Elämä osaston ulkopuolella syömishäiriöstä toivuttaessa

Koronaepidemia on vaikuttanut viime aikoina elämäämme monella tavalla. Yksi merkittävä muutos elämässä on varmasti monilla ollut sosiaalisen kanssakäymisen väheneminen ja ajan viettäminen enemmän kotona. Koronaepidemian vuoksi asetetut välttämättömät rajoitukset ovat vaikuttaneet väistämättömästi myös Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaiden arkeen. Korona-viruksen tartuntojen ehkäisemiseksi elämää osaston ulkopuolella ei ole voitu toistaiseksi samalla tavalla mahdollistaa ja sallia kuin normaalioloissa. Itselleni tämä aika onkin nostanut jälleen kerran mieleen kysymyksen osaston ulkopuolisen elämän merkityksestä syömishäiriöstä toivuttaessa. Koen, että tämä aika on tuonut vahvasti näkyviin sen, miksi elämää osaston ulkopuolella todella tarvitaan. Samalla se aika on tuonut näkyväksi sen, kuinka tärkeää on varmistaa tuon elämän oikea-aikaisuus ja parantumista ja toimintakyvyn vahvistumista tukevat merkitykset syömishäiriön vahvistumisen sijaan.

Tein aikoinani ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyöni osittain tätä aihetta sivuten. Opinnäytetyöni tuloksissa nousi vahvasti esille se, että osaston ulkopuolista elämää tarvitaan, jotta hoidon aikana opitut taidot voivat siirtyä osaston ulkopuolelle ja osallistuminen elämään laajemminkin hoidon jälkeen olisi helpompaa sekä toipumista ja toimintakyvyn vahvistumista tukevaa. Niin ihmissuhteet, itsenäinen vastuunkanto kuin yhteiskunnan jäsenenä toimiminenkin vaativat kaikki sitä, että elämä ei rajoitu hoidon aikana vain osastolle. Syömishäiriöstä toipuminen ei ole vain sitä, että oireet katoavat. Suurin osa toipuvista joutuu opettelemaan suurelta osin erilaisen ja joskus jopa kokonaan uudenlaisen tavan elää. Tällainen muutos ei luonnollisestikaan onnistu kokonaisuudessaan osaston kaltaisissa olosuhteissa, jossa voidaan vain rajallisesti simuloida niin sanottua normaalia elämää.

Miksi tämä asia sitten nousi nyt näin korona-aikana erityisesti mieleeni? Koronan aiheuttamat yhteiskunnalliset rajoitukset pakottivat meidätkin pysähtymään ja ”jämähtämään” osastolle. Helppoa se ei ole ollut, eikä ole tuntunut reilultakaan niiltä osin, kun toipuvan elämän jano olisi kerrankin nousussa ja orastava uskallus tai luottamus omiin selviytymismahdollisuuksiinkin jo kehittynyt, mutta elämä on ollut koko yhteiskunnassa rajoitettua. Tällaisessa tilanteessa onkin ollut tärkeää ja on sitä jatkossakin, että tuota elämän janoa ja luottamusta jaksetaan kannatella poikkeusajan yli ja elämää osaston ulkopuolella lisätään sitä mukaan kuin se on mahdollista. Haaveilu, suunnittelu ja mieltä virkistävät pienet asiat ovat olleet viime aikoina erittäin tärkeitä. Samalla on myös voitu ottaa keskiöön esimerkiksi stressaavien elämäntilanteiden kanssa selviytymistä tukevien taitojen harjoittelu ja taitojen välitön kokeileminen käytännössä.

Toisaalta korona-aika on pakottanut huomaamaan, että pysähtyminen on myös äärettömän tärkeää. Kiirehtimällä toipuminen ei edisty ja joskus täysi pysähtyminen on välttämättömyys toipumiselle – osaston ulkopuoliselle elämälle on löydettävä oikea hetki. Nyt tällaiselle pysähtymiselle on ollut oivallinen paikka, kun yhteiskunnan tasolta tulleet rajoitukset ovat estäneet toipumista vaarantavan kiirehtimisen. Hoitohenkilökuntakaan ei ole voinut lähteä vahingossa kiirehtimiseen mukaan, koska sellaista vaihtoehtoa ei ole ollut. Ahdistus onkin siis ollut jossain määrin viime aikoina kiusallinen, mutta opettava seuralaisemme. Toipumisen pelottavuutta ei ole päässyt pakoon osaston ulkopuolelle, jossa syömishäiriön mukaan elämiselle voi olla enemmän houkutuksia ja mahdollisuuksia, vaan sen on joutunut kohtaamaan kaikessa raastavuudessaan tässä ja nyt.

Elämä osaston ulkopuolella on siis äärettömän tärkeää, mutta samalla sen mahdollistaminen on joskus haastavaa ja toipumista uhkaavaa. Miten siis oikean ajoituksen ja tasapainon voi löytää? Syömishäiriökeskuksessa on perinteisesti noudatettu ajatusmallia hoidollisista retkistä, päivälomista ja kotilomista. Tämä tarkoittaa siis sitä, että osaston ulkopuolisen elämän tarkoitus ei ole vain virkistää, vaan tarkoituksena on virkistyksen lisäksi uusien opittujen taitojen harjoitteleminen osaston ulkopuolella sekä itsenäisen vastuunkannon lisääminen. Samalla elämä osaston ulkopuolella ei saisi vaarantaa toipumista ja antaa syömishäiriölle liiallisia mahdollisuuksia toipuvan käskyttämiseen ja kurittamiseen. Siten esimerkiksi kotiloma ei ole lomaa hoidosta ja toipumisesta. Ja milloin toipuva tähän pystyy, onkin aika haastava kysymys pohdittavaksi. Riskien ottaminen asian suhteen on kuitenkin jossain vaiheessa välttämätöntä, koska täydellistä varmuutta ei saa kuin kokeilemalla.

Osaston ulkopuolisen elämän kokeilujen sujuminen täydellisesti ei ole kriteeri, jonka pohjalta päätöksiä tehdään seuraavan kokeilun osalta. Toipuminen vaatii usein virheiden tekemistä ja niistä oppimista. Riskejäkin on uskallettava välillä ottaa. Ehkä ”virheettömien suoritusten” sijaan tulisikin arvioida toipuvan avoimuutta haasteistaan ja hänen ajatuksiaan siitä, miten hän voisi seuraavalla kerralla selviytyä haasteista paremmin. Toisin sanoen osastolta ulospäin suuntaavan elämän harjoittelulle on hyvä asettaa tavoitteita, joiden toteutumista seurataan yhdessä ja mietitään keinoja, miten tavoitteet voisi saavuttaa. Esimerkiksi kotilomalle lähteminen saisi sisältää muunkinlaisen ajatuksen, kuin vain ajatuksen ”haluan käydä välillä kotona” – Niin tärkeä kuin koti monelle onkin. Linja voi kuulostaa tiukalta ja julmalta, mutta syömishäiriöiden yhteydessä on ymmärrettävä se, että usein sairaus etsii kaikkia niitä kohtia, joissa se voisi kiristää otettaan. Huonosti valmisteltu ja ajoitettu kotiloma on valitettavasti usein tällainen kohta. Jo päivän tai kahden pituinen loma voi hankaloittaa psyykkistä toipumista pidemmäksikin aikaan, jos oireilu lomalla pääsee ryöpsähtämään valtoimekseen.

Nyt kun Suomen hallituksen suunnalta on tullut viestiä, että yhteiskuntaa aletaan jälleen avaamaan ja Suomi kulkee kohti ”uutta normaalia”, tulee osaston ulkopuolelle suuntaavasta elämästä hiljalleen jälleen mahdollista. Näin ollen myös osaston ulkopuolelle suuntaavan elämän oikea-aikaisuus ja hoidollisuus tulevat jälleen tarkastelun alaisiksi. Lisäksi joudumme Syömishäiriökeskuksessa näin korona-aikana tekemään yksittäistä henkilöä laajempaa riskikartoitusta ja toimenpiteitä potilaiden ja henkilökunnan turvallisuuden varmistamiseksi ja pohtimaan myös sitä, mitä on osastohoidossa olevan syömishäiriöstä toipuvan uusi normaali. Aivan kaikkea osaston ulkopuolista elämää emme vielä voi koronaviruksen vuoksi toteuttaa, mutta pienin askelin maailma aukeaa myös toipuvalle.

Voimia kaikille poikkeusoloihin!


Ystävällisin terveisin,

Venla Eronen