Syömishäiriö ja traumat

Suomen Syömishäiriöyhdistys järjesti viime viikolla mielenkiintoisen jäsenillan, jossa pidettiin kaksi alustusta aiheesta syömishäiriö ja traumat. Alustusten pitäjinä olivat Rasmus Isomaa ja Marita Kaijanen. Osoittautui, että trauma on hankala tutkimuksen kohde, sillä traumaksi luokiteltavat kokemukset eivät aina ole tutkimusmielessä selkeitä. Tärkeänä aiheena sitä kuitenkin tutkitaan paljon ja vastauksia pyritään löytämään ymmärryksen lisäämiseksi ja parempien hoitomuotojen kehittämiseksi. Rasmus on mukana ruotsalaisessa tutkimusryhmässä, jossa asiaa selvitetään suurilla tutkimusaineistoilla. Tärkeää tietoa on siis tulossa lähivuosina.

Traumaksi ajatellaan tapahtuma, joka on järkyttävyydessään liian vaikea henkilön mielelle käsitellä ja siten jää integroitumatta osaksi henkilön mieltä. Ihminen voi kokea trauman monella tavalla. Traumaattinen tapahtuma voi sattua kerran, esimerkiksi onnettomuutena, väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisena tai muuna yksittäisenä tapahtumana. Trauma voi muodostua myös toistuvien tapahtumien seurauksena. Tällaisia ovat esimerkiksi lapsuudessa koettu seksuaalinen tai muunlainen hyväksikäyttö, joka voi jatkua vuosikausia.

Ihmisen mieli joutuu soveltamaan hyvin erilaisia mekanismeja kertaluonteisia traumoja käsitellessään kuin pitkään jatkuvaa toistuvaa traumaattista tapahtumaa käsitellessään. Pitkään jatkuvat traumat muokkaavat ihmisen mielen rakenteita perustavanlaatuisesti ja vaikuttavat hänen persoonallisuutensa kehittymiseen. Tässä mielessä erilaisten traumojen vaikutus myös syömishäiriöön sairastumiseen toimii hieman erilaisten mekanismien kautta. Yksittäisten traumojen jälkeen sairastuvan mieli voi käyttää syömishäiriöoireita helpottamaan trauman aiheuttamaa tuskaista oloa. Tällöin sairauden merkitys liittyy voimakkaasti oireiden tuomaan välittömään olonhelpotukseen. Pitkäaikaisten traumojen seurauksena sairastuneen mieli puolestaan voi käyttää oireita pääasiallisena elämästä selviytymisen keinona. Tällöin oireet tukevat mielen rakennetta ja ”koossa pysymistä” – tosin kovalla hinnalla.

Syömishäiriöön sairastuvista noin puolet on kokenut trauman jälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) johtaneen trauman¹. Tutkittaessa osastohoidossa olevia syömishäiriötä sairastavia, on havaittu jopa 74%:n kokeneen merkittävän trauman. Näistä 52%:lla diagnosoitiin PTSD². Trauman luonteesta seksuaalitraumat näyttäisivät olevan yleisimpiä ja muun väkivallan uhriksi joutuminen toiseksi yleisintä⁷.

Trauman kokeminen ei näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan välttämättä vaikuttavan syömishäiriön vakavuuteen, mutta yleiseen oireilun mutkikkuuteen kylläkin. Trauman kokeneilla nimittäin esiintyy syömishäiriön rinnalla usein muitakin psyykkisiä vaikeuksia, mikä osaltaan vaikeuttaa myös syömishäiriöstä paranemista³. Toisaalta toisessa tutkimuksessa todettiin, että erityisesti lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö vaurioittaa lapsen psyykettä pahasti ja on yhteydessä vakaviin syömishäiriöoireisiin ja niiden yhteydessä esiintyvään voimakkaaseen itsetuhoisuuteen⁵. Niinikään emotionaalinen pahoinpitely (liiallinen kritisointi, parjaaminen, yksin jättäminen yms.) kuuluu syömishäiriöiden taustalta löytyviin traumaattisiin kokemuksiin⁶. Myös syömishäiriötyyppiin trauman kokemisella näyttäisi olevan vaikutusta. Erään tutkimuksen mukaan ahmimisoireista syömishäiriötä (eli ahmimishäiriö ja tyhjentäytyvän tyypin laihuushäiriö) sairastavilla olisi pidättyvää laihuushäiriötä sairastavia enemmän traumataustaa³.

Hoidon kannalta on oleellista tietää, onko sairastunut kokenut trauman. Traumaa on nimittäin hoidettava syömishäiriön rinnalla. Sen voi huomioida esimerkiksi laittamalla enemmän painoa tunne-elämän vakauttamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen oppimiseen erityisesti hoidon alussa. Näin sairastunut saa välineitä kestää paranemisprosessin aikana esiin nousevat ahdistavat asiat ja pystyy työstämään niitä joutumatta turvautumaan oireiden apuun. Rinnakkain hoitaminen on välttämätöntä, sillä Ihmisen mielihän ei jakaudu sektoreihin, jossa yhdessä on trauma ja toisessa syömishäiriö. Ei siis voi ajatella, että toinen niistä hoidettaisiin ensin pois ja vasta sitten tartuttaisiin toiseen. Erilaisina näyttäytyvillä oireilla on juurensa samassa alkulähteessä, joten kokonaisuutta hoitamalla pääsee etenemään parhaiten.


Terveisin,

Pia Charpentier

Viitteet ja lähteet:

1.       Dansky BS, Brewerton TD, Kilpatrick DG, O'Neil PM. The National Women's Study: relationship of crime victimization and posttraumatic stress disorder to bulimia nervosa. Int J Eat Disord. 1997;21:213-228.




2.       Gleaves DH, Eberenz KP, May MC. Scope and significance of posttraumatic symptomatology among women hospitalized for an eating disorder. Int J Eat Disord. 1998;24:147-156.


3.       Brewerton, T.D. (2007). Eating Disorders, trauma and comorbidity: focus on PTSD. Eating Disorders, 15:285-304.

4.       Brewerton, T. D. (2008). The links between PTSD and eating disorders. Psychiatric Times, 25(6): 1-7.

5.       Wonderlich, SA, Crosby RD, Mitchell JE, Thompson KM, Redling J, Demuth G, Smyth J, Haeltine B (2001). International Journal of Eating Disorders 30:4:401-412.

6.       Kent A, Waller G, Dagnan D. (1999). A greater role of emotional than physical or sexual abuse in predicting disordered eating attitudes: the role mediating variables. International Journal of Eating Disorders 25:2:159-167.

7.       Mithcell KS, Mazzeo SE, Schlesinger MR, Brewerton TD, Smith BN (2012). Comorbidity of partial and subthreshold PTSD among men and women with eating disorders in the national comorbidity survey-replication study. International Journal of Eating Disorders 45:3:307-315.