perjantai 2. kesäkuuta 2017

Uusia tuulia tutkimuskentältä

Postilaatikkooni kolahti pari päivää sitten uusin International Journal of Eating Disorders. Se on yksi syömishäiriökentän tärkeimmistä tutkimusjulkaisuista, jota tykkään seurata pysyäkseni ajan hermolla alan uusista kehityssuuntauksista.

Kuten melkein aina, lehti on pullollaan mielenkiintoisia ajatuksia ja tutkimustuloksia. Koska olen itse niistä innoissani, ajattelin jakaa tässä blogikirjoituksessa muutaman mielestäni kiintoisimman artikkelin ajatuksia, jotta muutkin saavat nauttia tämän upean lehden annista.


Hoitosuhde ja hoidon tulos


Ensimmäisenä silmääni sattui Gravesin ja kumppaneiden tekemä tutkimus hoitosuhteen laadun ja hoitotuloksen välisestä yhteydestä toisiinsa. He kävivät läpi 20 tutkimusta, joissa asiaa oli käsitelty ja havaitsivat, että mitä parempi yhteistyösuhde hoitavan henkilön ja potilaan välillä on, sitä parempi on hoitotulos. Näiden tekijöiden vaikutusta näyttäisi heidän mukaansa tehostavan vielä se, että oireet saadaan vähenemään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoidon alussa. Eli jos hoitosuhde on hyvä ja oireet alkavat poistua hoidon alkumetreillä, on hoidon tulos hyvä.

No tämähän on erittäin järkeenkäypää eikä varmasti mikään yllätys kovin monelle. Minun mieleeni nousee kuitenkin aina pieni huoli, kun luen tutkimustuloksia, joiden mukaan oireet pitäisi saada heti pois kun hoito alkaa. Ensinnäkin usein tuntuu jäävän pimentoon se seikka, että sellaiset sairastuneet, jotka pystyvät luopumaan oireistaan heti hoidon alussa, ovat (niin ikään tutkimusten mukaan) parempikuntoisia ja lievemmin sairaita kuin ne, joille oireista luopuminen vie pidemmän ajan. Eli sairauden vakavuus määrittää sairastuneen mahdollisuuden pystyä luopumaan oireistaan heti kättelyssä. Näin ollen kaikki eivät voi olla samalla viivalla valmiudessaan luopua oireistaan. Tämä olisi mielestäni hoitavien henkilöiden tärkeää muistaa, jotta he eivät vahingossa laittaisi liikaa painoarvoa vain suoraviivaiseen oireenpoistohoitoon. Luulen, että kaikille, jotka ovat hieman enemmän hoitaneet syömishäiriöisiä, tämä seikka on hyvinkin tuttu.

Toinen huolenaiheeni on, että tällainen tieto innostaa hoitavia henkilöitä puskemaan muutosta niin nopeasti, että hoitosuhteessa ei ole vielä ehtinyt syntyä luottamusta. Tällöin sairastunut saattaa kokea, että häntä ei oikein osata kohdata ihmisenä, vaan hoitavaa henkilöä kiinnostaa vain oireiden korjaamisen ”suoritus”. Kun erittäin monille oireista luopuminen heti hoidon alussa on kovin haastava juttu, saattaa tässä epäonnistuminen aiheuttaa kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteita sairastuneessa ja turhautumisen tunteita hoitavassa henkilössä. Minusta olisikin tärkeää muistaa, että hoitosuhteessa ensin olisi hyvä keskittyä luottamuksellisen suhteen luomiseen ja sen jälkeen rauhassa ja yhteistyössä katsoa mihin kaikkeen sairastunut pystyy tuntiessaan olonsa riittävän turvalliseksi.

Sanottakoon nyt vielä selvyyden vuoksi, että en missään nimessä vastusta nopeaa oireista luopumista heti hoidon alussa, jos sairastunut aidosti pystyy siihen. Minusta on tärkeää edetä sillä vauhdilla, johon sairastunut on valmis, oli se nopeaa tai hidasta.


Sairastuneiden oma-aloitteiden sairaalaan meno – kokemuksia ruotsalaisesta kokeilusta


Stockholm Centre for Eating Disorders aloitti vuonna 2014 kokeilun, jossa he antoivat tietyille potilaille mahdollisuuden tulla sisään osastolle aina niin halutessaan. Kysymyksiä ei kyselty eikä vaatimuksia esitetty hoitojakson suhteen. Aikuisten psykiatriselta osastolta oli tähän tarkoitukseen varattu kaksi vuodepaikkaa, joihin sai tulla omalla ilmoituksella enintään seitsemäksi päiväksi kerrallaan. Jos paikat sattuivat olemaan täynnä jonkun halutessa osastolle, muodostettiin jonotuslista. Päästäkseen tähän ohjelmaan mukaan potilaan täytyi olla hoitosuhteessa poliklinikkaan tai päiväosastoon. Hänellä oli täytynyt olla vähintään yksi hoitojakso osastolla viimeisten 3 vuoden aikana, jotta osaston hoitomalli ja rutiinit olivat hänelle tuttuja ja nopea osastolle sopeutuminen mahdollista. Jos potilas oli kovin itsetuhoinen, itsemurha-altis tai väärinkäytti päihteitä, häntä ei voitu ottaa ohjelmaan mukaan.

Hoitomalli oli suunniteltu mahdollisimman joustavaksi, joten potilaat pystyivät jaksonsa aikana halutessaan käymään työssä tai koulussa, tai esimerkiksi käydä osastolla vain syömässä. He saivat täysin itse määritellä millaista tukea tarvitsivat. Ohjelmassa oltiin mukana aina vuoden kerrallaan ja osallistumisen pystyi uusimaan vuosittain.

Tutkijat kartoittivat kuinka potilaat ja heidän omaisensa olivat kokeneet tämän palvelun. He saivat selville, että potilaat käyttivät palvelua vahvistaakseen terveyttä tukevaa käyttäytymistään, estääkseen tilanteen huononemisen, välttääkseen tilanteen jossa pitkä sairaalahoito voisi tulla eteen ja saadakseen tauon liian vaativaan tilanteeseen. He kokivat, että jo tieto siitä, että tällainen mahdollisuus on heille olemassa, toi tärkeää turvallisuudentunnetta riippumatta siitä käyttivätkö he koskaan palvelua vai eivät. Myös sairastuneiden läheiset kokivat helpotusta tietäessään avun olevan lähellä ja helposti saatavilla jos tilanne äkillisesti heikkenisi.

Sairastuneet kokivat lisäksi, että tällainen mahdollisuus itse olla täysin vastuussa avun vastaanottamisesta ja sen piiriin hakeutumisesta, lisäsi hoitomotivaatiota ja voimisti tunnetta omasta mahdollisuudesta vaikuttaa asioihinsa. He kokivat myös, että tämä palvelu auttoi heitä tulemaan aikaisempaa tietoisemmaksi oman sairautensa kulusta ja ottamaan enemmän vastuuta omasta voinnistaan.  Lisäksi se auttoi heitä muuttamaan suhtautumistaan terveyteensä siten, että se ei ollut enää kriiseistä selviämistä vaan ennakoivaa asioihin puuttumista hyvissä ajoin.

Kuulin tästä kokeilusta jo viime syksynä, kun Suomessa järjestettiin Pohjoismainen syömishäiriökongressi ja pidin sitä jo silloin mahtavana innovaationa. Oli todella mielenkiintoista lukea tästä ja kuulla näistä mahtavista hoitotuloksista. Ehkä jotain tällaista voisimme saada rakennettua tänne Suomeenkin.


Uskonto ja syömishäiriöt – suomalainen tutkimus


Pakkohan on vielä viimeiseksi vaan ei vähäisimmäksi mainita suomalainen tutkimus, joka oli päässyt mukaan tähän tasokkaaseen lehteen. Yksi kirjoittajista oli Syömishäiriökeskukselle läheisesti tuttu, Suomessa ja kansainvälisesti ansioitunut professori Anna Keski-Rahkonen.

Tutkimuksessa selvitettiin, onko uskonnollisuudella ja syömishäiriöllä yhteyttä toisiinsa. Erityisesti anoreksian yhteydessä puhutaan usein ns. ”pyhästä anoreksiasta”, jossa ajatellaan oireen taustalla olevan pyrkimys pyhyyteen ja eteerisyyteen. He tutkivat 91 laihuushäiriötä sairastavaa naista ja havaitsivat, että sairastuneen omalla uskonnollisuudella eikä myöskään vanhempien uskonnollisuudella näyttänyt olevan mitään vaikutusta syömishäiriön syntyyn. Pieni mahdollisuus voisi olla, että uskonnollisuus voisi tukea tyytyväisyyttä omaan kehoon. Eli vaikuttaisi siltä, että voimme turvallisin mielin haudata tämän teorian ainakin yleisenä laihuushäiriön taustatekijänä.

Terveisin,

Pia Charpentier


Lähdeartikkelit:

Graves, Tabri, Thompsson-Brenner yms. ”A meta-analysis of the relation between therapeutic alliance and treatment outcome in eating disorders”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:323-340.

Strand, Bulik, Hausswolff-Juhlin, Gustafsson. ”Self-admission to inpatient treatment for patients with anorexia nervosa: The patient’s perspective”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:308-405.

Sipilä, Harrasova, Mustelin, Rose, Kaprio ja Keski-Rahkonen.”Holy anorexia – relevant or relic? Religiosity and anorexia among Finnish women”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:406-414.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti