Mitä osastohoidon jälkeen? (Osa 1)

Osastohoidon lähestyessä loppuaan nousee tärkeimmäksi kysymykseksi se, kuinka viedä kotiin osastolla opitut uudet selviytymiskeinot ja oireeton olemisen tapa. Hoidon turvallisissa puitteissa syöminen onnistuu hyvin ja oleminen ilman pakko-oireita alkaa olla luonnollista. Kun sitten hoito alkaa lähestyä loppuaan, konkretisoituu omassa varassa pärjäämisen haaste. Syömishäiriökeskuksen tavoitteena on aina hoitaa sairastuneet sellaiseen paranemisen vaiheeseen, että osastohoidon lopettamisen jälkeen riittää avohoidon tuki. Tällöin hoidossa opitut taidot on saatu rakennettua niin vahvoiksi, että omassa varassa pärjääminen onnistuu riittävän hyvin. Paranemisen eteneminen avohoidossa on mahdollista, kun sairastunut toimii itsenäisesti tervehtymistään edesauttavalla tavalla. Kun opit on perusteellisesti sisäistetty, ei enää tarvita tiivistä tukea, vaan läheisten kannustus ja avohoidon tuki riittävät hyvin.

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon tavoitteena on, että hoidon loppuessa toipuvalla on riittävästi avaimia omassa varassa pärjäämiseen.

Tässä kirjoituksen 1. osassa tarkastelen paranemisen jatkumista kotona riittävän pitkän Syömishäiriökeskuksen osastohoidon jälkeen. Lisäksi tarkastelen millaisia tukimuotoja vielä tarvitaan sekä millaisia asioita kouluun palaamisessa tulee huomioida. Myöhemmin julkaistava kirjoituksen 2. osa tulee käsittelemään tilannetta, jossa osastohoito on syystä tai toisesta katkennut ennenaikaisesti. Mutta nyt kuitenkin huomio ensin ideaalitilanteeseen.

Paranemisen jatkuminen kotona riittävän pitkän osastohoidon jälkeen

Sairastuneen sisäistettyä paranemisprosessin ylläpysymiseen tarvittavat taidot, kuten uudet ahdistuksensäätelykeinot oireilun sijaan, riittää usein tueksi lämmin kannustus. Tässä vaiheessa sairastunut usein pystyy hyvin ottamaan itse vastuun paranemisensa etenemisestä, mutta myös heikkoja hetkiä on odotettavissa. Onkin tärkeää, että näinä hetkinä läheiset ovat saatavilla ja ohjaavat herkän tilanteen takaisin oikeille raiteilleen. Saatavilla olo, keskustelumahdollisuus ja tunne hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta ovat tärkeitä. Samoin tunne siitä, että omalle paranemisprosessille on käytettävissä se aika minkä se tarvitsee – ilman paineita olla heti täysin terve.

Tukea ja rakkautta tarjoava perhe tai muut läheiset on keskeinen paranemista edistävä tekijä myös hoidon jälkeen.

Vanhemmilla on tavallisesti suuri huoli sairauden palaamisesta vielä pitkään senkin jälkeen kun sairastunut itse tietää vaaran olevan ohi. Molempien toipumisprosesseille on annettava tilaa, sillä sairauden koettelemuksista joutuvat toipumaan sairastaneen lisäksi myös hänen läheisensä. Läheisten toipumisprosessi tulee tavallisesti hieman jälkijunassa, sillä taustalla on usein runsaasti kokemuksia hyvän tilanteen kääntymisestä huonoksi. Tämän vuoksi paranemiseen on vaikeaa luottaa ja varovaisuus säilyy vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun huolta ei enää tarvitsisi olla. Tämä on täysin luonnollista ja tapahtuu melkein kaikille syömishäiriötä sairastavien omaisille. Toipumiseen menee heiltäkin oma aikansa. Tämä voi tarkoittaa sitä, että sairastanutkin joutuu puolestaan kestämään läheisten jatkuvaa huolta silloinkin kun siihen ei enää ole aihetta. Joskus sairastaneelle tulee tunne, että läheiset eivät usko hänen paranemiseensa, vaikka kyse on normaalista eritahtisesta toipumisesta. Sairastunut toipuu nopeammin kuin läheiset ja läheisten huolta joutuu kestämään hieman pidempään kuin huvittaisi. Tämä on kaikki normaalia ja kuuluu paranemiseen. Sairastuneen kannattaakin yrittää ymmärtää, että huoli on osoitus myös välittämisestä, ei vain epäluottamuksesta.

Psykiatrinen avohoito jatkohoitona

Osastohoidon tavallisin jatkohoidon muoto on psykiatrinen avohoito. Tämä tapahtuu oman paikkakunnan psykiatrisella poliklinikalla. Usein hoito palautuu samaan hoitotiimiin, jonka lähettämänä osastohoito alun perin toteutettiin. Poliklinikalla hoitotiimiin kuuluu tavallisesti vähintään psykiatri ja sairaanhoitaja sekä paikkakunnasta riippuen lisäksi mahdollisesti psykologi, ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti ja pediatri tai sisätautilääkäri. Parhaimmillaan hoito sisältää vähintään viikoittaiset tapaamiset. Ne voivat olla psykoterapiaa tai sen kaltaista keskustelutyöskentelyä, painon, kehon tilan ja muun voinnin seurantaa. Resurssipulan vaivaamissa yksiköissä polikliininen kontakti voi valitettavasti tarkoittaa joskus myös vain 3-4 viikon välein tapahtuvaa sairaanhoitajan tai lääkärin suorittamaa seurantaa. Tällöin korostuu erityisesti kotona tarjottavan tuen merkitys.

Ihanteellisinta olisi, että hoito avohoidossa jatkuisi saumattomasti eikä osastohoidon loppumisen ja avohoidon alkamisen välissä olisi lainkaan taukoa. Hoidon tulisi sisältää psyykenhoidon, ravitsemustilan korjaantumisen ja syömiskäyttäytymisen normalisoinnin sekä kehon voinnin seurannan. Kokonaisvaltainen hoito tuottaa parhaan tuloksen.

Hoito olisi hyvä rajata mahdollisimman harvojen ammattihenkilöiden käsiin, sillä syömishäiriöissä hoidon hajauttaminen useaan paikkaan vaikeuttaa luottamuksellisen hoitosuhteen muodostumista ja antaa syömishäiriöiselle oireilulle turhia tilaisuuksia päästä vahvistumaan. Syömishäiriöhoito on hyvä olla tiukasti osaavissa käsissä, jotta kaikkia paranemisen osa-alueita voidaan riittävästi tukea eikä informaatiossa tule katkoksia eikä hoidossa epäjohdonmukaisuuksia. Kaikki hoitosuhteen luottamuksellisuutta ja sairastavan turvallisuuden tunnetta heikentävät tekijät hidastavat paranemista.

Ihanteellista on jos avohoito voidaan järjestää niin, että paraneminen saa tapahtua rauhassa samoina pysyvien hoitavien henkilöiden tukemana. Hoitavien henkilöiden vaihtuminen kesken hoidon aina jonkin verran hidastaa toipumista, koska hoitosuhteen ja luottamuksen rakentaminen on aloitettava alusta. Toisille tämä on raskaampaa kuin toisille. Toiset vaativat pitkä ajan alkaakseen luottaa, toisille luottamuksen syntyminen on helpompaa – yhteistä on, että paranemisprosessiin tulee vähintäänkin pieni viive. Syömishäiriökeskuksessa onkin tämän vuoksi mahdollisuus jatkaa osastohoidon jälkeen myös eriasteisissa avohoidoissa, mikäli maksusitoumus sen sallii. Tällöin paraneminen voi jatkua tuttujen henkilöiden tukemana ilman katkoksia.

KELA:n kuntoutuspsykoterapiat jatkohoitona

KELA:n tukemien terapioiden saamisen mahdollisuus vaihtelee kokemuksemme mukaan kovasti eri paikkakunnilla ja syömishäiriöstä toipuvan iän mukaan. Pääkaupunkiseudulla olemme törmänneet säädöksiin, joiden mukaan osastohoidosta pitää olla kulunut vähintään vuosi ennen kuin KELA katsoo sairastuneen kuntoutusvaiheeseen valmiiksi. Vuoden odotusaikana on tarkoitus käydä saamassa hoitoa oman alueen psykiatrian poliklinikalla, jotta kuntoutuskelpoisuus pääsee toteutumaan. Käytännössä ainakin riittävän pitkän Syömishäiriökeskuksen osastohoidon läpikäyneet olisivat hyvin kykeneviä psykoterapiaan jo heti suoraan osastohoidon jälkeen.  KELA:n tukeman terapian mahdollisuuden puuttuessa, tähän on toisinaan mahdollista saada maksusitoumus kunnalta siten, että psykoterapia yksityisellä terapeutilla onnistuu. Paikkakunnasta riippuen voi myös olla, että on itse kustannettava psykoterapia kokonaan kunnes KELA:n tukema kuntoutuspsykoterapia tulee mahdolliseksi. Mahdollisuus saada KELA:n tukemaa psykoterapiaa, kannattaa tarkistaa oman paikkakunnan KELA:sta.

Psykoterapia toteutuu tavallisesti 1-2 kertaa viikossa kolmen vuoden aikana. Terapia kuitenkin anotaan uudestaan joka vuosi, jolloin KELA:lle raportoidaan terapian etenemisestä ja perustellaan jatkon tarve. Syömishäiriöiden hoidossa tehokkaimmaksi psykoterapiamuodoksi on todettu kognitiivinen psykoterapia, mutta monet ovat saaneet tarvitsemansa avun myös esim. ratkaisukeskeisestä ja dynaamisesta psykoterapiasta. Psykoterapiatutkimusten mukaan terapiaorientaatiota tärkeämpi on terapiasuhde. Tämän vuoksi on hyvä käydä haastattelemassa 2-3 psykoterapeuttia, jotta löytää henkilön, jonka kanssa ”kemiat” tuntuvat toimivan parhaiten. Näistä käynneistä joutuu tosin tavallisesti maksamaan normaalitaksan, joten myös suosituksia kannattaa pyytää tutuilta tai esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI Ry:ltä.

Syömishäiriökeskuksen avohoito jatkohoitona

Syömishäiriökeskuksen osastohoitoon kuuluu psykoterapia, joka aloitetaan silloin, kun sairastunut kokee olevansa siihen valmis ja tuntee kiinnostusta omien asioittensa prosessimaiseen pohdintaan. Terapian aloittamiselle ei ole painorajaa, vaan aloitus tapahtuu kiinnostuksen mukaan. Aivan kaikki potilaat eivät tätä halua, mutta suurella osalla terapia alkaa osastohoidon osana.

Kun osastohoito loppuu, ihannetapauksessa psykoterapiaa jatketaan suoraan jatkohoitona. Ne, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla tai lähistöllä, käyvät Syömishäiriökeskuksessa terapiassa normaalisti viikoittain. Pidemmällä asuvien kanssa käytetään tavallisesti nettiterapian ja kasvokkain tapahtuvan terapian yhdistelmää. Vaikka saattaa kuulostaa hassulta tehdä terapiaa internetin välityksellä, on Syömishäiriökeskuksessa tästä hyviä kokemuksia usean vuoden ajalta. Riittää, että tavataan kasvokkain vaikkapa kerran kuussa tai kahdessa ja loput tapaamiset pidetään netin kautta.

Saman terapeutin kanssa jatkamisen kiistaton etu on, että osastohoidon aikana alkanut terapia voi jatkua saumattomasti eikä prosessiin tule katkosta. Tällöin terapeutilla on mainio mahdollisuus tukea myös siirtymävaihetta osastohoidosta avohoitoon. Osa osastohoidon kustantaneista kunnista tukee lisäksi Syömishäiriökeskuksen tarjoamaa jatkohoitoa maksusitoumuksella.

Koulunkäynti hoidon jälkeen

Kouluun palatessa on hyvä varmistaa, että koulutyön määrä ei kuormita liikaa ja varasta paranemiseen tarvittavaa energiaa. Paranemisprosessin aikana tervehtyminen tulee aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Koulussa ja harrastuksissa edistyminen tulee kuvaan vasta sitten, kun psyykkistä energiaa liikenee paranemiselta. Liian varhain aloitetut koulutyöt luovat helposti stressiä ja voimistavat ahdistusta. Tämä kuluttaa mielen voimavaroja, joita tarvitaan melkoinen määrä paranemisen mahdollistamiseen.

Tavallisesti kouluissa mielellään tuetaan paranemista. Yleensä koulutöiden suorittaminen räätälöidysti on helppo järjestää opettajien, opinnonohjaajan ja koulupsykologin tai terveydenhoitajan kanssa yhteistyössä. Tärkeintä onkin muistaa, että toipilasaika kestää jonkin tovin. Tälle on tärkeää antaa rauhassa aikaa eikä vaatia liiallisesti asioita, jotka aikaansaavat paranemista haittaavan stressitilan. Sairastuneella saattaa olla paine kiriä menetetty opiskeluaika takaisin ja ehkä näyttää kavereille, että hyvin tässä pärjätään. Turhien paineiden hillitsemiseksi lempeä jarruttelu voi olla tarpeen. Hitaasti kiiruhtaminen on turvallisin vaihtoehto.

Monesti sairastava pohtii, että kuinka paljon koulukavereille pitäisi kertoa sairaudesta. Asiaan ei ole yhtä oikeaa vastausta ja itselle sopivin vaihtoehto varmasti löytyy omaa tilannetta ja tahtotilaa tutkiskelemalla. Monet kokevat helpottavana asiasta kertomisen avoimesti. Kaverit ovat tavallisesti hyvin ymmärtäväisiä ja tukevat sekä auttavat mielellään kaikessa missä voivat. Monesti kaverit itsekin ottavat Syömishäiriökeskukseen yhteyttä ja kysyvät kuinka voisivat auttaa ystäväänsä paranemaan – niin suuri huoli on ja myös halu auttaa.

Kaverit ovat usein ymmärtäväisiä ja haluavat olla syömishäiriöstä toipumisen tukena.

Millaisia sinun tai läheisesi kotiutumiskokemukset ovat olleet? Millaisia keinoja olette löytäneet selviytyäksenne?

Terveisin,

Pia Charpentier