Syömishäiriön hoitoa sydämellä -mitä se oikein tarkoittaa?

Yli 20 vuotta toiminnassa olleen Syömishäiriökeskuksen tunnuslause on “Syömishäiriöiden hoitoa ammattitaidolla ja sydämellä”. Ammattitaitomme pohjaa laaja-alaiseen tietoon syömishäiriöiden erityispiirteistä ja pitkään kokemukseen erilasten syömishäiriöiden hoidosta. Mutta entä sitten se sydän? Mitä on sydämellä hoitaminen ja miten se näkyy Syömishäiriökeskuksen arjessa? 

 

Tämän kysymyksen pohtimiseen pyysin apua potilaalta, ihanalta ihmiseltä, jota olen hoitanut useamman vuoden ajan sekä kuntoutus -ja hoitoyksikössämme että myöhemmin avohoidossa terapiayksikkömme puolella. Esitin hänelle kysymyksen: Oletko tuntenut hoitosi aikana, että sinua on hoidettu sydämellä? Kysymyksestä seurasi pitkä ja polveileva keskustelu, joka kulki läpi erilaisen tunteiden, ajanjaksojen, voinnin vaiheiden ja yhteisten hetkien. Totesimme, että yhteiselle matkallemme on mahtunut vaikeita vääntöjä, kokeilua, oivaltamista sekä nauruja ja itkuja. Ja jokaisessa tilanteessa oli mukana kaksi sydäntä. 

 

Potilaani oli myös kysymystäni pohtineena kirjoittanut 22 -kohtaisen luettelon tilanteista, menetelmistä, ominaisuuksista ja muista seikoista, jotka ovat hänelle viestineet sydämellä hoitamisen taitoa Syömishäiriökeskuksessa. Jaan seuraavaksi hänen luvallaan tältä listalta viisi kohtaa, jotka omassa sydämessäni resonoivat vahvasti. 

“Kysytään ja kuunnellaan potilaan oma mielipide”

 

Kun ihminen sairastuu vakavasti ja tarvitsee tiivistä hoitoa, hänen ympärillään alkaa häärätä monenlaista ammattilaista, jotka tekevät päätöksiä, linjauksia ja suunnitelmia hoidon järjestämiseksi ja käynnistämiseksi. Monelle voi siinä kohdassa tulla kokemus, että minun asioistani päätetään minun puolestani. Syömishäiriötä hoidettaessa näin on toki usein myös perusteltua tehdä. Kuitenkaan ei ole tarkoitus, että sairastunut ihminen jäisi hääräyksen jalkoihin vaan tulisi huoliensa, pelkojensa ja toiveidensa kanssa kuulluksi ja kohdatuksi. 

 

Kun potilasta kuunnellaan ja hänet otetaan mukaan omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon, vahvistuu kokemus osallisuudesta, arvokkuudesta ja toimijuudesta myös silloin, jos hänen toiveitaan ei voida hoidollisista syistä toteuttaa. Näissä tilanteissa on erityisen tärkeää perustella valitut hoitolinjat huolellisesti ja pyrkiä tekemään hoidolliset päätökset mahdollisimman läpinäkyvästi. 

 

Kun hoito on sairauden luoteesta johtuen sellaista, jossa joudutaan rajoittamaan potilaan itsemääräämisoikeutta, tulee tunnetta autonomiasta tukea niissä hetkissä, joissa se on mahdollista. Syömishäiriökeskuksen osastohoidossa tämä tarkoittaa sitä, että rajataan silloin, kun on pakko, ja annetaan potilaalle mahdollisuus vaikuttaa niissä tilanteissa, joissa ei ole riskiä, että oma tahto – joka sairauden akuutissa vaiheessa on itseasiassa sairauden tahto – vaarantaisi hoidon ja toipumisen etenemistä. 

 

Mahdollisuus osallistua oman hoitonsa suunnitteluun ja hoidollisten tavoitteiden asetteluun tukee luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentumista. Samalla se tukee sitoutumista hoitoon, motivaatiota työskentelyyn ja kokemusta omasta kyvykkyydestä toimia ja tehdä päätöksiä.

 

“Sairaudelle asetetaan jämäkästi tiukat rajat, mutta se tehdään lempeästi, ei määräten”

 

Aina silloin, kun ihmisen vapaata toimintaa rajataan, täytyy siihen olla hyvät perustelut. Syömishäiriön hoidossa perustelut löytyvät tarpeesta estää potilaan terveyttä vaarantavaa syömishäiriöoireilua. Sairautta ylläpitävää toimintaa rajataan, jotta sen aiheuttamat haitat vähentyisivät ja syntyisi mahdollisuus opetella hyödyllisempiä ja turvallisempia tapoja toimia. 

 

Vahvatahtoista syömishäiriötä kuuluu rajata jämäkästi ja päättäväisesti. Sairaudesta toipuva ihminen kuitenkin tarvitsee oireiden tilalle jotain muuta, josta hakea turvaa. Syömishäiriökeskuksessa se turva löytyy lempeästä ja asiansa osaavasta henkilökunnasta. Me tiedämme, miten tärkeää on kertoa potilaalle, että hänen sairauttaan rajataan, koska haluamme suojella hänen elämäänsä ja terveyttään. 

 

Jos ihmiselle tulee olo, että häntä määrätään, se voi tuntua vääränlaiselta vallan käytöltä ja herättää (ymmärrettävästi) halun puolustautua ja vastustaa käskyjä. Yhteistyö syntyy aina ymmärryksestä toisen motiiveihin. Erityisesti syömishäiriöhoidon alkuvaiheessa voi hoidollisia motiiveja joutua sanoittamaan päivittäin ja montakin kertaa päivässä. Eikä yksikään kerta ole turha. Kun tätä jaksetaan sinnikkäästi tehdä, alkaa potilaan luottamus henkilökuntaan vähitellen rakentua ja turvallisuuden tunne vahvistua, jolloin tarve turvautua syömishäiriöoireisiin vähenee. Syömishäiriö viihtyy huonosti lempeässä ja turvallisessa ympäristössä.  

 

“Potilas kohdataan ihmisenä, ei diagnoosina, BMI:nä tms.”

 

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma mieli, keho ja elämäntarina. Ihmisen paino kertoo hänestä vain sen, kuinka paljon hänen kehonsa punnitushetkellä painaa. Muuta emme voi hänestä pelkän painolukeman perusteella tietää. Tiedämme Syömishäiriökeskuksessa, ettei painoindeksi yksistään paljasta sairauden vakavuutta. Toki se voi olla yksi vakavuuteen viittaava asia, mutta se ei koskaan kerro koko tarinaa. 

 

Tarkemmat tutkimukset, selvittelyt ja haastattelut voivat johtaa lääketieteelliseen diagnoosiin, mutta sekään ei ole kantajansa summa. Jos kuvittelemme tuntevamme ihmisen hänen diagnoosinsa perusteella, alamme sijoittaa ihmiseen tulkintoja, jotka ovat syntyneet mielikuvissamme ja pohjaavat kokemuksiimme toisista ihmisistä, ei juuri hänestä. Toki teoriatietomme ohjaa meitä usein oikeaan suuntaan ja kliininen kokemuksemme antaa hoidolle hyvän pohjan. Mutta jos ajattelemme, että “hän on syömishäiriöpotilas”, on se sama, jos ajattelisimme, että “hän on polvivammapotilas” ja unohdamme katsoa ihmistä myös diagnostisten kriteerien ulkopuolelta.  

 

Toimintamme arvoihin kuuluu potilaiden hoitaminen kokonaisvaltaisesti. Me emme hoida pelkästään painoa tai syömishäiriödiagnoosia vaan otamme hoidossa huomioon kaiken sen, minkä kanssa ihminen tulee hoitoon. Mistä hän kärsii, mistä hän haaveilee, mistä hän on tulossa ja minkälaiseen elämään hän haluaa hoidostamme jatkaa. Kokonaisvaltaisessa hoidossa hoidetaan koko ihmistä, ei vain siivua. Silloin hoito on usein myös vaikuttavampaa. Ja silloin myös niissä tilanteissa, joissa hoito ei pääty parantumiseen, voi potilaalle kuitenkin jäädä tärkeä kokemus siitä, että hän on saanut hyvää hoitoa. Hoidossa syntynyt kokemus omasta arvokkuudesta voikin olla juuri se tärkein asia, jonka potilas ottaa hoidosta mukaansa ja joka voi johtaa parantumiseen myöhemmässä elämänvaiheessa.  

 

“Ylläpidetään toivoa toipumisen suhteen”

 

Jos minun pitäisi nimetä kaksi asiaa, jotka ovat parasta lääkettä syömishäiriöön, ne olisivat ruoka ja toivo. Syömishäiriöstä ei voi toipua ilman ruokaa ja toivoa. Samalla kun autamme syömishäiriöstä toipuvaa ihmistä syömään, autamme häntä myös pitämään kiinni toivosta. Joskus vaikean sairauden kanssa kamppailevan on vaikea itse nähdä toivoa toipumisestaan ja häijyimmän laatuiset syömishäiriöt myös aktiivisesti ravitsevat itseään potilaan toivottomuuden tunteella. Sairaus saattaa uskotella potilaalle, ettei toivoa parantumisesta ole ja siten patistaa häntä jatkamaan sairauden tiellä. 

 

Hoitavina henkilöinä me olemme kuitenkin saaneet todistaa lukuisia toipumistarinoita, joissa toivottomankin oloisista tilanteista ollaan noustu takaisin elämän aallolle. Nämä tarinat ovat vahvistaneet toivoa meissä ja kykyä nähdä toivo silloinkin, kun se meinaa peittyä sairauden varjon alle. Toivo on aina olemassa. Jokainen uusi hetki ja uusi päivä voi tuoda mukanaan uuden oivalluksen, joka vie toipumista eteenpäin. Käännekohta voi löytyä keskustelusta, kohtaamisesta, kauan kaivatusta tunteesta tai mieleen putkahtavasta ajatuksesta. Elämä voi aina myös tipauttaa tiellemme jotakin ennustamatonta, joka käynnistää meissä muutoksen. Siksi ajalle kannattaa antaa mahdollisuus. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.  

“Laitetaan itsensä likoon (esim. heittäydytään johonkin ihme teemapäivään tms.)”

 

Osastollamme toivutaan syömishäiriöstä usein pitkiäkin aikoja. Silloin saatetaan olla kaukana kotoa, kaukana läheisistä ja tutusta ympäristöstä. Meille on tärkeää luoda osastollemme mahdollisimman kodikasta ja lämmintä tunnelmaa. Hoidollisten hetkien ja ruokailujen lomassa vietämme aikaa pelaillen, tekemällä retkiä, heittämällä huulta, lakkaamalla kynsiä tai järjestämällä erilaisia ihania yllätyksiä. Koska hoidollisissa tilanteissa ollaan usein vakavien asioiden ja tunteiden äärellä, voidaan näillä keinoilla myös tunnustella turvallisesti sitä, millaista on elämä sairauden ulkopuolella. Elämä, jossa voi myös ottaa rennosti, nauttia, pitää hauskaa ja pöljäillä. 

 

Itselleni rakkaita muistoja ovat esimerkiksi potilaiden kanssa yhdessä suunnitellut teemapäivät, joita ollaan vietetty muun muassa teemoilla “ysäri” ja 60-luvun hipit. Olemme saattaneet myös lähteä koko osaston porukalla lähipuistoon heittämään koripalloa tai keksiä oman vesisotaleikin osaston sisäpihalle. Heittäytymällä rentoon tekemiseen yhdessä vahvistamme luottamuksellista ja inhimillistä yhteistyösuhdetta, joka kantaa sitten myös niiden vaikeiden ja kiperienkin hetkien yli. 

 

Ammattilaisina teemme paljon töitä sen eteen, että osaisimme antaa itsestämme ja omasta persoonastamme juuri sopivasti, jotta syntyy kokemus siitä, että olemme ihmisiä toisillemme myös hoitoympäristössä. Samalla se vaatii sitä, että huolehdimme hoidollisista rajoista ja osaamme säädellä omia tunteitamme siten, että hoidollinen vuorovaikutus säilyy ammatillisena, turvallisena ja luontevana. 

 

Hoitaminen sydämellä vaatii hoitavalta henkilöltä hyvää itsetuntemusta, taitavaa tunteiden ja käyttäytymisen säätelyä, ymmärrystä hoitosuhdetyöskentelyn ilmiöistä sekä kykyä tunnistaa oma roolinsa potilaan hoidossa. Sydämellä hoitamisessa ammennamme työkaluja omasta persoonastamme ja elämänkokemuksestamme, mutta myös siitä vahvasta tiedollisesta ja taidollisesta osaamisesta, joka on kertynyt meille koulutuksen ja työelämän kokemusten myötä. 

 

Vaikka työmme on välillä hyvinkin vaativaa ja vaikeaa niin parhaimmillaan se antaa meille tunteita onnistumisesta, kehittymisestä, vaikuttamisesta ja työn merkityksellisyydestä. Tässä työssä tuntee usein tekevänsä jotain tärkeää ja itse ajattelen, että se on yksi elämän arvokkaimmista tunteista. 

 

Lopuksi nostan vielä potilaani listalta bonuksena yhden erittäin tärkeän kohdan:

“Muistutetaan jatkuvasti, että potilas on arvokas”

 

Tätä ei voi liikaa korostaa. Kokemus omasta arvokkuudesta luo pohjan itsestä huolehtimiselle, itsemyötätunnolle ja voimaantumiselle. Kun tunnemme olevamme arvokkaita, on meidän helpompi toivoa itsellemme hyvää. Silloin myös alamme tehdä asioita, jotka ovat meille hyväksi. Siispä lopuksi haluan sanoa juuri sinulle, joka luit tämän tekstin:

 

Olet arvokas. 

 

 Lämmöllä

 

Siiri Korpiniitty 

 

 

 

 

 

 

 

Mistä moti lasten liikuntaan? Sisältä vai ulkoa?

Liikunnalla ja urheilulla on kiistaton vaikutus hyvinvointiimme ja liikunta on parhaimmillaan yksi niistä kansanterveyden tukipilareista, joka kannattelee meitä koko elämän läpi. Jotta se tukipilari ei alkaisi horjua, tulee liikunnan tapahtua mahdollisimman myönteisessä ja turvallisessa ympäristössä alusta saakka. Turvallista vuorovaikutusta ja hyvinvointia tukevia asenteita luodaan sekä kentällä että sen laidalla. 

 

Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousee usein esiin huoli siitä, etteivät lapset ja nuoret liiku tarpeeksi. Kysytään, miten lapset saisi patistettua ruudun ääreltä liikkumaan. Mistä löytyy motivaatio eli nuorten kielessä moti?  Kuitenkin samalla keskusteluun heitellään varomattomasti uhkakuvia liian vähäisen liikunnan terveyshaitoista toivoen, että autoritäärinen, lihavuusfobinen retoriikka ajaisi lapset pelko peffassa potkimaan palloa, etteivät vaan lihoisi. Valitettavasti tämä myös joskus toimii ja tällaisen motivoinnin aiheuttamat seuraukset ovat meille syömishäiriötyötä tekeville arkipäivää. Ja tiedämme myös, miten isoja inhimillisiä ja taloudellisia kustannuksia syömishäiriöön sairastuminen aiheuttaa. 

 

Jos liikuntasuhde rakentuu jo alkumetreillä pieleen, voi se johtaa liikunnan vähäisyyteen tai liiallisuuteen (dysfunctional exercise) ja olla myös osasyy syömishäiriön puhkeamiselle. Tarkastellaanpa hetki asiaa “klassisten kasvatustekniikoiden”, uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan näkökulmista.

 

Toimiiko se, että eri yhteyksissä (suorasti ja epäsuorasti) uhkaillaan lapsia sillä, että heille tapahtuu pahoja asioita, jos he eivät liiku? Uhataan, että he lihovat, sairastuvat, saavat huonon ryhdin ja romuttavat kansantalouden huonon kuntonsa aiheuttamilla terveydenhuollon kustannuksilla (vaikka heidän tehtävänsä olisi ratkaista edellisten sukupolvien aiheuttamat yhteiskunnalliset ja globaalit kriisit). Huh, mitkä paineet! Yhteiskunnan hätä tarttuu herkästi aikuisten kautta lapsiin.

 

Lapsilla harvoin on riittävän kriittistä medialukutaitoa tai ymmärrystä kontekstisidonnaisuuksiin, jotta he luonnostaan ymmärtäisivät, etteivät he ole sitä sydän -ja verisuonisairauksien hoitoon keskittyvän terveysvalistuksen kohderyhmää, vaan he saattavat tosissaan pelästyä näistä uhkakuvista tarpeettomasti ja perin pohjin. Niillä lapsilla, joihin pelottelu tehoaa, saattaa kyllä moti liikuntaan löytyä tulevaisuuden uhkakuvista, mutta kovalla hinnalla. Me kohtaamme jatkuvasti työssämme lapsia ja nuoria, jotka ovat liikkuneet itsensä uuvuksiin pelätessään sitä, mitä heille tapahtuu, jos he eivät liiku. On äärimmäisen surullista nähdä, miten varkain ja miten varhain voi liikuntasuhde vinoutua, jos sen ensisijainen tavoite on ahdistuksen hallinta. 

Samalla suurinta osaa lapsista pelko tuskin motivoi tekemään juuri mitään. Uhkailu ja pelottelu motivoi aikuisiakin huonosti, niin miksi se toimisi lapsiin yhtään sen paremmin? Lapsi tarvitsee iloa, innostusta ja positiivisia kokemuksia liikunnasta, jotta se jäisi luontevaksi osaksi arkea ja siten tuottaisi myös niitä tuiki tarpeellisia terveyshyötyjä läpi elämän. Terveyshaitoilla uhkailussa on hyvä pitää mielessä, että ihmisen on lähes mahdotonta tuntea yhtä aikaa pelkoa ja iloa.

 

Jos lasta kiristetään tai lahjotaan liikkumaan sitomalla siihen vaikka lupia ruutuaikaan, kaverimenoihin tai herkkuhetkiin, oppii lapsi viestin, että kivat jutut pitää ansaita ja että tottelemattomuudesta seuraa rangaistus. Jos opimme varhain “hyvän ansaitsemisen” kulttuurin, kulkee se mukanamme pitkään ja siitä pois opettelu on kovan työn takana. 

 

Ajatus levon ja ruuan ansaitsemisesta liikunnalla sysää helposti syömishäiriön tielle. Jos herkkuja saa syödä vain karkkipäivänä tai vasta turnauksen jälkeen, alkaa herkkuihin liittyä maagisuutta, joka houkuttelee ja samalla altistaa syyllisyyden tunteille, jos niitä syökin vaikka ei olisi “ansainnut” niitä.

 

Jos liikuntaharrastuksessa on tiukat periaatteet herkkujen suhteen esimerkiksi turnauspäivinä, on aikuisten hyvä tehdä itsellensä selväksi vastaus kysymykseen, miksi. Jos se vastaus tuntuu kestävän päivänvaloa, se on tärkeä selittää myös lapsille auki, jotta he ymmärtävät perustelut. Esimerkiksi mokkapalan syöminen kahden ottelun välissä voi johtaa vähän pönttöön oloon mahassa, kun pitää juosta kohta kentälle. Verensokeri saattaa myös laskea nopeasti aiheuttaen väsähdyksen ottelun loppua kohden. Jos perustelua ei puhuta auki, voi lapsi ymmärtää asian laidan niin, että vasta urakan jälkeen on ansaittu lupa syödä. 

 

Jos lapsi sisäistää samalla myös rankaisemisen kulttuurin, saattaa ankaruus itseä kohtaan jatkua aikuisikään ja liikunta (tai liikunnan välttely) voi muodostua itserankaisun välineeksi. Jos lapsi sisäistää ajatuksen, että liikunta on ensisijaisesti keino ansaita kivoja juttuja tai välttää rangaistus, saattaa moti liikuntaan toki löytyäkin. Mutta samalla liikunta itsessään poistuu kivojen juttujen listalta, jolloin suhde liikuntaan muuttuu pakonomaiseksi ja alkaa aiheuttaa pitkässä juoksussa enemmän kärsimystä kuin iloa. Joskus henkilö voi myös alkaa vältellä liikuntaa, jos hän on sisäistänyt uskomuksen, ettei ansaitse hyvää.  

 

No miten ne lapset sitten saadaan liikkumaan, jos ei saa uhkailla, kiristää tai lahjoa? Ajattelemmekin, että huomio pitää siirtää pois siitä, mitä lapset tekevät väärin ja keskittyä siihen, mitä me aikuiset voisimme tehdä toisin. Vanhempina meidän on syytä tarkastella omaa liikunta -ja kehosuhdettamme, kieltä, jolla puhumme liikunnasta lapsillemme sekä sitä esimerkkiä, minkä me omalla toiminnallamme annamme.

 

Ammattilaisina voimme pohtia, miten tuemme myönteistä suhdetta liikuntaan samalla tiedostaen uhat, mutta vyöryttämättä minkäänlaista hätää lasten niskoihin. Ammattilaisilla tarkoitamme tässä terveydenhuollon henkilöitä, kasvattajia, liikunnan parissa toimivia, poliitikkoja ja toimittajia sekä kaikkia muita, joilla on mahdollisuus vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. 

 

Kun liikunnan terveyshyötyjä ja vähäisen liikunnan haittoja nostetaan esiin esimerkiksi mediassa, toivoisimme, että se tehtäisiin tietoisina siitä, että viestintä tavoittaa myös lapset ja nuoret. Julkisella keskustelulla ja viestinnällä on mahdollisuus luoda myönteinen kuva liikunnasta päivittelyn ja voivoittelun sijaan. Lapset eivät kuitenkaan ole kansanterveydestä vastuussa, vaan on aikuisten tehtävä ratkaista, miten väestön hyvinvointia pidetään yllä. 

Ilo, innostus ja positiiviset kokemukset liikunnasta syntyvät turvallisessa toiminta -ja tunneympäristössä. Siellä saamme liikunnasta liittymisen ja onnistumisen kokemuksia, jotka motivoivat meitä jatkamaan liikuntaa. Sitoudumme helpommin ja vahvemmin sellaiseen tekemiseen, joka palkitsee meitä jo itsessään. Uskomme, että myönteinen liikuntasuhde rakentuu kannustavassa ilmapiirissä, rakkaudellisessa kiintymyssuhteessa, arvostavassa kehosuhteessa ja turvallisessa ympäristössä. Näihin panostamalla sytytämme palon jatkaa liikuntaa ilon kautta läpi elämän. Samalla kun moti löytyy - vapaaehtoisesti ja sisältä pain - ennaltaehkäisemme sekä syömishäiriöitä, että muita terveysriskejä. 

 

10.5 vietetään Olympiakomitean luotsaamaa Unelmien liikuntapäivää. Unelmien liikuntapäivä on kaikenlaisen liikkumisen kokeilu- ja pop-up-päivä, jonka tavoitteena on innostaa ihmisiä liikkeelle kokeilemaan erilaisia tapoja nauttia liikunnasta. Lataamme helposti paljon vaatimuksia liikunnalle emmekä aina edes miellä harrastavamme liikuntaa, jos se ei hikoiluta tai tee kipeää (no pain, no gain)! 

 

Parasta liikuntaa voi kuitenkin olla vaikka soutelu järvellä, puuhun kiipeäminen tai metsäkävely. Tärkeintä on löytää se oma juttu, josta tulee hyvä mieli. Unelmien liikuntapäivänä kannustamme jokaista kuulostelemaan, mitä oma keho ja mieli kaipaavat. Jos ne kaipaavat huilia, niin otetaan rennosti ja jos ne kaipaavat seikkailua niin kiivetään kalliolle. Ja otetaan lapset mukaan! Sosiaalisessa mediassa voi jakaa liikunnasta löytyneen ilonsa tunnisteella #unelmienliikuntapäivä. 

 

Aurinkoisin terveisin 

 

Siiri Korpiniitty 

(ulkoliikkuja, lempilajina mökkiolympialaiset)

Kesäkuntoon! -Mutta miksi ja millä hinnalla?

Toukokuu on monille se aika vuodesta, jolloin lähestyvä kesä ja kesäloma eivät näyttäydykään edessä häämöttävänä helpotuksena vaan deadlinena, johon mennessä pitää saada kaikki kuntoon. Alkuvuoden työprojektit tai kouluesseet pitää saada vietyä loppuun ja työpöytä tyhjäksi. Lisäksi oma keho pitäisi saada tiristettyä ja pumpattua Baywatch -kelpoiseksi ja säänmukaiseen vaatetukseen sopivaksi. 

 

Kiristetään sekä vyötä, että työtahtia. Pidennetään työpäivää ja skipataan tauot. Työpäivän jälkeen raahaudutaan hampaat irvessä uuteen Fit for Summer -valmennukseen, joka lupaa kesäksi uudet pakarat. Kunhan siis jaksaa kurinalaisesti noudattaa suolatikuista koostuvaa valmennusdieettiä ja korvata sosiaaliset menot Hiit-treeneillä. Aika pian saattaa huomata, että housujen vyön sijasta kiristyykin päätä ympäröivä vanne, kun stressin seurauksena kortisolitasot kohisevat elimistössä kevättulvan lailla. 

 

Loman lähestyessä paineet kasvavat, kun hartaasti odotettuihin lomaviikkoihin pitäisi mahduttaa seitsemän eri huvipuistovierailua, junamatka Euroopan halki ja instatäydellistä chillausta auringonlaskussa laiturilla. Niin ja ne siskon kummin veljen kaiman häät, joissa viimeistään pitäisi mahtua siihen laventelinväriseen kaason mekkoon, joka tilattiin kokoa liian pienenä, ettei varmasti tulisi luistettua laihduttamisesta. 

 

Stressin noustessa palautuminen jää olemattomaksi, ahdistus voimistuu ja unen laatu heikkenee. Laihduttamisesta johtuva energiavaje pahentaa sekä väsymystä että itsekriittisiä ajatuksia ja lisää pelkoa epäonnistumisesta. Mitä jos en laihdukaan tarpeeksi? Mitä jos en ehdikään tehdä kaikkea? Kasautuvat paineet ja ankara kehosuhde todennäköisesti johtavat siihen, että loma aloitetaan akku (ja vatsa) tyhjänä, rantapäivistä nauttiminen unohtuu ja suunnitelmat suoritetaan mekaanisesti läpi palatakseen sitten arkeen vielä väsyneempänä kuin ennen lomaa.

Kuulostaa kärjistetyltä ja toivottavasti sitä onkin! Mutta ilmiö on varmasti monelle tuttu ja tunnistettava. Mitä sitten voisimme tehdä toisin, jotta emme ajaisi sekä mieltämme että kehoamme siihen ahtaimpaan piippuun näin kesän kynnyksellä? Ensimmäinen ja tärkein teko on varmasti tulla tietoiseksi kaikesta siitä, mikä meihin vaikuttaa. Mistä kaikkialta painetta tulee, mikä tulee ulkoapäin ja minkälaisia paineita luomme itse itsellemme. Toinen askel on miettiä, voinko päästää irti sellaisista paineista, joita en tarvitse tai halua. 

 

Ympäröivä todellisuutemme on täynnä erilaisia stressin aiheuttajia. Yhteiskunnassamme on paljon laihuutta ihannoivia asenteita, jotka aiheuttavat monenlaista vahinkoa ja kärsimystä. Myös markkinatalouden eurolaskurit kääntävät mielellään ihmisten katseet omiin kehoihin ja kysymään: kelpaanko tällaisena. (Sitten meille myydään kaikenlaista.) Mutta onko vaaka todella se moderni kristallipallo, jonka lukema ennustaa meille, tuleeko kesästä hyvä vai huono? Onko sillä valta kertoa meille, saammeko me olla näkyvillä ja nauttia olostamme? Ja kuka sen vallan sille antaa? Ajattelenkin, että seuraava askel on ottaa valta omiin nimiin, lopettaa laihduttaminen ja hylätä vaaka omaan arvoonsa. 

 

Entä onko kaikki työt todella saatava tehtyä ennen kesää? Keneltä me tarvitsemme luvan jäädä “ansaitulle kesälomalle”. Eihän kesälomaa tarvitse ansaita, vaan se kuuluu meille. Loma kuuluu meille, koska me kaikki tarvitsemme lepoa ja rentoutumista palautuaksemme. Stressillä on tärkeä vaikutus suorituskykyymme sopivina annoksina, mutta pitkäkestoisena se alkaa aiheuttaa meille enemmän haittaa kuin hyötyä. Voisimmeko siis neljäntenä askeleena hylätä ajatuksen, että rentoutua voi vasta sitten, kun on ensin raadettu? Ehkä voisimme nauttia kesästä enemmän, jos tässä kohdassa vuotta alkaisimmekin tietoisesti laskea stressitasojamme sen sijaan, että kiristämme tahtia. 

 

Viidentenä askeleena kannustaisin meitä kaikkia vähentämään kesäloman lataamista täyteen odotuksia ja ohjelmaa, jättämään tilaa hengitykselle sekä antamaan varpaille luvan viedä meitä spontaanisti sinne, mikä houkuttaa. Usein ne mieleenpainuvimmat kesämuistot ovat sellaisia, joita emme ole etukäteen suunnitelleet. 

 

Ja ne kesävaatteet ja niihin mahtuminen! Laihdutuskulttuuri on lihavuusfobisen yhteiskunnan haitallinen sivutuote, joka usein ylläpitää väestön terveysongelmia sen sijaan että vähentäisi niitä. Nopeita tuloksia lupaavien pikadieettien hyödyt jäävät usein lyhyiksi ja pinnallisiksi, koska ne eivät pohjaa sellaiseen elämäntapaan, jota olisi mahdollista tai järkevää jatkaa pitkään. Itsestä huolehtiminen ei ole yhtä kuin laihduttaminen. Laihduttamisen sijasta meidän olisi hyödyllisempää nostaa katseemme vaa’asta, suunnata huomio tuntemuksiimme ja arvoihimme ja kuulostella sitä, mitä tarvitsemme voidaksemme paremmin. 

 

Kierroksilla käyvä mieli ja keho kaipaavat ensisijaisesti lepoa palautuakseen kuormituksesta. Rentoutumalla kutsumme mielihyvähormonit avuksemme, jolloin stressin haittavaikutukset vähenevät. Rauhallisempi keho ja armollisempi mieli voivat nauttia myös liikunnan hyvinvointivaikutuksista ilman tarpeetonta laihdutusrääkkiä. Tyynempi mieli ohjaa myös työntekoamme järkevämmin kuin mieli, jolla on hätä. Kuudes askel olkoon siis sama kuin kolmas askel: Ei laihduteta! (Lisäksi, opetellaan rentoutumaan).

 

Voisimmeko siis päästä vähemmän stressaantuneina kesälomalle, jos aloittaisimme lomalle laskeutumisen ajoissa, luopuisimme liiasta suorittamisesta ja antaisimme kehollemme rauhan? Varmasti kannattaa ainakin kokeilla! Olemalla itsellemme lempeitä ja myötätuntoisia, kutsumme hyvää luoksemme ja löydämme sitä helpommin sekä itsestämme että ympäriltämme. Kun toivomme itsellemme hyvää, osaamme myös luontevammin tehdä sellaisia asioita, jotka ovat meille hyväksi. Liikunnassakin on enemmän järkeä, jos sitä tekee siksi että se on hauskaa, kuin siksi että “pitää laihtua”. 

 

6.5 vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää vastalauseeksi laihdutuskulttuurille ja sen haitoille. Laihdutuskulttuurin synkät puolet näkyvät työssämme Syömishäiriökeskuksessa monella tavalla ja haluamme omalta osaltamme pitää mölyä sen puolesta, ettei vaaka olisi se, joka yhteiskunnassamme määrittää kenenkään arvoa, lupaa näkyä, tehdä asioita, iloita tai osallistua. Ja jaamme Syömishäiriöliiton näkemyksen ja viestin siitä, että Älä laihduta -päivää tulisi viettää vuoden jokaisena päivänä. Laihduttaminen ei ole ongelmien ratkaisu vaan osa ongelmaa. Eikä laihdutuskulttuurin hylkääminen ole vain yksilön, vaan myös yhteiskunnan tehtävä. 

 

Viimeinen askel kohti stressittömämpää kesää onkin osallistua somessa Alä laihduta -päivään käyttämällä tunnistetta #älälaihduta365. Ota Instagramissa seurantaan myös @syomishairioliitto, jonka tämän vuoden Älä laihduta -päivän teemana on punnitseminen. Seuraa myös @etelansylin ja @syomishairiokeskuksen somekampanjaa joustavan liikuntasuhteen puolesta. 

 

Aurinkoisin terveisin 

 

Siiri Korpiniitty 

Urheilu ja syömishäiriöt -verkkokurssi

Oman Elämänsä Urheilija-projekti on haastatellut urheiluvalmentajia, kysellyt heidän mielipiteitään ja saanut selkeän näkemyksen siitä, että valmentajat haluavat tietoa useista erilaisista urheilijan syömishäiriökäyttäytymiseen liittyvistä teemoista. Miten häiriintynyttä syömistä voi tunnistaa? Miten syömishäiriö otetaan puheeksi urheilijan kanssa? Miten voin omalla toiminnallani ennaltaehkäistä häiriintynyttä syömistä ja syömishäiriöitä? Miten puhua painosta ja kehosta urheilijoille?

Oman Elämänsä Urheilija-projekti on jo tuottanut kaksi valmentajaopasta, mutta halusimme tehdä enemmän. Huhtikuun alusta 2023 starttaava Urheilu ja syömishäiriöt -verkkokurssi on rakennettu vastaamaan edellä mainittuihin osaamistarpeisiin. Kurssilla käydään läpi häiriintyneen syömisen ja syömishäiriöiden perusasiat ja tarkastellaan energiavajeen lukuisia eri vaikutuksia niin urheilijan terveyteen kuin suorituskykyyn. Kurssin kolme viimeistä osaa keskittyvät teemoihin tunnistaminen, puheeksiottaminen ja ennaltaehkäisy. Kurssi on laaja ja sen tarkoitus onkin antaa valmentajalle hyvät tiedot ja osaaminen urheilijan häiriintyneen syömiskäyttäytymisen eri osatekijöistä.

 

On yleisesti tunnustettu tosiasia, että urheilijoiden syömishäiriöoireilun tunnistaminen jo varhaisessa vaiheessa olisi erittäin tärkeää. Mitä aikaisemmin oireet huomataan, sitä helpompaa on urheilijan ohjaaminen sopivan avun piiriin. Oireilun vaikeutuessa myös sairauden tunnottomuus lisääntyy ja sairastuneen muutosmotivaatio ja hoitomyönteisyys saattavat heiketä. Varhaisessa vaiheessa annettu psykoedukaatiivinen ohjaus on usein riittävää ongelmallisten käyttäytymismallien muuttamiseen. Joka tapauksessa ajoissa puuttuminen antaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet hoidon onnistumiselle kohtuullisen lyhyessä ajassa. Syömishäiriöiden hoitojaksot voivat olla useita vuosia. On hyvä muistaa, että syömishäiriöön sairastuminen on aina todella ikävä tragedia niin sairastuneelle itselleen kuin hänen läheisilleen.

 

Varhainen tunnistaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Syömishäiriöoireilua yleensä peitellään ja hävetään, joten voi olla vaikeaa huomata oireiluun liittyviä käyttäytymisen muutoksia. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Valmentaja on usein parhaalla näköalapaikalla tunnistamaan valmennettavansa häiriintyneen syömisen jo ensimmäisistä merkeistä. Tämä vaatii kuitenkin valmentajalta tietoa ja ymmärrystä häiriintyneestä syömisestä ja syömishäiriöistä yleensä sekä niihin liittyvistä urheiluspesifeistä ulottuvuuksista. Valmentaja voi harjoittaa itseään huomaamaan paremmin häiriintyneen syömisen ensimerkkejä. Kun oireiluun puututaan häiriintyneen syömisen vaiheessa, joka yleensä edeltää kliinistä syömishäiriötä, voidaan urheilija ja hänen lähipiirinsä säästää suurelta kärsimykseltä. 

 

Jatkuva hyvähenkinen vuorovaikutus urheilijoiden kanssa ja välittämisen osoittaminen antaa valmentajalle mahdollisuuden sellaiseen keskusteluyhteyteen, jossa urheilija uskaltaa kertoa mahdollisista ongelmista valmentajalle. Aina näin ei tietenkään tapahdu. Pelko kilpailuista tai peleistä poisjäämisestä ja aseman menettämisestä joukkueessa tai ryhmässä voi olla niin voimakas, ettei urheilija kerro oireistaan, vaikka ne olisivat kuinka vakavia. Tämän vuoksi valmentajan on hyvä olla ”silmät auki” koko ajan ja huomioida esimerkiksi suorituskyvyssä tapahtuvia negatiivisia muutoksia muutenkin kuin harjoitusohjelman muuttamisen kannalta. Pienetkin käyttäytymisen muutokset niin harjoitustilanteissa, kilpailuissa sekä etenkin ruokailutilanteissa kannattaa pistää merkille ja seurata miten tilanne jatkuu. Meidän vahva suosituksemme valmentajille on, että ole epäilevämpi kuin ehkä haluaisit olla. Häiriintynyt syöminen on valitettavasti niin yleistä urheilijoilla, että sen mahdollisuus täytyy pitää aina mielessä.

 

Valmentajien on hyvä tietää, että kun huolen aiheet esitetään taitavasti ja lempeästi niin mitään vahinkoa urheilijalle ei tästä koidu. Sen sijaan sen odottaminen, että asiat itsestään korjautuisivat voi johtaa urheilijan kannalta katastrofaaliseen tilanteeseen, pahimmillaan vuosien sairasteluun ja urheilu-uran lopettamiseen. Kannattaa myös muistaa, että syömishäiriöt ovat yksi pahimmista mielenterveyden sairauksista ennenaikaisen kuolleisuuden osalta. Valmentajan rooliin kuuluu vastuunkanto myös urheilijan terveydestä. Valmentajien rohkea ja päättäväinen toiminta ongelmien ilmaantuessa on usein saanut kiitosta myös sairastuneelta itseltään.

 

Kaikkien valmentajien on hyvä miettiä tarkkaan, millaisia arvoja ja asenteita valmennustyössään tuo esille. Urheilijoille valmentaja on iso auktoriteetti, jota kunnioitetaan, ja jonka esimerkkiä sekä puheita seurataan ja kuunnellaan. Se, miten valmentaja puhuu kehosta, ruoasta, harjoittelusta ja palautumisesta saattaa pitkälti määrittää sen, miten urheilijat näihin asioihin suhtautuvat. Tämä koskee etenkin nuoria urheilijoita, jotka vasta opettelevat asioita ja muodostavat ensi kertaa omia käsityksiään. Kun tiedetään, että teini-ikä on selkeä riskivaihe syömishäiriön puhkeamiselle, niin juuri silloin valmentajan pitää olla erityisen varovainen puheissaan ja käytöksessään. 

Nuoret ovat haavoittuvia jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan ja siksi valmentajan kuuluu olla vuorovaikutuksessaan arvostava, kunnioittava ja empaattinen. Valmentaja ei voi ikinä tietää miten syvälle huolettomasti heitetty piikki nuoren kehosta saattaa upota. Valmentajan tulisikin olla tietoinen syömishäiriösensiitivisen puheen periaatteista. Se ei suinkaan ole mitään rakettitiedettä. Jo sillä periaatteella, että kehuu tai kritisoi vain suorituksia, ei henkilöitä tai heidän kehojaan, pääsee hyvään alkuun.

Urheilu ja syömishäiriöt -verkkokurssi on erityisesti tarkoitettu valmentajille, jotka haluavat ottaa selkeän roolin seurassaan tai organisaatiossaan syömishäiriöongelman ennaltaehkäisijänä ja selvittäjänä. Me kutsumme roolia syömishäiriötukihenkilöksi ja tiedämme varsin hyvin, että rooli ei välttämättä ole helpoimmasta päästä. Siksi tarjoamme kurssin käyneille mahdollisuuden liittyä ilmaiseksi Oman Elämänsä Urheilija-valmentajayhteisöön. Tämä on yhteisö, joka ei jätä ketään yksin ongelmien ja vaikeiden tilanteiden kanssa. OEU-valmentajayhteisössä saat suoran yhteyden Syömishäiriökeskuksen ammattilaisiin, jotka auttavat avun löytämisessä sairastuneelle ja kaikissa syömishäiriöihin liittyvissä kysymyksissä. Ryhmässä saat uutiskirjeen 3 kertaa vuodessa ajankohtaisista aiheista ja koulutuksista. 

Lisäksi järjestämme yhteisölle pari kertaa vuodessa etätapaamisen, jossa voit keskustella Syömishäiriökeskuksen ammattilaisten ja muiden valmentajien kanssa sinua askarruttavista asioista. Toki kurssin voi käydä myös liittymättä ryhmään. Tietämyksemme ja kokemuksemme mukaan on kuitenkin kyse sen verran monimutkaisesta aiheesta, että mikään verkkokurssi ei tarjoa osaamista ja ratkaisuja kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Siksi haluamme tarjota OEU-yhteisön valmentajille jatkuvaa tukea ja mahdollisuutta päivittää tietojaan ja osaamistaan.

 

Toivomme, että meiltä Suomesta löytyy rohkeita ja tiedostavia valmentajia, jotka haluavat ryhtyä tukemaan ja auttamaan valmentajakollegoitaan ja ennen kaikkea urheilijoita, jotka kärsivät häiriintyneestä syömisestä. Oman Elämänsä Urheilija-projekti on näitä valmentajia varten, heidän tukenaan ja apunaan. Urheilu ja syömishäiriöt -verkkokurssi on jälleen yksi askel kohti parempaa urheilua ja painokulttuuria, jossa kaikki voittavat. Siksi olisi todella arvokasta, että viet tietoa tästä kurssista omaan seuraasi tai urheiluorganisaatioosi.

 

Urheilu ja syömishäiriöt -verkkokurssin hinta on 88 euroa ja osallistumisaika on yksi kuukausi. Uusi kurssi alkaa joka kuukauden 1.päivä, paitsi ei heinäkuussa. Kurssi on ostettavissa Syömishäiriökeskuksen verkkokaupasta 30.3 alkaen. Lisätietoja kurssista voit kysyä koulutus(at)syomishairiokeskus.fi ja OEU-valmentajayhteisöstä oeu2020(at)outlook.com 

Terveisin,

Jouni Kuivalainen, Oman Elämänsä Urheilija- projektin koordinaattori

---

 Kiltin tytön tauti? 
-monimuotoinen totuus sitkeän mielikuvan takana

 

Osallistuin lokakuussa poikien kehosuhteen käsittelyyn pureutuvan RESET- pojat ja kehot -hankkeen webinaariin. Hanketta koordinoi A-klinikkasäätiö ja se toteutetaan yhteistyössä Syömishäiriöliiton ja Helsingin Poikien Talon kanssa. Webinaarin puheenvuorot vahvistivat monia omia käsityksiäni syömishäiriön esiintyvyydestä pojilla ja miehillä. Puheenvuorot herättivät myös paljon uusia ajatuksia ja tarpeen kirjoittaa auki pohdintojani syömishäiriön  ilmenemisestä ja tunnistamisen haasteista. 

 

Syömishäiriö mielletään yleisesti kiltin tytön taudiksi. Taudiksi, johon sairastuvat nuoruusikäiset, itseensä kriittisesti suhtautuvat, tunnolliset suorittajat. Syömishäiriö on kyllä myös sitä, mutta totuus tämän yksinkertaistetun mielikuvan takana on kuitenkin paljon laajempi. Kun monimutkaista asiaa sovitetaan liian yksinkertaiseen muottiin, jää muotin ulkopuolelle liikaa. Näin käy myös syömishäiriöiden kohdalla, joista tunnistamatta jää jatkuvasti liian paljon. Tunnistamatta jääminen myös tarkoittaa hoidon ulkopuolelle jäämistä. Tämä taas ylläpitää yksiulotteista mielikuvaa sairastuneista, kun monimuotoinen kirjo apua tarvitsevia jää sekä hoidon että tuikitärkeän ja tietoa lisäävän syömishäiriötutkimuksen ulkopuolelle.

 Riski sairastua ei katso sukupuolta tai ikää

 

RESET- webinaarissa kehityspsykologian dosentti Rasmus Isomaa esitti tutkimustietoa syömishäiriöiden esiintymisestä eri sukupuolilla. Tutkimustulokset vahvistavat oman työni antamaa kokemusta siitä, ettei syömishäiriö suinkaan koske pelkästään tyttöjä, vaan sairastua voi kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Meillä syömishäiriöiden parissa työskentelevillä näyttäisi olevan jaettu tuntuma siitä, että iso osa syömishäiriöistä jää edelleen tunnistamatta.  Esimerkiksi juuri poikia jää liian paljon hoidon ulkopuolelle, mikä saattaa ylläpitää ja tuottaa sellaista tutkimusnäyttöä, joka ei vastaakaan kovin tarkasti vallitsevaa todellisuutta. 

 

Syömishäiriön tunnistamista hankaloittaa sairautta koskevien stereotyyppisten mielikuvien lisäksi mielikuvista aiheutuva stigma. Sitkeä mielikuva kiltin tytön taudista voi estää edes juolahtamasta mieleen, että esimerkiksi pojalla tai aikuisella miehellä voisi olla syömishäiriö. Silloin tunnistamiseen johtavat tärkeät kysymykset jäävät esittämättä.

 

Mielikuvasta aiheutuva stigma voi myös estää ihmisiä itse ottamasta ongelmiaan puheeksi leimaantumisen ja häpeän pelossa. On vaikea hakea hoitoa sellaiseen pulmaan, joka “ei koske sinua”. Hoitoon hakeutumista voi estää pelko siitä, että oma kärsimys tulisi vähätellyksi tai ohitetuksi terveydenhuollossa. Voi olla myös vaikea itse tunnistaa sairautta omalla kohdallaan, jos ajattelee syömishäiriön koskevan vain toisen sukupuolen tai ikäryhmän edustajia. 

 

Ajatus siitä, että sairaus koskisi vain nuoruusikäisiä, johtaa myös harhaan ja vaikeuttaa tunnistamista. Syömishäiriöön voi sairastua myös aikuisena, esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen tai poikkeuksellista psyykkistä kuormitusta aiheuttavan tapahtuman seurauksena. Joskus syömishäiriötä on sairastettu jo pitkään, mutta henkilö havahtuu ammattiavun tarpeeseen vasta myöhemmällä iällä.

 

Isomaa esitti myös tarkkanäköisen havainnon siitä, ettei ole olemassa erikseen tyttöjen ja poikien syömishäiriötä vaan sairaudella voi olla erilaisia ilmenemismuotoja sukupuolesta riippuen. Näin olemme itsekin huomanneet Syömishäiriökeskuksen arjessa. Ilmenemismuodot eivät kuitenkaan liity pelkästään sukupuoleen itsessään tai tyttö -ja poikakulttuurin erityispiirteisiin vaan sairauden merkitykseen yksilöllisessä kontekstissa.

 

Kliinisen kokemuksen pohjalta haluan myös nostaa esiin, ettei Syömishäiriö koske vain tyttöjä ja naisia tai poikia ja miehiä vaan kaikkia sukupuolia. Muunsukupuolisilla, transsukupuolisilla tai sukupuoli-identitteettiään pohtivilla syömishäiriö voi liittyä biologisen kehon ja sukupuoli-identiteetin väliseen ristiriitaan tai se voi esimerkiksi antaa kontrollin tunnetta elämäntilanteessa, johon liittyy paljon stressiä ja epävarmuutta.

 

Erilaiset kehopaineet – erilainen ilmenemismuoto

 

Poikien kohdalla syömishäiriö on usein vähän erinäköinen, kuin tytöillä, mikä vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Poikien ja miesten kohdalla syömishäiriö ilmenee enemmän lihasten kasvattamisen kuin laihuuden tavoittelun muodossa. Tämä on helposti ymmärrettävissä, jos tarkastelee lähemmin viihdeteollisuuden ja sosiaalisen median mieskuvastoa. Jo pitkään miehinen ulkonäköihanne on ollut supersankarimainen, lihaksikas, pitkä, rinnasta karvaton mutta päästä tuuhea yli-ihmismäinen hahmo. Paidattomat, pullistelevat ylävartalot aiheuttavat epäinhmillisiä paineita sekä kuvan katsojille, että kuvattavalle. 

 

Valtaosa meistä ihmisistä sopii luonnostaan hyvin huonosti vallitsevien kauneusihanteiden muottiin. Suurimmalle osalle pojista täydellinen sixpäkki on utopiaa ja oma peilikuva herättää mielessä kysymyksen: Kelpaanko tällaisena? Pojilla ulkonäköpaineet ja itsetunnon kysymykset voivat johtaa pakonomaiseen treenaamiseen “täydellisen” sankarivartalon toivossa. Sixpäkkiä ja leveää hartialinjaa haetaan punttisaleilta ja proteiinijauheista, äärimmillään jopa anobolisten steroidien avulla. Ruokavaliota pyritään säätämään sellaiseksi, että se tukee lihasten kasvua ja rasvaprosentin pienuutta. Treenaamiseen sidottu ruokavalio voi olla hyvinkin kapeutunutta tai ortorektista (pakonomainen tarve syödä mahdollisimman terveellisesti). 

 

Jos huoli oman kehon lihaksikkuuden riittämättömyydestä on ylikorostunutta ja lihasten kasvattaminen on pakonomaista, voi kyse olla lihasdysmorfiasta, joka on yksi ruumiinkuvahäiriön alamuoto. Ruokavalion kapeutuminen ja joustamattomuus sekä liiallinen treenaaminen levon kustannuksella alkavat vähitellen nakertaa sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Lihasmassan kasvattamiselle omistautuminen voi myös merkittävästi kapeuttaa sosiaalista elämää. 

 

Lihasdysmorfiassa ja ortorektisessa ruokasuhteessa varomerkit näkyvät kuitenkin ulospäin hitaammin kuin esimerkiksi laihuushäiriössä. Lihasmassa painaa, jolloin pelkkä paino ei välttämättä anna aihetta huoleen. Pinnan alla voi kuitenkin kyteä treenaamiseen, ulkonäköön ja ruokaan keskittyviä pakkoajatuksia ja -oireita, itsetunnon horjumista, mielialan laskua ja ahdistusta. Koska kärsimys ei välttämättä näy ulospäin, on paras tapa selvittää henkilön vointia kysymällä häneltä suoraan: ”Miten voit?” 

 

Kuinka usein tulee kysyttyä aktiivisesti treenaavalta pojalta tai mieheltä “Mitä ajattelet kehostasi?”, “Mitä ajattelet ruuasta?”, tai “Miten itsetuntosi voi?”. Tällaiset teemat ovat harmillisen harvoin miesten pukuhuonepuheessa esillä. Tunteista puhumisen kulttuuri istuu huonosti toimintasankarikuvastoon. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivätkö pojat olisi ihan yhtä lailla tuntevia olentoja kuin muiden sukupuolten edustajat. Tunteista puhuminen voi poikien ympäristössä olla kuitenkin vaikeampaa herkkyyden stigman pelossa. Tässä asiassa on tultu paljon eteenpäin poikakulttuurin historiaan peilaten, mutta työtä on vielä paljon tehtävänä.

 

Toimintasankari-ihanteen ulkoinen tavoittelu voi olla yhtä raastavaa ja elämänlaatua heikentävää kuin anorektinen näännyttäminen. Useat toimintasankarihahmoiksi itsensä treenanneet näyttelijät ovat julkisuudessa kertoneet rooliin valmistautumisen aiheuttamasta fyysisestä ja henkisestä kärsimyksestä sekä ankaran kehon muokkauksen haitallisesta vaikutuksesta elämänlaatuun ja kehonkuvaan. Ammatikseen kehoaan muokkaavilla henkilöillä on käytössään huipputason taustajoukot personal trainerista kokkiin. Normiarjessa samojen tulosten eteen uurastaminen on äärimmäisen työlästä ja voi aiheuttaa tarpeettomia riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita, jotka yhdistettynä ruokailun muutoksiin saattavat altistaa syömishäiriön puhkeamiselle. 

 

Muskeli-ihanteen lisäksi populaarikulttuurin ilmiöistä löytyy myös paljon laihuuteen ja pienikokoisuuteen kannustavia viesteä, jotka koskettavat myös poikia. Riutuvan taiteilijan ihanne elää edelleen vahvana rock-skenessä. Itse huomaan pohtivani huolestuneella mielenkiinnolla myös K-pop:in (eteläkorealainen populaarimusiikki) myötä rantautuvaa ulkonäköihannetta. Nappaavatko suomalaiset pojat uudeksi ihanteekseen K-popin silotellun symmetrian? Erilaisten kehojen diversiteetti loistaa poissaolollaan K-popin kuvastossa ja tämä koskee sekä poika- että tyttöbändejä. Toki tähän on todettava, että olen seurannut K-popin ilmiöitä vain pinnallisesti ja sivusta kurkkien “nolon äidin” roolista käsin. 

Kohti tehokkaampaa tunnistamista

 

Kun syömishäiriöitä on monenlaisia ja jokainen sairastunut on yksilöllinen itsensä omine erityispiirteineen, on syömishäiriön ilmenemismuotojen kirjo kirjavampi, kuin osaamme äkkiseltäään edes ajatella. Varsinkin silloin, jos mielikuviamme ohjaavat kapeat stereotypiat, jää näköalamme syömishäiriöihin turhan mustavalkoiseksi. 

 

Yksi askel syömishäiriön tehokkaampaan tunnistamiseen on tietoisuuden vahvistaminen sairauden erilaisista imenemismodoista eri sukupuolten kohdalla ja eri ikävaiheissa. Kuitenkin on tärkeä muistaa, että miehillä syömishäiriöoireet voivat olla myös hyvin samankaltaisia kuin naisilla ja siltikin ne jäävät useammin huomaamatta. Pojilla esiintyy myös laihuushäiriötä, bulimiaa, ahmintahäiriötä ja ARFID:ia. Esimerkiksi ahmintahäiriö näyttäisi kokemuksen valossa ilmenevän melko samanlaisena sekä miehillä, että naisilla ja häiriöön myös usein sairastutaan tai avun tarpeeseen havahdutaan vasta aikuisiällä. 

 

Syömishäiriö ei siis tosiaan ole vain “kiltin tytön tauti”. Sukupuolioletus ei saisi ohjata häiriön tunnistamista tai tunnistamatta jäämistä. Syömiseen ja kehoon liittyviä huolenaiheita olisi syytä kysyä terveydenhuollossa herkemmin rajaamatta ketään kartoituksen ulkopuolelle oletusten ja mielikuvien perusteella. Laajemmalla kartoituksella voisi tunnistaminen ja hoitoon ohjaus tehostua. Tämän myötä yhä usempi syömishäiriötä sairastava pääsisi myös tutkimuksen piiriin, jolloin syömishäiriöiden monimuotoisuudesta saataisiin lisää tieteellistä näyttöä kliinisten havaitojen tueksi. Tieteellisen näytön lisääntyminen taas antaisi arvokasta apua stereotypioiden ja niihin liittyvän stigman murtamiseen. 

 

Ihanteellisessa maailmassa kaikkien sukupuolten kaiken ikäisillä edustajilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet puhua vaikeuksistaan ja saada niihin tarvittaessa ammattiapua. Jotta syömishäiriötä opittaisiin tehokkaammin tunnistamaan myös poikien ja miesten kohdalla on meidän ensin syytä tunnistaa ja tarkastella kriittisesti omia mielikuviamme sekä syömishäiriöstä että sukupuolesta. Tämän tarkastelun soisi tapahtuvan sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisessa keskustelussa.  Juuri tästä syystä erilaiset tietoa ja ymmärrystä lisäävät hankkeet, kuten RESET-hanke, ovat kullan arvoisia stigman murtajia.   

 

Minkälaisia ajatuksia nämä pohdinnat sinussa herättävät? Minkälaisia mielikuvia sinulla on syömishäiriöistä ja niiden yhteydestä sukupuoleen?             

 

Siiri Korpiniitty 

Syömishäiriökeskus              

 

 

“Että söisit edes jotain…” -Miten anoreksia hyödyntää vanhemman pelkoa lapsen menettämisestä

Poikasen ravinnon saamisesta huolehtiminen on ohjelmoituna meidän luontoomme. Me saamme tyydytystä ja rauhaa, kun näemme miten lapsemme kasvaa ja vahvistuu. Jos poikasemme lakkaa syömästä, meissä käynnistyy hätä. Koska ravinnon saaminen on elämän edellytys, syntyy mielessämme kauhukuva jälkeläisen nääntymisestä nälkään. Vaisto ruokkia poikasta ohjaa vanhemmuuttamme ja valintojamme jopa tässä yltäkylläisyyden maailmassa, jossa ruokaa ei tarvitse saalistaa ympäristöstä. 

 

Kun lapsi sairastuu laihuushäiriöön, hän alkaa vähitellen kokemaan ruuan vaarallisena. Sairauden myötä ruoka alkaa edustaa lapselle monimuotoista uhkaa, joka vaarantaa hänen terveytensä lisäksi hänen elämänhallintansa ja paikkansa laumassa. Lapsi alkaakin miettiä: “Mitä jos lihon?”, “Mitä jos en pystykään enää lopettamaan syömistä?”, “Mitä jos musta tulee ruma ja läski eikä kukaan halua enää olla mun kanssa?” 

 

Ruuan edustama uhka omassa mielessä alkaa tuntua niin vaaralliselta, että alkukantainen itsesuojeluvaisto saa lapsen jättämään yhä enemmän ruokaa syömättä yhä useammin. Nälän myötä häiriö mielessä vahvistuu ja kannustaa sairastunutta jatkamaan nälkiinnyttämistä uskottelemalla olevansa se, joka pitää lapsen turvassa sekä katastrofilta että omilta tunteiltaan. 

 

Vanhemmalle oman jälkeläisen ruuasta kieltäytyminen ja nälästä seuraava fyysinen ja psyykkinen kärsimys on sietämätöntä katsottavaa. Se herättää pelon lapsen menettämisestä ja vaiston taistella pitääkseen lapsen hengissä. Rakastava vanhempi on valmis tekemään mitä hyvänsä pelastaakseen lapsensa. 

Syntyy asetelma, jossa vanhempi tarjoaa lapselle ruokaa, jota lapsi ei halua syödä. Lapsi pelkää ruokaa ja vanhempi pelkää pahentavansa tilannetta saamalla lapsen ahdistumaan. Anoreksia osaa myös ovelasti hyödyntää vanhemman pelkoa saamalla lapsen uhkaamaan vanhempaa: “Jos pakotat, niin en syö mitään!” 

Mielikuva syömisen lopettamisesta kokonaan saa vanhemman varpailleen ja pelko ohjaa häntä kohti kompromissia: “Riittää, että söisit edes jotain”. Että jäisit henkiin. Tämä reaktio on hyvin ymmärrettävä ja tilanne on varmasti kaikkien anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden lasten vanhemmille tuttu. Kuitenkin usein juuri tämä toimintamalli johtaa hyvästä tarkoitusperästään huolimatta yhä syvemmälle kärsimyksen kierteeseen. 

Ajaudutaan tilanteeseen, jossa anoreksia pääsee määrittelemään, mitä lapsi voi syödä ja mitä ei. Pahimmillaan sairaus alkaa pyörittää koko perheen arkea asettaen sille omat aikataulunsa ja järjestyksensä. Vanhemman pelko tilanteen pahentumisesta kääntyykin sairauden hyödyksi ja kauhun tasapaino alkaa ohjata ruokailutilanteita. 

Mitä pidempään sairauden kanssa yritetään käydä kauppaa ja hakea sopua, sitä pidemmälle siirtyy sairauden vastustaminen ja sitä kautta myös toipuminen. Jotta toipuminen pääsee alkamaan ja uhka hengenvaarasta saadaan vähenemään, pitää lapsen uskaltaa syödä enemmän kuin mihin anoreksia antaa luvan. 

 

Ei kannata jäädä odottamaan lupaa anoreksialta, koska se ei sitä tule antamaan. Sairauden vastustaminen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen kohtaaminen ovat toipumisen avain. Taistelu sairautta vastaan on kuitenkin erittäin raskasta ja vaikeaa sekä lapselle että vanhemmalle.

 

Miten vanhempi voi auttaa lasta uskaltamaan? Entä miten vanhempi voi huolehtia omasta jaksamisesestaan ja tunnetyöskentelystään haastavassa roolissaan elämän puolustajana? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohditaan Syömishäiriökeskuksen Eväitä tukemisen tielle -verkkokurssilla, joka on suunnattu syömishäiriöön sairastuneen lapsen vanhemmille. Erityisesti suosittelemme kurssia vanhemmille, joiden perheessä sairaus on uusi tulokas ja jotka kaipaavat tietoa ja ohjeita alkuun pääsemiseksi tukemisen tiellä.    

Siiri Korpiniitty