Syömishäiriökeskuksen Oman Elämänsä Urheilija- projektissa pyritään löytämään keinoja urheilijoiden syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen sekä ennaltaehkäisyyn. Olemme itsekin urheiluvalmentajia, joten valmennuksen kehittäminen ja urheilijoiden auttaminen kaikin tavoin on meille sydämen asia. Yksi tärkeimmistä viesteistä, joka urheilijoiden syömishäiriötutkimuksista välittyy on se, että valmentajalla on väliä tässäkin kontekstissa. Valmentaja on avainasemassa ongelmien tunnistamisessa ja ennen kaikkea siinä, että hän reagoi nopeasti ja auttaa urheilijaa löytämään apua. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta se on tehtävä. Valmentajaa auttaa tässä, kun hän tietää mitä syömishäiriökäyttäytyminen ja syömishäiriöt ovat ja miten asia kannattaa ottaa esille urheilijan kanssa. Valmentaja on myös olennaisessa roolissa, kun ongelmat halutaan välttää kokonaan. Valmentaja voi omalla tekemisellään ja esimerkillään olla vahva ennaltaehkäisevä tekijä, mutta toisaalta pahimmillaan hän saattaa olla jopa syömishäiriön laukaiseva tekijä.
Puhutaan, että valmennuskulttuurimme on murroksessa. Murroksen suunta on oikea, jos urheilija aletaan ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti ihmisenä ja valmentaja ymmärretään mieluummin auttajana kuin autoritäärisenä komentelijana, jota urheilija sokeasti tottelee. Valmentaja-urheilijasuhde on ihmissuhde ja sen onnistumiseen vaikuttaa keskinäinen kunnioitus, luottamus ja arvostus. Valmentajan rooli urheilijan elämässä on joka tapauksessa merkittävä. Nuorille valmentaja edustaa usein auktoriteettia jopa ohi vanhempien. Se ja siihen liittyvä valta on hyvä tunnistaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ja kun on valtaa, niin on myös vastuuta.
Valmentajan tehtävä on opastaa ja tukea urheilijaa saavuttamaan paras itsensä. Sen enempää urheilijalta ei voi vaatia. Valmentajan on ymmärrettävä millaiset tulokset ja tavoitteet ovat realistisia ja miten niihin pyritään. Mahdottomilla tavoitteilla lisätään vain suoritusahdistusta ja pelkoa siitä, että ei ole tarpeeksi hyvä urheilija. Negatiiviset ajatukset syövät suorituspotentiaalia ja pitkittyessään ne saattavat ajaa urheilijan hallitsemaan ahdistustaan syömisen rajoittamisella ja laihduttamisella. Kun nämä hallintakeinot alkavat määrittää kaikkea tekemistä, ollaan jo syömishäiriökäyttäytymisen äärellä ja on turha unelmoida enää suorituskyvyn parantamisesta.
Yksi valmentajan tärkeimmistä tehtävistä on varmistaa ja turvata urheilijan terveys – terveet harjoittelupäivät kun ovat se urheilijan kehityksen perusta. Kaikkea ei tarvitse osata ja tietää itse, mutta ymmärrys siitä milloin asioihin on puututtava, kuuluu valmentajan työkalupakkiin. Oli kyse loukkaantumisista, ylikunnosta tai syömisen häiriintymisestä, valmentajan on oltava hereillä huomatakseen hälytysmerkit ja oltava valmiina ohjaamaan urheilija asiantuntijan puheille. Tässä on kyse juuri välittämisestä ja vastuunkantamisesta. Ei voida ajatella, että urheilijasta vain puristetaan tulosta ulos ja jos ongelmia tulee, niin valmentaja häipyy taka-alalle ja jättää urheilijan selviytymään itsekseen. Projektimme puitteissa olemme saaneet syömishäiriöön sairastuneiden urheilijoiden tarinoita, joissa tällainen hylkäyskokemus toteutui. Valmentajan tulee elää niin hyvät kuin huonot hetket urheilijan kanssa, kantaa vastuunsa loppuun saakka.
Mielenkiintoisen ristiriitainen asia on valmentajan vuorovaikutustaidot. Projektin suunnitteluvaiheessa haastattelin talven aikana noin 30 valmentajaa useasta eri lajista ja jokainen heistä piti valmentajan vuorovaikutustaitoja tärkeänä osana valmentajan osaamista. Avoin, luottamuksellinen ja toisen huomioonottava vuorovaikutus oli se juttu, mitä valmentajat korostivat. Opetetaanko tällaista vuorovaikutusta valmentajakoulutuksissa tarpeeksi? Toivottavasti jokaisessa lajissa havahdutaan ajattelemaan tätä asiaa. Kuinka tärkeää on miettiä, miten sanotaan eikä vain mitä sanotaan. Eivät hyvät vuorovaikutustaidot ole jokaisen valmentajan sisäsyntyinen lahja. Ne täytyy oppia, niin kuin monet muutkin asiat. Syömishäiriökäyttäytymisen ehkäisyssä valmentajan puhe on suuressa roolissa. Liian monta tarinaa on siitä, miten syömishäiriö sai alkunsa valmentajan huolimattomasta kommentista, kehotuksesta laihduttaa ilman mitään jatko-ohjeita tai muuten vaan on annettu ymmärtää, että kiloja on liikaa. Valmentajan on hyvä miettiä omasta ulosannistaan: Kannustanko vai lannistanko, huomauttelenko ulkonäöstä vai pidänkö möläytykset kurissa? Kehunko vain niitä ryhmän hoikimpia ja ymmärränkö minkä viestin se muille antaa?
Valmentaja saisi olla kiinnostunut muustakin kuin urheilusuorituksista. Saarisen ym. (2019) tutkimuksessa nuoret urheilijat toivat esiin, miten he kaipaavat valmentajalta tasapuolista huomiota ja kiinnostusta muuhunkin kuin urheilusuorituksiin. Jos valmentaja huomioi vain menestyviä urheilijoita valmennusryhmässään, asettaa hän selkeän viestin, että urheilusuoritukset määrittävät hänen kiinnostustaan. Varsinkin nuoret aistivat herkästi tämän ja kokevat sen niin, että valmentaja ei välitä heistä, koska he eivät pärjää urheilussa niin hyvin. Tässä asetelmassa saattaa toteutua kaksi hyvin erilaista kierrettä. Positiivisessa kierteessä oleva urheilija menestyy ja saa huomiota osakseen, joka entisestään vahvistaa hänen itsetuntoaan ja henkistä vahvuuttaan. Se auttaa häntä pärjäämään koko ajan paremmin urheilussa. Negatiivisessa kierteessä vähemmän menestynyt urheilija huomaa jäävänsä valmentajan huomion ulkopuolelle, mikä nakertaa hänen itseluottamustaan. Se syö motivaatiota ja kehittyminen urheilussa hankaloituu entisestään. Jälleen kerran se kompensaatiokeino urheilijalla kaikkeen tähän voi olla syömisen rajoittaminen ja paremman suorituskyvyn ja hyväksynnän hakeminen sitä kautta. Reiluus, tasa-arvoinen kohtelu ja jokaisen auttaminen on parasta mitä valmentaja voi tehdä.
Onko valmentaja esimerkki? Voiko valmentaja sanoa ”tee niin kuin sanon, ei niin kuin minä teen”? Tämä toimii aina vain huonommin mitä nuorempiin urheilijoihin mennään. Valmentaja on esimerkki, halusi tai ei. Hän on esimerkki harjoituksissa, kilpailuissa, leireillä ja nykyään myös sosiaalisessa mediassa. Mitä hän tekee, miten käyttäytyy, kaiken urheilijat kyllä huomaavat. Huomaavat jopa asenteen ruokaan ja syömiseen. Omaa ruokasuhdetta ja sitä miten ruoasta puhutaan valmennettavien kanssa kannattaa pohtia ajan kanssa ja syvällisesti. On hyvä ottaa selvää mitä terveellinen ja riittävä ravitsemus tarkoittaa urheilijan kannalta ja tukea häntä kaikin mahdollisin keinoin toteuttamaan sitä. Valmentaja on se viimeinen auktoriteetti, jota uskotaan. Käytetään se hyvään.
Valmentajien rooli häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ehkäisemisessä ja tunnistamisessa on merkittävä. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä syömisen ongelmia usein piilotellaan ja kielletään viimeiseen saakka. Valmentaja kohtaa urheilijan säännöllisesti ja usein urheilijan luotto valmentajaa kohtaan on suuri. Siksi on tärkeää, millaista esimerkkiä valmentaja näyttää, tunteeko hän valmennettavansa myös ihmisenä ja miten hän käsittelee esimerkiksi painoon ja ulkonäköön liittyviä asioita. Mitä pikemmin mahdollisiin syömisen häiriöihin puututaan, sitä nopeammin niistä yleensä toivutaan ja sitä helpompaa niiden hoitaminen on. Valmentajat tarvitsevat tietoa terveellisen ja riittävän ravitsemuksen perusteista, mutta myös toimintamalleja ja työkaluja syömishäiriökäyttäytymisen tunnistamiseen, hoitoonohjaukseen ja ennaltaehkäisyyn
Projektimme julkaisee kesäkuussa 2020 ensimmäisinä tuotoksinaan verkko-oppaat valmentajille urheilijan syömishäiriökäyttäytymisestä. Valmentajaoppaassa I kerromme, mitä häiriintynyt syöminen on ja miksi urheiluväen olisi tärkeä ymmärtää syömishäiriöoireilun riskejä. Oppaassa II annamme käytännön vinkkejä ja työkaluja siihen, millaisiin asioihin valmentajien olisi hyvä kiinnittää huomiota urheilijan syömiskäyttäytymisessä ja kuinka toimia ongelmien ilmaantuessa. Yhteistyössä lajiliittojen, urheiluakatemioiden ja asiantuntijaorganisaatioiden kanssa tulemme kehittämään systemaattisia toimintamalleja tämän ongelman taklaamiseksi. Ja tarvitsemme siihen myös kaikkien valmentajien tuen.
Jouni Kuivalainen
Koordinaattori
Oman Elämänsä Urheilija-projekti
Lähteitä:
de Bruin, A.P. 2017. Athletes with eating disorder symptomatology, a specific population with specific needs. Current Opinion in Psychology. 16, 148-53.
Solfrid Bratland-Sanda & Jorunn Sundgot-Borgen. 2013. Eating disorders in athletes: Overview of prevalence, risk factors and recommendations for prevention and treatment. European Journal of Sport Science, 13:5, 499-508.
Suomen Valmentajat ry. Valmentajalla on väliä- kampanja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti