Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia syömishäiriöiden yhteydessä

Syömishäiriöiden hoidossa ja kuntoutuksessa hyödynnetään usein fysioterapiaa ja psykofyysistä fysioterapiaa. Monilla on varmaan jonkinlainen mielikuva fysioterapiasta. Mielikuvissa fysioterapeutin kanssa ehkä jumpataan ja fysioterapeutti hieroo välillä. Mielikuva ei varmastikaan ole täysin virheellinen, mutta kovin suppeaksi se jää. Psykofyysisestä fysioterapiasta mielikuvat voivat olla vielä suppeammat. Siksi päätinkin haastatella psykofyysistä fysioterapeuttiamme Iidaa siitä, mitä fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovat syömishäiriöiden yhteydessä.

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia yleisesti kuvattuna

Fysioterapiassa ylläpidetään ja parannetaan ihmisen toimintakykyä ja liikkumista. Toimintakyvyn alentumista pyritään korjaamaan fysioterapeuttisen ohjauksen ja neuvonnan, terapeuttisen harjoittelun sekä manuaalisen terapian keinoin. Fysioterapia voi myös olla toimintakyvyn heikentymistä ennaltaehkäisevää.

Psykofyysinen fysioterapia on fysioterapian erikoisala, jossa tavoitteena on edistää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ihminen huomioidaan kokonaisuutena eli sekä keho että mieli huomioidaan. Kehon tuntemukset vaikuttavat mieleen ja toisaalta tunteet ja ajatukset heijastuvat suoraan liikkumiseen ja kokemukseen omasta kehosta. Psykofyysinen fysioterapia on kokemuksellista oppimista, jonka avulla asiakas saa ratkaisumalleja ja selviytymiskeinoja elämäänsä.

Tavalliseen fysioterapiaan verrattuna, psykofyysisessä fysioterapiassa ei ole mitään normaalia protokollaa, minkä mukaan kuntoutus etenee, vaan kuntoutus etenee aina asiakkaan voimavarojen ja sen hetkisen tilanteen mukaan. Tavallisessa fysioterapiassa ei oteta samalla tavalla huomioon mieltä, kuin psykofyysisessä fysioterapiassa.

Kuvaus Iidan työstä ja menetelmistä

Syömishäiriötä sairastavien kanssa työskennellessään fysioterapeutillamme Iidalla on tapana tehdä kattava alkuhaastattelu. Iida selvittää muun muassa asiakkaan vuorovaikutustaitoja, läsnäoloa, kehonkuvaa, unta, rentoutumiskykyä, perhetaustaa, liikkumista, kehotuntemuksia,  mahdollisia kipuja ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja . Iida saattaa selvittää ja havainnollistaa videoinnin ja piirtämisen avulla, miten henkilö kokee oman kehonsa.

Fysioterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa Iida miettii ja sopii tavoitteista yhdessä asiakkaansa kanssa. Iida ei niitä siis määrää. Tavoitteina voivat olla esimerkiksi stressinhallintakeinojen löytäminen, rentoutumisen oppiminen, mielekkään liikuntaharrastuksen löytäminen, onnistumisen kokemukset liikkuessa jne. Prosessin aikana tapahtunutta muutosta verrataan aina suhteessa sovittuihin tavoitteisiin. Joskus muutos on suurta, esimerkiksi oman toiminnan pysyviä muutoksia tai jonkin uuden oppimista. Myös ne pienemmät muutokset, kuten ilon ja onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä.

Liikuntaharrastusten valitseminen sekä lihaskunnon ja kestävyyskunnon vahvistaminen on usein osa Iidan tarjoamaa fysioterapiaa. Siinä tärkeää on ajoitus. On harkittava tarkoin, milloin ja minkälaisen liikunnan voi aloittaa ja missä laajuudessa sitä voi harrastaa. Liikunnan ajoittamisessa on ehkä tärkeintä se, että se on terveyttä tukevaa eikä liikunta mene syömishäiriön palveluun. Liikunnan tavoitteena ei tulisi olla kaloreiden kulutus ja laihduttaminen, vaan sen tarkoitus olisi lisätä hyvinvointia ilman mitään pakonomaisuutta. Välillä voikin olla vaikea erottaa syömishäiriön ja ihmisen terveen mielen motiiveja toisistaan.

Liikunnan voi aloittaa, kun fyysinen vointi on riittävästi korjaantunut ja mielikin on siinä kunnossa, että voi aloittaa harrastuksen. Monille toimivaa voi olla esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ohjattuna. Kuntosalilla oppii hahmottamaan omaa kehoaan, kehotuntemuksiaan ja liikettä. Tarkoitus on harjoitella normaalia ja terveellistä liikkumista, sillä onhan liikunta iso osa ihmisen terveyden edistämistä ja hyvinvointia. Toki monet muutkin liikuntalajit ovat yhtä hyviä, mikäli ne ovat asiakkaalle mieluisia.

Iidan tapaamisissa voidaan käsitellä myös syömiseen liittyviä pelkoja kehon kautta. Iidan tehtävänä on antaa tietoa siitä, mitä ruoka kehossa tekee ja mitkä ovat normaaleja kehoreaktioita syödessä tai sen jälkeen. Aihetta voidaan käsitellä esimerkiksi tutkiskelemalla ruuansulatuselimistön toimintaa kirjoista ja kuvista. Iida voi myös antaa asiakkaalle ohjeita siitä, millainen asento on hyvä syödessä. Silläkin voi vaikuttaa kokemukseen ruokailuhetkestä. Keskeisiä teemoja tapaamisissa ovat myös vääristyneiden käsitysten oikaisemien esimerkiksi liikkumisesta, palautumisesta ja levosta.

Joskus Iida tarjoaa myös sitä fysioterapiaan helposti miellettyä hierontaa. Hieronta voi auttaa rentoutumaan ja antaa asiakkaalle luvan levätä hetken. Toisaalta hieronta voi myös helpottaa kipuja, joita syömishäiriöitä sairastavilla on usein puutteellisen ravitsemuksen ja ahdistuksen aiheuttaman lihasjännityksen vuoksi. Lisäksi hieronnassa asiakas saa kokemuksen kosketuksesta ja oppii vastaanottamaan sitä.

Syömishäiriöille tyypillisiin kehonkuvan vääristymiin voidaan paneutua monin keinoin. Yksi keino, erityisesti anoreksiaa ja bulimiaa sairastavien kanssa, on piirtää oman kehon ääriviivat isolle paperille. Kun asiakas on piirtänyt arvionsa omasta kehosta, käy hän makaamaan kuvan päälle. Tämän jälkeen Iida piirtää asiakkaan kehon todelliset ääriviivat. Yleensä asiakkaan arviossa ja todellisissa ääriviivoissa on merkittävä ero. Tätä eroa sitten tarkastellaan ja tutkitaan. Toinen keino on arvioida kehon mittoja narun avulla. Siinäkin tulee esille yleensä valtava ero. Asiakas arvioi yleensä itsensä suuremmaksi kuin todellisuudessa on.

Kehonkuvaharjoitusten tehtävänä on aiheuttaa ristiriitaa aivoille. Ristiriidan kautta vääristynyt kehonkuva saa aineksia realisoitumiseen ja muutokseen. Kehonkuvaharjoitusten käyttöä pitää kuitenkin harkita tarkasti. Kaikille ne eivät sovi. Niiden tarkoitus ei saisi olla siinä, että asiakas saakin syömishäiriölleen vahvistusta todellisella laihuudellaan. Näissä tehtävissä on hyvä myös huomata se, että terveetkin arvioivat usein kehonsa hieman vääristyneesti, joskin ehkä hieman pienemmässä mittakaavassa.

Iida käyttää myös toisenlaisia omakuvapiirroksia apuna työssään. Syömishäiriön erityispiirteet tulevat mielenkiintoisella tavalla näissä esille. Iida pyytää usein syömishäiriöitä sairastavia piirtämään kuvan itsestään paperille. Ihminen, jolla ei ole syömishäiriötä, aloittaa piirtämisen usein päästä ja kasvoista. Yllättävän moni syömishäiriötä sairastava ei piirrä kuvaan päätä ja kasvoja ollenkaan. He eivät ikään kuin koe kehoaan yhtenäisenä ja se kuvastuu hyvin kuvassa, minkä he piirtävät. Kuva havainnollistaa, kuinka irrallinen oma mieli ja ajattelu ovat omasta itsestä. Kuvan piirtämisen aloittaminen on myös usein syömishäiriöitä sairastaville vaikeaa.

Piirrokset omasta kehosta tuovat hyvin esille myös syömishäiriöön sairastuneen negatiiviset kokemukset omasta kehosta. Esimerkiksi vatsan kohta saattaa ilmestyä paperille mustana, sotkuisena ja isona möykkynä. Kuva havainnollistaa hyvin sen, että moni syömishäiriöön sairastunut ei hahmota kehoaan realistisesti. Omaan kuvaan sekoittuvat pelot ja monet negatiiviset ajatukset itsestä. Näitä päästään sitten käsittelemään keskustelun ja muiden harjoitusten avulla.

Tehtävien tekemisen yhteydessä Iida joutuu heittämään myös itsensä usein peliin. Iida käyttää muun muassa huumoria. Hän saattaa joskus itse käydä asiakkaan kuvan päälle makaamaan ja sanoo ”sori, ohjeistinko mä vahingossa piirtämään mun reidet tänne?”. Iida on siis itsekin ikään kuin yksi työkalu, johon asiakkaat voivat verrata itseään. Iidan keho toimii siten eräänlaisena peilinä asiakkaan vääristyneelle kehonkuvalle.

Työssään Iida kokee saavansa olla koko ajan olla luova ja keksiä kaikkea uutta kokeiltavaa. Fysioterapeutin tehtävänä on etsiä ja esitellä erilaisia työkaluja, joista asiakas sitten valitsee itselleen toimivimman. Fysioterapeutti ei määrää mikä otetaan käyttöön, vaan tukee asiakasta itse huomaamaan mikä toimii. Kyse on voimavaralähtöisestä työskentelystä – tutkiskellaan ja hyödynnetään omia jo olemassa olevia voimavaroja sekä etsitään uusia. Tarkoitus on löytää itselle mielekkäitä apukeinoja.

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovatkin varsin monipuolista kuntoutusta. Ehkä jopa monipuolisempia, kuin ennalta osaisi arvatakaan.

Millaisia kokemuksia sinulla on fysioterapiasta ja/tai psykofyysisestä fysioterapiasta? Millaiset harjoitukset ovat auttaneet sinua?


Terveisin,

Venla Eronen

PS. Haastateltu Iida Viitasalo on Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti (AMK), joka on erikoistunut psykofyysiseen fysioterapiaan. Lisäksi Iida on koulutettu hieroja ja urheiluhieroja. Iida työskentelee osaston lisäksi myös terapiayksikössämme. Lisää Iidan osaamisesta ja työn kohteista voit lukea Syömishäiriökeskuksen verkkosivuilta täältä ja täältä.

PPS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

Mietteitä tunteiden näyttämisestä ja ammatillisuudesta syömishäiriöpotilaiden hoidossa

Tunteiden pohtiminen on meille Syömishäiriökeskuksen työntekijöille jokapäiväistä puuhaa. Useimmiten näiden pohdintojen ytimessä ovat potilaiden tunteet ja niiden käsittelyn tukeminen toipumistyössä. Kuitenkin päivittäin tulee työskenneltyä myös omien tunteidensa kanssa, ovathan tunteet myös hoitavalla henkilöllä läsnä joka hetkessä.

Syömishäiriökeskuksessa hoito kestää usein monia kuukausia ja matka potilaan rinnalla on usein pitkä ja intensiivinen. On siis luonnollista, että matkalle mahtuu myös tilanteita, joissa hoitajankin tunteet näyttäytyvät ja tulevat tarkasteltaviksi. Huomaan usein pohtivani, millainen tunteiden näyttäminen on ammatillista syömishäiriöpotilaiden hoidossa, varsinkin kun potilaista tulee työntekijöille varsin läheisiä pitkän hoidon aikana. Pohdinkin usein miten ja milloin voin hoitajana näyttää tunteitani rikkomatta ammatillisuuden rajoja.

On olemassa paljon näkemyksiä siitä saako hoitava henkilö näyttää tunteitaan potilastyössä. Itse ajattelen tunteiden näyttämisen taidon olevan merkittävä osa ammatillisuutta. Korostan tässä sanaa taito. Uskon myös siihen, että voimme olla omia persooniamme työpaikalla ja hyödyntää persoonallisuuttamme auttamisen välineenä. Psykiatrisessa hoitotyössä emme voi piiloutua instrumenttien suojiin vaan työtä tehdään oman persoonan varassa ja omien tunteiden kautta. Hoidollisessa kohtaamisessa tunteet ovat aina vuorovaikutuksen välineitä. Omien tunteiden ja käyttäytymisen säätely ovat välttämättömiä taitoja hoitavalle työntekijälle. Työmmehän on hyvin pitkälti potilaan tukemista juuri näiden taitojen harjoittelussa.

Ajattelen, että hoitajan taito säädellä tunteitaan mahdollistaa turvallisen hoitosuhteen syntymisen. Aito, välittävä ja turvallinen hoitosuhde luo potilaalle hyvän pohjan oman sairauden tutkimiselle ja sairaudesta toipumiselle. Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen rakentuminen vaatii sen, että potilas tuntee hoitajan tavan tehdä työtä eikä joudu arvailemaan hoitajan motiiveja tai pelkäämään tämän reaktioita. Välillä hoitosuhteessa kohdataan haastavia tilanteita, joissa vaikeilta tunteilta ei vältytä. Tällaisia ovat esimerkiksi hetket, jolloin joudumme asettamaan oireilulta suojaavia rajoja. Näissä tilanteissa potilas saattaa kokea pettymystä ja kiukkua tai tehdä sairaudestaan lähtöisin väärän tulkinnan hoitajan tarkoitusperistä tai tunteista potilasta kohtaan. Silloin on tärkeää, että vastaamme näihin potilaan mielessä heränneisiin kysymyksiin rehellisesti, mutta kuitenkin siten, että potilas ei pelkää meidän joutuvan tunteidemme ryöpytykseen.

Luottamuksen myötä potilas uskaltaa näyttää kipunsa pelkäämättä suuttumusta, rangaistuksia tai hylkäämistä. Luottamuksen säilymisen kannalta on ratkaisevaa, että rajaamistilanteissa potilas kuulee linjausten takana olevat hoidolliset perustelut ja viestin siitä, että toiminnan lähtökohdat ovat aina potilaan toipumisen tukemisessa. Potilaan tulee voida turvallisesti ilmaista kielteisiä tunteitaan osastolla. Niiden ilmaisua ja käsittelyä rakentavalla tavalla hän voi harjoitella hyvän hoitosuhteen turvin. Hoitavan henkilön ammattitaitoa on näiden tunteiden vastaanottaminen ja potilaan auttaminen tunteidensa kanssa selviytymisessä sekä uusien taitojen opettelussa.

Osastotyössä emme tietenkään ole vain kiukun, surun tai pettymyksen tunteiden kanssa tekemisissä, vaan mukaan mahtuu myös paljon jaettua iloa, onnistumisen tunnetta ja liikutusta. Myös näiden tunteiden kohtaaminen vaatii hoitavalta henkilöltä kykyä säädellä myötäelämisen volyymia. Kokemukseni mukaan ne hetket voivat olla hyvinkin hoidollisia, jolloin potilaan kanssa nauretaan yhdessä niin, että vatsaan koskee. Myös ne hetket, jolloin potilas näkee hoitajan liikutuksen kyyneleen karkaavan poskelle kesken keskustelun voivat parhaimmillaan antaa potilaalle viestin: olen arvokas, tunteillani on väliä. Näissä hetkissä on kuitenkin hoitavan henkilön ammattitaidolla suuri merkitys, jotta potilas ei esimerkiksi ala suojella tai tarpeettomasti miellyttää hoitajaansa. Tunteista ja hoitotilanteissa heräävistä tunnereaktioista on hyvä puhua ääneen.

Kun pohditaan ammatillisuutta, puhutaan usein etäisyyden säätelystä. Itse käytän mieluummin käsitettä ”läheisyyden säätely”, koska siinä on mielestäni positiivisempi sointi. Voimme puhua myös emotionaalisen välimatkan säätelystä. Tämä on sellainen aihe, jota pohdimme yhä uudestaan ja uudestaan sekä ryhmätyönohjauksissa että omissa yksilötyönohjauksissamme. Tästä aiheesta keskustelen myös paljon aina, kun ohjaan opiskelijoita. Pyrin sanoittamaan tätä käsitettä myös potilaille, jos läheisyyteen liittyvät kysymykset askarruttavat potilasta hoitosuhteessa. Mikäli hoitaja säätelee läheisyyden liian kaukaiseksi ja ei näytä riittävästi tunteitaan, saattaa potilaalle syntyä tunne, ettei hoitava henkilö välitä. Toiseen suuntaan huonosti säädeltynä, potilas voi kokea suhteensa hoitajaan turvattomaksi, koska hoitajasta on tullut liian läheinen. Joskus vaikeimmista asioista on helpompi puhua ihmiselle, joka ei ole kaikista läheisin.

Läheisyyden säätelemisen taito on hyvin merkittävä niin potilaan hyvinvoinnin, kuin hoitavan henkilön jaksamisen kannalta. Onnistuneen hoitosuhteen kannalta on tärkeää, että hoitava henkilö on ammattilaisen roolissa - ei läheisen, vaikka hoidon aikana läheisiksi tullaankin. Ammatillinen suhtautuminen ei sulje pois aitoa välittämistä, vaan nimenomaan on sitä. Hyvä emotionaalinen välimatka on sellainen, jossa omille tunteille on tilaa ja tässä tilassa tunteita voi tarkastella tietoisesti ja kuunnella niiden kantamia tärkeitä viestejä potilaan tunteista ja voinnista. Ammattitaitoinen hoitaja osaa erottaa omat tunteensa potilaan tunteista ja varoa etteivät potilaan tunteet livahda ”ihon alle”.

Ammattilaisina edustamme potilaille auttajan lisäksi myös terveyttä ja meillä on suuri vastuu siitä minkälaista esimerkkiä näytämme. Tämä koskee niin esimerkkiruokailuja kuin esimerkkiämme rakentavasta vuorovaikutuksesta. Potilaalle voi olla myös hyvin hoidollista nähdä hoitajan esimerkkimokailua tai esimerkkirentoutumista ja nähdä, että hoitaja osaa näissä hetkissä myös sallia omat tunteensa. Näyttämällä inhimillisiä piirteitämme annamme tärkeimmän viestin: Olen ihminen siinä missä sinäkin. Oman jaksamisemme ja ammatillisuutemme suojaamiseksi meidän tulee kuitenkin olla hyvin tietoisia toiminnastamme ja hakea sopivan tuntuiset rajat myös siihen, kuinka paljon itsestämme kerromme ja annamme.

Kun hoitaa ihmistä kohtaamisen ja vuorovaikutuksen keinoin, ei omaa ihmisyyttään voi kätkeä tai naamioida kokonaan. Tunteet ja persoona saavat näkyä ja olla osa hoitavan henkilön työkalupakkia syömishäiriöpotilaiden hoidossa. Hoitajalla on kuitenkin vastuullinen tehtävä säädellä hoitosuhteeseen ammatilliset rajat ja huolehtia omista tunnetaidoistaan oman jaksamisensa sekä tuloksellisen hoitotyön turvaamiseksi.

Mitä mieltä sinä olet? Miten hoitajan tulee säädellä läheisyyttään potilaan kanssa? Entä saako hoitaja näyttää tunteitaan ja persoonaansa työssään potilaiden kanssa?


Terveisin,
Siiri Korpiniitty

sairaanhoitaja (AMK)
Syömishäiriökeskus
Kuntoutus- ja hoitoyksikkö


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

Hiljentymisen mahtava voima

Olin joulukuun alussa mindfulness-pioneerin, Leena Pennasen, Hiljaisuuden retriitissä. Retriitti kesti kolme päivää, joiden aikana teimme aamusta iltaan erilaisia meditaatioharjoituksia. Täydessä hiljaisuudessa. Meitä oli ehkä noin 30, emmekä retriitin kestäessä puhuneet keskenämme, emme edes katsoneet toisiamme - ollaksemme häiritsemättä toistemme tilaa. Sääntöihin kuului myös, että kännykät pysyivät laukussa, kirjoja ei luettu eikä muistiinpanoja kirjoiteltu. Tarkoitus oli vain olla itsensä kanssa, läsnä tässä hetkessä.

Olen ollut Leenan eri pituisilla retriiteillä usean kerran aikaisemminkin. Kokemukseni on ollut, että viimeistään toisen päivän iltapäivänä mieleni alkaa hiljentyä ja laskeudun ihanaan hiljaiseen mielen pumpuliin, jossa läsnä on vain vahva tieto siitä, että kaikki asiat ovat lopulta hyvin. Täydellisesti. Juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Olemukseni rentoutuu ja nautin hiljaisuudesta ja nykyhetkessä läsnä olemisesta.

Tällä kerralla asiat kuitenkin menivätkin ihan toisin. Mieleni pysyi erittäin aktiivisena koko retriitin ajan. Mitään pumpuliin laskeutumista ei tullut. Mieleni karkasi jatkuvasti, milloin mihinkin. Välillä se luikahti keljuihin juttuihin, välillä neutraaleihin ja välillä suorastaan mukaviin ja viihdyttäviin asioihin. Aina kun olin palauttanut huomioni hengitykseen huomattuani se karanneen, löysin itseni uudelleen ajatusteni syövereistä – uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisenä päivänä vielä uskoin tilanteen rauhoittuvan viimeistään seuraavana päivänä ja kärsivällisen ystävällisesti palautin aina huomioni takaisin hengitykseeni.

Mieleni oli sen verran vilkkaalla tuulella, että pelkkä perinteinen: ”huomaa mihin huomiosi meni, nimeä se ja palauta se hengitykseesi” ei oikein tuntunut hoitavan hommaa, sillä mieleni saattoi kuitenkin jäädä kiinni ajatukseen. Totesin tarvitsevani jotain ”tehokkaampaa”. Niinpä keksin, että lähetän ajatuksen ilotulituksena taivaalle mielikuvassani ja nautin kauniista valoshowsta, joka seurasi jokaista ajatuksen irti päästämistä. Samalla annoin itseni tulla tietoiseksi keveydestä, joka seurasi ajatuksen irti päästämistä. Se tuntui rentoutumisena vatsani alueella.

Lähtiessään ilotulitusrakettini sanoi joka kerran ”tsuh!” ja sitten seurasi upea valotaideteos mieleni taivaalla. Tämä oli aivan erinomaisen tehokasta. Ajatusten karkaamisesta ja niiden palauttamisesta seurasi nyt aina jotain ihanaa. Lähettelin rakettejani mieleni taivaalle niin ahkerasti, että lopulta pelkkä ”tsuh!” -sana hoiti homman ja huomioni palasi hengitykseeni.

Kun seuraava päivä saapui, lähettelin edelleen ilotulitusrakettejani joka välissä. Iltapäivällä odotin jo olevani ihanassa pumpulissa, mutta sitä ei saapunutkaan. Lähettelin vain ahkerasti rakettejani. Kun ajatus, josta irrottauduin oli ihana, heitin vielä lentosuukon ja hymyn raketin perään. Aika kului ja raketit sinkoilivat. Huomasin, että tämän kertainen antini retriitistä ei taidakaan olla pumpulikokemus vaan irrottautuminen kerta toisensa jälkeen. Se oli kuin jumppaa. ”oho, upposin ajatukseen. Tsuh! Ahh! Oho. Tsuh! Ahh. Oho. Tsuh! Ahh!” Ja niin edelleen. Siinä minun retriittini.

Olin niin tottunut siihen, että retriitin jälkeen maailma on hiljaa, kaikki on hyvin ja sitten noin 4 päivän kuluttua maailma on taas valloittanut pääni ja täydellinen rauha on haikea muisto vain. Päivittäiset mindfulness-harjoitukset palauttavat kokemukseni rauhasta hetkeksi ja pienet pysähtymiset päivän mittaan palauttavat keskittymiseni. Tätä odotin. Nyt kun tämä ei näyttänyt toteutuvan, en oikein tiennyt mitä odottaa.

Välittömästi retriitin jälkeen huomasin, että palaaminen maailman menoon oli ihan saumatonta. Pumpulista oli aina jonkin verran matkaa ja maailma tuntui hieman kovalta. Nyt ei ollut mitään kynnystä, sillä olotilani ei ollut merkittävästi muuttunut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jäiköhän tästä mitään käteen. Retriittini oli mennyt ihan jumpaksi. Ei pumpulia.

Seuraavana aamuna, kun touhuilin aamutouhujani ennen työhön lähtöä, huomasin mieleni olevan hiljainen. Ei stressaavia ajatuksia töistä eikä mistään muustakaan. Tuumasin, että mahtavaa. Mieleni siis onnistui kuitenkin rauhoittumaan, vaikka en ollutkaan päässyt pumpuliin. Mielenkiintoista. Kun ensimmäiset kuormittavat ajatukset meinasivat tulla mieleeni – Tsuh! ja ajatukseni rauhoittuvat välittömästi. Ohoh! Tämä siitä siis jäi käteen! Kyky rauhoittaa ajatukseni.

Kyky oli ehtinyt kolmen päivän aikana lähes automatisoitua. Ei ollut lainkaan vaikeaa ohjata sitä, mihin ajatusenergiaansa tuhlaa. Jos huomasin mieleni askartelevan jonkin älyttömyyden kimpussa, päästin ajatuksesta irti, tsuhautin sen taivaalle ja palautin huomioni takaisin tähän hetkeen. Yhtäkkiä koinkin saaneeni aivan mahtavan lahjan siinä, kun mieleni ei rauhoittunutkaan ja sain ylelliset kolme kokonaista päivää treenata tätä yhtä taitoa.

Nyt retriitistä on kulunut pari kuukautta ja tsuhauttelen edelleen ahkerasti. Uuden vuoden ilotulituksista otin inspiraatiota tsuhautteluuni ja nyt nautin vieläkin kauniimmista valoelämyksistä mieleni sisällä.

Tarinan opetus: koskaan ei tiedä missä aarre piilee. Se voi löytyä aivan yllättävästä paikasta ja joskus (ehkä jopa usein – jos sille antaa mahdollisuuden) juuri sieltä mihin et olisi edes halunnut katsoa. Mieli siis avoimeksi ja aina rakentamaan paras peli niillä korteilla, jotka kulloinkin osuvat käteen.

Tarinan toinen opetus: Mindfulness rocks! Kannattaa opetella – se muuttaa koko elämän.


Terveisin,
Pia Charpentier


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittyminen ajan saatossa (osa 2)

Tammikuun alussa Omenatuvassa julkaistiin kirjoitus, joka käsitteli Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittymistä hoitoideologian ja arjen hoitotyön yhteensovittamisen, henkilökunnan kehittymisen ja hoitomallin kehittymisen näkökulmista. Tässä kirjoituksen toisessa osassa kuvaan kehittymisestä seuranneita muutoksia konkreettisemmin. Lopuksi myös pohdin tulevaisuuden kehittämisnäkymiä. Käytänteemme ovat muuttuneet monin paikoin vuosien saatossa. Käytänteitä muutetaan varsin usein tarpeen mukaan. Tässä kuvaan nyt ehkä niitä kaikista suurimpia muutoksia eli sellaisia mitkä ovat päätyneet myös hoitomalliimme. Apua tähän toiseenkin kirjoitukseen sain osastonhoitajiemme haastattelusta.

Ruokailuihin on tullut useitakin muutoksia vuosien aikana. Aikoinaan Syömishäiriökeskuksessa potilaan ei tarvinnut syödä kaikkea ateriasuunnitelmaansa merkittyä, jos hän ei siihen kyennyt. Nykyään Syömishäiriökeskuksessa on käytänne, että kaikki ruoka pitää syödä. Olemme huomanneet tämän linjauksen nopeuttavan toipumista, sillä se ei jätä syömishäiriölle valtaa päättää syömisestä. Moni potilas onkin tuonut esille, kuinka tieto siitä, että kaikki pitää syödä, on tuonut heille turvaa, vaikka se ahdistavalta usein tuntuukin. Potilaita tuntuu myös helpottavan se ajatus, että käytänne on yhteinen. Silloin hänen ei tarvitse miettiä sitä, että voisikohan tuon hoitajan seurassa jättää osan syömättä eikä toisaalta sitäkään, että sitoutuukohan toinen potilas samaan asiaan. Muutos ei kuitenkaan ollut missään nimessä helppo ja henkilökunta joutui harjoittelemaan paljon uusia keinoja ruokailujen tukemiseen sekä oman kärsivällisyytensä säilyttämiseen.

Omahoitajatyöskentelyymme teimme ison muutoksen vajaa kymmenen vuotta sitten. Aikoinaan potilaalla oli nimetty kolmen hoitajan omahoitajatiimi, joissa hoitajalla oli paikkansa joko 1. hoitajana, 2. hoitajana tai 3. hoitajana. 1. hoitajan rooli oli suuri, sillä hän oli pääsääntöisesti se, joka potilaan kanssa yhdessä koordinoi potilaan hoitoa ja muut hoitajat ottivat vastuuta silloin, kun 1. hoitaja ei ollut paikalla. Potilaat kiintyivät usein 1. hoitajaansa eniten ja kokivat helposti, että 2. ja 3. hoitaja eivät välitä hänestä niin paljon. 1. hoitajalle vastuu oli myös turhan suuri ja riskinä oli, että 1. hoitaja uupui. 3. Hoitaja taas hoiti potilastaan sen verran harvoin, että kunnollisen ja luottamuksellisen hoitosuhteen muodostaminen oli vaikeaa. Nykyään potilaalla on 2-4 omahoitajaa, jotka jakavat vastuun yhteisesti. Muutos ei ollut helppo, sillä vanhaan tottuneet potilaat kokivat alkuun, että eivät tiedä kenelle asioistaan puhuisivat ja hoitajat eivät alussa tienneet, miten vastuunsa jakaisivat. Nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna muutos on kuitenkin ollut hyvä. Sekä potilaat että hoitajat ovat hyötyneet siitä. Potilaan hoito ei ole niin sidoksissa yhteen hoitajaan ja hoitoryhmien työmäärä on tasapainoisempi.

Yksi suuri muutos, joka ravisteli yllättäen enemmän henkilökuntaa kuin potilaitamme, oli osaston ulko-ovien lukitseminen. Aikoinaan ovemme olivat auki ja potilaat karkasivatkin osastolta tiheään tahtiin ahdistuksensa vallassa. Ovien lukitsemisesta käytiin suuri henkilökuntaa kuohuttava keskustelu. Osa oli vahvasti lukitsemista vastaan, sillä he kokivat sen potilaan itsemääräämisoikeutta liikaa rajoittavana, vaikka Syömishäiriökeskus olikin saanut viranomaisilta luvan ovien lukitsemiseen. Lopulta ovien lukitseminen kuitenkin toteutettiin. Potilaat eivät siihen erityisemmin reagoineet. Ovien lukitseminen rauhoitti tilannetta ja loikin potilaille uudenlaista turvaa. Ahdistukseen olikin haettava apua muutoin kuin karkaamalla. Spontaaneja ja harkitsemattomia hoidon keskeytyksiä tulee nykyään siten myös vähemmän. Uskon, että ovien lukitseminen onkin vaikuttanut potilaiden toipumiseen enemmän kuin osasimme aikoinaan odottaakaan.

Myös wc- ja suihkuhuoneiden ovet lukittiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Nyt näin jälkikäteen mietittynä tuntuu jopa hieman hassulta, että wc- ja suihkutiloihin on saattanut päästä salaa livahtamaan, vaikka toki sitä yritimmekin valvoa erityisesti ruokailujen jälkeen. Osalla asukkaistamme oli myös sovittu, että he käyvät wc:ssä valvotusti, mutta koska ovet olivat auki, ei wc:n käyttöä pystynyt valvomaan täysin koko ajan. Wc- ja suihkuhuoneiden lukitsemisesta käytiin aikoinaan myös melko suuri ja hieman tunteita kuumentava keskustelu henkilökunnan kesken, mutta muutos on ollut hyvä. Kaikille potilaillemme wc- ja suihkutilojen lukitseminen ei tietenkään olisi tarpeen, mutta usein kuitenkin on.

Muistan, että harkitsimme aikoinaan sitä, että wc:n ja suihkuhuoneiden ovet olisivat lukossa vain sellaisina aikakausina, kun osastohoidossa on sellaisia potilaita, joiden vuoksi niin tulisi tehdä. Luovuimme kuitenkin tästä ajatuksesta, koska emme halunneet, että kukaan potilas joutuisi asian vuoksi muiden potilaiden syyttelevän sormen alle. Lisäksi tiedostimme syömishäiriön salakavaluuden. Potilaan oireet voivat pysyä pitkään piilossa ilman, että kukaan saa niistä tietoa. Tämän vuoksi ovet lukittiin ensin tunniksi ruokailujen jälkeen ja myöhemmin kokonaan, kun kuntoutus- ja hoitoyksikkö muutti uusiin toiminnallemme varta vasten suunniteltuihin tiloihin.

Uusien tilojen myötä lisäsimme myös yhteisöllisyyttä lisäävän elementin hoitomalliimme. Aikoinaan ruokailujen jälkeen oli aina jokin ryhmä, mutta nopeammin syöneet asukkaat saattoivat siitä huolimatta ehtiä hetkeksi livahtamaan omiin huoneisiinsa ahdistavine ajatuksineen. Hoitajat eivät voineet mitenkään antaa tukea kaikille yhtä aikaa ruokailujen jälkeen. Niinpä uusissa tiloissamme otimme käyttöön käytänteen, että ruokailujen jälkeen vietämme yhdessä aikaa olohuoneessa. Yhdessäolo voi viedä ajatuksia muualle ja toisaalta se hieman vähentää välitöntä oireilua ruokailun jälkeen. Toki välillä potilaista osa tarvitsee hetken henkilökohtaista tukea ruokailujen jälkeen, mutta usein yhdessäolo riittää jo rauhoittamaan oloa. Muutos ei ollut missään nimessä helppo ja kuulemme sitä vastaan välillä vieläkin vastalauseita. Koen kuitenkin, että se on vähentänyt paljon ruokailujen jälkeistä ahdistusta ja vahvistanut potilaiden ryhmäytymistä.

Yhteisöllisyyden edistämistä lisäävä muutos on myös muuttanut hoitajien toimintaa pikkuhiljaa. Alussa hoitajat usein jakoivat, kuka menee olohuoneeseen viettämään aikaa potilaiden kanssa. Nykyään olohuoneessa oleskelevat pääsääntöisesti kaikki hoitajat, mikäli heillä vain on siihen mahdollisuus. Asukkaiden kanssa asioiden tekeminen yhdessä, muutoinkin kuin syömishäiriön hoitoon liittyen, on lisääntynyt ja olohuoneessa onkin nykyään usein varsin mukava tunnelma. Hoitajien persoonatkin pääsevät paremmin rennossa ilmapiirissä näkyviin. On myös hyvä huomata, kuinka hoitajien viettämä aika olohuoneessa antaa hyvää esimerkkiä siitä, että rentous on ruokailujen jälkeen sallittua. Lisäksi olohuoneessa käydään usein  myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä keskusteluja koko yhteisön voimin. Teemoina vilahtelevat muun muassa yhteiskunnalliset asiat sekä asukkaidemme kokemukset ja kuvaukset syömishäiriön hoidosta ja syömishäiriöistä. Asukkaamme vahvistavatkin yhteiskeskusteluissaan jatkuvasti henkilökunnan ymmärrystä syömishäiriöistä.

Konkreettisia muutoksia on tullut myös päiväpotiluuteen. Itsenäisen asumisen vaihe on yhä useammin osa täysi-ikäisten potilaidemme hoitoa. Syömishäiriökeskus vuokraa pidemmällä hoidossa olevalle potilaalle asunnon. Potilas käy sitten sovitusti osastolla tai hoitajat käyvät hänen luonaan kotikäynnillä. Tämä on edesauttanut hoidon vaiheittaista päättymistä. Potilas ei tipahda täyden osastohoidon suojista yllättäen.

Päiväpotiluuden käytänteetkin ovat kehittyneet. Muun muassa ruuanlaitto itsenäisesti on osa päiväpotiluutta niin omassa asunnossa kuin osastolla käydessäkin ja nykyään yhä useammin jo ennen päiväpotilasvaihetta muulloinkin kuin keittiöryhmässä. Henkilökunta tukee potilaita kokkaamaan sellaista arkista ruokaa, jonka laittamiseen ei mene liian paljon aikaa ja jollaista potilas voisi hyvin kokata myös hoidon päättymisen jälkeen. Toki hienommillekin aterioille on paikkansa, mutta joka kerta ei ole järkevää kokata sitä kaikista aikaa vievintä ja hienointa ruokaa. Päiväpotiluuden ja hoitopäivään kuuluvien sisältöjen kehittäminen on edelleen ja tulevaisuudessakin kehittämisen kohteena.

Tulevaisuus tuo varmasti eteemme myös muita uusia kehittämistarpeita. Yksi usein tunnistamamme kehittämiskohde on osaston hoitolinjaukset ja säännöt. Syömishäiriöön sairastuneiden hoito vaatii usein selkeitä raameja, jotta syömishäiriö ei onnistu löytämään sellaisia porsaanreikiä, joiden avulla oireilun ja sairauden ylläpidon voisi mahdollistaa. Siksi meidän tulee kehittää hoitoa jatkuvasti ja puuttua epäkohtiin. Tässä on kuitenkin sellainen vaara, että uusia sääntöjä muodostuu niin paljon, että niitä ei pysty kukaan hallitsemaan. Yksi keskeinen kehittämiskohta onkin siinä, että osaamme tunnistaa sellaiset raamit, jotka on hyvä viedä hoitomalliin ja erottaa niistä ne, joita ei tarvitse juurruttaa pysyviksi toimintatavoiksi.

Usein arjen hoitotyötä tehdessä tulee tunne, että johonkin kohtaan tarvitsee jonkun uuden linjauksen ja samalla kuitenkin linjauksia on jo liikaa. Samalla sääntöjä ei haluaisi joka viikkokaan muuttaa. Sääntöjen jatkuvalla muuttamisella voi olla se varjopuoli, että niiden väliaikainen käyttöönotto nostaa helposti yhden potilaan muiden syyttelyn kohteeksi. Joudummekin jatkuvasti pohtimaan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden reunaehtoja. Onko tämä yksi asia hyvä yhdelle ja haitallinen muille tai onko yhteisön etu haitaksi yhdelle? Yksilöllisen hoitomallin kehittäminen yhteisöllisistä näkökulmista onkin varmasti sellainen osa-alue, jota joudumme vielä moneen otteeseen hoitomalliamme kehittäessämme huomioimaan.

Olemme myös tunnistaneet sellaisia potilaita, jotka tarvitsevat erittäin tiivistä tukea, mutta joille osastohoito ei ole hyvä vaihtoehto. Kotihoidon kehittyminen voikin olla yksi tulevaisuuden uusi palvelumuoto, jonka aloittamiseksi ei välttämättä tarvitse ensin jaksoa osastolla. Tässä on kuitenkin vielä paljon kehittämiskohtia, joita joudumme miettimään ennen kuin tällaista palvelua pystymme laajemmin tarjoamaan.

Yhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna tulevaisuudessa saatamme joutua miettimään hoitoketjujemme sijoittumista laajemmin osana sosiaali- ja terveysalan palvelutarjontaa. Sosiaali- ja terveysala on nyt valtakunnallisesti uudistumassa ja meidän on varmasti pysyttävä muutoksessa mukana. Toivomme, että tulevat muutokset helpottavat avun saamista syömishäiriöihin myös niissä tilanteissa, kun lyhyet osastohoidot ja avohoidot eivät ole syömishäiriöön sairastuneelle riittäviä.


Terveisin,

Venla Eronen


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon kehittyminen ajan saatossa (osa 1)

Syömishäiriökeskuksen kuntoutus- ja hoitoyksikkö avasi ovensa vuonna 2004. Ajan saatossa hoitomme on kehittynyt monella tavalla. Haastattelin alusta asti mukana olleita osastonhoitajiamme siitä, miten hoitomme on kehittynyt ja miten kehittämistä on tehty. Lisäsin joukkoon myös hieman omia näkemyksiäni hoidon kehittymisestä.

Aihe oli sen verran laaja, että päätin jakaa sen kahteen kirjoitukseen. Tämä ensimmäinen osa käsittelee hoitoideologian ja arjen hoitotyön yhteensovittamista, työyhteisön kehittymistä ja vaikutusta hoidon kehittymiseen sekä hoitomallin kehittymistä. Jälkimmäinen osa käsittelee käytänteiden konkreettisia muutoksia sekä tulevaisuuden näkymiä kehittämisessä. Jälkimmäinen osa julkaistaan Omenatuvassa 19.1.2018. Mikäli haluat lukea kehittämisen lähtökohdista ennen kuntoutus- ja hoitoyksikön perustamisesta, niin voit lukea siitä täältä.

Hoitomallimme ideologiaan kuului heti alusta asti yksilöllisyys, lempeys, ymmärrys potilaan sairaudesta laajemmin kuin syömisen ja painon näkökulmasta sekä ajatus siitä, että potilasta ei hylätä oireilun takia tai sen vuoksi, että hän sanoo haluavansa lopettaa hoidon. Tällainen ideologia tuntui kehittämisessä mukana olleista henkilöistä tärkeältä, vaikkakin ideologian vieminen arkeen vaati jonkin verran työtä.

Syömishäiriökeskuksen toiminnan alkaessa, osastohoidon kehittämiseen osallistuivat kaikki työntekijät, joilla oli kokemusta syömishäiriöistä jo ennen Syömishäiriökeskusta. He olivat työskennelleet useissa eri paikoissa, joissa syömishäiriöitä sairastavia oli hoidettu. Osa lähti kehittämistyöhön mukaan osastotyössä saamansa kokemuksen kautta ja osa enemmän polikliinisen työn näkökulmasta. Erilaiset hoitomallit, ammatilliset viitekehykset ja hoitokäytänteet kohtasivatkin alussa toisensa ja kehittämisessä piti päättää, millaisin käytäntein Syömishäiriökeskuksessa syömishäiriöön sairastuneita hoidetaan. Osalle vanhasta poisoppiminen vaati jonkun verran aikaa eikä kaunis ideologiakaan yksin riittänyt, jotta arki saatiin sujuvaksi.

Vaikka yksilöllisyys ja lempeys olivatkin hoitomallimme kulmakiviä heti alusta alkaen, tuli varsin nopeasti selväksi, että osastohoidossa tarvitaan jonkinlaiset raamit sille, miten asioita toteutetaan. Käytänteisiin tarvittiin jonkinlainen yhteneväisyys. Tällaisia olivat esimerkiksi linjaukset siitä, miten ruuat tarjotaan ja miten ruokailutilanteet ylipäänsä toteutetaan. Ajatus mukavasta ja lempeästä syömisestä yhdessä oli kaunis, mutta sellaisenaan yksin kuitenkin liian ympäripyöreä. Vähitellen ideologia ja arjen käytänteet saatiin kuitenkin kohtaamaan jatkuvan aktiivisen kehittämisotteen voimin. Asioita kokeiltiin ja jos ne toimivat, ne juurtuivat osaksi toimintaamme. Toimimattomista käytänteistä luovuttiin.

Syömishäiriökeskuksen avatessa ovensa, työyhteisö ei myöskään täysin tuntenut toisiaan eikä toistensa työskentelytapoja. Syömishäiriöön usein liittyvä manipulaatio rehottikin hieman alussa, kun hoitaja ei voinut tietää, onko esimerkiksi toinen hoitaja luvannut potilaalle jotain. Työyhteisö kuitenkin sulautui ajan kanssa yhteen hiileen puhaltavaksi – tiimityö kehittyi. Keskeistä tiimityön kehittymisessä on ollut se, että henkilökunta sisäisti hoitomallin ja käytänteistä sovittiin yhdessä erilaisissa palavereissa. Jokaisella työntekijällä on ollut mahdollisuus vaikuttaa hoidon kehittymiseen.

Keskeinen hoitomallin kehittymiseen vaikuttanut tekijä Syömishäiriökeskuksen olemassa olon aikana on ollut myös potilasjoukon ”monipuolistuminen”. Alkuaikoina tyypillinen osastohoitoon tullut potilas oli erittäin huonossa fyysisessä voinnissa oleva ja alipainoinen anoreksiaa sairastava potilas. Toki muunkinlaisia potilaita oli, mutta heitä oli vähemmän. Nykyään potilaamme eivät läheskään aina ole niin sanottuja klassisia syömishäiriöpotilaita. He ovat voineet hakea vuosia apua muualta, mutta heidän syömishäiriötään on usein joko vähätelty tai sen tunnistaminen on ollut hankalaa. Hoitomallimme kehittymisen näkökulmasta teemmekin jatkuvasti sellaista tietoa lisäävää työtä, että syömishäiriö voi olla yhtä vakava silloinkin, kun kaikki ulkoiset syömishäiriön merkit eivät toteudukaan. Syömishäiriön näkeminen laajemmin kuin vain syömisen ja painon ongelmana, on keskeinen osa hoitomalliamme. Varsinkin toimintakyvyn vahvistaminen laajemmin kuin syömisen näkökulmasta on nykyään yhä useammin isona osana tarjoamaamme hoitoa ja kuntoutusta.

Toisaalta ymmärryksemme lisääntymisen myötä olemme myös oppineet tunnistamaan ja hoitamaan potilaiden oirekuvaa syömishäiriöitä laajemmin. Keskeisiä muutoksia hoitomallisamme ovat olleet traumojen ja tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden erityispiirteiden huomioiminen hoidossa. Hoitomallimme onkin kehittynyt vuosien saatossa huomioimaan yksilöllisesti muitakin mielenterveyteen vaikuttavia tekijöitä ja sairauksia, ei siis vain syömishäiriöitä. Näemme, että haluamme tarjota kokonaisvaltaista hoitoa, jossa esimerkiksi masennus, persoonallisuushäiriöt tai vakavakaan traumatausta ei ole este hoidollemme.

Syömishäiriökeskuksen hoitotiimi on aina sisältänyt moniammatillista osaamista. Sairaanhoitajien ja lähihoitajien lisäksi tiimiin on alusta alkaen kuulunut ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti, psykologi ja psykiatri. Fysioterapeutti ja ravitsemusterapeutti ovat nykyään myös useammin osastolla kuin alkuaikoina. Tämä on mahdollistanut heidän tarjoamiensa palvelujen monipuolistumisen. Viime vuosina moniammattillista osaamista on vahvistettu toimintaterapeutin kuntoutuksen näkökulmaa painottavalla osaamisella sekä sosiaalityöntekijän erityisosaamisella. Sosiaalityöntekijä tuo apua erityisesti potilaiden raha-asioiden hoitamiseen sekä tilanteisiin, joissa tarvitaan lastensuojelullista yhteistyötä.

Tällä hetkellä Syömishäiriökeskuksen perushoitotiimin joukossa on myös usein monialaista edustusta. Muun muassa sosionomit, psykologit ja toimintaterapeutit ovat työskennelleet arjen hoitotyön viitekehyksessä tuoden oman alansa mausteet työhönsä mukaan ja samalla kehittäneet hoitomalliamme monimuotoisemmaksi. Lisäksi työntekijät ovat usein tuoneet omia erityisintressejään osaksi tekemäänsä hoitotyötä. Tällaisesta hyvä esimerkki on ratsastusharrastus, johon hoitaja on tutustuttanut työn lomassa aiheesta kiinnostuneita osaston potilaita. Tämä on tuntunut toimivalta hoitomallimme näkökulmasta. Potilaat ovat yksilöllisiä, mutta niin ovat työntekijätkin. Hoitomallimme hyväksyykin työntekijöiden persoonalliset erot.

Henkilökunnan lisäkouluttautuminen on myös tuonut paljon uutta. Muun muassa yhteisöllisyyden näkökulmaa on tuotu jonkin verran mukaan yksilölliseen hoitomalliimme. Tämä on ollut tärkeä lisä, sillä yhteisön ilmiöt ovat vahvasti läsnä pitkäkestoisessa osastohoidossa. Aika-ajoin henkilökunnassamme joku on myös innostunut opiskelemaan psykoterapiaa ja erilaisten psykoterapioiden keinot ovatkin lisänneet apuvälineitä muun muassa potilaiden kanssa käytyihin omahoitajakeskusteluihin. Omahoitajakeskusteluissa saakin näkyä työntekijän erityisosaaminen, sillä omahoitajakeskusteluiden ei tarvitse noudattaa kaikille samaa sapluunaa, vaikka keskustelut ovatkin joltain osin hoitomallissamme määritelty.

Perheiden kanssa työskentely on ollut aina Syömishäiriökeskuksen hoitomallin keskeisiä osa-alueita. Sitä on toteutettu perhetapaamisten muodossa sekä vanhempien vertaistukiryhmän muodossa alusta saakka. Vanhempien vertaistukiryhmä oli toiminnan alussa suuressa suosiossa, sillä suuri osa Syömishäiriökeskuksen asiakkaista tuli pääkaupunkiseudulta. Myöhemmin, kun asiakaskunta alkoi pääsääntöisesti tulla muualta Suomesta, osoittautui usein logistisesti hankalaksi saada läheiset pitkien matkojen päästä osallistumaan läheisten ryhmään. Tämän vuoksi ryhmää alettiin pitää lauantaisin, joka mahdollisti pitkämatkalaistenkin osallistumisen.

Viime vuosina perhetyön volyymi on kasvanut merkittävästi osastonhoitajien lisäkouluttautumisen myötä. Tapaamissa keskeisessä asemassa on perheiden oma psyykkinen jaksaminen, perhehistoria, syömishäiriön vaikutus perheen elämään, hoitomallimme avaaminen, perheiden vuorovaikutuksen edistäminen, parisuhde ja muut perhettä mietityttävät asiat. Vertaistukiryhmiin osallistuu nykyään yhä useammin myös sisaruksia tai sairastuneen ystäviä.

Perhetyötä, kuten muutakin hoitoa, kehitetään Syömishäiriökeskuksessa jatkuvasti eteenpäin. Muuttuva asiakaskunta tarkoittaa myös muuttuvia perhetyön tarpeita. Perheet ovatkin kasvavassa määrin mukana hoidossa ja usein he haluavat vaikuttaa siihen, kuinka heidän lastaan hoidetaan. Perheet ovat usein yhteistyökumppanin roolissa, jolloin yhdessä heidän kanssaan hoitotiimi pyrkii rakentamaan parhaat mahdolliset paranemisolosuhteet heidän lapselleen. Ilman perheen tukea hoidolle, hoidolla on huonot mahdollisuudet onnistua. Tämän vuoksi perhetyö on keskeinen hoidon osa-alue.

Vaikka vuosien saatossa olemmekin muuttuneet paljon, on kuitenkin ollut hienoa huomata, kuinka hoitomallimme kulmakivet ovat pysyneet samoina. Esimerkiksi lempeys ja se, että emme hylkää potilaitamme oireilun vuoksi, ovat sellaisia asioita, joista tuskin koskaan luovumme. Monilta muilta osin uskon, että vierivä kivi ei koskaan sammaloidu. Jotta voimme tarjota laadukasta hoitoa jatkossakin, tulee meidän pystyä jatkuvaan kehitykseen, vaikka muutos ei helppoa aina olisikaan. Seuraavassa kirjoituksessa onkin siten luvassa kuvauksia myös niistä vaikeammista konkreettisista muutoksista, joita olemme tehneet tai joita joudumme ehkä tulevaisuudessa tekemään.

Mukavaa alkanutta vuotta 2018 kaikille Omenatuvan seuraajille!


Terveisin,

Venla Eronen

Stressi joulublogista – Mitä jos vain toivottaisinkin armollista joulua!

Itselleni joulu on ollut läpi elämäni se kaikista tärkein ja rakkain juhla. Koko joulukuu menee yleensä jotenkin jouluhumun voimalla, vaikka vuoden pimein aika muuten meinaa mielen päältä ottaakin. Osittain ehkä siksi on vaikea myötäelää sitä, miten jotkut syömishäiriötä sairastavat joulun kokevat.

Huomasin jo marraskuussa, kuinka stressi alkoi hiipiä Omenatuvan joulun blogiaiheen ideoimisesta. Joulukirjoituksen tekeminen on tuntunut koko Omenatuvan lyhyen historian aikana kaikista vaikeimmalta. Ikään kuin koko joulustressi kulminoituisi minulla yhteen blogikirjoitukseen. Siksi yleensä olenkin varovasti pyytänyt Piaa kirjoittamaan joulusta. Tänä vuonna blogirytmitys kuitenkin meni niin, että nyt minun tuli tarttua härkää sarvista.

Kyselin epätoivoisena ideoita asukkailtamme ja kollegoiltani. Ideoita tipahteli, mutta huomasin varsin pian olevani umpikujassa niiden kanssa. Teksteistä ei oikein tullut mitään. Niitä lukiessa tuli olo, että lähestyn aihetta joko liian negatiivisesta näkökulmasta, sairauskeskeisesti tai sitten niistä paistoi läpi se, että en kykene oikeasti ymmärtämään syömishäiriötä sairastavien kokemuksia ja ajatuksia joulusta. Romukoppaan lensi ainakin neljä kirjoituksen tynkää.

Päätin ottaa ideoinnin tueksi hieman hassun lähestymistavan. Turhautuneena aiheen löytymisen vaikeudesta, kuuntelin joululauluja ja lueskelin samalla syömishäiriöitä sairastavien ja muidenkin nettikeskusteluja. Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee… Miten selviätte joulusta? Miten huijaan sukulaisia tilanteestani? Petteri punakuono oli poro nimeltään… Nyt jo pelottaa kaikki se ruokamäärä, minkä tulen ahmimaan. Pitäisi vaan välttää sortumasta siihen suklaaseen. Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy… Vastahan edellisestä joulusta on selvitty, taas sama touhu edessä.

Jotenkin tuossa yhteydessä syntyi ajatus siitä, että jouluun asetetaan paljon odotuksia, toiveita, paineita ja joskus myös pelkoja, sillä joulun lähestymisen merkeiltä on melko vaikea välttyä. Osa asettaa odotuksia, toiveita, paineita tai pelkoja ehkä siksi, että joululla on ollut tärkeä asema perheen yhteisenä hengähdystaukona, toiset siksi, että joulu puskee joka tuutista, kolmannet jostain muusta syystä. Syömishäiriötä sairastavista osalla taas on kokemukseni mukaan negatiivisia ajatuksia  ja muistoja jouluruuista ja ehkä riidoista läheisten kanssa. Monilla meillä on siis jonkinlainen paine joulusta tavalla tai toisella. Kun jouluun ladataan paljon energiaa ja odotuksia jo ennakolta, on riskinä, että joulun saapuessa rauhoittuminen ja nauttiminen onkin vaikeaa. Stressi purkautuu juuri siinä hetkessä, kun jouluruuat nostetaan pöytään ja on aika käydä istumaan.

Omalta osaltani päätin stressin välttämiseksi hieman rauhoittua blogiaiheen suhteen. Hei, minä voin olla armollinen itselleni ja samalla toivottavasti myös säästää Omenatuvan lukijat lauseilta, joista huokuu se, että ne on väkisin puristettu. En halua väittää mitään tiettyä kenenkään joulusta, koska kokemuksia jouluista on yhtä monta kuin ihmisiäkin. En halua sanoa, että näin se kuulkaas menee syömishäiriöiden yhteydessä, sillä totuus on se, että yhtään sellaista joulua en ole sivusta seurannut. Se mitä osastolla näemme ennen joulua, ei kerro minulle riittävän hyvin, mitä siellä kodeissa lopulta tapahtuu ja miten tilanteet koetaan. Enkä minä vannoutuneena jouluihmisenä voi vain saada kiinni siitä, kuinka joulu voi olla jollekin jopa vuoden pahinta aikaa. Siten minun on myös aika vaikea antaa niitä vinkkejä, miten joulusta selviää.

Haluaisinkin näin joulun alla vain todeta, että Omenatuvan kirjoittajana en halua luoda yhtään lisää kenellekään paineita jouluun. Joulusta on lupa tehdä oman näköisensä, nauttia siitä tai olla nauttimatta. Ja jos se on se syömishäiriö, mikä sitä jouluiloa nakertaa, niin silloinkin haluan toivottaa stressitöntä ja armollista joulua. Olitpa sitten missä tahansa vaiheessa syömishäiriön tai toipumisen suhteen, niin muista, että aika on armollinen, vaikka et itse pystyisikään olemaan itsellesi armollinen. Aika ei pysähdy, joulu kestää lopulta kuitenkin vain hetken verran. Jos et tällä hetkellä pysty joulusta nauttimaan, niin tulevaisuudessa voit kuitenkin taas löytää joulun ilon. Uudet paremmat muistot voivat olla edessä. Toipuminen on mahdollista!

Stressitöntä ja armollista joulun aikaa kaikille Omenatuvan seuraajille!


Terveisin,

Venla Eronen

Sosiaalisen median valheelliset illuusiot täydellisyydestä

Sosiaalisessa mediassa (ja toki muussakin mediassa) kauneusihanteet ja kadehdittavan elämän tunnuspiirteet leviävät nopeasti. Moni on varmaan katsonut joskus sosiaalisessa mediassa toinen toistaan hienompia selfieitä ja kuvia ihmisen elämäntapahtumista. ”Täydellisen” kauniita ja komeita ihmisiä puskee vastaan jokaisesta suunnasta. Kuvissa ihmisten kropat ovat viimeisen päälle timmissä kunnossa, kasvot virheettömät ja vaatteetkin niin hienoja. Elämäkin näyttää täydellisen kadehdittavalta. Kuvat ovat keränneet satoja, elleivät jopa tuhansia tykkäyksiä. Kommenteissa hehkutetaan ihmisen upeaa ulkomuotoa, kysytään mikä kuvassa olevan henkilön salaisuus on ja miten itsekin voisi saada yhtä ihanan elämän. On kuin sosiaalisen median tehtävänä olisi joiltain osin luoda mielikuvaa, että ulkonäkö ja tykkäysten määrä määrittäisivät, kuinka suosittu joku on tai miten ihanaa hänen elämänsä on.

En väitä, että sosiaalisen median kuvissa ei voisi oikeasti olla kauniita, upeita ja onnellisia ihmisiä, mutta haluaisin kuitenkin herätellä ihmisiä miettimään, mikä kuvien tarkoitus on. Halutaanko niillä luoda kuvaa itsestä onnistuneena ja täydellisenä yksilönä sekä julistaa koko maailmalle omia saavutuksia? Vai halutaanko kuvilla ja kuvien keräämillä tykkäyksillä vahvistaa omaa itsetuntoa? Tarkoituksia on varmasti monia ja jotkut tarkoitukset varmasti myös ihan vilpittömiä. Haluaisin kuitenkin herätellä huomaamaan kuvissa piilevän vaaran. Kun ulkonäköpaineita kokeva ja ehkä hieman omaa elämäänsä tylsänä tai keskinkertaisena pitävä ihminen kohtaa täydellisen kuvan sosiaalisessa mediassa, saattaa hän ajautua osaksi sallittua ja hyväksyttyä, mutta jokseenkin kyseenalaista ihailukulttuuria. Tuon ihailukulttuurin vähemmän hyväksytystä ääripäästä löytyvät syömishäiriöiden yhteydestä tunnetut pro-ana ja pro-mia. Tässä uudessa, hyväksytyssä ihailukulttuurissa Thinspiration korvataan täydellisyyden ihannoinnilla ymmärtämättä, että täydellisyys ei ole saavutettavissa.

Onkin hyvä pohtia, kuinka hyvin kaikki osaavat arvioida milloin kuva on aito ja muokkaamaton. Kuvien muokkaaminen on nykyään niin helppoa, että lapsetkin siihen pystyvät. Uskon, että osa katsojista pystyy erottamaan muokatun kuvan, mutta kaikki eivät siihen valitettavasti pysty. Ei huomata, kuinka Photoshop on pyyhkäissyt kuvan kaikkia kohtia tai kuinka jollain yksinkertaisemmilla valmiilla filttereillä tai mobiilisovelluksilla kuvia on paranneltu. Tai vaikka sen huomaisikin, niin silti mieli pyyhkii tuon huomion merkityksettömänä ja lumoutuu vain havaitsemastaan täydellisyydestä.

Alla olevassa YouTube-videossa on demonstroitu miten paljon kuvamuokkauksella voi huijata.

Aika hurjaa, eikö vaan? Ja sitten ihmetellään, miksi niin monilla on ulkonäköpaineita, vaikka mallitkaan eivät kelpaa kuviin sellaisinaan.

Sosiaalisessa mediassa ei ehkä tehdä usein yhtä voimakasta muokkausta, kuin ylläolevassa videossa, mutta yleistä tai ainakin helppoa muokkaus on. Demonstroidakseni asiaa vielä hieman, päätin ottaa itsestäni kuvan etätyöpäivänä ilman meikkiä ja sitten yksinkertaisella sovelluksella ”kaunistin” kuvaani napin painalluksella. Ja vau, kylläpä ihoni muuttui tasaiseksi ja silmänalusten tummat rinkulatkin pyyhkiytyivät pois. Nyt vaan Instagramiin kuva #etäpäivälook #nomakeup ja tykkäyksiä odottamaan. Osa pyörittelee päätään huijauksen tajuttuaan, mutta osa menee ehkä lankaan, vaikka käytinkin aika voimakasta ja ilmeistä kuvan parantelua.

Kasvojen muokkaus oli todella helppoa. No entä kehon? Päätin testata senkin. Ja testin tuloksena voin sanoa, että helppoahan sekin oli, vaikka ei nyt toki ihan yhtä nopeaa, kuin kasvojen muokkaus. Hieman keskittymällä olisi varmaan saanut realistisemman kuvan, mutta kylläpä lähti nopeasti senttejä vyötäröltä tälläkin tavalla. Kuva Instagramiin #newme #afterdietandworkout #nopainnogain ja kyllä luulisi jälleen tykkäysten saavan puhelimen piippaamaan. Väliäkö sillä, että muutos ei ole ollut tavoitteissa tai todellinen, eikä sen eteen ole oikeasti tehty töitä.

Oman ulkonäön lisäksi tarinaa kuvien taustalla saatetaan vääristellä. Tapahtumat eivät välttämättä ole aitoja tai niin täydellisiä, kuin kuvasta voisi päätellä. Alla olevassa videossa on oiva fiktiivinen demonstraatio siitä.

Kun sekä ulkonäön että kuvan tarinan kohentamiseen käytetään aikaa, saattaa elämästä kadota arvokkaita hetkiä. Ei keskitytä siihen hetkeen ja nautita siitä, vaan eletään jossain toisessa todellisuudessa, jossa toisen ihmisen kohtaaminen on korvattu osittain sydän- tai peukkupainalluksilla. Samalla saatetaan luoda turhia paineita muille, joilla itsetunnon rakentuminen ja ylläpito ovat muutenkin alttiina haavoittua. Paine muuttaa omaa ulkonäköään ja elämäänsä saattavat lisääntyä täydellisten kuvien kyllästämässä ympäristössä. Joku ehkä aloittaa ”elämäntaparemontin” kuvista inspiroituneena ja joskus nuo remontit menevät vaarallisella tavalla metsään. Syömishäiriökeskuksessa törmäämme siihen valitettavasti varsin usein.

Toivoisinkin, että yhä useampi jaksaisi ja osaisi katsoa sosiaalisen median kuvia hieman kriittisemmin silmin. Olisi hyvä muistaa, että kaikki kuvat eivät vastaa todellisuutta ja elämässä tärkeää ei ole se monta tykkäystä saa. Elämää voi elää ihan täysipainoisesti ja arvostusta saaden, vaikka sosiaalisessa mediassa sitä ei vääristellen hehkuttaisikaan. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta samalla se on osaltaan aikakautemme vitsaus. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen miten sosiaalinen media meihin ja muihin vaikuttaa. Tämä onnistuu harkitsemalla, millaisia kuvia siellä jaamme ja millaisista kuvista tykkäämme.

Terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriö ja traumat

Suomen Syömishäiriöyhdistys järjesti viime viikolla mielenkiintoisen jäsenillan, jossa pidettiin kaksi alustusta aiheesta syömishäiriö ja traumat. Alustusten pitäjinä olivat Rasmus Isomaa ja Marita Kaijanen. Osoittautui, että trauma on hankala tutkimuksen kohde, sillä traumaksi luokiteltavat kokemukset eivät aina ole tutkimusmielessä selkeitä. Tärkeänä aiheena sitä kuitenkin tutkitaan paljon ja vastauksia pyritään löytämään ymmärryksen lisäämiseksi ja parempien hoitomuotojen kehittämiseksi. Rasmus on mukana ruotsalaisessa tutkimusryhmässä, jossa asiaa selvitetään suurilla tutkimusaineistoilla. Tärkeää tietoa on siis tulossa lähivuosina.

Traumaksi ajatellaan tapahtuma, joka on järkyttävyydessään liian vaikea henkilön mielelle käsitellä ja siten jää integroitumatta osaksi henkilön mieltä. Ihminen voi kokea trauman monella tavalla. Traumaattinen tapahtuma voi sattua kerran, esimerkiksi onnettomuutena, väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisena tai muuna yksittäisenä tapahtumana. Trauma voi muodostua myös toistuvien tapahtumien seurauksena. Tällaisia ovat esimerkiksi lapsuudessa koettu seksuaalinen tai muunlainen hyväksikäyttö, joka voi jatkua vuosikausia.

Ihmisen mieli joutuu soveltamaan hyvin erilaisia mekanismeja kertaluonteisia traumoja käsitellessään kuin pitkään jatkuvaa toistuvaa traumaattista tapahtumaa käsitellessään. Pitkään jatkuvat traumat muokkaavat ihmisen mielen rakenteita perustavanlaatuisesti ja vaikuttavat hänen persoonallisuutensa kehittymiseen. Tässä mielessä erilaisten traumojen vaikutus myös syömishäiriöön sairastumiseen toimii hieman erilaisten mekanismien kautta. Yksittäisten traumojen jälkeen sairastuvan mieli voi käyttää syömishäiriöoireita helpottamaan trauman aiheuttamaa tuskaista oloa. Tällöin sairauden merkitys liittyy voimakkaasti oireiden tuomaan välittömään olonhelpotukseen. Pitkäaikaisten traumojen seurauksena sairastuneen mieli puolestaan voi käyttää oireita pääasiallisena elämästä selviytymisen keinona. Tällöin oireet tukevat mielen rakennetta ja ”koossa pysymistä” – tosin kovalla hinnalla.

Syömishäiriöön sairastuvista noin puolet on kokenut trauman jälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) johtaneen trauman¹. Tutkittaessa osastohoidossa olevia syömishäiriötä sairastavia, on havaittu jopa 74%:n kokeneen merkittävän trauman. Näistä 52%:lla diagnosoitiin PTSD². Trauman luonteesta seksuaalitraumat näyttäisivät olevan yleisimpiä ja muun väkivallan uhriksi joutuminen toiseksi yleisintä⁷.

Trauman kokeminen ei näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan välttämättä vaikuttavan syömishäiriön vakavuuteen, mutta yleiseen oireilun mutkikkuuteen kylläkin. Trauman kokeneilla nimittäin esiintyy syömishäiriön rinnalla usein muitakin psyykkisiä vaikeuksia, mikä osaltaan vaikeuttaa myös syömishäiriöstä paranemista³. Toisaalta toisessa tutkimuksessa todettiin, että erityisesti lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö vaurioittaa lapsen psyykettä pahasti ja on yhteydessä vakaviin syömishäiriöoireisiin ja niiden yhteydessä esiintyvään voimakkaaseen itsetuhoisuuteen⁵. Niinikään emotionaalinen pahoinpitely (liiallinen kritisointi, parjaaminen, yksin jättäminen yms.) kuuluu syömishäiriöiden taustalta löytyviin traumaattisiin kokemuksiin⁶. Myös syömishäiriötyyppiin trauman kokemisella näyttäisi olevan vaikutusta. Erään tutkimuksen mukaan ahmimisoireista syömishäiriötä (eli ahmimishäiriö ja tyhjentäytyvän tyypin laihuushäiriö) sairastavilla olisi pidättyvää laihuushäiriötä sairastavia enemmän traumataustaa³.

Hoidon kannalta on oleellista tietää, onko sairastunut kokenut trauman. Traumaa on nimittäin hoidettava syömishäiriön rinnalla. Sen voi huomioida esimerkiksi laittamalla enemmän painoa tunne-elämän vakauttamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen oppimiseen erityisesti hoidon alussa. Näin sairastunut saa välineitä kestää paranemisprosessin aikana esiin nousevat ahdistavat asiat ja pystyy työstämään niitä joutumatta turvautumaan oireiden apuun. Rinnakkain hoitaminen on välttämätöntä, sillä Ihmisen mielihän ei jakaudu sektoreihin, jossa yhdessä on trauma ja toisessa syömishäiriö. Ei siis voi ajatella, että toinen niistä hoidettaisiin ensin pois ja vasta sitten tartuttaisiin toiseen. Erilaisina näyttäytyvillä oireilla on juurensa samassa alkulähteessä, joten kokonaisuutta hoitamalla pääsee etenemään parhaiten.


Terveisin,

Pia Charpentier

Viitteet ja lähteet:

1.       Dansky BS, Brewerton TD, Kilpatrick DG, O'Neil PM. The National Women's Study: relationship of crime victimization and posttraumatic stress disorder to bulimia nervosa. Int J Eat Disord. 1997;21:213-228.




2.       Gleaves DH, Eberenz KP, May MC. Scope and significance of posttraumatic symptomatology among women hospitalized for an eating disorder. Int J Eat Disord. 1998;24:147-156.


3.       Brewerton, T.D. (2007). Eating Disorders, trauma and comorbidity: focus on PTSD. Eating Disorders, 15:285-304.

4.       Brewerton, T. D. (2008). The links between PTSD and eating disorders. Psychiatric Times, 25(6): 1-7.

5.       Wonderlich, SA, Crosby RD, Mitchell JE, Thompson KM, Redling J, Demuth G, Smyth J, Haeltine B (2001). International Journal of Eating Disorders 30:4:401-412.

6.       Kent A, Waller G, Dagnan D. (1999). A greater role of emotional than physical or sexual abuse in predicting disordered eating attitudes: the role mediating variables. International Journal of Eating Disorders 25:2:159-167.

7.       Mithcell KS, Mazzeo SE, Schlesinger MR, Brewerton TD, Smith BN (2012). Comorbidity of partial and subthreshold PTSD among men and women with eating disorders in the national comorbidity survey-replication study. International Journal of Eating Disorders 45:3:307-315.

Negatiivinen ajattelu voi asua arjessamme lähes huomaamattomasti

Huomasin yhtenä päivänä moittivani itseäni täysin järjettömästä syystä. Otin ajatuksissani neuletakin yltäni, vaikka minulla ei ollut siihen mitään tarvetta. Tuossa hetkessä sanoin itselleni ääneen ”hölmö Venla”. Sanat lausuttuani tajusin moittimisen järjettömyyden. Yritin paikata sitä itselleni. Menin peilin eteen ja sanoin itselleni ”ei Venla, et ole hölmö. Typerä kun noin ajattelit.”. Dadam ja hupsista. Tein siis itsesyyttelyä myös silloin, kun yritin korjata sitä.

Esimerkki kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten helposti ihminen voi puhua itselleen ikävään sävyyn lähes huomaamattomasti. Omassa esimerkissäni neuletakin riisumisesta, kukaan muu tuskin olisi huomannut mitään moitittavaa. Miksi siis ensimmäinen mieleeni tuleva asia itsestäni oli, että olen hölmö, ja kun tajusin asian järjettömyyden, korjasin sen ajatuksella omasta typeryydestäni. Olisinko ajatellut ystävästäni noin? En olisi.

Havaintoni sai minut kiinnittämään huomiota omaan negatiiviseen ajatteluuni. Päätin tehdä tutkimusmatkan siihen, miten herkästi itsensä sättiminen voi elää omassa arjessani. Aloin tarkastella, kuinka usein arjessa sorrun itseni sättimiseen ja millaisissa asioissa. Kirjasin huomioita viikon ajan ylös. Tässä huomioideni saldoa:

1. Päätin paistaa ranskalaisia. Meinasin laittaa leivinpaperirullan ajatuksissani jääkaappiin. Sanoin itselleni mielessäni ”idiootti”. Käskin itseäni ankaraan sävyyn keskittymään.
2. Kaadoin jäiset marjat vahingossa suoraan aamupuuron joukkoon, vaikka tarkoitukseni oli ensin sulattaa niitä hieman. Sanoin mielessäni itselleni ”mikä ihme sinua oikein vaivaa? Keskity!”. Ok, tämä ei ehkä ollut niin paha itsessään, mutta sitten ajattelin, että meneeköhän koko päivä pilalle, jos olen näin keskittymiskyvytön. Kevyt kaaosajattelu meinasi lähteä pyörimään ihan huomaamattomasti.
3. Asuntoni kaipasi siivousta. Minua väsytti ja ei huvittanut siivota, joten päätin katsoa televisiota. Samalla ajattelin, että kyllä nyt on laiskuus huipussaan. Siivosin asuntoni seuraavana päivänä, kun vireystilani oli parempi, mutta huomasin samalla ajattelevani, että sitä saa mitä tilaa. Jos olisin eilen siivonnut, niin olisin voinut tänään tehdä jotain mieluisampaa. Itsensä sättimistä tuokin oli siis tavallaan.
4. Sain yhden Omenatuvan blogikirjoituksen valmiiksi, mutta lukiessani ajattelin sen olevan negatiivinen, hieman kelvoton ja epämääräinen. Juttelin Pia Charpentierin kanssa kirjoituksesta. Pia sanoi, että hänestä se oli kiva, eikä hän huomannut siinä muuta korjattavaa, kuin yhden kirjoitusvirheen. Silti jäin miettimään, miten kirjoitusta voisi vielä vähän parantaa. Jonkinlainen armottomuus ja perfektionismi hyppäsivät siis hyvän palautteenkin jälkeen kuvaan.
5. Viestittelin itselleni läheisen ihmisen kanssa. Läheiseni ymmärsi viestin ehkä hieman väärin, mutta ajattelin, että minua hävettää oikaista väärinkäsitys. Tosi noloa, Venla hei! 

Viisi huomiota viikossa. En ole varma sainko itseni kiinni aina kaikissa hetkissä, mutta huomioni osoittavat minulle, miten pienistä asioita sitä voi itseään moittia. Jos hajamielisyyksissä tapahtunut sähläily, väsymys, oma työnjälki ja kommunikoinnissa tapahtuvat tiplut saavat itsekriittisyyden jo orastamaan, niin mitä silloin tapahtuu, kun elämässä tulee vastaan oikein iso moka. En suorastaan halua edes ajatella, millainen syyttelyn kehä silloin itselläni lähtisi pyörimään. Aika on jo onnekseni kullannut isoimpien mokieni jälkeiset tunneryöpytykset. Päätin kuitenkin, että nyt kun tiedostan itseni sättimisen, niin haluan tehdä asialle jotain.

Ensimmäinen askeleeni oli muokata negatiiviset moitteeni positiivisiksi ajatuksiksi. Tämä olisi varmasti hyvä tehdä siinä hetkessä, kun huomaa moittivansa itseä, mutta itse tein tämän nyt harjoituksen vuoksi noille viidelle huomiolleni yhdestä viikosta. Tässä saldoa:

1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on täysin normaalia. Tiedän, että leivinpaperi kuuluu muualle kuin jääkaappiin, hajamielisyys ei tee minusta idioottia.
2. Itseasiassa jäisistä marjoista ei ollut mitään haittaa, koska puuro oli niin kuumaa. Koko päivä ei mene pilalle, jos aamulla kiireessä vähän säheltää. 
3. On hyvä kuunnella omaa jaksamistaan. Väsyneenä on lupa levätä. 
4. Kirjoitukseni on riittävän hyvä. Ei tarvitse olla täydellinen. Piakin antoi sille vihreää valoa. Kyllä Pia olisi sanonut suoraan, jos olisi pitänyt kirjoitustani huonona.
5. Siinä ei ole mitään noloa, jos korjaa väärinymmärryksen. Viestittelyyn perustuvassa kommunikaatiossa väärinymmärryksiä syntyy helposti puolin ja toisin. Myös kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa voi ymmärtää toisen väärin. Se on täysin normaali sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä ilmiö.

Positiiviseen muotoon muokatut ajatukseni voi tiivistää esimerkiksi seuraavanlaisiksi:

1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on inhimillistä.
2. Yksi virhe ei pilaa koko päivää.
3. Väsyneenä on lupa levätä.
4. Ei tarvitse olla täydellinen.
5. Väärinymmärrykset kuuluvat elämään. Väärinymmärrykset saa oikaista.

Uskon, että nämä pelkistetyt ajatukset ovat melko yleispäteviä useimpiin omiin tilanteisiini, kun koen tarvetta moittia itseäni. Seuraava askeleeni onkin toistaa näitä ajatuksia aina tarvittaessa useita kertoja, vaikka en niihin uskoisikaan.  Samalla minun on hyvä pyrkiä keskeyttämään kielteisen mielen ujuttamia positiivisen ajattelun kompastuskiviä, kuten ”yksi virhe ei pilaa koko päivää, mutta tämä oli kyllä niin iso moka, että kyllä se taitaa kaiken pilata” sekä itseni sättimistä itseni sättimisestä, kuten tein neuletakin riisumisen yhteydessä.

Uskon, että en ole ainoa joka sortuu ajattelemaan kielteisesti itsestään lähes huomaamattomasti. Itse aion ainakin jatkaa kielteisen ajattelun nujerrustyötä, sillä en kaipaa sen tuomaa taakkaa arkeeni. Pahimmillaan jatkuva itsensä moittiminen voi johtaa siihen, että alkaa oikeasti uskoa olevansa huono ihminen. Omista ajatuksista tulee todellisuus, jonka uskoo olevan sosiaalisesti yhteisesti jaettu. Näin tapahtuu helposti ainakin syömishäiriöiden yhteydessä, mutta uskon, että monet ovat sille alttiita. Mikäli tunnistat itsessäsi taipumusta sättiä itseäsi ihan vaikka vain arkisissa asioissa ja tilanteissa, niin suosittelen sinuakin kiinnittämään siihen huomiota. Ajatusten muuttaminen positiiviseen muotoon on yksi keino etsiä korjausta tilanteeseen. Lisää apua saa itsemyötätunnon taidosta, mistä voit lukea lisää Pia Charpentierin kirjoituksesta täältä.

Ollaan itsellemme armollisia! Mukavaa syksyä seuraajille!

Terveisin,

Venla Eronen