Syömishäiriöstä toipumisen viimeiset haasteet ja vaiheet

Syömishäiriö muodostaan riippumatta aiheuttaa sairastuneelle kärsimystä, mutta kärsimyksestä huolimatta muutoksen tekeminen omin avuin ei yleensä onnistu. Syömishäiriötä sairastava tarvitseekin usein tiivistä tukea muutoksen tekemiseen syömisessään ja päästääkseen irti myös muista syömishäiriön ulospäin näkyvistä oireista. Mutta millaisia muita haasteita toipumisessaan toipuva usein kohtaa, kun syöminen alkaa olla jo kunnossa, paino on jo korjaantunut (ainakin niissä yhteyksissä, kun syömishäiriö on johtanut alipainoon) ja muutkin oireet ovat jo pitkälti saatu karistettua? Entä mikä merkitys näiden haasteiden onnistuneella ratkaisemisella on lopulliseen toipumiseen ja koko loppu elämään?



Vaikka syöminen olisikin jo näennäisesti kunnossa ja monista oireista olisikin pystynyt jo päästämään irti, saattaa toipuvalla vielä olla kontrolloivia ajatuksia syömiseen, painoon ja kehon muotoon liittyen. Syöminen ei vielä ole täysin rentoa. Yksi etappi toipumisessa onkin ymmärtää kontrolloinnin negatiiviset seuraukset. Ymmärrys tuottaa usein surua, koska kontrollista luopuminen voi edelleen tuntua pelottavalta ja musertavalta, mutta samalla huomaa, että se syrjäyttää edelleen elämästä monia muita tärkeämpiä asioita ja mahdollisuuksia. Olo voi olla kuin puun ja kuoren välissä. Toipuvan onkin lähdettävä etsimään itselleen vaihtoehtoisia strategioita syömishäiriöoireilun  ja kontrollin tilalle, jotta tilanteesta voi päästä eteenpäin.

Vaihtoehtoisia strategioita harjoitellakseen, toipuvan on lähdettävä etsimään itselleen normaaliutta ja identiteettiä ilman syömishäiriötä. On kokeiltava avoimin mielin millä muilla keinoilla elämässä selviää kuin syömishäiriön keinoin. Tässä saattavat nousta esille myös vanhat kipukohdat, jotka jäivät käsittelemättä syömishäiriön aikanaan tullessa kuvaa mukaan helpottamaan henkistä pahaa oloa. Niiden käsittelyyn toipuva tarvitsee yleensä ammattilaisen apua. Haasteena saattaa olla myös sisällä usein kalvava tyhjyyden tunne, joka syntyy siitä, että syömishäiriön tilalle elämään ei ole tullut vielä riittävästi uutta sisältöä eikä yhteys omaan sisäiseen, terveeseen maailmaan ole vielä täysin muodostunut. Toipuva joutuukin sen vuoksi haastamaan itseään yhtäaikaisesti kahdesta suunnasta. Elämään on löydettävä uusia merkityksiä, jotta siihen haluaa osallistua, samalla kun erilaisiin elämän tilanteisiin on osallistuttava, vaikka elämä tuntuu tyhjältä.

Tyhjyyden tunteen voittamisen yhteydessä uudenlaisen perspektiivin löytäminen sekä itseen kohdistuvan armollisuuden ja keskeneräisyyden hyväksyminen on myös oleellista. Ne kuvastanevat jonkinasteista luopumista perfektionismista, syömishäiriöön liittyvästä kielteisestä mielestä ja häpeästä. Uuteen, mahdollisuuksia täynnä olevaan elämään uskaltaa paremmin osallistua, kun liiallisesta itsekriittisyydestä uskaltaa päästää irti.

Uudenlaisen elämän rakentaminen yksinään ei kuitenkaan riitä. Toipumisen viimeisiin vaiheisiin liittyy usein menneisyyden kanssa sovinnon tekeminen. On hyväksyttävä se, että syömishäiriö on vaikuttanut mahdollisesti pitkänkin ajan elämään ja jotkin vaiheet elämässä ovat siten olleet varsin erilaisia kuin muilla oman ikäisillä – jotkin asiat ovat voineet jäädä kokematta kokonaan. Nuoruus on voinut mennä sairastaessa tai aikuisuutta voi varjostaa esimerkiksi kokemattomuus parisuhteissa tai pahimmillaan jopa lapsettomuus. Tämä vaihe on monesti varsin kivulias kriisi. Tässä vaiheessa moni ratkaisee kriisin näkemällä syömishäiriöhistoriansa voimavarana elämässään: ”Koska sairastin, ymmärrän nyt itsestäni ja elämästä tämän…”, ”Nyt ymmärrän, että haluan muuttaa elämän suunnitelmiani ja opiskella/tehdä töitä aivan eri alalla kuin aiemmin ajattelin.” Keskeistä on siis, että sairastamishistorialleen löytää jonkinlaisen positiivisen merkityksen, jota pystyy elämässään hyödyntämään.

Näiden toipumisen vaiheiden kanssa on tavallista, että syömishäiriö oireineen saattaa yrittää uudelleen tarjoutua ratkaisuksi ja lohduksi ahdingossa. Tätä ei kuitenkaan kannata liikaa säikähtää. Olisi yllättävää, jos näihin jopa eksistentiaalisiin, olemassa olon pohdintoihin, ei sisältyisi kipuilua, ja joista selvitäkseen on hyödynnettävä hoidossa opittuja uusia keinoja selviytyä. Toipuva tarvitseekin usein näissä vaiheissa tukea ammattilaiselta, kuten psykoterapeutilta.

Hyvin suunnitellussa hoidossa ja kuntoutuksessa nämä vaiheet huomioidaankin ja sisällytetään hoito- tai kuntoutussuunnitelmaan. Vaikka ne ovatkin toipumisen loppuvaiheisiin sijoittuvia askeleita, on niitä hyvä raottaa jo aiemmassa vaiheessa vähitellen. Näiden askeleiden näkeminen osana toipumista vähentää arvioni mukaan riskiä sille, että ne tulevat eteen liian musertavina. Siksi koenkin, että syömishäiriöiden hoidon ja kuntoutuksen on hyvä jatkua vielä pitkään sen jälkeenkin, kun syöminen on pääpiirteissään normalisoitunut ja painokin korjaantunut (ainakin alipainoon johtaneissa syömishäiriöissä). Loppuvaiheiden työskentelyssä on myös hyvä sopia kontrollikäyntejä, joilla yhdessä toipuvan kanssa varmistetaan, että toipuminen saa edetä ilman, että syömishäiriö ottaa liikaa valtaa uudelleen.

Läheisiltään toipuva kaipaa toipumisen loppuvaiheissa usein aitoa välittämistä ja uskoa hänen omaan vahvuuteensa oppia joskus yrityksen ja erehdyksenkin kautta.  Tukena ja varmuusköytenä saa olla, mutta tässä vaiheessa epäluottamus toipujaan voi syödä toipuvan kykyä nähdä itsensä uutena, syömishäiriöstä vapaana ihmisenä. Ilman tuota näkökulmaa syömishäiriöstä voi olla mahdotonta luopua lopullisesti. Lopullinen toipuminen onkin siis usein eräänlainen uskon loikka niin toipuvalle kuin hänen läheisilleenkin. Epäluottamuksen sijaan on parempi pysähtyä yhdessä miettimään, missä mennään ja millaista tukea toipuva polullaan tarvitsee. Toipuvan tuleekin siten pyrkiä avoimuuteen ja rohkeaan oma-aloitteiseen puheeksi ottoon, jos hän huomaa, että syömishäiriö meinaa ottaa vallan. Läheisiltä näissä hetkissä vaaditaan moitteiden ja pettymyksen ilmaisemisen sijaan kykyä rohkaista toipuvaa takaisin oikealle polulle.

Toipumisen kaikkien vaiheiden onnistunut läpikäyminen ei johda ainoastaan toipumiseen. Ne auttavat osaltaan myös saavutetun muutoksen ylläpitämisessä. Uusi, vahvempi minä ei siten enää vajoa syömishäiriöön uusia elämän kriisejä tai kipukohtia kohdatessaan ja voi siten kokea toipuneensa syömishäiriöstä kokonaan. Joskus itsestä löytyy kaupan päälle vielä sellainen vahvuuskin itsetuntemuksen muodossa, jota ilman sairastettua syömishäiriötä ei välttämättä koskaan löytäisi.

Oletko sinä kokenut toipumisen loppuvaiheissa kipuilua? Miten olet siitä selvinnyt? Millaista apua tarvitsit? Millaisia muita vaiheita olet havainnut toipumisen loppumetreillä?

Terveisin,
Venla Eronen

Lähteitä ja kirjallisuutta

Eronen, Venla 2015. Syömishäiriökuntoutujan elämän tilanteisiin osallistumista edistävät toimintakykytekijät ICF-luokituksen avulla kuvattuna. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kuntoutuksen tutkinto-ohjelma.

Pettersen, Gunn – Thune-Larsen, Kari-Brith – Wynn, Rolf – Rosenvinge, Jan H. 2012. Eating disorders: challenges in the later phases of the recovery process. Scandinavian Journal of Caring Sciences 27. 92–98.

Rørtveit, K – Vevatne, K – Severinsson, E 2009. Balancing between mental vulnerability and strenght in daily life when suffering from eating difficulties. Journal of Psychiatric and mental Health Nursing 16 (4). 317–325.