä syömishäiriöitä sairastavien parissa. ”Onko sinulla omakohtainen kokemus asiasta tai jokin muu kutsumus työskennellä juuri tuon potilasryhmän parissa?” En tiedä kysyttäisikö asian henkilökohtaisuutta yhtä usein, jos työskentelisin esimerkiksi skitsofreniaa tai masennusta sairastavien parissa tai jos olisinkin suuntautunut työelämässäni neurologian maailmaan. On kuin syömishäiriöihin pitäisi olla jotain kosketuspintaa omasta elämästä, jotta niiden parissa haluaisi työskennellä. Syömishäiriöt tuntuvat olevan sen verran mystisiä, että alavalintani ihmetyttää. Jokainen syömishäiriöiden parissa työskentelevä kuitenkin tietää, että tarinoita alalle ajautumisesta ja on yhtä monta kuin työntekijääkin. Osalla varmasti valintaan on vaikuttanut kutsumus tai kokemukset omasta elämästä itse sairastaneena tai läheisen tilannetta epätoivoisena seuranneena. Itselläni näin ei ollut. Minulla kyse oli sattumasta, mistä en olisi etukäteen arvannut mihin se johtaa.



Ennen työskentelyäni syömishäiriötä sairastavien parissa, tiesin syömishäiriöistä varmaan suunnilleen saman verran kuin kuka tahansa tavallinen tallaaja – pinnallisesti ja vähän. Ehkä hieman ammattikorkeakoulun psykiatrian opintojen kautta saatoin tietää jotain enemmän, kuin vaikkapa vanhempani, mutta en merkittävästi. Luettu tieto ei nimittäin vielä pitkälle vienyt, varsinkin kun tuo tieto oli lähinnä diagnostisten kriteerien mukaista jaottelua. Eihän sen tiedon välityksellä voinut saada mitään käsitystä siitä, kuinka rankkoja ja vaikeita sairauksia syömishäiriöt ovat.

Uskon, että suurin osa ihmisistä on varmaan joskus nähnyt ja tunnistanut syömishäiriötä sairastavan. Itse tiesin peruskoulu- ja lukioajoilta muutaman anoreksiaan sairastuneen, mutta en yhtään ehkä enemmän piiloon jäävää bulimiaan tai epätyypilliseen syömishäiriöön sairastunutta. Yksi anoreksiaa sairastunut oli hieman läheisempi minulle, mutta en kuitenkaan tunnistanut hänen tilannettaan ennen kuin hän joutui sairaalaan. Kävin tervehtimässä häntä pari kertaa sairaalassa ja anoreksiaa ymmärtämättä otin tuttavani lautaselta omenalohkon, kun hän sitä minulle innokkaasti ja kohteliaasti tarjosi. Hups! Koko komeuden olisi kruunannut, jos olisin vielä sanonut: "Näytät hyvinvoivalta". Sillä kerralla en sanonut niin, mutta olisin hyvin voinut niin sanoa. Niin vähäistä ymmärrykseni anoreksiasta hyvästä tahdostani huolimatta oli.

Toinen tietämäni anoreksiaan sairastunut henkilö tuntui puolestaan olevan – surullista kyllä – koko koulun yleinen silmätikku mahdottomine, näkyvine oireineen. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Vaikean, näkyvän anoreksian vuoksi kuitenkin tiesin hänet nimeltä. Näin, kuulin ja saatoin joidenkin ystävieni kanssa hänen tilanteestaan joskus jotain puhuakin, mutta todellisuudessa kuljin kuin hevonen silmälaput silmieni edessä näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä toisen hätää. Oli helppoa kulkea ohi – olla puuttumatta – kun ei toista tuntenut. 

Minulle syömishäiriöt olivat siis ennen alalla ajautumistani lähinnä marginaalisia sairauksia, jotka eivät kovin monia koskettaneet. Kuinka väärässä olinkaan. Miten siis päädyin tällä alalle, josta en oikein tiennyt mitään? Toimintaterapian opintojeni loppuvaiheissa vuonna 2008 minun täytyi valita itselleni viimeinen työharjoittelupaikka. Aiempien harjoittelujaksojen paikat koulu oli valinnut opiskelijoiden puolesta, mutta viimeisen jakson sai valita oman kiinnostuksen mukaan. Ja minullapa ei ollut siinä vaiheessa hajuakaan mikä minua kiinnostaisi. Tiesin, että haluaisin ehkä enemmän psykiatrian puolelle työskentelemään, mutta siitäkin olin epävarma. Epätoivoissani kysyin luokkakavereiltani vinkkejä. Yksi kertoi tavanneensa mukavan oloisen toimintaterapeutin, joka työskentelee Syömishäiriökeskuksessa. ”Soita sinne, sieltä saisit varmaan ainakin hyvän ohjaajan.” 

Noudatin luokkakaverini ohjetta ja kohta istuinkin jo tuon, ihanan toimintaterapeutin haastateltavana Syömishäiriökeskuksessa. En vielä siinä vaiheessa olisi arvannut, että sille tielle jään. Niin vain kävi. Aloin tehdä ensin loppuopintojeni aikana keikkatöitä Syömishäiriökeskuksessa ja valmistuttuani sain määräaikaisen työsuhteen, jota sitten uusittiin joitakin kertoja ja lopulta vakinaistettiin. Työpaikan saaminen oli helppo sattuma,  mutta se ei selitä miksi tätä työtä teen edelleen – työssä täytyy olla jotain muutakin, minkä vuoksi sitä tekee.

Alkuun työn imu syntyi uuden oppimisesta, hämmennyksestä syömishäiriöitä kohtaan ja myyttien murtumisesta. Alun uutuuden jälkeen viehätys muodostui hyvän potilassuhteen rakentamisesta. Noiden vaiheiden jälkeen tuli karikko. Tuntui, että silmäni aukesivat ja näin syömishäiriöitä siellä missä en ollut niitä ennen tunnistanut. Myös lähipiirissäni sain kuulla, että osalla oli joskus ollut syömishäiriö. Maailma alkoi äkkiä tuntua jotenkin surullisemmalta, kun näin sen pahan olon määrän mitä ihan lähelläkin saattoi olla. Myös kaikki ne elämänkohtalot mitä sain työssäni kuulla tuntuivat nuorelle alalle tulleelle käsittämättömiltä ja kohtuuttomilta. Syömishäiriö tuntui kokonaisuudessaan kamalan rumalta sairaudelta ja toisinaan syyt sairauden takana vielä kamalammilta vääryyksiltä. Siinä hetkessä ajattelin, että tieto lisää tuskaa. Kävinkin karikon yhteydessä pyrähtämässä hieman muualla työelämässä, mutta huomasin uudessa työssäni miettiväni, että mitäköhän Syömishäiriökeskukseen kuuluu? Mitenköhän siellä olevat asukkaat ja upea työyhteisö voivat? En koskaan lakannut uudessa työssäni puhumasta Syömishäiriökeskuksesta.

Vapaa-ajallani huomasin edelleen kiinnittäväni ympäristössä huomiota syömishäiriöitä sairastaviin. Huomioihin sisältyi huoli ihmisestä. Välittämisen tunnetta täysin tuntemattomasta ihmisestä ei samalla tavalla ollut ennen Syömishäiriökeskuksessa työskentelyä. Totta kai olen aina välittänyt muista ihmisistä, myös tuntemattomista, mutta nyt tuohon välittämiseen liittyi tieto siitä, että syömishäiriöitä sairastavia voi oikeasti auttaa. Tiesin, että vaikka maailma on välillä surullinen, niin vaikeissakin tilanteissa voi olla toivoa. Syömishäiriöistä voi parantua ja ihminen voi saada elämänsä takaisin. Tämä tieto auttoi minut pääsemään karikon yli ja niin palasin Syömishäiriökeskukseen. Nyt tuo toivo on se mikä minut pohjimmiltani Syömishäiriökeskuksessa pitää myös niinä vaikeimpina hetkinä. Meillä onkin työntekijöiden kanssa tapana sanoa, että kun Syömishäiriökeskukseen kerran tulee työskentelemään, niin sieltä ei niin vaan lähdekään. Onneksi tämä pätee vain työntekijöihin.


Mikä on sinun tarinasi syömishäiriöiden parissa työskentelystä tai ymmärryksen lisääntymisestä?


Terveisin,

Venla Eronen

Kirjoittaja on Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön työntekijä ja koulutukseltaan toimintaterapeutti (ylempi AMK)




6 kommenttia:

  1. Kiitos! Kiva kirjoitus. Voisitko kertoa miksi anoreksiaa sairastavalle ei voi sanoa "näytät hyvinvoivalta". Mulla menee tässä se ymmärrys :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos amonyymi kommentistasi. Hyvä tosiaan, että kysyit asiaa. Normaalisti kyseinen kommenttihan olisi kohteliaisuus. Sen vuoksi voikin olla vaikea ymmärtää, miksi niin ei kannata sanoa anoreksiaa sairastavalle ainakaan siinä vaiheessa, kun toipuminen on vaikeaa ja pelottavaa. Sairastuneen mielessä kommentti kääntyy helposti negatiiviseksi ja hän tulkitsee kommentin siten, että hän on lihonnut. Tämä on hänelle tietysti todella pelottava ajatus. Sama saattaa koskea mitä tahansa ulkonäön kommentointia, kaikki voi kääntyä mielessä negatiiviseksi: ihan vaikka vain yksinkerttainen asun tai kampauksenkin kehuminen.

      Terveisin,

      Venla

      Poista
  2. Mulla on kysymys, joka ei sinäänsä liity aiheeseen, mutta synty tän tekstin luettuani. Kuten tiietään niin yleensä anoreksia on päällepäin näkyvin syömishäiriömuoto (ei toki kaikissa tapauksissa).

    Mistä johtuu, että bulimiaa sairastavat ovat sitten yleensä normaalipainoisia? (tai näin ainakin opetetaan) Hehän kuitenkin käsittääkseni paastoavat ja ahmivat, MUTTA oksentavat ahmimansa? Tällainen kyllä minun korviin kuulosta todella kehoa kuihduttavalta. Vai onko minulla väärä kuva bulimiasta sairautena? Siitä löytyy verrattain vähän tietoa. Oma järkeni vaan sanoo, että eihän ruokansa oksentava ihminen voi olla menettämättä painoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. A) Kaikki bulimiaa sairastavat eivät
      välttämättä paastoa, vaan saattavat syödä verrattain normaalisti ahmintojen välissä.
      B) Oksentaminen ei poista jokaista syötyä kaloria. Jotkut tutkimukset sanovat, että 2/3 osaa kaloreista jää sisälle -mihin en henkilökohtaisesti jaksa uskoa- mutta aina jotain kaloreita ja ravinteita imeytyy, koska se prosessi alkaa jo suussa. Ja vatsalaukku käy heti työhön, kun sinne menee ruokaa.
      C) Oksentaminen hidastaa aineenvaihduntaa, kuivattaa kroppaa, kerää ilmaa, laittaa vatsan ummelle jne., mikä aiheuttaa turvotusta, mikä nostaa painoa, vaikkei todellisesta lihoamisesta ole kyse. Keho pistää stopin kaikkien näiden oireiden keskellä. Keho on hätätilassa ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta pysyisi hengissä. Ei siinä tilassa painoa putoa.
      D) Oksentaminen aiheuttaa elektrolyyttitasapainohäiriöitä ja rasittaa sydänlihasta, mikä aiheuttaa nesteen kertymistä kroppaan, koska sydän ei jaksa pumpata sitä pois.
      E) Oksentaminen saa kehossa aikaan stressitilan ja nostattaa stressihormonitasoja, mikä yleisesti haittaa laihtumista.
      F) Tahallinen oksentaminen on yllättävän vaikeaa eikä se aina onnistu ja ruuat jäävät mahaan.

      Bulimia on kehoa kuihduttava sairaus! Painolla ei ole merkitystä sen asian kanssa. Sä voit olla ylipainoinen ja aliravittu. Paino ei paljasta, millaista tuhoa oksentaminen tekee sisäelimille, hampaille, lihaksille, soluille, iholle, suolistolle jne.. Lisäksi, bulimiaa sairastavat niin ali-, normaali- ja ylipainoiset.

      Joku fiksumpi korjatkoon ja jatkakoon. Nämä ovat ihan vain mun omia pohdintoja ilman mitään kunnon faktoja.

      Poista
    2. Lisäisin tähän myös yksilöllisyyden ja huomion diagnoosien nimien rajoihin. Usein sairastunut voi oireilla esimerkiksi bulimian sekä anoreksian keinoin samanaikaisesti, jolloin edellä mainittujen lisäksi oksentamisen seurauksena paino voi myös pudota.

      Tietysti ihan minkä kokoinen ihminen tahansa voi olla aliravittu.

      Poista
    3. Riippuu todella paljon yksilöstä. Sairastan itse bulimiaa ja olen vaikeasti alipainoinen. Omalla kohdallani raju, vuosia kestänyt oksentaminen todellakin kuihduttaa.
      Minua ärsyttää toisinaan tuo bulimia = normaalipaino. Syömishäiriö ei katso painoa.

      Poista