Olemisen sietämättömyys

Nykymaailmassa olemisen taito on monilla heikentynyt. Luontainen, synnynnäinen olemisen taito on piiloutunut jonnekin jatkuvan tekemisen maailmaan. Sitä maailmaa värittävät muun muassa harrastukset, liikkuminen, työ, matkustaminen ja jatkuva kiire. Siihen maailmaan kuuluu myös vertailu: Mitä ja miten sinä teit versus mitä ja miten minä tein? Tekeminen pitäisi jotenkin hioa huippuunsa, saavuttaa jotain, ja usein jopa monta asiaa yhtä aikaa. Suorittaa.

Syömishäiriön yhteydessä tekeminen on korostunut ja vertailu on tavallista. Olemisen taito ei ole vain heikentynyt, se on usein kadonnut. Sairastunut pyrkii tekemisillään helpottamaan oloaan, hiljentämään mielessään jylläävät ahdistavat ajatukset ja tunteet. Oleminen on siten vaara, jota pitää välttää. Syömishäiriötä sairastavalle oleminen on pelottavaa. Se on vierasta, sillä se on pysähtymistä hetkeen. Se sotii syömishäiriön sääntöjä vastaan. Se saattaa tuntua laiskuudelta, mikä on synneistä yksi suurimmista syömishäiriön mukaan. Oleminen vääristyy mielessä usein myös tylsyydeksi. Lisäksi oleminen nostaa esille ajatuksia ja tunteita, jotka on voinut pysähtymättömyydellä peittää. Oleminen pakottaakin joskus kohtamaan myös ne kipeimmät asiat. Eivätkö ne kuitenkin ole juuri niitä asioita, jotka pitää kohdata, jotta voi toipua?

”Tämä oleminen ahdistaa. Pinnan alla on pelottavia asioita”

Syömishäiriökeskuksen osastohoidon alkuvaiheissa vanhemmat saavat usein lapseltaan puheluita, joissa kulminoituu syömishäiriöön sairastuneen olemisen sietämättömyys. “Täällä ei ole mitään tekemistä. Täällä vain ollaan. Mitään ei pääse tekemään. Hakekaa mut pois, täällä tylsistyy.” Olemisesta ja tekemättömyydestä onkin tullut sairastuneelle synonyymejä. Lastaan kuunnellessaan joku voi ehkä nähdä mielessään hiljaisen huopatossutehtaan, toinen hoitolaitoksen, jossa istutaan kiikkutuoleissa hiljaisen kellon tikityksen ollessa ainoa virike kiikkutuolin rauhallisen heijauksen lisäksi. Halu noutaa lapsensa pois voi kasvaa suureksi. Ahdistus kun kulkee helposti puhelinverkkoa pitkin ja tarttuu kuulijaan.

Todellisuudessa Syömishäiriökeskuksen osastohoidon aikana oleminen on kuitenkin usein juuri tekemistä, ei siis tekemättömyyttä. Emme oleta, että sairastunut pystyisi jatkuvasti vain olemaan – keskittymään hengitykseensä, aistimiseen ja ympäristöön – olemaan tietoisesti läsnä. Se ei olisi tarpeenkaan. Ei tietenkään. Tietoisen läsnäolon harjoitteminen on toki tärkeää, mutta ei jatkuvaa. Tekemisestä onkin todellisuudessa hoidon alussa vain rajattu jatkuva meneminen, asioiden ja elämän suorittaminen, runsas liikkuminen ja kiire pois.

Olemisen hoidon aikana ja erityisesti hoidon alussa voisi oikeastaan määritellä suorittamisesta vapaaksi ”tekeväiseksi olemiseksi”. Tällainen oleminen voi sisältää esimerkiksi yhdessä oloa, musiikkia, elokuvia, käsitöitä, lueskelua, keskustelua, hartiahieronnasta nauttimista, kirjoittamista, pelien pelaamista jne. Näiden näkeminen tekemiseksi ja miellyttäväksi on usein syömishäiriöön sairastuneelle vaikeaa. Monien mielestä olisi tärkeämpää esimerkiksi opiskella ja liikkua– tehdä jotain järkevää. Ajatusmallista nouseekin usein juuri se kokemus vain olemisesta, tekemättömyydestä ja tylsyydestä, joka saa sairastuneen soittamaan ahdistuneena vanhemmilleen tai läheisilleen. Olemisen ja tekemisen tasapaino onneksi löytyy yleensä hoidon aikana, joten kokemus tylsyydestä ei jatku ikuisuutta. Tämä on vaikeina hetkinä hyvä muistaa. Myös sen ”järkevän” tekemisen aika koittaa, kun voimavarat siihen ovat riittävät.

Oleminen ei ole vain tekemättömyyttä. 

Olemista voi tarkastella vielä hieman filosofisemmastakin näkökulmasta. Filosofisesti tarkasteltuna oleminen kytkeytyy läheisesti olemassa oloon tai tarkoittaa jopa samaa. Kuten aiemmin toin esille, syömishäiriötä määrittää jatkuva tekeminen. Pelkääkö syömishäiriöön sairastunut siten pysähtyessään muuttuvansa olemattomaksi, kun häntä määrittänyt tekeminen estyy? Voi myös olla, että sairastuneen mielessä oma olemassa olo muuttuu väärän tuntuiseksi tai kielletyksi, kun hän pysähtyy ja vain on. Vai saako pysähtyminen sittenkin tuntemaan, että on olemassa? Jospa jatkuva tekeminen onkin ollut keino paeta omaa olemassa oloaan. Moni nimittäin tuo esille synkissä vesissä uidessaan, että haluaisi vain lakata olemasta.

Olipa vastaus edelliseen mikä tahansa, olemista pitää kuitenkin opetella. Opettelun myötä voi huomata, että oleminen eri muodoissaan on täysin sallittua ja tarpeellista. Oleminen on suorastaan välttämätöntä, jotta syömishäiriöstä voi parantua. Syömishäiriöstä voi parantua vain kun haluaa olla olemassa ja kykenee välillä vain olla.

”Kuinka ihanaa onkin vain olla ja olla olemassa.”

Mitä oleminen sinulle merkitsee? Entä onko oleminen sinulle sietämätöntä vai ihanaa?

Terveisin,

Venla Eronen